Fredriksberg

Aamupäivällä matkalla rautatieasemalle ja edelleen Pasilaan poikkesin suutarissa kysymässä uskollisesti palvelleille monoille yhtä talvea lisää elinkaarta. Se luvattiin. Sain kyydin puolisoltani, ja samalla noudimme Tiimarista ilmapalloja, kolme huiskua ja serpentiiniä rautatieaseman museovitriiniin vapun kunniaksi. Ilkan ja Jukan piti tulla korjaamaan antiikkinen kiitojunan pienoismalli asianmukaiseen kuntoon, mutta sen lasikon avaimet olivat edelleen hukassa (kyseinen puinen juna ei ole mikä tahansa lelu, vaan Valmetin 1940-1950-luvun taitteessa kiitojunan suunnittelua varten rakentama karkea "sketch", joka tosin ehti viettää jonkin aikaa eläkepäiviään leikkikalunakin).

Matkalla Esko soitti olevansa jo valmiiksi pääkaupungin maisemissa, joten sovittiin että hän edustaa Museoveturiseuraa ja minä hengailen liiton omalla mandaatilla tilintarkastuskertomuksen turvin. Eli Toijalan edustaja tulee Lohjalta, ja Toijalasta junaan noussut edustaa jotain aivan muuta. Toimintammehan on asiallisen Duudson-henkistä.

Menomatkalla vieressä istunut mies pyysi kohteliaasti anteeksi, kun joutui siirtämään matkapuhelimensa eteeni ikkunan viereen saadakseen tarpeeksi kuuluvuutta tekstiviestin lähetykseen. Totesimme yhteen ääneen GSM-verkon kuuluvuuden olevan ratojen varsilla paikoin heikon. Vierustoveri ihmetteli, kun kytkin vanhan kunnon nokialaiseni tietokoneeseen: ”Saatko sie tosijaan verkkoyhteyvven?” Nokia vs. Sony-Eriksson 6-0? Tähän liittyen: vaikka langattoman tiedonsiirron ystävä olenkin, liitän matkapuhelimen tietokoneeseen mieluummin datakaapelilla kuin infrapunalinkillä. Taannoisella Porin työmatkalla unohdin illalla puhelimen kiinni kaapeliin, joka puolestaan oli kiinnitetty sammutetun tietokoneen USB-porttiin. Seuraavana aamuna puhelimen vielä illalla täysi akku oli lähes tyhjä. Mahtaako puhelin ylläpitää "aktiivisesti" - eli virtaa kuluttavasti - myös ei-aktiivista datakaapeliyhteyttä? Täytyy muistaa kysyä ensi viikonloppuna asiantuntijalta. Toisaalta ei ilkeäisi, kun Marko muutenkin joutuu kantamaan syntivelan kaikista mahdollista, pienistäkin, meidän kaiken maailman rautatieharrastajien sun muiden maallikoiden kokemista probleemeista, joita hänen ja kollegoidensa aivotyön tuotoksissa ollaan huomaavinaan.

Duudson-hengestä ja vappuhuiskuista tuli mieleeni, että vitriinistä vapautuvilla huiskuilla varustettuina voimme perustaa veturitallille oman cheerleading-ryhmän viihdyttämään yleisöä kesätapahtumiin. Sen sukupuolijakauma todennäköisesti olisi piristävällä tavalla totutusta poikkeava. Ehtisiköhän museon avajaispäivän ohjelmistoon vielä tehdä pienen muutoksen?

Liittokokous pidettiin komeasti salonkivaunussa, joka seisoi Pasilan vanhan varikon raiteilla. Avasin kannettavan tietokoneeni sopivan huonoon aikaan, ja kokous valitsi yksimielisesti sihteeriksi sen, jolla oli kirjoitusvälineet esillä. Siinä vaiheessa oli enää paha yrittää ryhtyä valittamaan, miten matelijamaisesti SuSE Linux 10 kannettavassa käynnistyy, joten tyydyin valintaan.



Kokouksen jälkeen päästiin tutustumaan Pasilan varikolla säilytettävään Höyryraide Ay:n (rautaisen siipikarjan tarhaajalle olisi kuulemma yksi Kana saatavilla, eli Vr1 nro 787 on myynnissä) ja Höyryveturimatkat 1009 Oy:n museokalustoon. Komeita olivat kaksi Hr1 "Ukko-Pekkaa" - numerot 1009 ja 1021 - vierekkäin. Höyryveturimatkojen johtajatar kertoi 12.8. tilatusta Ukko-Pekka-vetoisesta matkasta Tampereelle ja edelleen Nokialle. Matka juhlistaa tunnetun tamperelaisen sekakuoron, Jäämien kuoron, 100-vuotisjuhlaa (jäämit tarkoittavat kuoron nimessä hämäläisiä: vanhan tulkinnan mukaan novgorodilaisessa Nestorin kronikassa vuonna 6550, meikäläisen ajanlaskun mukaan vuonna 1042, mainittu "jam'" tarkoittaa hämäläisiä). Vetoeläinten ja -koneiden ystävinä Esko ja minä tarjouduimme järjestämään janoiselle juhdalle nestehuoltopisteen matkan varrelle. Tämän uskalsimme tehdä, koska vanhasta kokemuksesta tiedämme omalta joukoltamme käyvän vesityksen tiukallakin aikataululla. Viime vuosikymmenellä sitä harjoiteltiin ahkerasti, ja kertaaminen on aina hyväksi.



Muutakin hyötyä kokouksen ulkopuolisesta small-talkista oli. Oulun miehen kanssa kirjoiteltiin taannoin rautatien aurausmerkeistä ja todettiin, miten viime vuoden kesäkuussa voimaan tullut Junaturvallisuussääntö (PDF-tiedosto 649 kB) ei enää tunne niitä. Nyt sattui olemaan tilaisuus kysäistä asiaa VR:n opaste-ekspertiltä Jarmolta, ja syy asiaan saatiin selville. Aurausmerkkien ei katsota enää kuuluvan junaturvallisuuteen, vaan ne ovat auraustyötä ohjaavia radan merkkejä. Aurausmerkeistä, kuten lukuisista muistakin eriasteisista opasteista ja merkeistä, on säädetty kuluvan vuoden maaliskuun iduksena julkaistussa "Radan merkkien tekniset toimitusehdot" -ohjeessa (PDF-tiedosto 820 kB), joka määrittää nykyisiksi auraustyötä ohjaaviksi merkeiksi selkeästi vanhoista poikkeavat keltapohjaiset kolmiot (mainitun julkaisun sivuilla 47-48).

Muiden lähdettyä Esko ja minä jäimme tovisi kuvailemaan varikolle. VR:n jäljiltä - VR-konsernin omista toiminnoista varikon tiloissa sijaitsee enää tavaravaunukorjaamo - vapaaksi jääneissä talleissa toimii lukuisia firmoja aktiivisesti lauantai-iltapäivänäkin, mutta oudoilta hiippailijoilta ei kyselty mitään. Tilataiteen surrealismia puhtaimmillaan oli vaikutelma, jonka loi foliokaasupalloja - arvatenkin myyntiin menossa olevia - täynnä ollut pilttuu eli veturisija.

Sain Eskolta kyydin kylälle, mistä kiitokset. Elielinaukiolla oli sopivasti poliisipartio vastaanottamassa: avasivat valmiiksi asiakasosaston oven, kun Esko pysäytti kohdalle. Valtion kyydillä en kuitenkaan päässyt jatkamaan matkaa. Atk-kirjahoukutukset torjuin, mutta omakohtaista nestehuoltoa teki mieli harjoittaa, kun vapaapäivänä isommassa kaupungissa oltiin. Vuonna 1899 valmistunut, Grahn-Hedman-Wasastjerna-suunnittelua edustava Fennian talo näytti sopivalta vaihtoehdolta vanhojen asioiden ystävälle, eikä 4,50 euroa ole kovin paha hinta kaupunkilaiskaljasta.

Niin hirmuinen on kiihoitettu kansa 3

Kolmas ja viimeinen osa rautatie- ja paikallishistoriallista kirjoitusta kahta eri väriä tunnustamaan jakautuneesta kansasta:

"Se on helvetin oikein, enempi semmosta vaan!"

Näin kerrotaan Toijalan vallankumousoikeuden yleisen syyttäjän suutari Kaarle Tannerin sanoneen kätyrilleen Johan (Juho) Vuorelle tämän Kylmäkoskella tekemien murhien jälkeen. Räätäli Vuori, vastustajien mukaan "punaisten pahin ryöstäjä ja murhamies", toimi Toijalan punakaartin ns. lentävän osaston eli hevosilla varustetun tarkastusosaston johtajana.

Toijala sai sisällissodan aikana kyseenalaisen kunnian punaisen terrorin pahimpien pesäkkeiden joukkoon kuuluvana paikkakuntana. Esko Korkeamäen (1986) mukaan Akaassa murhattiin punaisten valtakaudella 24 henkeä, joista kolme paikkakuntalaista. Tunnetuin veriteko lienee Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen kartanon paronin murhan esikuvana pidetty asessori Furuhjelmin surmaaminen Ilomäkeen vievän tien varressa 15.4.1918.

Punaisen terrorin lähtökohta oli usein henkilökohtainen kauna tai puhdas luokkaviha ja sodan lopulla myös epätoivoisen tilanteen aiheuttama aggressioiden purkautuminen. Toiminnassa ei usein edes pyritty noudattamaan hallinnon normeja, mikä aiheutti hajaannusta punaisten keskuudessa. Kylmäkoskella paikallinen punakaarti asetti vartiot ja uhkasi ampua Vuoren joukkoa paikkakunnalla tapahtuneiden murhien jälkeen, ja lopulta Vuoren johtama lentävä osasto joutui punaisen vallankumousoikeuden eteen vastaamaan teoistaan.


Sodan lopussa punaiset vangitsivat melko mielivaltaisesti muutamia akaalaisia ja kuljettivat heidät edelleen Riihimäelle, jossa kaksi vangeista surmattiin. Valkoisten vapauttamien akaalaisvankien yhteiskuvan on muuan aikalainen otsikoinut "Riihimäeltä pelastuneet".

Koko maassa punaisen terrorin uhreiksi Jaakko Paavolainen (1966) on laskenut joutuneen 1 649 henkeä, joista kolme neljännestä siviilejä. Rautatieläisiä punainen terrori vei koko maassa vain 34, mikä osaltaan kertoo rautateiden merkityksestä punaisille.

Punainen terrori kulminoitui murhiin ja pahoinpitelyihin, mutta siihen liittyivät myös lukuisat vangitsemiset ja turvasäilöön ottamiset. Toijalassa konduktööri Soivio joutui kahdesti punaisten pidättämäksi nykyajan näkökulmasta katsoen melko mielivaltaisin perustein. Vaihdemiehet Vihtori Pokero ja Arttu Sirén syyttivät Soiviota mm. siitä, että tämä oli "sanonut punakaartilaisia rosvojoukkioksi ja murhaajiksi ja lausunut toivomuksia Suomen sotaväen perustamisesta." Pidätysten taustalla lienee ollut halu saada mielipiteiltään porvarilliseksi tunnettu Soivio turvasäilöön. Toisen pidätyksen jälkeen vallankumousoikeus määräsi Soiviolle viisi vuotta ehdonalaista vankeutta, mutta oikeuden tarjoamaa kotimatkaa Soivio piti verukkeena suunnitellulle murhaamiselle. Sodan voittajiin lukeutumisesta aiheutunutta itsetyytyväisyyttä hehkuvat Soivion muistelmat tarjoavat tästä matkasta toimintaelokuvan käsikirjoitusta muistuttavan näkymän:

"Päätin silloin, etten vapaaehtoisesti seuraa pyöveleitäni, vaan taistelen heidän kanssaan elämästä tai kuolemasta[...] Tartuin äkisti vieressä istuvan sotilaan kurkkuun koettaen työntää hänet reestä maantien sivuun. Tämä oli kuitenkin varuillaan; pitäen toista jalkaansa reen laidassa hän sai ponkaistua itsensä takaisin rekeen. Käteni oli yhä edelleen miehen kurkussa. Tämä oli polvillaan edessäni koettaen saada brovninkiaan laukaisukuntoon. Samaan aikaan toinen miehistä löi takaapäin päätäni kumipampulla minkä ennätti[...] Saatuaan brovninkinsa lukon auki hän ojensi sen minua kohden. Tällöin minä käyttäen kaikki voimani sain viime silmänräpäyksessä, joka olisi varmaankin muodostunut elämäni viimeiseksi, työnnetyksi vastustajani reestä ja tehtyäni samoin toiselle miehistä otin hevosen huostaani."

Yhtäältä perinteisten oikeuskäsitysten kunnioitusta ja toisaalta yleisesti sekavaa tilannetta kuvaa se, että tapauksen tultua pian ilmi vallankumousoikeus istui tuomitsemassa entistä puheenjohtajaansa, yleistä syyttäjäänsä ja näiden käskyläisiä murhayrityksestä Soivion itsensä ollessa todistajana.

"Jo perkele tulit sinäkin kiinni!"

Tästä vartijan huudahduksesta kerrotaan alkaneen helsinkiläisten punakaartilaisten Kuurilassa 20.4. toimeenpaneman 28 ihmisen joukkomurhan avotavaravaunussa, jossa kuljetettiin vangittuja Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaita Riihimäelle. Chapliniksi kutsuttu vartija oli syyttänyt erästä vangittua huonosta kohtelusta tämän isän omistamalla tehtaalla ja pian sen jälkeen ampunut vangin.

Näin kuvaa lausunto, joskin puolueelliseksi tulkittava, murhatyön kulkua:

"Eräs vartijoista oli pistänyt kiväärin pistimellä yhtä vankia ensin reiteen ja sitten vatsaan ja lopulta, uhrin kehotuksesta ampunut tämän. Toista oli sama murhaaja pistänyt pistimellä rintaan ja sitten heiluttanut pistintään edestakaisin pistimen ollessa rinnassa kiinni, kunnes onneton oli kuollut. Kolmatta, jota oli ammuttu, oli sama mies, uhrin ollessa vielä hengissä ja selällään maaten, kivääristään irrottamallaan pistimellä iskenyt rintaan niin, että pistin oli lävistäen ruumiin tarttunut lattiaan kiinni."

Ominaista sisällissodan jälkeiselle ideologialle on se, että tapausta kuvannut Kaarlo Castrén (1926) mainitsee murhatyön tehneen joukon johtajaksi venäläisen Sergei Strahovin.

Varhaisemman junamurhan uhri, ylioppilas Hultti, löydettiin Toijalan ratapihan pohjoispäästä helmikuun alkupuolella. Murhakäskystä syytettiin myöhemmin Urjalan punakaartin johtoa. Tätä tapausta kuvaa vastapuolen todistajanlausunto näin:

"Vähän päästä käskettiin toisessa vaunussa toinen vanki avoimelle ovelle ja ammuttiin, jolloin ruumis putosi junasta. Sitten tuli toisen vuoro. Kun hän ensi laukauksesta suistui sisään päin, siirrettiin hänet lähemmäs ovea ja saatiinkin toisella laukauksella kellahtamaan radalle. Toisesta vaunusta kuului heti sen jälkeen laukauksia."

Tätä ennen, helmikuun 4. päivän vastaisena yönä, oli kauvatsalainen tehtaan isännöitsijä Marttila ammuttu silloisen Toijala-Turku-radan linjauksen varteen Lastumäen kohdalle, paikalle, jossa nykyään sijaitsee Toijalan liikuntahalli. Tämän murhan syyllisinä pidettiin Toijalassa majoittuneina olleita turkulaisia punakaartilaisia, joiden vankina Marttila lienee ollut.

"Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan!"

Näin muistellaan Eino Rahjan kironneen punaisten perääntymisvaiheessa Tampereen menetyksen jälkeen ja lisänneen vielä: "Niin että toimikaa vankeja kohden tästälähin oman päänne mukaan, tappakaa ne pois."

Siteeratun Rahjan lausahduksen väitetään johtaneen Sääksmäen Metsäkansassa 20 valkoiseksi epäillyn vangin joukkomurhaan. Sen sijaan tunnetusta Mustialan maatalousoppilaitoksen oppilaisiin kohdistuneesta junamurhasta syy on usein vieritetty Toijalan punakaartin esikunnalle, erityisesti Kaarle Tannerille. Vaikka murhakäskystä ei ole selkeitä todisteita, Tanner lienee itse ampunut jo Toijalassa yhden vangittuihin oppilaisiin kuuluneen miehen.

Tässä vaiheessa Toijalan muut pahamaineisimmat punaisen terrorin toimeenpanijat, Juho Vuori muiden muassa, olivat saaneet veritekoihin kyllästyneeltä vallankumousoikeudelta vankeustuomion, jonka kansanvaltuuskunta Helsingissä muutti määräykseksi osallistua rintamapalvelukseen tilanteen käytyä punaisten kannalta kriittiseksi Lempäälän rintamalla.

Voittajien verityöt

Valkoinen terrori oli luonteeltaan yleensä vähemmän spontaania ja järjestelmällisempää kuin punainen. Se pyrittiin varsinkin kesäkuusta 1918 lähtien verhoamaan valtiorikosoikeuksien kapinoitsijoille langettamien laillisten rangaistusten muotoon. Tämä ei sulje pois sitä seikkaa, että useilla ilmiannoilla, valtiorikosoikeuksien todistajanlausunnoilla ja ilman oikeudenkäyntiä tehdyillä surmatöillä oli punaiselle terrorille tyypillisenä pidetty henkilökohtaisen kaunan tai koston luonne. Tunnettua on myös se, että läheskään kaikki valkoisella puolella taistelleet ja näitä tukeneet eivät hyväksyneet veritekoja.

Jaakko Paavolainen (1967 ja 1971) on laskenut koko maassa valkoisen terrorin suomalaisia uhreja olleen sodan aikana noin 800 ja sen jälkeen 8 380 henkeä. Lisäksi valkoisten vankileireillä nälkään ja tauteihin menehtyi noin 12 500 ihmistä. Heikki Ylikangas (1993) on Tampereen taistelujen osalta esittänyt, että suuri määrä aiemmin kaatuneiksi luokiteltuja punakaartilaisia saattaa todellisuudessa olla saanut surmansa vasta antautumisensa jälkeen valkoisen armeijan yksiköiden toimeenpanemissa kostoluonteisissa teloituksissa, joten terroriluonteisten tekojen kautta surmansa saaneiden lukumäärä saattaa olla huomattavasti Paavolaisen laskelmia suurempi. Venäläisten uhrien lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta määrä lienee ollut suuri. Voitiinhan Suomeen jääneisiin venäläisiin, olivat nämä sitten tukeneet punaisia tai eivät, kohdistaa paitsi punaista aatetta myös aikaisempien vuosien venäläisen hallinnon sortotoimia kohtaan tunnettu viha.

Vastapuolella toimineisiin rautatieläisiin valkoinenkin puoli suhtautui melko lievästi: koko maassa rautatieläisiä ammuttiin 155. Tätä lievempiä tuomioita sai tuhatkunta rautatieläistä, joista kolmannes menetti työnsä. Vastaavan tyyppistä keskimääräistä lievempää menettelyä sovellettiin myös mm. ammattitaitoisiin tehdastyöläisiin. Poliittisen tilanteen muututtua vuonna 1945 asetettiin neuvottelukunta selvittämään valkoisen terrorin rautatieläisille aiheuttamien menetysten hyvittämistä.

Julmuudet jatkuvat Akaassa

Kärsittyään sisällissodan aikana ensin punaisesta terrorista Akaa joutui myös valkoisen terrorin paikkakunnan väkilukuun nähden merkittäväksi näyttämöksi. Sodan verisiä jälkiselvittelyjä ja myös monen rautatieläisen kohtaloa on akaalainen muistelija kuvannut seuraavasti:

"Kun vankien säilytyspaikkana käytettiin yhteiskoulua, mikä on lähellä tätä teloituspaikkaa, niin saivat vangit sen akkunoista nähdä, kun toiset vangit päivällä kaivoivat hautaa niille, joiden vuoro oli seuraavana yönä saada ́ansaittu palkkansá. Siitä, kuinka suuri hauta kulloinkin kaivettiin, arvelivat vangit paljonko seuraavana yönä tullaan viemään. Tulkoon tässä myös mainituksi, että vangit täällä leirillään kuulivat ne laukaukset, joilla heidän toveriensa viimeiset kärsimykset lopetettiin."

Mitä ilmeisimmin kertomus sisältää ainakin sen epätarkkuuden, että vanhalta yhteiskoululta tuskin on voinut nähdä ampumispaikalle. Joka tapauksessa Toijalassa oli suuri vankileiri, jossa oli touko-kesäkuussa yli 500 vankia lähinnä Hämeen läänin alueelta. Esko Korkeamäen työväenyhdistyshistorian (1986) mukaan näistä 122 teloitettiin, viisi kuoli muulla tavoin, 70 vapautettiin ja loput vietiin Tammisaaren pahamaineiselle vankileirille. Toijalan vankileiri lopetti toimintansa elokuun alkuun mennessä. Kuoleman kentiltä -muistojulkaisu esittää Toijalassa teloitettujen määräksi noin 400 henkeä, mikä lienee luettavissa ns. luokkasotakirjallisuudelle ominaiseksi liioitteluksi, koska muut käytettävissä olevat lähteet eivät tue näin suurta surmattujen lukumäärää. Akaassa ei tapahtunut varsinaisia sotatoimia, joten on vaikea kuvitella, että paikkakunnalla olisi tapahtunut Ylikankaan (1993) teoksessa Tampereen taisteluihin liitettyjä spontaaneja punavankien joukkoteloituksia.

Valkoisesta terrorista ei ole Akaan seudulta säilynyt läheskään yhtä paljon kirjallisia muistelmia kuin punaisesta terrorista. Ilmiö on tyypillinen, ja sen syy on selvä: voittajan julmuuksia ei voitu tuoda julki niin selkeästi kuin hävinneen osapuolen. Tapahtumien traagisuus sinänsä ja voittajien toimet sekä yhteiskunnallis-hallinnollisella että ideologisella tasolla saivat aikaan pelon ja häpeän ilmapiirin, jonka vaikutus kesti vuosikymmenien päähän sodasta. Usein vain kirkonkirjoista, vankiluetteloista yms. lähteistä lasketut ja monessa suhteessa kriittistä analysointia vaativat luvut kertovat karua kieltään.

Rautateiden aineellisia menetyksiä

Rautateiden suuresta liikenteellisestä merkityksestä johtuen niiden toimintaa yritettiin sisällissodan aikana haitata puolin ja toisin. Kiskoille sidottu rautatieliikenne oli jo ennen ilmapommitusten aikaa melko helppoa estää räjäyttämällä siltoja ja irrottamalla kiskoja. Valkoisen Suomen rautatiet maksoivat suojeluskunnille mm. rautatiesiltojen vartioinnista. Punaiset rautatieviranomaiset eivät suosineet rautatieläisten lähettämistä rintamalle siitäkään syystä, että rautateiden punakaartilaisia tarvittiin vartioimaan liikenteellisesti tärkeitä kohteita.

Varsin pahoja vaurioita rautatiet kärsivät huhtikuun aikana. Punaisten vahvimman tukikohdan Tampereen jouduttua valkoisten haltuun punaiset perääntyessään tuhosivat rataverkkoa laajalti haitatakseen vastapuolen etenemistä.


Hämeenlinnan alkuperäinen rautatieasema tuhoutui täydellisesti ns. poltetun maan taktiikkaa käyttävien punaisten perääntyessä kaupungista.

Huolimatta sodassa käytetystä poltetun maan taktiikasta rautateiden aineelliset vahingot jäivät suhteellisen pieniksi: mm. siltoja räjäytettiin laskutavasta riippuen 54-56, mutta näistä pääosa kärsi vain lieviä vahinkoja. Liikkuvan kaluston menetykset olivat radan ja rakennusten menetyksiä rahallisesti suuremmat. Sodassa tuhoutui kaksi matkustajajunaveturia, kymmenkunta tavarajunaveturia ja 309 vaunua. Suurimmat liikkuvan kaluston menetykset aiheutuivat Venäjälle paenneiden punaisten rautatieläisten evakuoiman kaluston muodossa. Venäjälle joutui kaikkiaan 58 veturia ja yli 5 150 vaunua, joista osa ostettiin 1920-luvulla melko huonokuntoisina takaisin. Vaunujen suuri määrä veturien määrään verrattuna lienee selitettävissä sillä, että runsaasti vaunukalustoa oli jo ennen sodan alkamista jäänyt entisen emämaan pääkaupunkiin, mutta nämä vaunut tilastoitiin sisällissodan menetyksiin. Pääosa vetureista oli H1- ja H5-tyyppisiä matkustajajunavetureita (vuoden 1942 tyyppimerkintäuudistuksessa käytössä olleiden yksilöiden sarjamerkeiksi tulivat Hk1 ja Hk3) sekä G3- ja G7-tyyppisiä sekajunavetureita (vuoden 1942 jälkeen Sk3 ja Sk4); mukana myös muutama L1-typin "Kana" (Vr1) ja K3-tyypin "Jumbo" (Tv1).


Loimaan aseman vesitorni, jonka Varsinais-Suomesta rautateitse Toijalan kautta kohti itää perääntyvät punaiset räjäyttivät 21.4.1918.

Valtionrautateille aiheutuneet vauriot eivät pääsääntöisesti olleet suuria varsinkaan verrattuina ensimmäisen maailmansodan tuhoista kärsimään joutuneiden varsinaisten sotaa käyneiden Euroopan maiden rautateiden menetyksiin, ja ne ehdittiin korjata vuoteen 1924 mennessä.

Vihanpidon hinta Akaassa

Akaalaisten punaisten menetykset sisällissodassa ja valkoisen terrorin uhreina olivat Esko Korkeamäen (1986) mukaan 212 henkeä, joista 24 kaatui rintamalla, 73 teloitettiin, 104 kuoli vankileireillä ja 11 katosi. Rautatieläisistä teloitettiin seitsemän, vankileireillä kuoli kolme ja yksi katosi. Silloisista sekavista oloista johtuen punaisten kokonaismenetyksistä samoin kuin rautatieläisten menetyksistä ei olla aivan yksimielisiä. Esimerkiksi teloitetuksi arvioitujen akaalaisten rautatieläisten määrä vaihtelee neljästä kymmeneen ja kadonneiden määrä yhdestä kuuteen. Eripituisia vankeustuomioita valtiorikosoikeudet langettivat 20 akaalaiselle rautatieläiselle. Näistä valtaosa eli 15 selvisi alle kolmen vuoden tuomiolla.

Akaalaisten valkoisten menetykset olivat 14 henkeä. Näistä neljä kaatui rintamalla, viisi surmattiin Tyrvännön ja Hattulan rajalla heidän pyrkiessään valkoisten puolelle, kaksi ammuttiin Riihimäellä ja kolme Toijalassa. Rautatieläisiä henkensä menettäneistä oli viisi. Näistä kaksi kuoli sotatoimien yhteydessä, ja kolmen kuolema voidaan luokittelutavasta riippuen laskea joko sotatoimista tai punaisesta terrorista johtuneeksi. Tyypillistä sisällissodan jälkeisten vuosien virallisille käsityksille on, että viimeksimainittu tulkintatapa on päätynyt mm. Toijalan rautatieaseman neuvotteluhuoneen seinällä pitkään riippuneeseen, sittemmin Veturimuseon kokoelmiin liitettyyn, muistotauluun.

Toijalassa sisällissodan tuhoiksi Lontilanjoen rautatiesillan hävittämisen ja veturitallilla tapahtuneiden räjäytysten lisäksi kirjattiin hävitettyä ja kadonnutta Valtionrautateiden irtaimistoa, kuten työkaluja 3 265,86 silloisen markan arvosta. Viialassa Tarpianjoen rautatiesillan lisäksi irtaimistoa tuhoutui 501,62 markan arvosta. Valtionrautateiden irtaimistomenetykset Akaassa olivat vain neljä tuhannesosaa koko maan irtaimistomenetyksistä.


Tarpianjoen rautatiesilta Viialassa korjattavana sisällissodan tuhojen jälkeen.

Osa veturitallille aiheutuneista vahingoista saattaa olla luettavissa valkoisten tiliin, koska vahvistamattoman, mutta sitkeän ja mm. G. F. Strandbergin muistelmissaan esittämän väitteen mukaan valkoisten tiedustelulentokone olisi Tampereen valtauksen jälkeen pudottanut muutaman pommin veturitallin välittömään läheisyyteen. Sirpaleiden osumilta näyttävät jäljet ovat kiehtoneet monien, niin rautatieläisten kuin sittemmin rautatieharrastajien, mieltä erityisesti veturitallin vuonna 1901 rakennetun lisäosan ainoan jäljellä olevan veturisijan ulkoseinässä.

Lähteet ja kirjallisuus

I Painamattomat lähteet (arkistosignumit vuoden 1993 tilanteen mukaisesti)

Hämeen maakunta-arkisto, Hämeenlinna:
- Valtionrautatiet: Tampereen ratapiiri (Fa III.3).

Tampereen kaupunginarkisto, Tampere:
- Uuno Sinisalon arkisto (A368/I).
- Tampere-sarja (A380/III 1910-1919).

Suomen Rautatiemuseon arkisto, Hyvinkää:
- Vapaussota 1917-1918 (Hyb).

Akaa-Toijala-Seura ry:n arkisto, Toijala:
- Vuosi 1918: asiakirjat ja muistelmat.

Veturimuseon arkisto, Toijala:
- Sisällissodan ajan kokoelma (Va:1918).


II Painetut lähteet

Rautatiehallituksen kiertokirjeet v. 1918.

Rautatieneuvoston kiertokirjekokoelma.

Suomen Kuvalehti 1918.

Suomen rautatiehallituksen kertomus vuodelta 1917-1918.

Suomen virallinen tilasto XX, Rautatietilasto 1917-1918.


III Kirjallisuus

Attila, Mikko : Vuoden 1918 siltatuhot. Resiina 4/1987. Loimaa 1987.

Castrén, Kaarlo: Punaisten hirmutyöt vapaussodan aikana. 2. painos. Helsinki 1926.

Jahn, Carl: Finska Statsjärnvägarne under frihetskriget år 1918. Käsikirjoitus Suomen Rautatiemuseon arkistossa.

Kilpi, Nestor: Muistelmia kapina-ajalta ja Riihimäeltä 1918. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.

Korkeamäki, Esko: Työväen alkutaival Akaassa. Toijala 1986.

Kuoleman kentiltä. Muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta. Hämeenlinna 1924.

Paavolainen, Jaakko: Punainen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1. Helsinki 1966.

Paavolainen, Jaakko: Rautatiet ja synkkä vuosi 1918. Rautatieuutiset 5/1968. Helsinki 1968.

Paavolainen, Jaakko: Valkoinen terrori. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 2. Helsinki 1967.

Paavolainen, Jaakko: Vankileirit Suomessa 1918. Helsinki 1971.

Palolampi, Erkki: Tampere taistelee 1899-1944. Tampere 1954.

Sarvela, Tuomo: Kapina-ajan muistelmia. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.

Sirola, Jaakko: Kansalaissodan sosiaalinen tausta Akaassa. Suomen historian laudaturtyö Tampereen yliopistossa. Tampere 1972.

Soivio, Kalle: Kapinanajan muistelmia. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seura ry:n arkistossa.

Strandberg, G. F.: Muistelmia punakapinan ajalta Toijalasta. Käsikirjoitus Akaa-Toijala-Seuran arkistossa.

Talvio, Paavo: Suomen puolustusvoimain panssarijunat vuosina 1918-1939 ja niiden edeltäjät vapaussodassa. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 4. [Toim. Lappalainen, Matti ym.] Helsinki 1985.

Talvio, Paavo: Punaisten ja valkoisten panssarijunat 1918. Resiina 4/1994. Helsinki 1994.

Tanskanen, Aatos: Venäläiset Suomen sisällissodassa 1918. Acta Universitatis Tamperensis Ser A:91. Diss. Tampere 1978.

Valtionrautatiet 1912-1937, I osa. Toim. Castrén, Reino. 2. painos. Helsinki 1937.

Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle. Dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa 1918. Porvoo 1993.


IV Kuvat

Veturimuseon arkisto, Toijala:
- Sisällissodan ajan kokoelma (Va:1918).

Niin hirmuinen on kiihoitettu kansa 2

Jatketaanpa taas tätä tarinaa. Nyt kuvilla höystettynä. Lisäsin muutaman kuvan edelliseen osaan toissapäiväiseen merkintään.

Venäläiset Akaassa

Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset pelkäsivät saksalaisten tai puolueettomuudestaan mahdollisesti luopuvien ruotsalaisten tekevän maihinnousun Suomeen. Pieni osasto Tampereella esikuntaansa pitäneestä 106. divisioonan Kolpinon rykmentistä vartioi ja teki kenttälinnoitustöitä Akaassa.


Oheinen kuva Toijalan rautatieasemalta lienee vuodelta 1917. Vannovatko sotilaat uskollisuudenvalaa Venäjän väliaikaiselle hallitukselle maaliskuun vallankumouksen jälkeen? Vai onko kyseessä esimerkiksi lähtöön liittyvä ortodoksinen pienen veden vihkimistoimitus? Entä jos kyseessä onkin lipun vihkiminen? Onko ilmeinen keisarin kaksoiskotkalippu kunnioitettavana alttarivaatteena vai halveksittuna pöytäliinana? Entä jos pöydän takana olevalla miehellä onkin bolshevikkien punalippu? Tällöin kuva olisi todennäköisesti varsin läheltä Suomen sisällissodan puhkeamisen ajankohtaa. Miten silloin kuvan vasemmassa laidassa seisova rovasti Annanski (kuoli Käkisalmessa vuonna 1939) olisi mukana? Vai onko lippu peräti musta anarkistilippu? Kuva on täynnä toistaiseksi selvittämättömiä arvoituksi.

Sisällissotaan Akaan seudulla venäläiset joukot eivät osallistuneet juuri lainkaan. Kotimaahansa matkalla olleen osaston miehiä jäi Toijalaan helmi-maaliskuun vaihteessa, mutta "ryssät vaan syövät ja makaavat, mutta ainoastaan muutama heistä on lähtenyt rintamalle", totesivat paikalliset punakaartilaiset. Aatos Tanskasen (1978) tohtorinväitöskirjan mukaan punaisten epäluottamus venäläisiin oli yleistä muuallakin.

Humanitaarisluonteista apua venäläisten tiedetään antaneen Akaan seudun punaisille Toijalassa jonkin aikaa viipyneen sanitäärijunan muodossa. Venäläisten osallistumista Suomen sisällissotaan rajoittivat paitsi Saksan kanssa tehdyn erillisrauhan demobilisaatiovelvoitteet ja punaisten taholta osoitettu epäluottamus myös halu päästä vaikuttamaan Venäjän sisäisen tilanteen kehitykseen ja jopa puhdas koti-ikävä.

Venäläisten lähes täydellinen piittaamattomuus sotatoimista Akaan seudulla antoi tapahtumille siellä selkeän sisällissodan luonteen.

Vallankumous Akaassa

Helsingin, Tampereen ja Turun ratojen risteysasemana Toijala oli vallankumouksellisille niin tärkeä paikka, että se miehitettiin jo 26.1.1918 eli samana päivänä kuin vallankumous julistettiin alkaneeksi. Miehittäjinä olivat paikallisen punakaartin jäsenet. Seuraavana päivänä Toijalaan saapui Turun punakaartin 300-miehinen ratsuväkikomppania, joka kauppias Tuomas Hyrskymurron johdolla otti rautatieaseman, puhelinkeskuksen ja elintarvikehuollon valvontaansa. Toijalasta käsin Hyrskymurto kävi Hämeenlinnassa avustamassa paikallista punakaartia vallankumouksen tekemisessä, mutta lähti komppanioineen jo 2.2.1918 Pohjois-Hämeen taisteluihin.

Akaa kuului punaisen Suomen ydinalueeseen, ja ennen Tampereen valtausta rintaman ollessa kaukana elämä siellä oli melko rauhallista lukuunottamatta maankuuluiksi tulleita Toijalan punakaartirykmentin ns. lentävän osaston terroritekoja. Toijalan kautta kulkivat Etelä-Suomesta ja Turun seudulta Tampereelle ja Vilppulan taisteluihin lähetetyt huolto-, joukkojenkuljetus- ja asejunat, minkä vuoksi paikkakunnalla oli punaisten sodankäynnille ensiarvoinen merkitys.

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä Tampereen ympärillä tuli Toijalasta ja Viialasta punakaartin ylipäällikön Eino Rahjan ja hänen apulaisensa Hyrskymurron komentaman punaisten armeijaryhmän esikuntapaikka. Viialasta oli vain noin viisi kilometriä Lempäälän rintamalle. Rahjan tavoitteena oli Pietarista värväämine suomalaissyntyisine vapaaehtoisineen, rannikkopaikkakunnilta saakka koottuine punakaartilaisineen ja panssarijunineen estää valkoisten hyökkäys Tampereelle etelästä. Pääsiäisen 1918 aikana Akaan seudulla lienee ollut tuhansia punakaartilaista. Arviot miesmääristä vaihtelevat Ylikankaan (1993) 2 000:sta Korkeamäen (1986) yli 5 000:een. Kuten tunnettua, nämäkään joukot eivät voineet estää valkoisia valtaamasta Tamperetta.

Tampereen antautumisen jälkeen valkoiset olisivat saattaneet jatkaa hyökkäystään etelään kohti Akaata. Hyökkäyksen pelossa mm. rautatieaseman katolle vietiin konekivääri ja kirkontorniin asetettiin tähystysvalvonta. Saksalaisten maihinnousu siirsi sodan painopisteen Etelä-Suomeen. Akaa ei joutunut sotatoimien kohteeksi, mutta alkoi jäädä saarroksiin etelästä edenneiden saksalaisten ja Tampereen vallanneiden valkoisten väliin. Paikkakunnalla ilmapiiri kiristyi paitsi kylien polttamista ja kulkutauteja koskevien huhujen myös punaisten suorittamien melko mielivaltaisten vangitsemisten vuoksi. Leipuri G. F. Strandberg antaa kunnian kylän polttoaikeiden estämisestä nuorille rautatieläisille Kustaa Sirolalle ja Gunnar Heleniukselle, jotka 24.4.1918 lähtivät hakemaan apua Viialaan saakka edenneiltä valkoisilta joukoilta. Epäluuloista ilmapiiriä kuvaa se, että valkoiset epäilivät Sirolan ja Heleniuksen aikovan houkutella heidät väijytykseen. Valkoiset miehittivät punaisten jättämän Toijalan noin 400 miehen ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähtöisin olleen ratsumiesosaston voimalla vasta seuraavana iltapäivänä. Punaiset olisivat halutessaan ehtineet polttaa kylän ennen tätä, mutta he tyytyivät pienempiin ja liikenteenhoidon häiritsemisen kannalta tärkeämpiin hävitystöihin.


Toijalan miehittäneen valkoisen armeijan osaston huoltojoukkona toiminut ns. patakomppania Toijalan rautatieasemalla huhtikuun lopulla 1918.

Strandberg muisteli punaisten pääjoukon peräytymistä seurannutta aavemaista tunnelmaa ja Valtionrautateiden omaisuuteen kohdistuneita tuhoamisyrityksiä seuraavasti:
"Punaisten lähdettyä ei näkynyt ihmissielua ja oli niin painostava hiljaisuus, että tuskin kuului koiran haukuntaa. Kaikki oli kuin kuollutta edellisten viikkojen kauhean remun ja melun jälkeen. Kesken hiljaisuuden kuului silloin tällöin kovia, korvia särkeviä pamahduksia, joista varsinkin viimeinen pani lasit helisemään ja maan vavahtelemaan. Pamahdukset johtuivat punaisten yrityksistä räjäyttää veturitalli, rautatiesilta ym. laitoksia, se ei siis ollut mitään varsinaista pommitusta. Rautatiesillan räjähdys oli erittäin voimakas. Silta katkesi molemmista päistä, kuitenkaan alas putoamatta. Räjähdyksen jälkeen tuli punaisten juna sillanpäähän kuljettamaan pois niitä punikkeja, jotka eivät olleet päässeet hevosilla menemään."

"Jyryn ja jylhän näköinen, harmaa panssaroitu teräsmöhkäle"

Panssarijunilla oli vielä ensimmäisen maailmansodan aikana paikoittain jopa huomattavaa merkitystä sotatoimissa. Varsinkin rautateiden varsille keskittyneessä Suomen sisällissodassa ne osoittautuivat toisinaan tärkeiksi asejärjestelmiksi. Sisällissodan panssarijunista on Resiina-lehden numerossa 4/1994 julkaistu Paavo Talvion kattava artikkeli, joten tässä tyydytään käsittelemään aihetta vain lyhyesti Akaan osalta.


Punaisten panssarijuna Toijalan asemalla.

Punaisilla oli sisällissodan aikana käytössään useita panssaroituja junia, joista osa oli saatu Venäjältä. Valkoisten panssarijunakalusto oli huomattavasti heikompaa, mutta parani sotasaaliskaluston hankkimisen myötä.


Punaisten panssarijuna Toijalan asemalla.

Eino Rahja hankki maaliskuun lopulla vahvistuksia Tampereen puolustukseen. "Minä en ole Rahja vaan rähjä, jos en tuo 15 000 miestä kaupungin avuksi", kerrotaan Rahjan sanoneen Tampereelta lähtiessään. Näihin vahvistuksiin kuului mm. panssarijuna, mutta 15.000 miestä Rahja ei saanut Tamperetta puolustamaan.


Toijalan alueella toimineen punaisten panssarijunan helsinkiläinen miehistö. Päällikkö Eino Rahja istuu äärimmäisenä oikealla.

"Se oli noin 30 metriä pitkä, jyryn ja jylhän näköinen, harmaa panssaroitu teräsmöhkäle, jonka joka puolella sojottivat tykinpiiput kovin uhkaavan näköisinä", muisteli viialalainen Leevi Härmä tätä panssarijunaa. Panssarijunan tukikohtana oli Toijala, josta käsin sen oli määrä pitää punaisten hallussa Lempäälän ja Tampereen välinen rataosuus. Koska valkoiset katkaisivat radan Lempäälässä, panssarijuna ei päässyt osallistumaan Tampereen taisteluihin. Se tuki punaisten taistelua tulittamalla valkoisten asemia noin kuusi kilometriä Lempäälästä etelään sijainneen Mattilan pysäkin paikkeilta. Paavo Talvion (1994) ja Heikki Ylikankaan (1993) mukaan Rahjan komennossa oli Lempäälän rintaman kiivaimpien taistelujen aikana myös toinen panssarijuna.

Valkoisilla oli aikomus käyttää yhtä Tampereen taisteluissa punaisilta valtaamaansa panssarijunaa tukemaan Akaan seudun miehitystä, mutta tämä ei onnistunut, koska punaiset olivat perääntyessään räjäyttäneet Tarpianjoen sillan Viialassa. Sen sijaan valkoisten länsiarmeijan käytössä ollut radankorjausjuna osoittautui erittäin tarpeelliseksi valkoisten edetessä kohti etelää.

Juna turvaan luotisateesta

Ilmeisesti yksi tunnetuimpia toijalalaisen tai ainakin Toijalan varikolla jossakin vaiheessa palvelleen rautatieläisen nimiin kirjattuja sotatoimiin liittyneitä tekoja tapahtui 26.3. valkoisten edetessä yhä lähemmäs Tampereen keskustan alueita. Mm. Heikki Ylikankaan (1993) tunteman perimätiedon mukaan tuolloin Tampereelta yritti paikallisen punaisen hallinnon tietämättä rautateitse poistua noin 100 venäläistä ja 300 turkulaista, jotka eivät tienneet valkoisten edenneen radanvartta Hatanpäälle saakka ja katkaisseen Viinikan rautatiesillan. Pelkillä paperimassapaaleilla suojattu ja suhteellisen heikosti aseistettu juna joutui valkoisten joukkojen maalitauluksi ja juuttui paikalleen jarrujen lukkiuduttua jarrujohdon katkeamisen vuoksi. Junan jouduttua seisomaan pari tuntia tulituksessa toijalalaiseksi mainittu punaisen rautatiehallinnon palveluksessa työskennellyt, mutta vuosikymmeniä myöhemmin antamassaan lausunnossa puolueettomana itseään pitänyt veturinkuljettaja sai jälkiosan vaunuista liikkeelle ja vei junan turvaan Tampereen asemalle. Tämä oli mahdollista, koska veturi oli varovaisuussyistä ja kuljettajan vaatimuksesta sijoitettu työntämään junaa. On epätodennäköistä, että veturi olisi koko ajan ollut kytkettynä junaan, sillä vesisäiliöt tuskin olisivat kestäneet kaksituntista tulitusta. Tarinan toinen, mm. Aamulehdessä 14.3.1968 Tampereen taistelujen 50-vuotisajankohdan lähestyessä julkaistu versio mainitseekin veturin palanneen välillä rautatieasemalle. Tämä käsitys on perusteltu, koska junan jarrujen irrotukseen ilmeisesti tarvittiin apuneuvoja varikolta. Saatuaan junan takapään turvaan samainen kuljettaja palasi välittömästi luotisateeseen hakemaan kaupunkiin toisen puolen junasta.


Tampereen taistelujen aikana kaupungin ratapihalla ammuttiin rikki mm. G9-tyyppinen sekajunaveturi, joka oli järjestyksessä toinen Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n vuonna 1900 valmistama veturi. Veturi on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä sikäli, että se kuuluu Valtionrautateiden vuonna 1898 tilaamaan sarjaan, josta katsotaan laajamittaisen suomalaisen veturiteollisuuden saaneen alkunsa. Vaurioistaan huomimatta tämä veturi korjattiin sisällissodan jälkeen, ja vuonna 1937 G. A. Serlachius osti sen omalle tehtaalleen. Nykyisin veturi on muistomerkkinä vanhalla Tampellan tehdasalueella kaupungin keskustassa. Kuvan veturi ei tiettävästi ole sama, josta edellä kuvattu tapaus kertoo.

Jälkimaailman silmissä veturinkuljettajan teko näyttää erityiseltä sikäli, että siinä ei ollut kyse sota-ajan urotöille ominaisesta verenvuodattamisesta vaan ihmishenkien pelastamisesta. Junan tulitukseen osallistuneen Keski-Suomesta lähtöisin olleen valkoisenarmeijan sotilasosaston mukaan junan miehitys kärsi tulituksessa 37 kaatuneen ja 96 haavoittuneen tappiot, jotka olisivat todennäköisesti olleet vielä suuremmat ilman veturinkuljettajan oma-aloitteista toimintaa. Joidenkin tarinan versioiden tuntemat väitteet 400 kaatuneesta ovat mitä ilmeisimmin karkeaa liioittelua.

Kuljettaja selvisi sodasta ja sen jälkiselvittelyistä ehjin nahoin, mutta kiitosta hänen oli voittaneelta osapuolelta turha odottaa. Sisällissodan ajan valkoisen tiedonvälityksen suhtautumista asiaan kuvaa Suomen Kuvalehden 11.5.1918 julkistama käsitys, jonka mukaan koko tapaus johtui tamperelaisten punakaartilaisten asetovereilleen tekemästä petoksesta.

Tenttiputki jatkuu

Jatkan rautateiden sisällissota-aiheesta vasta huomenna. Tänään ei jaksa.

Illalla jatkui taidehistorian tenttiputki Tampereella. Niin ne vain tahtovat tentit kasautua lukukauden lopulle. Aiheena oli yleisen taidehistorian perusteiden kirjatentti, johon luettavana oli kaksi kirjaa: pikkujättiläistyyppinen yleisesitys "Maailman taiteen historia" sekä "Concepts of modern art", kokoelma 1960-80-luvuilla kirjoitettuja modernin taiteen suuntauksia esitteleviä teema-artikkeleita. Ensinmainitun opuksen tulin talvella ostaneeksi omaksi, kun ajattelin tuonkaltaisen kompaktin yleisesityksen sopivan kirjahyllyyn puolisoni hankkimien isompien taidekirjasarjojen jatkoksi.

"Maailman taiteen historiasta" oli kolme kysymystä, joista kahteen piti vastata. Ensimmäinen vaihtoehto oli antiikin Kreikan kuvanveisto, sen periodit, ominaiset tyylipiirteet ja tärkeimmät teokset. Toinen oli Euroopan taiteen paikalliset tyylit ja kolmas Hollannin taide barokin aikana. Vastasin ensimmäiseen ja kolmanteen. Olin odottanut tärpiksi jotakin Euroopan ulkopuoliseen taiteeseen liittyvää kysymystä, koska niitä aihepiirejä ei luentokursseillakaan käsitelty. Länsimaisen taiteen piirissä nytkin liikuttiin. Aika yleisluonteisia taisivat vastaukseni olla, kun tuon kaltaisia aiheita en ollut välittänyt kirjasta kovin tarkkaan lukea tyyliin "ainahan niistä jotain keksii höpistä, jos kysytään". Tosin Hollannin barokki ja varsinkin sen talous- ja sosiaalihistoriallinen tausta on mielenkiintoinen aihepiiri. Itse asiassa Rubensit ja Rembrandtit eivät ole kovinkaan tärkeitä, vaan se protestanttis-kapitalistinen kulttuuri, joka laski pohjan länsimaiselle taiteelle sellaisena kuin sen tunnemme.

Concepts of modern art -kirjasta oli kaksi kysymystä, joista toiseen piti vastata. Ensimmäinen oli kubismi ja toinen kineettinen taide. Kun en mobileita sun muita himmeleitä käsitelleestä artikkelista juuri mitään muistanut, kirjoittelin kuutioista. Mielenkiintoinen aihepiirihän se on, muodon hajottamisineen jossakin esittävän taiteen rajamailla.

Tenteissä tuntuu olevan aika tiukka valvonta. Ehkä pelkäävät lunttaamista. Päivällä syöty mustamakkara - edellisestä kerrasta taitaa olla kymmenkunta vuotta - janotti, mutta en arvannut ottaa vissypulloa istumapaikalleni tenttisaliin. Voisihan etiketteihin kätkeä vaikka tilastotieteen kaavoja tai jotain muuta lyhyemmin ilmaistavaa. Taidehistoriaa tuskin. Mutta kyllä siellä näytti juomapulloja ihmisillä olevan.

Taidehistorian tenteissä olen joskus kummastellut sitä, että melkein aina on ollut valinnaisia kysymyksiä. En muista, että ainakaan kasvatustieteen tai tietojenkäsittelyopin tenteissä sellaisia olisi ollut. Toisaalta hyvä näin. Minusta taidehistoria on laajuutensa vuosi työläämpää kuin nuo mainitut oppiaineet.

Jos, iso jos, viime viikon luentotentit ja tämä kirjatentti menevät hyväksytysti, jää perusopinnoista jäljelle enää yksi metodiopintojen kirjatentti. Sen voisi suorittaa pois toukokuussa.

Rautatieasemalla tervehdittiin "Terve, naapuri." Naapurin Jussihan se, matkassaan Haapamäen varikon nykyhenkilökunnasta Kimmo ja Aki. Haapamäellä oli käyty katsastamassa pari vaunua. Metsäkauriita oli kuulemma loikkinut aivan radan varressa. Täällä niitä elelee runsaslukuisten peurojen ja hirvien kaverina, mutta ovat sitten keskisempäänkin Suomen levittäytyneet. Aki halusi vaihtaa sanasen Liiton asioista. Vaikka isojen poikien kuviot eivät suoranaisesti taida Toijalan lintukotoa koskettaa, lienee parasta käväistä paikan päällä liittokokouksessa viikonloppuna.

Niin hirmuinen on kiihoitettu kansa 1

Heinäpelto talven jälkeen huhtikuussa. Heikko valo. Keväällä voisi kirjoittaa vaikka mitä ja mielellään iloista. Mutta suoraan yläkerran työhuoneeni ikkunasta, niityn takana, näkyy muutaman puun metsikkö, joka peittää palasen kotipaikkakunnan historian pimeitä puolia, joita ainakin näin vapun alla vielä tavataan muistella. Kirjoitettakoon siis lähipäivinä muutama paikallishistoriaa koskeva merkintä.

Osa tekstistä perustuu Veturimuseossa kesällä 1993 järjestettyyn näyttelyyn. Aihepiiriä on systemaattisesti viime kuukausina kartoittanut Akaan historiaa 1900-luvun alusta 1940-luvulle pitäjän jakamiseen saakka tutkiva Martti Favorin, joten tässä esitettävä informaatio tarkentunee lähiaikoina.

Sotaa rautateiden varressa

Suomen sisäiselle sodalle keväällä 1918 voidaan löytää useita syitä ja yhtä useita nimiä. Seuraavassa käytetään 1990-luvulla vähitellen vakiintunutta maltillista termiä eli sisällissotaa. Vapaussotaa suurin osa sotaan osallistuneista akaalaisista kävi lähinnä työväen vapauden nimissä, mitä käsitystä kuvastaa sodan jälkiselvittelyissä surmattujen muistokiven tekstissä esiintyvä ilmaus "työväen oikeuksien puolesta". Tämä tulkinta on ristiriitainen sodan voittajaosapuolen tunnetun vapaussota-käsitteen kanssa. Alunperin marxilaiseen filosofiaan pohjautuva ja porvarillisen vapaussota-käsitteen tapaan paljolti poliittis-ideologisiin tarkoituksiin käytetty luokkasodan käsite on sekin melko heikosti sovellettavissa Akaan tilanteeseen erityisesti rautatieläisten osalta. Termi kansalaissota olisi puolustettavissa Akaan alueella, koska siellä sota ja sen jälkiseuraukset koskivat nimenomaan Suomen kansalaisia, eikä venäläisillä tai saksalaisilla ollut ainakaan välitöntä osuutta tapahtumien kulkuun.

Sisällissodan juuret olivat syvällä teollistuvassa ja rakennemuutoksen muovaamassa yhteiskunnassa. Erityisesti työväestöä ja maaseudun vähävaraisia koetelleisiin taloudellisesti hankaliin oloihin sekoittui poliittisia epävarmuustekijöitä kuten käynnissä ollut ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous. Epävarmuutta lisäsi muutaman viikon itsenäisenä olleessa tasavallassa yhä majaillut venäläinen sotaväki.

Sodan katsotaan alkaneen muutamien paikallisten kahakoiden edeltämänä 26.1.1918, jolloin Helsingin sosiaalidemokraattinen puoluetoimikunta julisti sosialistisen vallankumouksen alkaneeksi. Punaisiksi kutsuttujen vallankumouksellisten ensimmäisiä toimia oli Helsingin rautatieaseman miehitys 27.1. Vallankumouksen tieltä Vaasaan paenneen Suomen senaatin johdolla tämän porvarillisen hallituksen joukoiksi julistetut pääasiassa pohjanmaalaiset suojeluskunnat alkoivat riisua aseista Etelä-Pohjanmaan venäläisiä varuskuntia, jotka eivät yleensä tehneet mainittavaa vastarintaa.

Koska venäläiset eivät laajamittaisesti osallistuneet sotatoimiin, jäivät valkoisiksi kutsuttujen porvarillisten joukkojen päävastustajiksi vallankumoukselliset punakaartit, jotka pienessä määrin saivat tukea venäläisen sotaväen vallankumoukselliselta siiveltä. Suojeluskunnat olivat lähteneet omasta mielestään vapaussotaan venäläisiä vastaan, mutta taistelujen aikana nämä joutuivat huomaamaan käyvänsä sisällissotaa oman maansa kansalaisia vastaan. Valkoisen armeijan alueillaan organisoima yleinen asevelvollisuus sen sijaan toi riveihin miehiä, joiden käyttäminen sotatoimiin ei ollut riippuvaista joukkojen vapaaehtoisuudesta.

Sodan alusta lähtien tapahtumia leimasi taistelutoiminnan keskittyminen merkittävien rautatieyhteyksien varrelle. Jos valkoisten eli porvarillisen hallituksen joukkojen aseistus ja koulutustaso olikin punakaarteja parempaa, punaisilla oli etulyöntiasema siinä suhteessa, että pääosa Suomen rataverkosta sijoittui heidän hallitsemalleen eteläiselle alueelle. Rautateiden merkitystä sodankäynnissä osoittaa myös se, että sekä valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheim että Karjalan rintaman komentaja kapteeni Aarne Sihvo sijoittivat päämajansa junaan.

Valkoisten päätavoitteena oli pitää hallussaan rataosuus Haapamäen ja Pieksämäen välillä. Valkoiset onnistuivat tässä tavoitteessaan, ja sisällissodan synkimpien piirteiden tutkimisessa kunnostautunut Jaakko Paavolainen (1968) on esittänyt, että tämän valkoiset voimat Pohjanmaalla ja Savo-Karjalassa yhdistäneen radan turvaaminen ratkaisi sodan lopputuloksen valkoisten eduksi jo helmikuussa 1918. Valkoisten menestyksen pääasiallisena tekijänä Paavolainen pitää punaisten vaatimatonta aseistusta Tampereen suunnalla. Paavolaisen tutkimusta tuoreempaa näkemystä edustava Heikki Ylikangas (1993) puolestaan näkee valkoisen armeijan menestyksen tärkeimmäksi perusteeksi punaisen johdon kyvyttömyyden tehokkaaseen strategiseen ja taktiseen johtamiseen.

Ankarat taistelut Vilppulan suunnalla johtuivat toisaalta punais­ten vastahyökkäysyrityksistä Haapamäen-Pieksämäen radan katkaisemiseksi ja toisaalta valkoisten pyrkimyksistä saada haltuunsa Haapamäki-Tampere-rata eli etenemistie punaisten vahvimpaan tukikohtaan Tampereelle. Valkoisen armeijan kier­toliike Tampereen saartamiseksi Kangasalasta ja Lempäälästä käsin noudatteli niinikään ratalinjoja.

Valkoisen armeijan avuksi tulivat huhtikuun alussa saksalaiset joukot, joiden merkityksestä sodan lopputuloksen kannalta on kiistelty. Saksalaiset valtasivat punaisten pääkaupungin Helsingin ja sen lähialueet Hanko-Hyvinkää-rataa rataa hyväksi käyttäen ja katkaisivat Riihimäellä punaisten rautatieyhteyden Hämeestä itään.

Tampereen menetyksen jälkeen punaisten sodankäynti oli lähinnä pakoa kohti itää ja Venäjää, josta monet uskoivat löytävänsä turvapaikan. Rau­tatieyhteyden ollessa poikki punaisten pako hidastui, ja Lahden seudulla kiivaiden taistelujen jälkeen punaisten läntinen armeija omaisineen jäi valkoisten ja saksalaisten vangiksi.

Punainen rautatiehallinto

Suomen kansanvaltuuskunta eli vallankumouksellinen hallitus siirsi kulkulaitostoimikunnan alaiset asiat liikenneasiain valtuutettunsa Konstantin Lindqvistin hoidettaviksi.

Vallankumouksen puhkeamisen yhteydessä Valtionrautateiden ylin johtoelin rautatiehallitus lakkasi käytännössä toimimasta. Kansanvaltuuskunta asetti rautatiehallituksen tilalle rautatieneu­voston, joka toimintatavoiltaan muistutti rautatiehallitusta. Neuvoston puheenjohtajana toimi Artturi Sivenius ja sihteerinä Jukka Tuomikoski. Rautatieneuvoston avuksi nimitettiin komissaarit, jotka valvoivat neuvoston määräysten toimeenpanoa ja liikenteen sujumista. Komissaareja nimitettiin myös paikallistasolle.



Saksalaisten lähestyessä Helsinkiä rautatieneuvosto muutti kansanvaltuuskunnan kanssa Viipuriin. Hieman ennen Viipurin joutumista valkoisten käsiin kansanvaltuuskunnan ja rautatie­neuvoston johto siirtyi Venäjälle.

Toijalassa rautatieläiset päättivät 27.1.1918 lähes yksimielisesti toimia vallankumouksellisen hallituksen alaisuudessa. Merkittävänä syynä tähän oli rautatien alempien toimihenkilöiden eli ns. alemman palveluskunnan kuten jarru- , vaihde-, ja asema­miesten sekä rata- ja rakennustyöläisten vilkas ammattiyhdistystoiminta ja vuoden 1905 suurlakon jälkeen alkanut suuntautuminen Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen. Toisaalta toijalalaisista rautatieläisistä konduktööri Kalle Soivio otti ainakin omissa muistelmissaan kunnian valkoisen suojeluskunnan perustamisajatuksesta. Soivio piti suojeluskuntaa tarpeellisena, jotta "päästäisiin eroon ryssästä" ja siltä varalta että "työläiset eli sosiaalidemokraatit liittyvät ryssiin".

Toijalassa rautatieliikennettä valvoivat rautatiekomissaariksi nimitetty jarrumies (edit asianmukaisen kommentin perusteella: konduktööri) Vihtori Harteva ja hänen apulaisensa vaihdemies Vihtori Pokero. Pokero oli toiminut aktiivisesti Rautatieläisten liiton Toijalan osastossa erityisesti vuodesta 1914 lähtien.

Rautatieläisten luokkasota?

Sisällissodan aikana monet Valtionrautateiden virkamiehet kieltäytyivät työskentelemästä punaisten hyväksi. Tämä heikensi liikenteen sujuvuutta, ja tehtäviä jouduttiin jakamaan uudelleen.

Vuoden 1917 lopussa Valtionrautateiden palveluksessa oli noin 16.200 henkilöä. Poliittisilta katsomuksiltaan nämä olivat jakautuneet melko selvästi yhtäältä alemman palveluskunnan eli alempien toimihenkilöiden ja toisaalta virkamieskunnan kesken. Ensinmainitut kannattivat lähinnä sosialistista työväenliikettä kun taas viimeksimainitut olivat poliittisilta näkemyksiltään pääasiassa porvarillisia.

Luokkatietoisuutta merkittävämpi voima rautateillä oli kuitenkin ammattiylpeys. Tästä osoituksena on se, että kaikki virkamiehet eivät totelleet valkoisen hallinnon valtionhoitaja Pehr Evind Svinhufvudin kehotusta jättää työnsä punaisen rautatiehallinnon alaisuudessa vaan pitivät velvollisuutenaan huolehtia liikenteen sujuvuudesta, oli häilyvä poliittinen valta kenellä hyvänsä. Toijalassa konduktööri Soivion esitys töiden lopettamisesta punaisten hallitsemilla rautateillä sai vain kaksi kannattajaa lähes 60 kokoukseen osallistuneesta rautatieläisestä. Soivion tapaan ajatelleisiin kuului konduktööri Tuomo Sarvela, joka muisteli ratkaisuaan seuraavasti: "Ja kun kerran punakaartilaiset olivat ottaneet vallan käsiinsä rautateillä, niin minua ei siellä enää mikään velvollisuus sitonut virkaani. Olin vapaa, se oli omituinen tunne, joka sai minussa vallan, että nyt oli aika lähteä."

Muun muassa Tampereella veturimiehet päättivät sodan alettua pitäytyä puolueettomina ja kieltäytyä ajamasta sotilas- ja sotatarvikejunia. Sodan aikana tästä päätöksestä kuitenkin tingittiin. Jälkeenpäin annetut selitykset korostavat molempien sotineiden osapuolten käyttämiä pakkokeinoja tämän puolueettomuuden murtamisessa, mutta ilmeisesti veturimiesten joukossa ilmeni vapaaehtoistakin palvelualttiutta eri osapuolten suuntaan.

Ammattitietoisuuden korostuminen yli virka-asema- ja varallisuusrajojen johtui paljolti rautatieläisten toiminnasta yhteisessä organisaatiossa ja sen luomista, vuonna 1918 jo yli 50-vuotiaista, perinteistä.

Jaakko Sirolan akateemisen opinnäytetyön (1972) mukaan sisällissotaan osallistui tavalla tai toisella punaisten puolella 31 ja valkoisten puolella kahdeksan akaalaista rautatieläistä. Sielläkään sota ei ollut rautatieläisten luokkasota. Myös valkoisten rautatieläisten enemmistö koostui alemmasta palveluskunnasta, sillä viisi heistä kantoi veturinpuhdistajan, jarrumiehen tai asemamiehen ammattinimikettä.

Kolmesta Toijalasta lähtöisin olleesta Saksan jääkäristä kahdella oli rautateihin liittyvä tausta. Jääkärien vapaaehtoisjoukkoon 21.3.1916 liittynyt Vilho Pernu oli Toijalan silloisen asemapäällikön J.A. Pernun vanhin poika. Jääkäreihin liittyessään hän oli 19-vuotias. Pernu toimi Saksassa mm. vastuullisessa tehtävässä siviilielämään siirtyvien jääkärien työnvälitystoimistossa. Saksasta jääkärin arvoisena lähtenyt Pernu kohosi sittemmin Suomessa kapteeniksi saakka.



Väinö Mäkelän 20-vuotiaana 21.3.1916 alkanut jääkäriura teki Toijalassa ylimääräisenä asemamiehenä toimineesta ja Saksasta jääkärin arvoisena lähteneestä Mäkelästä sisällissodan aikana luutnantin. Sotilasura ei toiminut sellaisena aseman nostajana, miltä asia nykyisin saattaa näyttää: ylimääräinen asemamies ei ollut suinkaan väheksytty ammatti vuosisadan alun suomalaisessa maatalousyhteiskunnassa.

Ritarikunta

Periaatteessa käy sääliksi Hakalaa ja niitä muita porilaisia ammattikoululaisia, jotka olivat valvoneet toissayön jonottamassa jääkiekkopelin lippuja itselleen ja kavereilleen. Mutta ajatelkaa solidaarisesti, te voititte viimeksi vain 22 vuotta sitten. Kanta-Hämeen edellisestä kerrasta oli jo 56 vuotta.

Jääkiekon Suomen mestaruus matkasi Hämeenlinnan Tarmolle kaksi kertaa 1940-luvun lopussa kesken Tampereen Ilveksen pitkän valtakauden - pidemmän kuin mihin edes TPS pystyi vahvimpina vuosinaan viime vuosikymmenellä ja tämän vuosikymmenen alussa. Ennenvanhaan Häme oli jääkiekon maakunta.

Hämeenlinnan Pallokerho perustettiin vuonna 1929 jääpalloseuraksi. Seuran historiasta kertoo ansiokas www-historiikki. Tiiviistä tuntumasta HPK:n tekemisiin pääsin itse nauttimaan sotaväessä talvella 1988-1989, kun joukkue oli määrätietoisesti raivannut tiensä suomenmestaruusliigaan ja villinnyt maakunnan. Siihen aikaan menestys ei tainnut olla vielä huipussaan, mutta ei kovin heikkokaan. Sotaväki-ikäisissä tuolla seutukunnalla oli paljon faneja, jotka viettivät jokaisen iltalomansa katsomossa. Oli myös jokunen - edustusjoukkueen ulkopuolella - pelannut HPK:lainen, joka ehkä näki tulevaisuudessa vaikka mitä mahdollisuuksia. Jääkiekkoa vain vähän seuraavana en osaa sanoa, ketkä sitten pyrkivät tarttumaan niihin ja ketkä eivät. Yksi päätti ainakin myöhemmin ryhtyä kasvatustieteen tohtoriksi.

Jossakin viime vuosien historiansa vaiheessa HPK keksi hyödyntää Hämeenlinnan ja erityisesti Hämeen linnan historiaa ristimällä kotihallinsa Ritarihalliksi - löytyyhän ritarisaliksi nimetty tila myös linnan toisesta kerroksesta, joskin sen historiallisesti oikea nimitys luultavasti on arkinen linnantupa. Samaten niillä Ruotsin kruunun palveluksessa olleilla sotureilla, jotka Hämeen linnassa 1200-luvun jälkipuoliskolta alkaen elelivät - ritareiksi heistä lienee kutsuttu vain ylintä päällystöä - tuskin on ollut varusteenaan nykyjääkiekkoilijoiden tunnuksekseen valitsemaa sydänkeskiaikaistyylistä keskieurooppalaismallista kypärää.

Yhtä kaikki, eläköön HPK ja Hämeenlinna.

Mikä on nörttien suosikkilaji talvella? - Urling

Kotiin päästiin kunnialla. On hyvä, että ei tarvitse ammatikseen hääriä kasaan seminaareja. Nyt kun harrastelijamaisuuttakin vähän sallitaan.

Eihän seuraava seminaaripuuhastelu ole kuin vasta maanantaina. Omalla työmaalla tosin.

Junaa ei tarvinnut jäädä odottelemaan, kun Petteri kaipasi juttukaveria ja tarjosi kyydin Tampereelle saakka. Kiitokset. Haluaisin samanlaisen autonavigaattorin kuin hänellä. Selvällä suomenkielellä ajo-ohjeita antava laite oli juuri sellainen, jollaista reilut 20 vuotta sitten Ritari Ässää katsellessa ei osannut odottaa aivan näin lähitulevaisuudessa realisoituvaksi. Laite, joka neuvoo "200 metrin päässä siirry oikeanpuoleiselle kaistalle" voisi tehdä minustakin kaupunkiajokelpoisen. Toisaalta vielä enemmän haluaisin uuden auton.

Puolisonikin tuli poikkeamaan Tampereella, ja kävimme Rossossa pizzalla ja oluella. Asemalla ostimme Tampin. Kaupan päälle sai hienon penaalin.

Kotimatkalla samassa vaunussa bongasin Jussin. Hän pitää edelleen kunnossa tamperelaisten tietokoneita. Oli hassua huomata, että edellisestä juttelukerrasta atk-fakiirin kanssa oli jo kolme vuotta.

Deus protector noster

Hyvä lukija, olen juuri ruokkinut päivän istumatyörupeamasta nälkäisiä ihmisiä kustannuksellasi. Kohta he tulevat nukkumaan kustannuksellasi. Majoitin heidät ahtaammin ja halvemmin kuin toivottiin, mutta illallisesta eivät suostuneet tinkimään. Ennen on saatu sentään ruokapalkka, sanottiin. Ruokajuomaksi kruunulta herui vettä. Kyllä ennen oli paremmin, sanottiin.

Niin, ennen oli niin paljon paremmin, että virkamatkat tehtiin omalla kustannuksella. Silloin, kun viranhaltijoina saattoivat olla vain patriisit.

Molempi pahempi?

Tämä kaupunki ei hullaantunut, kun hämäläiset pilasivat illan ilon. Enkä minä osaa keskustella jääkiekosta enkä formuloista. En tiedä kummastakaan mitään. En myöskään ole tavannut Kimi Räikköstä tai Mika Saloa (Mika Häkkisen olen, mutta kerron sen vain teille, koska siitä ei riitä edes very small talkiksi siinä vaiheessa, kun itse maksettu on huuhdellut janoisten kurkun).

Olisi varsin mukavaa olla kotona. Kotikissan luonne.

Lisää taidehistorian perusopintojen tenttikysymyksiä

Työpäivän jälkeen tenttiputki jatkui Tampereella. Tänään oli vuorossa avoimen yliopiston yleisen taidehistorian peruskurssin luentotentti, ehkä yleissivistävin ja sikäli tärkein opintojakso perusopinnoissa. Mutta niin vain tuli lintsattua erityisesti tämän aiheen luennoilta. Ja varsinainen tenttikin jäi tekemättä viime kuun lopulla, mutta syy oli hyvä, kun samalle illalle osui kevään ainoa pelastuspalveluharjoitus. Uusintamahdollisuutta piti odottaa tähän iltaan saakka. Muutama muukin saliin saapui. Lienevätkö olleet myös estyneitä ensimmäisellä tenttikerralla vai olivatko kunnianhimoisesti korottamassa arvosanojaan. Minulla on käsitys, että avoimessa yliopistossa on mahdollista käydä yrittämässä parantaa tenttisuoritusta vapaasti uusintatenttien yhteydessä. Voin olla väärässä.

Tentti käsitti kuusi tunnistettavaa kuvaa, joista piti selostaa nimeä, tekijää, aikakautta, tyylisuuntaa ym. perusasioita. Tuntui, että kuvat olivat helpompia kuin syksyllä Suomen taidehistorian peruskurssilla. Ensimmäinen oli Paul Gauguinin Näky saarnan jälkeen", eräs ranskalaisen ekspressionismin eli fauvismin perusteos (puolisoni ihmetteli taannoin, kun kerroin, että kuulin termin "fauvismi" ensimmäistä kertaa vasta tällä kurssilla). Toinen kuva oli helppo tapaus arkkitehtuurin puolelta: Rooman Panthenon-temppeli. Neljäntenä oli viisikymmenlukulaisen yhdysvaltalaisen abstraktin ekspressionismin edustaja Jackson Pollockin "Sinisiä pylväitä" (menin väittämään mustiksi). Viides kuva oli Kaksoisvirtainmaan akkadilaiselta hallituskaudelta parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua tehty Naram Sin -kuninkaan steele, voitonmerkki, Panthenonin tapaan todellinen vanhemman historian klisee. Viimeinen kuva oli Tizianin tekemä paavi Paavali III:n muotokuva 1540-luvulta. Pitikin mennä väittämään paavia Piukseksi.

Toinen tehtävä oli esseetyypinen. Aihevaihtoehtoja oli kolme (ei sanatarkasti):
1. Muinaisen Egyptin taide
2. Kuvataiteen ja arkkitehtuurin muutos siirryttäessä keskiajalta uudelle ajalle
3. Surrealismi ja dadaismi

Vaikka en olekaan kovin hyvin perehtynyt 1900-luvun alun Euroopan historiaan enkä varsinkaan moderniin taiteeseen, viimeinen vaihtoehto tuntui helpommalta ja valitsin sen.

Sellainen tentti tällä kertaa. Maanantaina putki jälleen jatkuu. Sitä ennen pitää ehtiä ainakin töihin, Poriin ja veturitallille. Jossain välissä pitäisi avata kirjojakin.

Ihmishavaintoja taiteen ohessa: Tentin alkamista odotellessa yliopiston päärakennuksen "alakuppilassa" istui paljon väkeä. Tuskin siellä ylioppilaskapinaa tai muuta vanhan valtausta suunniteltiin, mutta perusopiskelijoista selvästi erottuva hiukan varttuneemman oloinen mies kulki, kuin Caesar ennen taistelua, sanomassa sanan siellä, toisen tällä. Hän saattoi olla ylioppilaskunnan puheenjohtaja; kuvansa on jossakin osunut silmään. En tiedä, mistä Caesar-mielleyhtymä tuli. Eipä hänen kulkemisistaan taida luotettavia ensikäden lähteitä juurikaan olla.

Rautatieasemalla istui hetken nuori mies vanhanaikaisissa vaatteissa reppu selässä. Toiseen kassiin oli pakattu saha. Aika hyvin luotu menneiden vuosikymmenten kulkujätkän tyyli. Ensin ajattelin sahan olevan pieni tyylirikko, se kun oli käsisaha eikä metsätöihin sopiva kaarisaha. Mutta kulkihan kirvesmiehiäkin työmailta työmaille omine sahoineen.

Modernismia

Työpäivä meni hyvin tiiviisti lakikirjan parissa, puhelimen luurissa ja sähköpostin ääressä. Finlex-palvelu on jo muutaman vuoden ollut omissa töissäni varmaankin verkkopalveluiden hyödyllisyyden kolmen kärjessä. Pääsin tai jouduin loppuviikon seminaarin seremoniamestariksi eikä hetkeäkään liian aikaisin, kun ohjelma on näköjään kasattava melkein alusta alkaen. Ammattienedistämislaitoksen tovereihin voi onneksi aina luottaa, ja Malminkartanolta luvattiin vetoapua. Sen sijaan Opetushallituksen suhteen ei kannattane odottaa liikoja.

Ilta meni taidehistoriaa tenttiessä. Aiheena oli Länsimainen maalaustaide ja modernin käsite luentosarja. Se on varsinaisesti aineopintojen opintoja, ja ilmeisesti sitä pidettiin koulutuksen järjestäjän taholla vaativana, koska se korvaa perusopinnoissa peräti kaksi kirjaa. Minun on paha sanoa, oliko luentosarja vaativa, koska en käytännössä ymmärtänyt siitä juurikaan mitään koko talven aikana.

Samapa tuo. Kysymyksiin yritin kirjoitella jotakin samaan tajunnanvirtatyyliin kuin täällä blogissa toisinaan. Esseeluonteisia kysymyksiä oli kolme, joista kahteen piti vastata. Itse asiassa jo viimeisellä luentokerralla kaksi viikkoa sitten saimme kymmenen kysymystä, joista kolme luvattiin tenttiin. Kaipa sen paperin olisi voinut lukaista ennen eilisiltaakin.

Tentin kysymysvaihtoehdot olivat:
1. Maalaustaiteen perinteiset genret ja modernin taiteen suhde niihin
2. Pohdi ja esittele läpinäkyvyyden (transparent) ja epäsuoruuden (mediated) käsitteitä modernin maalaustaiteen analyysissa
3. Pohdi Italian, Ranskan, Englannin ja Saksan asemaa modernin taiteen kehityksessä

Vastasin kahteen ensimmäiseen. Jotta tentin tarkastajan ei tarvitsisi lukea pelkkää huonoa käsialaa, piirsin myös epäselvän kaavion. Kyllähän kakkostehtävään yksi funktion kuvaaja saatiin sopimaan Ilmaisun epäsuoruus pinnan abstraktiotason funktiona ekspressionistisessa taiteessa tuntui ihan hyvältä idealta siihen saakka, kun rautatieasemalle kävellessäni muistin, että luentosarjassa ei taidettu käsitellä lainkaan ekspressionistista taidetta eikä ainakaan abstraktia ekspressionismia.

Ei ole helppo oppiaine tuo taidehistoria, ei.

In suburbia

Kotimatkalukemiseksi tarttui Voima-lehti, jossa muisteltiin Tsernobylin onnettomuutta kaksikymmentä vuotta sitten. Energiahuollon tulevaisuus yleensä ja ydinvoima erityisesti herättää kovasti keskustelua. Hyvä, että tärkeistä asioista puhutaan ja ilmaistaan erilaisia mielipiteitä. Ihmiskunnan historian pitkän keston ilmiöiden mittakaavassa oikeaa tietoa niinkin uusista teknologioista, mitä lähes kaikki energiantuotantomuodot ovat, tuskin on olemassa. Siksi energiapolitiikkakin on ennen muuta arvo-ja mielipidekeskustelua, ja kaikki näkökannat ilmaistaan ja päätökset tehdään ensisijaisesti tunnepohjalta. Niin on tehty kautta aikojen, ja sotahistoriaa lukuunottamatta ei taida olla toista niin voimakkaiden tunteiden historiaa kuin mitä teknologian historia on.

Energiapolitiikka ja teknologian historia päätyivät konstellaatioon, kun rautatieharrastuspiireistä tuli pyyntö levittää itäiselle Uudellemaalle suunniteltua uraanikaivostoimintaa vastustavaa vetoomusta. Nyt on levitetty.

Takaisin Voima-lehteen vielä sen verran, että kolumnisti Teija Kaarakainen valitti, miten "Kaupunki varaa minulle vain kuluttajan roolin. Kaupunki näpäyttää sormilleni aina, jos yritän hoitaa sitä tai tuoda siihen jotakin omaa ai ainutkertaista." Sellainen kaupunki, jota arvatenkin Voima-lehden lukijakunnasta pääosa kaupunkina pitää, tekee varmasti näin. Itse asiassa kaupunkius sellaisena kuin moderni urbaani kulttuuri kaupunkiuden mieltää, perustuu ihmisen vieraannuttamiseen ympäristöään koskevista vaikutusmahdollisuuksista. Meidän olosuhteissamme on varaa käyttää kuluttamista vieraannuttamisen houkuttelevana instrumenttina. Kulutuskaupunkius on ihmisen vangitsemista ympäristönsä aktiivisesta toimijasta yksilöllisyydeksi kutsuttuun sametilla vuorattuun häkkiin.

Kyllä Kaarakaisen peräänkuuluttamaakin kaupunkiutta on, myös ilman kolmenkymmenen vuoden asuntovelkavankeutta tai "raatamista aivoverenvuodon partaalla". Sitä löytyy esimerkiksi niistä lukuisista pientalokortteleista, jollaiset viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten alkoivat vähitellen tihentää suomalaisia maalaispitäjiä kauppaloiksi ja pieniksi kaupungeiksi ja joita on siitä lähtien rakennettu siellä, missä ei ole pakko olla urban, vaan riittää sub-urban. Sub-urban-kaupunkiudessa jokaisella on oma korvaamaton osansa kaupunkikuvan luomisessa, ja jokainen voi, saa ja melkein pitääkin tehdä juuri niitä asioita, joita Kaarakainen kaupungissaan haluaa tehdä: perennapenkkien rapsuttelua, haravointia tai pyörätelineiden koristelua. Mutta ehkä se ei ole oikeaa kaupunkiutta? Sub-urban ei kelpaa, kun pitää olla aidosti urban? Ja toisaalla säiliövaunulasteittain kerosiinia kokemuksenkeräilyharrastukseensa polttavat maailmanparantajamatkaajat demonisoivat kuorossa sub-urban-kaupunkilaisuutta luulottelemalla siihen liittyvän olennaisena osana esimerkiksi henkilöautojen omistamis- ja käyttöpakon ja muunkin hillittömän energiatehottomuuden.

Talvi pussiin

Tänä aamuna emme viitsineet lähteä suunnistamaan johonkin päin rovastikuntaa, vaan päätettiin vaihtaa temppelissä käynti hengen temppelin remonttitoimintaan hölkkälenkin muodossa ennen kuin radiossa luvattu sadealue ehtisi paikalle.

Sade alkoi, ja puolisoni lähdettyä iltapäiväksi töihin laitoin sukset kesäsäilöön. Hiihtämässä ei ole käyty enää pariin viikkoon, joten oli korkea aika. Hiukan haikea tämä toimenpide aina tahtoo olla. Mennyt talvi oli olosuhteiltaan hyvä: sekä puolisoni että minä saimme suksituksi vähän reilut 700 kilometriä.

Kuumailmapuhallin oli taas oiva apu pitovoiteen poistossa. Voiteenpoistoainetta säästyy sen kanssa. Sitten vain vanhan silitysraudan kanssa pohjavoide suojaksi ja sukset pussiin seuraavaa kautta odottamaan.

Sisätiloissa talviurheilukausi jatkuu jääkiekkoilijoilla ja jääkiekon ystävillä vielä monta viikkoa, kun mestaruuksia ratkotaan kotimaassa ja kansainvälisillä kentillä. Suomenmestaruuskamppailun tilanne on jännittävä ainakin näin hämäläiseltä kannalta katsottuna. Markku Jokisipilä on analysoinut mielenkiintoisesti TPS:n, Jokerien ja Kärppien valtakauden jälkeistä aikaa. Kysyisin myös Khiloun asiantuntijanäkemystä tämänkeväisestä "pienten" tai "vanhojen isojen" menestyksestä, mutta pronssipelin jälkeen en taida kehdata ;-)

Pääsinpäivä

Aamukirkkoon päästiin Kylmäkoskelle. Siellä messu aloitettiin kahdeksalta tämän pääsiäisen ainoana seurakuntana Sääksmäen rovastikunnassa. Muualla aloittivat vasta kymmeneltä. On mukava ajatella, että Kylmäkosken varhainen aloitusaika johtuisi maatalouden ikiaikaisesta rytmistä - kunnan elinkeinorakenteessa maa- ja metsätalouden osuus on hämäläisittäin korkeahko 15 prosenttia - mutta todellinen syy on vankila. Yksipappisen seurakunnan sielunpaimenen tehtäviin kun kuuluu ehtiä toteuttamaan Matt. 25:36:n sanomaa vankilan päivärytmin mukaan.

Iltapäivän anoppilavierailun jälkeen pääsiäispäivä on kulunut taidehistorian parissa. Concepts of modern art -nimistä kirjaa lukiessani puolisoni kysäisi, onko minulla jokin suosikki taidesuuntausten joukossa. Vastasin pitäväni abstraktista ekspressionismista, mitä vastaava tyyli Euroopassa tunnettaneen lähinnä informalismin nimellä (mainitun kirjan käsittelytapa ainakin tuolla kohden on amerikkalainen). Puolisoni taisi yliarvioida kykyni arvellessaan, että pystyisin itsekin tekemään sen kaltaisia töitä. En kykene kuin diggailemaan, mutta ymmärrän hänen näkökulmansa: esittävän kuvan tekemistä opiskelleen ja harjoittaneen maailmassa jo pelkän teknisen osaamien vaatimusstandardit ovat paljon korkeammat ei-esittävään kuvaan nähden. Ei-esittävä taide on kuin blogijulkaiseminen: kuka tahansa voi ilman sen kummempaa lahjakkuutta ja harjoittelemista ilmaista itseään, mutta on kokonaan toinen asia, kenellä on ilmaistavaa ja kenellä ei - ja yleisön tai muiden kriitikoiden suosion saavuttamisen kannalta tärkeää on myös se, kuka on riittävän omintakeinen itseilmaisussaan.

Emme silti täysin haudanneet ajatusta yhteisproduktiosta varautuen siihen hypoteettiseen tilanteeseen, että molemmilla olisi kovasti tekemisen puutetta.

Lankalauantai

Eilen en kehdannut huudattaa painepesuria, joten auton talvipyörien pesu jäi tälle aamulle.

Maaliskuussa tehtyjen filmausten satoa päästiin katselemaan ruudulta. Synkkää menoa, kuten Suomessa tapana on.

Yksi iltapäivätunti kului rautaa nostelemassa, useampi ruoanvalmistuspuuhissa ja taidehistorian kirjan ääressä.

Myrskylyhdyt saavat tehdä ulkona pääsiäiskokon virkaa.

Preist des Erlosers Güte

Puolisoni ja minä päätimme käydä kirkossa vaihteeksi Viialassa. Kirkkokansaa oli mukavasti liikkeellä. Ja papilla liperit vauhdikkaasti aseteltuna. Toisin kuin esimerkiksi Sääksmäellä, pitkäperjantain jumalanpalvelukseen kuuluva Moitteet-resitatiivi toteutettiin tuolla kuoron ja seurakunnan, ei papin ja kuoron, vuorolauluna. Lieneekö asialla ollut tekemistä sen kanssa, että tänään vuorossa ollut pappi itse ei ole laulumiehiä. Huomasin vasta nyt, että toisessa resitatiivissa, Litania-rukouksessa, sanoitusta on modernisoitu. Enää ei pyydetä varjelusta rakeista ja rajuilmoista, vaan ympäristötuhoista ja masennuksesta. Puolisoni valisti, että uudet sanoitukset ovat olleet käytössä tämän vuosikymmenen alusta saakka, kun jumalanpalveluskaava uudistettiin. Sen siitä saa, kun liian harvoin kirkossa käy.

Takaisin päin ajellessa lenkkeilijöitä näkyi paljon. Päätimme seurata iltapäivällä esimerkkiä. Hiihtokelit ovat näiltä nurkilta loppuneet, ja jotakin ulkoliikuntaa olisi tarpeen harjoittaa.

Rikoin pitkäperjantain hiljaisuutta kesärenkaanvaihdon ja auton siivouksen verran. Huoltoaseman pesujonosta ja ilmanpaineentarkistajien määrästä päätellen moni muu oli tehnyt samoin. Pesukoneeseen odotellessa aika kului rattoisasti, kun paikalle osui autollinen rautatieharrastajia. Yhtä nuorta miestä pääsi onnittelemaan kihlauksen johdosta.

Illaksi lähdin puolisoni kanssa Tampere-talolle. Ohjelmassa oli Tampere Filharmonian, solistien, Tampereen filharmonisen kuoron ja Pirkanpojat-poikakuoron esittämänä pitkänperjantain teemaan liittyvää musiikkia: Wagnerin Parsifal-oopperan alkusoitto ja osa Pitkäperjantain ihme sekä Beethovenin oratorio Kristus Öljymäellä. Suosittua kapellimestaria Eri Klasia ei enää montaa kertaa pääse näkemään Tampere Filharmonian johdossa, koska hän lähtee syksyllä töihin Moskovan Uuteen oopperaan. Oratorion solisteina lauloivat tänään enkelin osassa sopraano Camilla Nylund, Jeesuksena tenori Mika Pohjonen ja Pietarina basso Hannu Forsberg. Taitavia laulajia kaikki.

Parsifaliin sopii hyvin luonnehdinta, jonka mukaan siinä on vain kolme tempoa: erittäin hitaasti, niin hitaasti kuin mahdollista ja vielä hitaammin. Musiikki on leijuvaa ja ajatonta, kuten sen ystävät sanovat. Toisaalta siinä ei ole tartuntapintaa. Hyvää taustamusiikkia?

Parsifal-ooppera on mielenkiintoinen ilmiö ajatellen kulttuurihistorian pitkä linjoja. Se perustuu saksalaisen luku- ja kirjoitustaidottoman sanasepon Eschenbachin (noin 1170-1220) sanelun mukaan kirjoitettuun Parzival-ritarirunoeepokseen, joka oli oman aikansa viihdettä, toki uskonnollisilla aiheilla kuorrutettua, kuten ajan käytäntö vaati. Graalin maljaan ja sen ritareihin palautuva viitetarina on lainattu tuon ajan ranskalaisesta kulttuurista, ja pohjimmiltaan sen juuret lienevät Bretagnen kelttiläisessä tarinaperinteessä, jonka uskottiin heijastelevan muistoja Britanniasta roomalaisvallan lopulta 400-luvulta. Wagnerin aikana - ja pian sen jälkeen erilaisten enemmän tai vähemmän okkulttisten ajattelutapojen tultua suosioon - Parzivalista alettiin etsiä yhä syvällisempiä merkityksiä. Viihteellinen tarina oli vuosisatojen saatossa muuttunut monta kertaluokkaa vakavammaksi. Mahdetaankohan Ritari Ässästä etsiä tulevaisuudessa kovinkin syvällisiä merkityksiä?

Beethovenin säveltäessä Jeesusta Öljymäellä 1800-luvun alkuvuosina oratorioiden katsottiin olevan jo "out". Händelin ja Haydnin katsottiin tehneet niiden saralla jo kaiken, mitä tehtävissä oli. Mutta hyvä tästäkin tuli. Ja klassiseksi iso. Romantiikan ajan mammuttiorkesteriteokset näyttävät tämän väistämättömältä jatkumolta, koska mitenpä sointivärejä olisi tehty lisää ellei soitinten määrää kasvattamalla. Jälkikäteen tarkasteltuna Beethoven operoi nimenomaan klassismin ja romantiikan rajapinnassa.

Kotiinpäin ehdittiin lähes tyhjällä pikajuna P834:llä. Vähän ennen Toijalan tulo-opastinta juna jarrutti voimakkaasti. Mietimme, oliko asialla junan kulunvalvontajärjestelmä JKV vai jarruttiko kuljettaja itse. Puolisoni veikkasi JKV:tä ja minä manuaalista jarrutusta. Joka tapauksessa pikaisesti piti saada vauhtia pois. "Tolpalla" ei tosin aikaa vietetty, kun kulkutie vapautui pian jarrutuksen jälkeen.

Ensimmäinen kevätpäivä

Töissä pääsin mielenkiintoiseen puhelinhaastatteluun. Jokin tutkimuslaitos tenttasi näkemyksiä lähinnä IBM:n ja Microsoftin tuotteista sekä vapaan lähdekoodin ohjelmistoista. Kysely kesti varmaan parikymmentä minuuttia, eli vastattavaa oli paljon. Mitenköhän luotettava on tuollainen tutkimus, jonka moniin itselle vieraampia asioita koskettaviin kysymyksiin moni arvatenkin vastaa intuitiivisesti asiaa pohtimatta? Toisaalta jos tutkimuksessa halutaan selvittää intuitiivista suhtautumista, mitä hyötyä siitä on. Tuskin elinkeinoelämä tekee it-infrastruktuuria koskevia päätöksiä intuitiopohjalta.

Työpäivän päälle puitiin VR:n vesitornia vielä kerran. Nyt taitaa tämä hanke olla viimein loppuun käsitelty. Ei siitä kovin hyvä maku jäänyt. Tornin kunnostustyöt aloitettiin hätäillen, kunnes urakka todettiin toivottomaksi. Itse olen luonnollisesti yksi osasyyllinen. Ei saatu näkötornia eikä näyttelytilaa. Vain lisävuosia 55-vuotiaalle rakennukselle. Onneksi vähän rahaa jäi itse veturitallin kunnostukseen, ja akuuteimmat työt siellä ovat tulleet valmiiksi aivan viime päivinä. Hiukan maastonmuotoilutöitä jää vielä keväälle.

Jos tiedosta sattuisi olemaan jollekulle hyötyä, niin Pirkanmaan ympäristökeskuksella on tälle vuodelle budjetoituna Euroopan unionin rakennerahastojen rahaa erilaisiin ympäristöön - vaikka rakennettuunkin - tavalla tai toisella kuuluviin hankkeisiin jaettavaksi. Tämä museona toimivan veturitallin ja vesitornin pikkuremonttikin oli sellainen. Hakijalta tosin edellytetään muutaman kymmenen prosentin omarahoitusosuutta. Veturitalliprojektissa omarahoituksen osuus oli 40 prosenttia. Tämä edellytys estää meitä nyt jatkamasta töitä EU-rahan turvin. Työkohteita 130-vuotiaassa rakennuksessa kyllä riittäisi.

Olisin ollut mieluummin kotona mattoja tamppaamassa kuin kokouksessa, mutta onneksi ehdin siihenkin puuhaan. Kun vielä hankitaan narsissit, niin kelpaa pääsiäisen tulla.

Illaksi päätin käväistä dojolla puuskuttamassa. Sitä sai tehdä kiitettävästi. Vähänkään raskaampi sisäliikunta saa minut helposti haukottelemaan. Hapenottokyvyssä lienee puutteita. Anaerobisen suorituskyvyn puolella niitä on ollut aina.

Puolisoni käväisi lenkillä ja palattuaan kertoi hyviä uutisia. Mehiläiset ovat tehneet puhdistuslentonsa eli siivonneet elimistönsä talven jäljiltä. Yhdyskunnat voivat hyvin. Toivottavasti paju alkaa kukkia pian. Tuo joskus väheksytty kasvi on itse asiassa mehiläishoidon perusedellytys Suomessa. Sen varhainen kukinta tarjoaa ravintoa alkukeväästä.

Olen muuten taas kade pitkähiuksiselle puolisolleni. Hän hankki eilen hienon kampauksen. Minulla ei olisi oikein muuta keinoa tuoda vaihtelua pääpuoleeni kuin hankkia tatuointi, mutta sitä en sentään taida tehdä.

Ensimmäinen ahtisaarna

Töissä puhelin ja sähköposti pukkasivat tehtävää tiheämmin kuin ehti kalenteria täyttää. Näyttää olevan niitä aikoja, kun opetustyö jää vähemmälle.

Mielenkiintoinen käytännön pedagoginen tehtävä tuli silti tänäänkin. Kysyttiin lausuntoa erääseen asiaan, missä yhteydessä piti yrittää selvittää valtion keskusviraston yli-insinöörille, mikä on Ethernet-kytkin. Sepä ei ollut ollenkaan niin helppo asia kuin tehdä sama luokalliselle ammatillisen koulutuksen opiskelijoita.

Illalla kävin puolisoni kanssa hiljaisen viikon ahtikirkossa: hän työn puolesta, minä sanankuulijana. Hiljaisen viikon iltajumalanpalvelusten ahti-nimitys tulee latinan sanasta actus, jolla kirkollisessa kielenkäytössä on viitattu Uuden Testamentin kärsimyshistorian osaa. Kärsimysnäytelmät ovat olleet suosittuja ainakin keskiajalta lähtien roomalaiskatolisessa kirkossa. Reformaation jälkeen luterilaisessa kirkossa perinnettä jatkettiin evankeliselle opille paremmin sopivassa tekstihenkisessä muodossa, ja silloisiin kirkkokäsikirjoihin sisällytettiin kärsimyshistoria jaettuna kuuteen osaan eli ahtiin, joista ajankohdan jumalanpalveluksissa sitten saarnattiin.

Nykyiset kirkkokäsikirjat eivät tunne enää ahteja sellaisenaan. Hiljaisen viikon iltajumalanpalveluksia kutsutaan silti usein ahtisaarnoiksi. Näiden tilaisuuksien keskeisin anti on evankeliumiteksti (Juudasta ei maltettu olla tuollakaan mainitsematta - sivuhuomautuksena toki).

Viime viikon Kotimaa-lehti kertoi pääartikkelissaan, miten pääsiäisdraamat ovat tulossa yhä oleellisemmaksi osaksi kirkollista pääsiäisenviettoa. Lieneekö visuaalisia ja tunnekokemuksellisia virikkeitä tulviva ärsykeympäristö tehnyt meistä keskiajan ihmisen tapaisia konkretiaa vaativia sanankuulijoita?

Ehkä ihmisen kaipaus ohjelmoituun yhteisöllisyyteen on kasvanut. Halutaan tuotettuja kokemuksia eli ajatusten ja tuntemusten ohjailua. Silloin voi toivoa päätyvänsä helpommin oikeina pitämiinsä kokemuksiin ja ajatuksiin.

Minun on myönnettävä, että vierastan ohjelmoidun yhteisöllisyyden kokemuksia. Eilen illalla käydessämme sirkuksessa - sellainenkin tässä kylässä toisinaan käy - ajatus tuli mieleen, kun tirehtööri antoi ymmärtää, että sirkuksessa on hauskaa. Hauskaa? Ei tuo minusta hauskaa ollut. Jonglööri ja akrobaatit kyllä olivat ihailtavan taitavia. Noh, päätähtinäkin mainostetut laama ja kaksikyttyräistä mallia oleva kameli olivat kyllä, jolleivat hauskoja, mutta vekkuleita ainakin. Hauskaa tai ei, sekä puolisollani että minulla on edellisestä sirkuskäynnistä reilusti kolmattakymmentä vuotta, joten jo oli aikakin verestää muistot. Oma kulttuurin lajinsa se tuokin on.

Se ajatus kesti vain hetken

Viikonlopun eksegetiikkaharrastus sai hetken miettimään tiettyjä tähän saakka tehtyjä omia valintoja. Mietin hetken, millaista olisi puuhailla vanhojen asioiden kanssa ammatti- tai puoliammattimaisesti. Kun aikanaan hain opiskelemaan viisauksia Helsingin yliopistoon, oli yhtenä sivuainehaaveenani eksegetiikka (minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, olisiko tuollaisen sivuaineen voinut noin vain valita). Olin historiallis-kielitieteellisen osaston kirjoilla viikon verran - tai kauanko mahtoi kestää hyväksymisilmoituksen matka Helsingistä ja kieltäytymisilmoituksen matka takaisin.

Mitä menneitä muistelemaan. Luulen, että asia kuin asia voisi jossakin vaiheessa maistua puulta. Vanhat tekstit vieläpä nopeammin kuin vaikka Ethernet-kytkimet.

Pajunkissoja

Se on palmusunnuntai eli aika vaihtaa kännykän soittoääneksi Hasslerin koraali eli virsi 63. Pääsiäisajan perinne. Muulloin laite ilmoittelee itsestään varhaisen esi-isänsä, Sanomalaitteen, äänellä.

Palmusunnuntain virpojatiheys näytti vaatimattomalta, vaikka suklaamunia oli kaappiin varattu. Näillä kulmilla ei asu kovin paljon lapsiperheitä. Toinen syy taisi olla se, että vietimme pyhäaamupäivän rauhaa kylän kuntosalilla. Aamupäivisin pikkutrullit yleensä liikkeellä ovat.

Yhdet sisarukset sentään poikkesivat, ja kaunis monihaarainen oksa saatiin.

Lisää gnosista

Jatketaan tänäänkin kirkollisella linjalla palmusunnuntain ja Sediksen edelliseen merkintääni tekemien kommenttien kunniaksi.

Kainilaisesta gnotilaisuuden suunnasta en kirjoittanut. Korjataanpa asia. Juudaan evankeliumia on helppo kutsua kainilaiseksi, kuten tuore evankeliumia koskeva artikkeli suomenkielisessä Wikpediassa . (Korjaus: Eipä kutsukaan enää niin suoraan. Wikipedia on vekkuli: Tämän kirjoittamista aloitellessani kuvatulla tavalla oli, mutta nyt artikkeli on huomattavasti laajentunut jonkun aktiivisen asianharrastajan toimesta,. Hienoa.)

Taustalla on jälleen Irenaeus ja se, että hänen tekstiensä ansiosta Juudaan evankeliumin olemassaolo ja osa sisällöstä - sen mitä Irenaeus katsoi tarpeelliseksi referoida - on ollut kristikunnan piirissä tunnettu asia 180-luvulta alkaen.

Irenaeus (Harhaoppeja vastaan: 1. kirja, 31. luku) lukee Juudaan evankeliumin nimenomaan kainilaiseen perinteeseen. Tämä lienee vakuuttavin dokumentti Juudaan evankeliumin kainilaisen alkuperän johdosta. Irenaeuksen ja muutamien muiden kirkkoisien kirjoitukset gnostilaisia liikkeitä vastaan muodostivat pääosan siitä tietämyksestä, joka gnostilaisesta ajattelusta oli ennen vuonna 1945 tapahtunutta Nag Hammadin kirjastoksi kutsuttua asiakirjalöytöä.

Kainilainen oppi vaikuttaa nykyisen kristinuskon perusteita tuntevan silmiin varsinaiselta punk-liikkeeltä, jossa monet juutalaisen ja kristillisen perinteen kielteiset hahmot, kuten veljensurmaaja Kain (1. Moos. 4: 3-12), esikoisasemaansa halveksuneen Eesaun (1. Moos. 25:27-34), Moosesta ja Aaronia vastustanut Koorah (4. Moos. 16:1-35) ja toki Juudas Iskariot nähtiin sankareina.

Juudaan evankeliumissa näistä hahmoista esiintyy vain Juudas, joka kuvataan sinä opetuslapsena, jolle Jeesus 48. logionin paikkeilla sanoo: "Tule, että voin opettaa sinulle salaisuudet, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt", ja mistä alkaa evankeliumin varsinainen opillinen sisältö eli sen uskomusjärjestelmän melko tarkka kuvaaminen, jonka julistaminen evankeliumin päätehtävä on ollut.

Vaikka Juudas on evankeliumissa keskeisessä asemassa, hän on sitä lähinnä opetuspuheen toisena osapuolena ja vaikka Jeesukselle läheisenä kuvataankin, ei hänen asemansa suuresti poikkea esimerkiksi siitä, millaisena "rakkaimman opetuslapsen" - perinteisen käsityksen mukaan Johanneksen - asema näyttäytyy tutussa Johanneksen evankeliumissa (Joh. 21: 20-24).

Toinen, vajaan sukupolven Irenaeusta nuorempi kirkkoisä, karthagolainen, Quintus Septimius Florens Tertullianus (noin 155-230 jKr.), kirjoittaa Kaikkia harhaoppeja vastaan -teoksensa liitteen 2. luvussa Juudaan asemasta kainilaisessa opissa samalla tavoin kuin Irenaeus, mutta ei mainitse Juudaan evankeliumia.

Varsinkin Tertuallianus yhdistää kainilaisten ja setiläisten oppien - sekä kolmannen samantapaisen suunnan offilaisuuden - käsittelyn. Irenaeus yhdistää kaksi jälkimmäistä (30. luku), mutta antaa kainilaisuudelle oman lukunsa.

Tämä kertonee siitä, miten lähellä toisiaan nuo gnostilaisuuden eri suunnat olivat ainakin niitä vastustaneiden kirkkoisien mielestä. Analogioilla ei historiantutkimuksessa ole juurikaan arvoa, mutta sallittakoon se blogeissa ja muussa kevyen sarjan kirjoittelussa ja esitetään, että Juudaan evankeliumin lukeminen jonkin gnostilaisen suuntauksen "omaksi" olisi samankaltainen asia kuin lukea

Eksegeetikko Dunderberg on päätynyt pitämään Juudaan evankeliumin oppisisältöä lähinnä setiläisen haaran näkemysten mukaisena. Perusteita lienee evankeliumissa esiintyvä "Seet, jota kutsutaan Kristukseksi". Seetin keskeinen asema oppirakennelmassa sopii sekä Ireneauksen että Tertullianuksen kuvauksiin setiläisyydestä.

Yhtä lailla Juudaan evankeliumissa esiintyy yhtenä aionina "Nebro, joka tarkoittaa kapinallista; toiset kutsuvat häntä Yaldabaothiksi". Tämän hahmon Tertullianus lukee offilaisuuden oppiin kuuluvaksi, Irenaeus taas esittelee sitä offilaisuuden ja setiläisyyden yhteydessä.

"Jumala-luokan" ensimmäisen ilmentymän, Barbelo-hahmon, on maininnut noista kahdesta kirkkoisästä vain Irenaeus, joskaan hän ei liitä sitä suoraan setiläisyyteen, vaan käsittelee sitä 29. luvun muita gnostilaisia suuntia esittelevässä "kaatoluokassa". Barbelosta kerrotaan erityisesti Johanneksen salaisessa kirjassa, joka on yksi Nag Hamadista reilut 60 vuotta sitten löytyneistä käsikirjoituksista, ja jonka myös Irenaeus tunsi kuitenkaan liittämättä sitä erityisesti mihinkään tiettyyn gnostilaissuuntaukseen. Kuten Juudaan evankeliumissa, myös Johanneksen salaisessa kirjassa opillisesti tärkeitä hahmoja ovat Barbelo ja Seet.

Voi olla mahdotonta osoittaa pitävästi Juudaan evankeliumin liittyvän johonkin tiettyyn gnostilaisuuden haaraan. Sen opillisten painotusten vuoksi setiläisyys näyttää tämän päivän tulkinnan mukaan olevan vahvoilla. Toisaalta Irenaeus, joka näyttää tunteneen Nag Hammadin kirjaston sisältämien koptilaisten 300-luvun käsikirjoitusten oman aikansa - siis 180-luvun vanhemmat ja alkuperäisemmät, ehkä alkukielisetkin - versiot, liittää Juudaan evankeliumin nimenomaan kainilaisiin.

Keskeinen kysymys evankeliumin merkityksessä on minusta siitä, miten tärkeäksi Juudaan asema evankeliumissa nähdään. Irenaeukselle arvatenkin oli kätevää korostaa Juudaan suosiota kainilaisen suunnan keskuudessa, koska oli helppoa syyttää harhaoppiseksi ajattelua, jossa kavaltaja nähdään niinkin myönteisessä valossa. Viime päivien uutisointi on korostanut evankeliumin käänteentekevää suhtautumistapaa Juudaaseen, mutta kysyn edelleen, mitä sitten. Juudas Iskariot on kokonaisuuden kannalta sivuhenkilö riippumatta siitä, oliko hän kanonisten evankeliumien tapaan pelkkä kavaltaja vai Juudaan evankeliumin tapaan yhden juutalaisuutta ja kristinuskoa lähellä olleen oppijärjestelmän luotto-oppilas. National Geographic Society on käännöksestään ymmärrettävän ylpeänä kuulemma kritisoinut yhdysvaltalaista eksegeetikkoa Robinsonia, joka ei myöskään jaksanut innostua Juudaan evankeliumista uuden tiedon tuojana.

Jumalista ja jumalattarista, papeista ja papittarista

Mitä tulee Sediksen toiseen kommenttiin Barbelosta, niin ei siinäkään ihan ongelmatonta jumalaa olisi. Barbelo on kuitenkin "vain" ensimmäinen aioni. Meikäläinen kristillinen oppi on kätevämpi, kun voi keskustella suoraan pääjohtajan kanssa.

Sukupuolikysymykseksikään tätä ei minusta kannattaisi nostaa, vaikka Barbelo kuvataankin "kaksineuvoiseksi" siinä, missä kristinopin Jumalaan liitetään usein miehuuteen liittyviä epiteettejä. Sukupuoli - sosiologien suosiman jaottelun mukaan niin biologisen sex- kuin sosiaalisen gender-merkityksenkin näkökulmasta - on puhtaasti empiirisen maailman asia. Kristinuskon Jumala on oman käsitykseni mukaan olemukseltaan empiirisen maailman ulkopuolella. Eipä tainnut Mooseskaan nähdä, mitä sukupuolta palava pensas edusti - ja mahtoiko edes olla tyrnin tapainen sukupuolittunut pöheikkö. Sellaiset fraasit kuin "Herra" tai "Isä meidän" ovat meidän empiirisen maailmamme käsiteapparaatteja, joita enemmän tai vähemmän onnistuen rakennamme, kun metafyysistä pohdittaessa on kuitenkin jotain oman ymmärryksen rajoissa olevia kiinnekohtia annettava.

Gnostilaisista opit ei muutenkaan taida olla kovin tasa-arvoisia sukupuolikysymyksen kannalta. Tuomaan evankeliumi ei varmasti edusta gnostilaista perinnettä puhtaimmillaan, mutta sen viimeisen logionin (114) rinnalla naisvihaajaksi sanottu fariseus-ystävämme Paavali alkaa näyttää profeministiliikkeen mallijäseneltä: "Simon Pietari sanoi hänelle: 'Anna Marian jättää meidät, sillä naiset eivät ansaitse elämää.' Jeesus sanoi: 'Katso, minä opastan häntä tehdäkseni hänestä miehen, niin että hänkin tulisi eläväksi hengeksi muistuttamaan teitä miehiä. Sillä jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen astuu sisälle Taivaan valtakuntaan.'"

Kristinuskoon ja sukupuolikysymykseen liittyy sain perjantaina mielenkiintoisen sähköpostin. Itse sisällössä ei niinkään mielenkiintoista ollut: se oli pyyntö käydä allekirjoittamassa naispappeuden vastainen vetoomus. En taatusti allekirjoittanut, mutta mielenkiintoiseksi pyynnön teki sen jakelu. Viesti oli osoitettu hämäläisten maanpuolustusyhdistysten jäsenille. Ehkä joku ajattelee, että maanpuolustusjärjestöjen jäsenet ovat - anglosaksilaista käsitettä lainaten - valkoihoisia, lihaasyöviä heteromiehiä ja siten otollinen kohderyhmä. Olen kyllä valkoihoinen heteromies, mutta lihaa en juurikaan syö (veturitallin talkookauden kebab-orgiat ovat harvoja poikkeuksia), ja luultavasti tuossa päättelyketjussa melkein kaikki muukin menee harhaan.

Juutas sentään

Jo jonkin aikaa on pääsiäisen alla ollut tapana tuoda esiin jotakin "mullistavaa" tai ainakin "uutta" kristinuskoon liittyen. Tämänvuotisen villityksen laittoi alulle National Geographic Society tuodessaan esiin vastavalmistuneen käännöksen neljännesvuosisata sitten egyptiläisestä El Minyan kylästä löydetystä apokryfikirjasta, Juudaan evankeliumista. Käännöksen julkaisemisen ajoittaminen pääsiäisen alle ei varmasti ole sattumaa. Tiede tarvitsee julkisuutta, kyllähän sokeri koptinkielentutkijan ja eksegeetikonkin suussa sulaa.

Blogistanissa ainakin Sedis on asiasta kirjoittanut. Ja Helsingin Sanomien keskustelupalstalla keskustellaan kiivaasti.

Huomiota herättävin asia liittyy siihen, miten löydetyn evankeliumin katsotaan rehabilitoivan maailmanhistorian petturien prototyypin Juudas Iskariotin kuvailemalla, miten tämä oli Jeesuksen luotto-opetuslapsi. Myös tarina käsikirjoitusten päätymisestä tutkittaviksi 1980-luvun alkupuolella salamyhkäisine olosuhteineen ja geneveläisine hotellihuoneineen ei voi olla tuomatta mieleen Umberto Econ Foucaultin heiluri -romaania. Suurta yleisöä kiinnostavan keitoksen osaset ovat kasassa.

Ennen kuin intoillaan sitä, miten da Vinci -koodit tulevat todeksi ja kirkon perusta horjuu, istutaan alas ja mietitään.

Mitä Juudaan evankeliumi ensinnäkin sanoo? Sen voi jokainen kiinnostunut käydä lukemassa englanninkielisestä käännöksestä, jonka National Geographic tarjoaa PDF-muodossa. National Geographicin serveri tuntuisi olevan - ymmärrettävästi - välillä kuormitettu, mutta brittiläinen Tertullianus-harrastaja on julkaissut käännöksen omilla sivuillaan HTML-muodossa.

Paljon siellä sanotaan, mutta konteksti vaikuttaa selvältä. Kuten kotimaisessa mediassa asian tiimoilta ahkerasti haastateltu helsinkiläinen eksegeetikko Dunderberg on todennut, kyseessä on sangen gnostilaishenkinen kirjoitus. Gnostilaisuus (myöhäsyntyinen nimitys tulee kreikan kielen syvällistä tietoa tarkoittavasta gnosis-sanasta) oli lyhyesti todettuna monihaarainen uskonnollinen oppirakennelma, joka niin sisältönsä kuin vaiheidensakin puolesta kietoutui yhteen varhaisen kristinuskon kanssa ollen korostuksista riippuen milloin eri- ja milloin samansuuntainen sen kanssa. Jotkut gnostilaisuuden suuntaukset olivat lähellä silloisia Keski-Idän uskontoja, kuten zarathustralaisuudesta ammentanutta manikealaisuutta ja jotkut, kuten valentinolaisuus, taas lähellä vallalla olleita kristillisiä oppisuuntia.

Gnostilaisten suuntausten niputtaminen yhteen ja tuomitseminen harhaopiksi perustuu kreikkalaissyntyisen mutta Gallian Lugdunumissa (tietokilpailukysymys Asterixin ystäville) vaikuttaneen piispa Irenaeuksen (noin 130-202 jKr.) pyrkimyksiin luoda kristillisyydelle viimein yhtenäinen kirjallinen kaanon. Itse asiassa Irenaeuksen hahmottelema kaanon oli evankeliumien osalta pitkälti samanlainen, jota tänäänkin Raamatusta luemme, vaikka sen hyväksymiseen menikin vielä kolmatta vuosisataa, jona aikana kristinuskosta ehti tulla Rooman valtionuskonto.

Toisin kuin nykymuodinmukaiset ajattelutavat sanovat, Irenaeuksella ei välttämättä ole ollut roomalaiskatolisuuden ja paavinistuimen perisynniksi asetettua oikeassaolemisen ja paremmintietämisen halua vaan mahdollisesti aivan perusteltu historialliskriittinen käsitys siitä, mitä lukuisista liikkeellä olleista kirjoituksista saattoi pitää luotettavimpina. On muistettava, että Jeesuksen ajan tapahtumista oli kulunut vasta muutama sukupolvi, ja oltiin aivan eri tilanteessa kuin nyt - tai Uuden Testamentin lopullista kaanonia Karthagossa vuonna 397 hyväksyttäessä.

Irenaeus tunsi Juudaan evankeliumin, koska hän viittaa siihen 180-luvun alussa kirjoitetussa Harhaoppeja vastaan -kirjassaan. National Geographicin esiin tuoma koptinkielinen käännös Juudaan evankeliumista on 300-luvulta, mutta ilmeisesti kreikankielisen alkutekstin on siis täytynyt olla jo 180-luvulla Iraneuksen tiedossa.

Irenaeus lienee nostanut Markuksen, Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit Juudaan - ja monien muiden - edelle, koska katsoi niiden olevan vanhempia ja siten paremmin totuutta kuvaavia kuin esimerkiksi Juudas. Tässä Irenaeus uusintaa kreikkalaisen historioitsija Herodotoksen (noin 485-425 eKr.) ajattelutapaa, jonka mukaan on pyrittävä hakemaan perusteet näkemyksille mahdollisimman kaukaa menneisyydestä. Herodotoslainen ajattelutapa tuskin oli vieras kreikkalaissyntyiselle ja hellenistisessä kulttuuripiirissä eläneelle Irenaeukselle. (Tässä yhteydessä en malta olla toteamatta, että yllättävän yleistä on ns. "vapaa-ajattelun" piirissä asettaa ideologisesti vastakkain yhtäältä varhaiset kristilliset kirjoittajat, kuten Paavali, ja toisaalta Kreikan klassinen filosofia autuaasti unohtaen, että kristilliset kirjoittajat, kirjanoppinutta fariseusten maallikkoliikettä lähellä toiminut Paavali etunenässä, kylpivät hellenistisessä perinnössä ja ajattelivat ja kirjoittivat sen - ja luonnollisesti juutalaisuuden - viitekehyksessä).

Kanonisten evankeliumien katsotaan syntyneen joskus vuosien 60-100 välillä. Kolmen vanhimman eli synoptisten evankeliumien - Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan - katsotaan perustuvan tutkijoiden 1800-luvulla hahmottelemaan Jeesuksen opetuspuheiden kokoelmaan eli "Logiaquelleen", jota suomalaisessa tutkimuksessa parhaan vesisankoämpäri- ja CD-levyperinteen hengessä myös "Q-lähteeksi" kutsutaan. Logiaquelle sellaisenaan voi olla hyvän historiallisen mielikuvituksen tuotetta, mutta Nag Hammadista löydetty Tuomaan evankeliumi voisi hyvinkin olla jotakin sellaista, jota Logiaquellen on katsottu edustavan. Paljon tutkitun Tuomaan evankeliumin ajoituksesta toki kiistellään: jotkut pitävät sitä mahdollisesti jo 40-luvulla laadittuna synoptisten evankeliumien lähteenä, jotkut taas niiden seuraajana. Kyse on äärimmilleen yksinkertaistetusti sanottuna siitä, katsotaanko Tuomaan evankeliumin edustavan varhaista suullista perimätietoa vai olevan alkuperäisen perimätiedon eli Logiaquellen ja siihen perustuvien synoptisten evankeliumien jälkikäteen muokattu versio.

Yhtä kaikki kanoniset evankeliumit ja erityisesti Markus, Matteus ja Luukas, eroavat suuresti Juudaasta. Myös Tuomas eroaa Juudaasta ollen tietyistä - ehkä liiankin herkästi - gnostilaishenkisiksi sanotuista painotuksistaan huolimatta lähellä kanonisten evankeliumien sisältöä. Kun sen paremmin synoptisten evankeliumien kirjoittajat, mahdollisen sittemmin Logiaquelleksi kutsutun perimätietokokoelman takana olleet kirjoittajat tai Tuomaan evankeliumin kirjoittajat eivät ole jakaneet samoja käsityksiä Juudaan evankeliumin kirjoittajan kanssa, Irenaeuksen on ollut helppoa kiinnittyä niihin teksteihin, joihin hän kiinnittyi ja hylkiä muita harhaoppisina. (Eri asia on se, miksi Tuomas ei ole saanut sijaa kaanonissa. Voi olla että se jäi hienoisten gnostilaistyyppisten viittaustensa vuoksi syrjään - jolloin voi tietysti kysyä, miksi sitten omanlaisiaan painotuksia sisältävä ja synoptikoista poikkeava Johannes pääsi kaanoniin. Voi olla, että myöhäisten ajoitusten nykykannattajat ovat oikeassa ja Iraneaus jätti Tuomaan huomiotta samoista ajoitussyistä kuin Juudaan - uusi oli epäluotettavampaa kuin vanha sisällöstä riippumatta. Tai voi olla, että Tuomaan evankeliumia ei yksinkertaisesti tunnettu.)

Ajoitukseen perustuen on mielestäni turhaa ryhtyä rakentamaan salaliittoteorioita da Vinci -koodin, Foucaultin heilurin tai Pyhän keihään hengessä. Juudasta tuskin on jätetty syrjään siksi, että se sisältäisi liian arkaluonteista tietoa vaan siksi, että sitä ei pidetty luotettavana.

Juudaan evankeliumin sisällön tarkastelussa joudun lukemaan englanninkielistä käännöstä, koptinkielentaito kun on vähän ruosteessa ;-) Mutta ainakin englannin kielellä keskeisin asia tuntuu olevan jotakin aivan muuta kuin Juudas Iskariotin aseman korostaminen tai hänen rehabilitointinsa.

Sisältö on kirjoitettu pitkälti dialogimuotoon. Se eroaa sekä kanonisten evankeliumien kuvailevasta kerronnasta ja Tuomaan evankeliumista, joka on alkulauseensa mukaisesti lähinnä kooste Jeesuksen puheista. Siinä missä Markuksen, Matteuksen, Luukkaan, Johanneksen ja Tuomaankin kirjoittajat tuovat esiin Jeesuksen opetuksia sellaisina, juutalaisuudesta paljon lainaavina, jollaisina ne ovat muodostaneet keskeisen osan kristinuskon oppirakennelmasta, Juudaan kirjoittaja tuo esiin yhtä lailla juutalaisuudesta kuin Platonilta ja Keski-Idän uskonnoista ideoita lainaavan gnostilaisuuden ns. setiläisen haaran oppeja.

Setiläinen uskonnollista käsitystä voidaan - vähemmän vakavasti sanottuna - pitää melkein kuin atk-väen tunteman olio-ohjelmointiparadigman varhaisena implementaationa. Kaiken taustalla on Jumala-luokka, jonka määrittelyjä toteuttavat siitä rakentuneet eli emanoituneet oliot eli aionit.

Juudaan evankeliumissa jossakin 50. "logionin" paikkeilla (evankeliumia ei ymmärtääkseni ole jäsennetty jakeiksi, kuten kanonisia, joten lainattakoon Tuomaan evankeliumista jaetta vastaava logion-termi kuvaamaan yksittäistä lausumaa) aletaan kuvata varsin yksityiskohtaisesti tätä "oliomallia" eli sitä, millaisia ilmentymiä "Jumala-luokasta" on rakentunut. Nämä oliot eivät sellaisenaan toteuta Jumalan ominaisuuksia. Tämä vaatinee parempaa perehtymistä tekstiin ja setiläiseen ajatteluun, mutta tässä vaiheessa rohkenen väittää, että Juudaan evankeliumi ei anna edes Kristus-hahmolle täyttä erityisasemaa näiden olioiden joukossa. Viidestä hallitsijaoliosta "ensimmäinen on Seet, jota kutsutaan Kristukseksi". Vanhan Testamentin mukaanhan (1. Moos. 4:25) Seet oli Aadamin ja Eevan kolmas poika, veljensä surmanneen Kainin ja surmatun Aabelin veli. Setiläisyys piti Seetiä erityisasemassa, Jumalan ominaisuudet parhaiten toteuttavana ihmisolentona eli koko lailla samanlaisena jumalhahmona kuin minä kanoniset evankeliumit kuvaavat Jeesuksen.

Aioneiden ja Seet-kristushahmon lisäksi Juudaan evankeliumin setiläisyydestä selkeä osoitus on toisen Jumalasta rakentuneen tärkeän hahmon eli Barbelon, kaitselmuksen, tuominen esiin. Evankeliumin alussa, 7. logionin vaiheilla, Jeesus kysyy opetuslapsiltaan: "Miten te tunnette minut? Totisesti minä sanon teille: yksikään sukupolvi ei minua tunne ettekä tunne tekään." Tähän Juudas Iskariot, joka esitellään nimeltä ensimmäisenä, itse asiana ainoana, opetuslapsista vastaa 12. logionissa: "Minä tiedän, kuka olet ja mitä tulet. Sinä tulet Barbelon kuolemattomasta valtakunnasta enkä minä ole arvollinen lausumaan lähettäjäsi nimeä."

Näyttää siltä, että suurina kiinnostusta evankeliumissa ovat viime päivien uutisoinnissa herättäneet henkilökysymykset varsinaisten opillisten kysymysten sijaan. Juudaan asema tässä evankeliumissa verrattuna kanonisiin on toki hyvin erilainen: petturista on tullut sankari. Vähän ennen kuin evankeliumin varsinainen opetusjakso, jumaluuksien kuvailu alkaa, Jeesus vastaa tulevaa kohtaloaan kysyneelle Juudaalle: "Sinä tulet kolmanneksitoista ja sukupolvet kiroavat sinut, mutta sinä tulet hallitsemaan heitä. Viimeisinä päivinä he kiroavat kohoamisesi pyhyyteen." Olkoon tässä kysymys sitten Juudas Iskariotin asemasta salaisen tiedon haltuunsa saavana Jeesuksen erityissuosikkina tai vahvasta mutta peitellysti ilmaistusta anteeksiannon täydellisyyden kuvauksesta, jossa kavaltaja(kin) tulee saamaan armahduksen ja nousemaan ylös (taustalla voi havaita samantyyppisiä ajatuskulkuja, joita Luukkaan evankeliumi kuvaa tuhlaajapoikavertauksessa), ei Juudaan persoonaan tai hänen tekemisiinsä tai edes hänen Jeesus-suhteeseensa liittyvä aines ole kirjoituksen keskeisintä sanomaa.

Juudaan päätehtävä on olla Jeesuksen keskustelukumppani, jolle puhuessaan Jeesus tuo lukijan eteen setiläisen oppirakennelman melko jäsentyneessä muodossa. Miksi Juudaalle eikä kaikille kahdelletoista tai vaikka isoille kansanjoukoille, kuten kanonisissa evankeliumeissa opetukset on kuvattu, on tietenkin pohtimisen arvoista, mutta ei minusta anna syytä ylikorostaa Juudaan itsensä merkitystä.

Joku tarvittiin Jeesuksen keskustelukuppaniksi, jotta kirjoitus saataisiin tuon ajan kirjanoppineiden ja sivistyneistön suosiman hellenistisen konvention mukaiseen dialogimuotoon. Gnostilaiset suosivat dialogia omissa teoksissaan paljon käyttänyttä Platonia - Nag Hammadin löytöön kuului mm. käännös Platonin Valtio-teoksesta. Dialogin toiseksi osapuoleksi tuli raflaavasti Juudas, mikä herättää huomiotamme.

Mutta viime kädessä kysymys kuuluu: Mitä Juudaan evankeliumi voisi muuttaa perinteisessä kristillisessä sanomassa? Käsityksen yhden sivuosanesittäjän, Juudaan, kohtalosta? Se ei ole kovin suuri asia. Varsinainen opillinen sisältö aioneineen on sen verran kaukana kanonisten evankeliumien edustamasta kristinuskosta, että vaikka voikin antaa hiukan lisäpontta erilaisille new age -liikkeille, tuskin horjuttaa totuttua kristinoppia, jonka kannattajat voinevat puhtaalla omallatunnolla edelleenkin suhtautua siihen Irenaeuksen tavoin.

Tai voisihan setiläisestä opista kehitellä salaliittoteoriaan pohjautuvan romaanin nimeltä "da |-|4X0r c0D3", joka kertoisi siitä, miten roomalaiskatolinen kirkko vuosisatojen ajan piti ihmiskunnalta salassa ilmoituksen oliomallista, jolloin me raukat jouduimme raatamaan ankaran proseduraalisen elämämme parissa. Romaani kirjoitettaisiin tietenkin Javalla.

Eikä asia kaikkia kiinnosta muutenkaan. Poikkesin iltapäivällä rovastin luona kyläpolitiikan ja atk:n merkeissä. "Koraani on paljon mielenkiintoisempi", sanoi hän omana mielipiteenään, kun kerroin viettäneeni päivää Juudaan evankeliumin käännöstä tavaillen.