Die blauweisse Reiterin

Tamperelainen noitatohtori Nenonen, tuo habitukseltaan - kaikella kunnioituksella sanottuna - Alivaltiosihteeri-henkinen historiantutkija, kirjoittaa yliopistonsa Aikalainen-lehdessä myyteistä ja tulee maininneeksi kansallisen historiankirjoituksen yhtenä myyttinä (ja siinä samalla romuttaneeksi pari muuta: menneiden vuosisatojen noitavainot kohdistuvat pääosin miehiin, ei naisiin ja että Suomen teollisuustuotannon volyymi kasvoi niinä vuosina, joina innokkaimmin puhuttiin savupiipputeollisuuden häviämisestä). Nenonen on laaja-alainen ja -katseinen tutkija, joka on käsitellyt noitiensa lisäksi tamperelaiseen tapaan talous- ja sosiaalihistoriallisia kysymyksiä 1950-luvun tietyömaista alkaen. Eräänlainen totaalihistorioitsija kenties.

Sen sijaan taidehistorialle eivät kokonaisuudet taida kelvata. Olen itse ollut siinä käsityksessä, että historiatiede, samoin kuin samasta humanismin perinnöstä nousevat luonnontieteet (ideologisia vastakkainasetteluita ja tiedepolitiikan resurssienjakoa varten keksitty humanismi-määritelmä vastakohtana luonnontieteille on täysin epähistoriallinen) pyrkivät selittämään tutkimuskohdettaan mahdollisimman hyvin havaitun todellisuuden mukaisesti.

Kokonaisuuksia etsivä historiantutkimus lienee lähinnä humanismin ihanteita. Taidehistorialle se ei näytä kelpaavan, vaan historia-nimeä ylväästi kantava tutkimusala rajaa aiheensa kuin yksittäinen tutkija yksittäisen tutkimuksensa, tarkkaan ja mustasukkaisesti. Vuoropuhelua taidehistorian ja muun historian välillä näyttää olevan vähänlaisesti lukuunottamatta taiteilijoiden henkilöhistorioita. Siitä pari esimerkkiä.

Länsimaisen taiteen modernisoitumisprosessin alkuvaiheessa yhtenä keskeisenä tekijänä on pidetty ulkoeurooppalaisia vaikutteita Ingesin Turkkilaisesta kylpylästä Picasson Avignonin naisiin. Olisi mielenkiintoista yhdistää - ei niinkään moralisoivalta kannalta, se ei ole eikä pidäkään olla historiantutkimuksen tehtävä - ulkoeurooppalaiset vaikutteet niiden historialliseen reaalimaailman kontekstiin eli kolonialismiin. Historian kannalta kyse ei ollut niinkään siitä, että uusia vaikutteita tuli Eurooppaan vaan siitä, että länsimaisuus vyöryi kauas Euroopan (ja Amerikan) ulkopuolelle. Ulkoeurooppalaisia vaikutteita voisi minusta lukea aivan hyvin kolonialismin merkkeinä.

Toinen seikka liittyy otsikkoon. Olen pitänyt suuresti Fanny Churbergin töistä, jotka totisesti ovat omalaatuisia aikansa suomalaisessa taiteessa. Persoonalliseksi sanottiin tekijääkin. Churbergiä on luonnehdittu romanttiseksi - toki hänellä on düsseldorfilaisen koulukunnan mukaisia uhkeita maisemia - ja persoonallisemman tuotantonsa, kuten Talvimaiseman, osalta varhaiseksi impressionistiksi. Taidehistorian tietty sisäänpäinlämpiävyys näkyy siinä, miten Churbergin on persoonallisimmillaankin oltava impressionisti, koska se oli suuren maailman valtavirtaa 1880-luvulla.

Eikö voitaisi ajatella, että Churberg olisi ollut sisimpäänsä raskain siveltimenvedoin ilmaiseva "ekspressionisti" ennen kuin saksalaiset ahdistuksensa kankaalle purkajat ottivat termin varsinaisesti käyttöön viime vuosisadan alussa?

Mutta ajatus taitaa olla kerettiläinen muunkin historian kuin taidehistorian kannalta. Kansallisen historiankirjoituksen myyttiä on romutettu olan takaa ainakin viime vuosikymmenen puolivälistä saakka, ja pian alkanee olla mahdotonta väittää, että syrjäisen ja mitättömän uuden historian saaneessa Suomessa olisi koskaan voitu keksiä mitään uutta. (Nuoren tasavallan aikaisille ylilyönneille ja ehkäpä oman sukupolveni 1970-80-lukulaiselle nousukausien siivittämille "Suomi on aina paras kaikessa" -kasvatuksellekin realistiset vastineet ovat toki tervetulleita, mutta oltaneen jo matkalla toiseen ääripäähän, todelliseen suomettumiseen ja oman historian kieltämiseen, minkä rinnalla päivänpolttaviin lyhyen keston asioihin liittyvä taannoisten vuosikymmenten suurvaltapoliittinen suomettuminen saattaa jäädä melko pieneksi jutuksi.) Churbergin tapauksessa voi olla myös vallitsevan historiakäsityksen mukaan kerettiläistä väittää, että 1870-80-lukujen umpipatriarkaalisena pidetyssä yhteiskunnassa naistaiteilija olisi saanut mahdollisuuden ilmaista itseään muuten kuin korkeintaan lainaamalla välineen - tässä "impressionistisen ilmaisun" - ulkomaalaisilta (mies)kollegoiltaan.

Voi toki olla, että nykyhetki on helpompi elää, kun kuvitellaan menneisyys joka suhteessa mitättömämmäksi ja huonommaksi kuin nykypäivä. Toisaalta kuvataiteen ekspressionistit, Churberg kenties vuosikymmenien etumatkalla, näyttivät että sisäisiä paineita voi purkaa vaikka kuviksi, joita on sen verran vaikea ymmärtää, että ne tuskin lisäävät mainittavasti muiden pahaa oloa.

Onneksi on Nenosen kaltaisia totaalihistorioitsijoitakin. Ehkä myös taiteen puolella.

Ja onneksi laiska lukija sai uusittua yhden tenttikirjan. Kurssikirjojen laina-aika on Tampereen yliopiston kirjastossa vain kaksi viikkoa. Kirjat kiertänevät tehokkaasti, mutta kyllä on opiskeleminen sitä tosissaan harjoittaville kovaa työtä tuollaisilla aikarajoitteilla.