Ensimmäinen ahtisaarna

Töissä puhelin ja sähköposti pukkasivat tehtävää tiheämmin kuin ehti kalenteria täyttää. Näyttää olevan niitä aikoja, kun opetustyö jää vähemmälle.

Mielenkiintoinen käytännön pedagoginen tehtävä tuli silti tänäänkin. Kysyttiin lausuntoa erääseen asiaan, missä yhteydessä piti yrittää selvittää valtion keskusviraston yli-insinöörille, mikä on Ethernet-kytkin. Sepä ei ollut ollenkaan niin helppo asia kuin tehdä sama luokalliselle ammatillisen koulutuksen opiskelijoita.

Illalla kävin puolisoni kanssa hiljaisen viikon ahtikirkossa: hän työn puolesta, minä sanankuulijana. Hiljaisen viikon iltajumalanpalvelusten ahti-nimitys tulee latinan sanasta actus, jolla kirkollisessa kielenkäytössä on viitattu Uuden Testamentin kärsimyshistorian osaa. Kärsimysnäytelmät ovat olleet suosittuja ainakin keskiajalta lähtien roomalaiskatolisessa kirkossa. Reformaation jälkeen luterilaisessa kirkossa perinnettä jatkettiin evankeliselle opille paremmin sopivassa tekstihenkisessä muodossa, ja silloisiin kirkkokäsikirjoihin sisällytettiin kärsimyshistoria jaettuna kuuteen osaan eli ahtiin, joista ajankohdan jumalanpalveluksissa sitten saarnattiin.

Nykyiset kirkkokäsikirjat eivät tunne enää ahteja sellaisenaan. Hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia kutsutaan silti usein ahtisaarnoiksi. Näiden tilaisuuksien keskeisin anti on evankeliumiteksti (Juudasta ei maltettu olla tuollakaan mainitsematta - sivuhuomautuksena toki).

Viime viikon Kotimaa-lehti kertoi pääartikkelissaan, miten pääsiäisdraamat ovat tulossa yhä oleellisemmaksi osaksi kirkollista pääsiäisenviettoa. Lieneekö visuaalisia ja tunnekokemuksellisia virikkeitä tulviva ärsykeympäristö tehnyt meistä keskiajan ihmisen tapaisia konkretiaa vaativia sanankuulijoita?

Ehkä ihmisen kaipaus ohjelmoituun yhteisöllisyyteen on kasvanut. Halutaan tuotettuja kokemuksia eli ajatusten ja tuntemusten ohjailua. Silloin voi toivoa päätyvänsä helpommin oikeina pitämiinsä kokemuksiin ja ajatuksiin.

Minun on myönnettävä, että vierastan ohjelmoidun yhteisöllisyyden kokemuksia. Eilen illalla käydessämme sirkuksessa - sellainenkin tässä kylässä toisinaan käy - ajatus tuli mieleen, kun tirehtööri antoi ymmärtää, että sirkuksessa on hauskaa. Hauskaa? Ei tuo minusta hauskaa ollut. Jonglööri ja akrobaatit kyllä olivat ihailtavan taitavia. Noh, päätähtinäkin mainostetut laama ja kaksikyttyräistä mallia oleva kameli olivat kyllä, jolleivat hauskoja, mutta vekkuleita ainakin. Hauskaa tai ei, sekä puolisollani että minulla on edellisestä sirkuskäynnistä reilusti kolmattakymmentä vuotta, joten jo oli aikakin verestää muistot. Oma kulttuurin lajinsa se tuokin on.

Se ajatus kesti vain hetken

Viikonlopun eksegetiikkaharrastus sai hetken miettimään tiettyjä tähän saakka tehtyjä omia valintoja. Mietin hetken, millaista olisi puuhailla vanhojen asioiden kanssa ammatti- tai puoliammattimaisesti. Kun aikanaan hain opiskelemaan viisauksia Helsingin yliopistoon, oli yhtenä sivuainehaaveenani eksegetiikka (minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, olisiko tuollaisen sivuaineen voinut noin vain valita). Olin historiallis-kielitieteellisen osaston kirjoilla viikon verran - tai kauanko mahtoi kestää hyväksymisilmoituksen matka Helsingistä ja kieltäytymisilmoituksen matka takaisin.

Mitä menneitä muistelemaan. Luulen, että asia kuin asia voisi jossakin vaiheessa maistua puulta. Vanhat tekstit vieläpä nopeammin kuin vaikka Ethernet-kytkimet.