Suuri viljajuna Siperiasta

Tänään ei työhuoneen ikkunalaudalla laulettu lapikkaista. Sen sijaan vietettiin kirjailija Antti Tuurin 65-syntymäpäivää suorassa lähetyksessä Sammatista. Olen kuunnellut ohjelmaa mielelläni eikä vähiten mainion toimittajan Seppo Konttisen ansiosta. Kuten ohjelmassa on käytäntönä, kuuntelijat saivat soittaa ja keskustella hetken syntymäpäiväsankarin kanssa. Tapanani ei ole soitella radio-ohjelmiin – tämä saattoi olla ensi kerta – mutta kun juuri alkuviikosta luin Tuurin uusimman romaanin "Suuri viljajuna Siperiasta", piti onnittelun ohessa kysäistä kirjailijalta, mistä hän on hankkinut niin hyvät tiedot rautatiehistoriasta ja tavan käyttää lähes sadan vuoden takaista rautatieläisten kieltä. Kirjailija vastasi lukeneensa muun muassa veturimiesten ammattiliiton Veturimies-lehdessä aikanaan julkaistut viljajunan veturimiesten haastattelut ja M. Ivalon (tai V. Airaksen) muhkean höyryveturin huolto- ja käyttöoppaan. Jatkoa Rahjan veljesten junaseikkailuille ei kuulemma ole luvassa. Tarjosin panssarijuna-aihetta, mutta siitä Tuuri ei oikein innostunut (toisaalta Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella kuulemma ollaan sellaista suunnittelemassa – hyvä niin, koska sekä Sotahistoriallisen aikakauskirjan että Resiina-lehden takavuosien artikkelit aiheesta ovat olleet melko suppeita ja Panssarimuseon viimekesäinen julkaisu vaikuttaa enemmän poliittisideologiselta pamfletilta kuin tutkimukselta).

Mitä tulee Tuurin viimeisimpään, teos on viihdyttävää ja vauhdikasta luettavaa alkuvuoden 1918 levottomilta ajoilta. Voi olla, että kirja ei kuulu mieleenjäävimpiin kotimaisen kirjallisuuden teoksiin, mutta se on tehty hyvin. Taustatiedot ovat kunnossa ja ne tuodaan esiin tyylikkäällä tavalla. Aikansa huipputeknologian tuotetta, isoa K3-tavarajunaveturia, sittemmin Jumbona tunnettua, kuvataan viljajunan veturimiehistön sitä kohtaan tuntemana ylpeytenä ja venäläisten virkaveljien kateudensekaisena hämmästelynä.

Päähenkilö on Rahjan veljeskolmikosta tuntemattomin, Jaakko, joka toimii komissaarinvirkansa ohella kertojana. Hahmoon on haettu suomalais-kosmopoliittista karheutta tietyillä usein toistuvilla manöövereilla. Esimerkiksi vastahankaisia venäläisviranomaisia ja -sotilaita tupakalla lahjova Jaakko antaa yhteisymmärrykseen suostuneen osapuolen kerta toisensa jälkeen "pitää koko askin". Väkivallalla tai kurjuudella kirjassa ei mässäillä, vaikka siihenkin olisi taatusti löytynyt mahdollisuuksia. Mutta vuosia kestäneen suursodan aikana eläneelle, vallankumouksen tai parikin, kokeneelle Rahjan kaltaiselle maailmaa nähneelle, monen asian kohdalla riittää kuivakka toteaminen. Asiat sanotaan samankaltaisilla kielikuvilla, joihin aikalaisissa – tai ehkä paremminkin Veturimiehessä julkaistujen jälkikäteishaastattelujen tyyppisissä – kertomuksissa törmää.

Kirja kertoo omalla tavallaan myös 200 vuotta täyttäneiden Porvoon maapäivien pitkävaikutteisuudesta. Teoksessa eletään hetkiä, joina Suomi irtautuu yli satavuotiaasta yhteydestään valtavan imperiumin kanssa. Venäläisyyttä ja Venäjää ymmärtäviä on suomalaisissa edelleen paljon, eivätkä nämä ole pulassa silloinkaan, kun ollaan neljän tuhannen kilometrin päässä kotoa, kaukana Aasian puolella. Itse asiassa tämä vanha Venäjä-osaaminen säilyi pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka, kun talous- ja valtiomiehet olivat vielä autonomian ajan vuosikertoja ("taistolaisilta" se ei suuren kulttuurillisen eron vuoksi enää onnistunut, vaikka päivänpoliittisista virtauksista kumpuava halu olikin osalla heistä kova, nykypäivän 'safkalaisista" puhumattakaan – jos venäläiset arvostivatkin tarjottua tupakkaa tai votkaryyppyä, ei silkalla ruskeakielisyydellä ole saatu aikaan mitään hyvää). Vaikka se opiskelijapojasta taisi siltä tuntua, aivan pelkkä huuli ei 1990-luvun alussa ollut kansantaloustieteilijä ja tilastomies K. Marja-ahon mainitsema silloisen laman yksi syy: suuren itäisen siirtomaan menetys.

Kuten edeltäjässä, "Suuri asejuna Pietarista" -kirjassa, tässäkin sankarihahmoina esiintyvät kertojaa enemmän rautatien vähäeleiset ammattilaiset. Asejuna-kirjassa tällainen hahmo oli ratatyömies Siili, viljajunassa taas veturinkuljettaja Åhman, Rautatieläisten Kristillisen yhdistyksen jäsen, joka omien sanojensa mukaan ei ole punaisten eikä valkoisten vaan rautatieläisten puolella. Åhman, samoin kuin lämmittäjä Santasalo, olivat niitä, jotka myöhemmin kertoivat kokemuksiaan Veturimies-lehdessä. Useita muitakin todellisia historian henkilöitä kirjassa esiintyy kansanvaltuuskunnan elintarvikekomissaaria Oskari Tokoita myöten.

Kirjan päähahmoista yksi on edelleen tavattavissa. Viljaa Siperiasta tuonut K3 nro 609 -veturi – syksyn 1942 jälkeen Tv1-sarjamerkillä varustettuna - on nykyisin Haapamäen Höyryveturipuistossa. Sen hytissä kirjailijakin kertoi tunnelmoineensa.