Modernismia

Työpäivä meni hyvin tiiviisti lakikirjan parissa, puhelimen luurissa ja sähköpostin ääressä. Finlex-palvelu on jo muutaman vuoden ollut omissa töissäni varmaankin verkkopalveluiden hyödyllisyyden kolmen kärjessä. Pääsin tai jouduin loppuviikon seminaarin seremoniamestariksi eikä hetkeäkään liian aikaisin, kun ohjelma on näköjään kasattava melkein alusta alkaen. Ammattienedistämislaitoksen tovereihin voi onneksi aina luottaa, ja Malminkartanolta luvattiin vetoapua. Sen sijaan Opetushallituksen suhteen ei kannattane odottaa liikoja.

Ilta meni taidehistoriaa tenttiessä. Aiheena oli Länsimainen maalaustaide ja modernin käsite luentosarja. Se on varsinaisesti aineopintojen opintoja, ja ilmeisesti sitä pidettiin koulutuksen järjestäjän taholla vaativana, koska se korvaa perusopinnoissa peräti kaksi kirjaa. Minun on paha sanoa, oliko luentosarja vaativa, koska en käytännössä ymmärtänyt siitä juurikaan mitään koko talven aikana.

Samapa tuo. Kysymyksiin yritin kirjoitella jotakin samaan tajunnanvirtatyyliin kuin täällä blogissa toisinaan. Esseeluonteisia kysymyksiä oli kolme, joista kahteen piti vastata. Itse asiassa jo viimeisellä luentokerralla kaksi viikkoa sitten saimme kymmenen kysymystä, joista kolme luvattiin tenttiin. Kaipa sen paperin olisi voinut lukaista ennen eilisiltaakin.

Tentin kysymysvaihtoehdot olivat:
1. Maalaustaiteen perinteiset genret ja modernin taiteen suhde niihin
2. Pohdi ja esittele läpinäkyvyyden (transparent) ja epäsuoruuden (mediated) käsitteitä modernin maalaustaiteen analyysissa
3. Pohdi Italian, Ranskan, Englannin ja Saksan asemaa modernin taiteen kehityksessä

Vastasin kahteen ensimmäiseen. Jotta tentin tarkastajan ei tarvitsisi lukea pelkkää huonoa käsialaa, piirsin myös epäselvän kaavion. Kyllähän kakkostehtävään yksi funktion kuvaaja saatiin sopimaan Ilmaisun epäsuoruus pinnan abstraktiotason funktiona ekspressionistisessa taiteessa tuntui ihan hyvältä idealta siihen saakka, kun rautatieasemalle kävellessäni muistin, että luentosarjassa ei taidettu käsitellä lainkaan ekspressionistista taidetta eikä ainakaan abstraktia ekspressionismia.

Ei ole helppo oppiaine tuo taidehistoria, ei.

In suburbia

Kotimatkalukemiseksi tarttui Voima-lehti, jossa muisteltiin Tsernobylin onnettomuutta kaksikymmentä vuotta sitten. Energiahuollon tulevaisuus yleensä ja ydinvoima erityisesti herättää kovasti keskustelua. Hyvä, että tärkeistä asioista puhutaan ja ilmaistaan erilaisia mielipiteitä. Ihmiskunnan historian pitkän keston ilmiöiden mittakaavassa oikeaa tietoa niinkin uusista teknologioista, mitä lähes kaikki energiantuotantomuodot ovat, tuskin on olemassa. Siksi energiapolitiikkakin on ennen muuta arvo-ja mielipidekeskustelua, ja kaikki näkökannat ilmaistaan ja päätökset tehdään ensisijaisesti tunnepohjalta. Niin on tehty kautta aikojen, ja sotahistoriaa lukuunottamatta ei taida olla toista niin voimakkaiden tunteiden historiaa kuin mitä teknologian historia on.

Energiapolitiikka ja teknologian historia päätyivät konstellaatioon, kun rautatieharrastuspiireistä tuli pyyntö levittää itäiselle Uudellemaalle suunniteltua uraanikaivostoimintaa vastustavaa vetoomusta. Nyt on levitetty.

Takaisin Voima-lehteen vielä sen verran, että kolumnisti Teija Kaarakainen valitti, miten "Kaupunki varaa minulle vain kuluttajan roolin. Kaupunki näpäyttää sormilleni aina, jos yritän hoitaa sitä tai tuoda siihen jotakin omaa ai ainutkertaista." Sellainen kaupunki, jota arvatenkin Voima-lehden lukijakunnasta pääosa kaupunkina pitää, tekee varmasti näin. Itse asiassa kaupunkius sellaisena kuin moderni urbaani kulttuuri kaupunkiuden mieltää, perustuu ihmisen vieraannuttamiseen ympäristöään koskevista vaikutusmahdollisuuksista. Meidän olosuhteissamme on varaa käyttää kuluttamista vieraannuttamisen houkuttelevana instrumenttina. Kulutuskaupunkius on ihmisen vangitsemista ympäristönsä aktiivisesta toimijasta yksilöllisyydeksi kutsuttuun sametilla vuorattuun häkkiin.

Kyllä Kaarakaisen peräänkuuluttamaakin kaupunkiutta on, myös ilman kolmenkymmenen vuoden asuntovelkavankeutta tai "raatamista aivoverenvuodon partaalla". Sitä löytyy esimerkiksi niistä lukuisista pientalokortteleista, jollaiset viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten alkoivat vähitellen tihentää suomalaisia maalaispitäjiä kauppaloiksi ja pieniksi kaupungeiksi ja joita on siitä lähtien rakennettu siellä, missä ei ole pakko olla urban, vaan riittää sub-urban. Sub-urban-kaupunkiudessa jokaisella on oma korvaamaton osansa kaupunkikuvan luomisessa, ja jokainen voi, saa ja melkein pitääkin tehdä juuri niitä asioita, joita Kaarakainen kaupungissaan haluaa tehdä: perennapenkkien rapsuttelua, haravointia tai pyörätelineiden koristelua. Mutta ehkä se ei ole oikeaa kaupunkiutta? Sub-urban ei kelpaa, kun pitää olla aidosti urban? Ja toisaalla säiliövaunulasteittain kerosiinia kokemuksenkeräilyharrastukseensa polttavat maailmanparantajamatkaajat demonisoivat kuorossa sub-urban-kaupunkilaisuutta luulottelemalla siihen liittyvän olennaisena osana esimerkiksi henkilöautojen omistamis- ja käyttöpakon ja muunkin hillittömän energiatehottomuuden.