Lomailua

Siinähän se on tämäkin lomapäivä mennyt, lähinnä hiihdellessä ja syödessä. Ruoka on hyvää ja sitä on jo "pelkissä" aamiaisessa ja päivällisessä paljon, mutta nautittu ravinto taitaa mennä suoraan kulutukseen.

Saksalaisperäinen Flexibar-niminen vimpain on vekkuli lisä liikuntavälineiden loputtomaan joukkoon. Tekniikkalaji, joka opettaa aika konkreettisesti, mitä tarkoittaa, jos sanotaan että voiman pitää lähteä keskivartalosta. Voisi olla hyvä opetusväline joidenkin budolajien kursseille. Vaan mahtaako innokkainkaan liikunnanohjaaja muistaa laitetta 20 vuoden päästä? Tai kahden? Kahdeksankymmentäluvulla oli Bullworker-niminen, tai sinnepäin, ihmevempain. Aikaisemminkin oli varmaan jotain, mutta oma muistini ei riitä. Seuraavalla vuosikymmenellä ostoskanavat toivat niitä tavarajunallisen, eikä viimeinen vaunu taida tulla näkyviin aikoihin.

Loppuillaksi luvatut sulkapallokentät oli ehditty varata ennen kuin löysimme ne tenniskenttien takaa. Päätimme mennä saunaan pallon lätkimisen sijasta. Ei kerrota tätä kenellekään, mutta en ollut kovin pettynyt. Luvassa olisi ollut melkoista pyöritystä.

Myöhäisiltaisin tällä lomalla tulee katseltua televisiota. Muistaa sitten taas kotona, miten mukavaa on elämä ilman sitä. Nyt siellä kreikkalaiskatolinen nunna puhuu viisaita muun muassa vapaudesta. On helppo olla hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että ihmisen armottomin orjuuttaja ovat hänen omat halunsa. Tai että kokemus on kokemus niin kauan kuin se pysyy omana tietona, mutta muuttuu psykoosiksi, kun se tulee muiden tietoon. Luulen, että blogeja käsitellään yhtenä jokamiehenjulkaisemisen synnyttämän joukkopsykoosin ilmentymänä muutaman vuosikymmenen päästä.

Sähköpostitse viestiville joudun toteamaan, että voin reissukoneeltani lähettää postia vain työmaan osoitteisiin. Joten ystävät ja toverit, lähipäivien mahdolliset kiireelliset asiat muita viestimiä käyttäen, kiitos.

Lumessakahlaajat

Tänään tuli kokeiltua lumikenkiä ensimmäistä kertaa. On vuosia, kun olen viimeksi hiihtänyt metsäsuksilla, mutta vanhan muistikuvan ja tämän päiväisen kokemuksen perusteella pitäisin lumikenkiä helpompana kuin suksia peitteisessä eteläsuomalaisessa maastossa tapahtuvaan talviliikkumiseen. Näytti sellaisia TV:n iltauutisissa metsänhoitajakin käyttävän leimakirveen kanssa kulkiessaan. Lumikenkien etu suksiin nähden on lyhyys. Ne eivät jää kiinni jokaiseen risuun ja niillä on melko helppoa kulkea myös louhikoissa ja jyrkissä rinteissä. Mutta omat varsikengät olisivat voineet olla tiukemmalla. Nyt lunta tuppasi varren suusta sisään.

Suksillakin taittui matkaa, kolmen peninkulman edestä ja hyvää koneella tehtyä latua pitkin. Illalla opittiin uusia venytysliikkeitä.

Polttopalloa

Pyhäpäivä lähti käyntiin pyhäpäivälle sopivalla tavalla. Pienehkö puinen, perinteisellä keskitornilla varustettu ristikirkko on kaunis. Saarnasta päätellen lääninrovasti on tässäkin rovastikunnassa urheilumiehiä. Toivottavasti ei pettynyt kovasti, kun jääkiekossa oli tyytyminen hopeaan..

Metsälatu-ura oli kapea mutta hyvä hiihdellä. Kuntoradan uralla riitti leveyttä ja korkeuseroja. Salpausselän maastot ovat erilaisia kuin kotona. Polttopallossa ei ollut käypää valuuttaa se dojolla omaksuttu tapa, jossa heittää saa koko vartaloon. Mutta hei, mistä olisin voinut tietää? (Oikea vastaus: pitämällä korvat auki oikeassa vaiheessa.) Muuten olen sitä mieltä, että aikuistenkin pitäisi pelata polttopalloa enemmän.

Lomille lomps

Talvilomaa on odotettu. On myönnettävä, että alkuvuosi on ollut työmaalla paljon tavanomaista työntäyteisempi. On myönnettävä sekin, että kun eilen päätin lyhyen opintojakson opetuksen datanomiopiskelijoille, olin enemmän kuin hämmästynyt, kun nämä kertoivat pitäneensä opetuksesta ja toivovansa lisää. Omasta mielestäni en ole maaliskuun 2001 jälkeen (aikaisemmin pidetyt voinee laskea harjoittelun piikkiin) pitänyt yhtä huonoa opintojaksoa, nyt paljolti muiden työkiireiden vuoksi. Mutta kiva, jos kelpasi. Minusta olisi mukavaa jatkaa yhteistyötä myöhemminkin.

Lauantaina starttasimme auton kohti Päijät-Hämettä. Hiihdettiin Lahdessa ja jatkettiin sitten itään. Hiihdon järjestäjät toivoivat mahdollisimman monen tulevan julkisilla kulkuneuvoilla, mutta parkkipaikkojen täyttöasteesta päätellen aika harva oli toivomusta noudattanut. Emme mekään. Junalla kulkeva tosin olisi päässyt uuden "Lättähatun" eli Dm12-moottorivaunun kyydissä hiihtostadionille.

Eihän lyhyen matkan olisi pitänyt olla pitkä, ja hiihdeltyäkin on kotipuolessa tullut. Mutta enpä ihan heti muista, milloin matkan taittaminen olisi tuntunut yhtä raskaalta. Kyllähän selityksiä aina löytyy. Leuto sää teki tuhansien suksiparien hiihtämästä ladusta monin paikoin puuroa. Voitelu oli pitävä mutta raskas. Viime kädessä fakta on se, että hiihtäjän kunto oli huono. Se harmittaa, kun puolisollani olisi ollut hyvä meno päällä. Hän hidasti, ja laskettelimme peräkanaa väsyneenäkin sykähdyttävän laskun maalialueelle. Osanottajamitalissa samoin kuin hiihdon postileimassa komeili tänä vuonna avattavan Ke-Lh-oikoradan komea Luhdanojan silta (kuvassa rakennusvaiheessa elokuussa 2004), jonka penkereellä tiedetään itsensä Mooseksen ja Aaroninkin muinoin saarnanneen.


"Maalissa ollaan, mutta laittaisi nyt se hiihtokaverikin suksea toisen eteen."

Lähipäivät on tarkoitus viettää päijäthämäläisissä maisemissa Nastolassa. Illaksi piti saada ruokaa. Vanhasta tottumuksesta ruokapaikkojen tarjontaa ryhdyttiin kartoittamaan A:sta, ja löydettiin hinta-laatusuhteeltaan erinomaista pizzaa. Terveellisemminkin olisi voinut illastaa, mutta hyvää tuo oli.

(Edit: Merkintää lisäilty 26.2.2006.)

Yksin suksin

Työmaan henkilökunnan ulkoilupäivää vietettiin paikallisessa hiihtokeskuksessa. Olipa mukana ammattikoululaisiakin liikuntatunneillaan. Erilaiset laskuvälineet suksista pulkkiin olivat kovassa huudossa. Näytti jollakin olleen autonrengaskin, tai ainakin sellaiselta näyttävä alaspäin tuova kulkupeli. Kovin suurta joukkoa ei lähtenyt hiihtämään. Keli oli melko huono aamuisen lumisateen ja kostean sään vuoksi. Mäkisemmällä lenkillä oli aika lähellä, ettei menoa voinut kutsua ladun avaamiseksi. Eipähän tullut houkutusta väsyttää itseään liialla vauhdinpitämisellä. Tasaisemmalle lenkille vaihdoin vapaaseen.

Ulkoilupäivän teema oli "mukavaa yhdessäoloa" tai jotakin sinnepäin. Yksikseen suksivana rikoin taas kerran yhteisöllisyyden ideoita. Makkaranpaistopaikalla kävin sanomassa "Moro", ja sitten suihkuun. Sen sortin sosiaalinen.

Kotona odottivat lumityöt, joille riitti vielä muutama säde selkenevän taivaan päivänvaloakin. Pihan vallit ovat olleet joinain talvina ainakin hetkellisesti korkeampia, mutta ihan mukavasti tänä talvena on lunta saatu. Läheisille peltoaukeille on jokin aika sitten avattu kelpo latu. Puolisoni kävi testaamassa sitä tänään. Nyt ei joka kerran tarvitsisi lähteä kylän toiselle puolelle Vanajan rantamäkeen, mutta emme ole kovin suuria tasaisen maan hiihdon ystäviä. Toki mäkisyydelläkin on rajansa, mutta pitkäaikainen tasaisella hiihtäminen kipeyttää ristiselän.

Panun ja kumppaneiden innoittamana minun piti adoptoida tähän blogiin virtuaalilemmikki, mutta valinta kissaeläinten ja sikapossun välillä osoittautui liian vaikeaksi. Ja toisekseen en löytänyt sivupalkista tilaa karsinalle.

Mystinen metsätyömies

Kello käy iltakymmentä, mutta ulkona soitetaan moottorisahaa tai -kelkkaa. Sen verran kaukana, että on vaikea sanoa, kumpi on kyseessä. Kaksitahtinen kuitenkin. Enkä joku harjoittelee. Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti eilen: "Siihen aikaan, kun Haku-Veikko voitti mitaleita, oli hiihtäjän yleisin ammatti metsätyömies."

Vaikka en tee metsätöitä enkä muutenkaan rehki, en ihan vähään aikaan ole odottanut talvilomaa niin paljon kuin nyt.

Sunnuntai

Yöllä ja aamulla lunta tuli kolaan tarttumisen verran. Ladulla oli hidasta.

Eilen jäi kebab väliin, joten tänään tuli poikettua Iskhmetin putiikissa. Tuntui, että uudessa paikassa annoskoko on kasvanut.

Illalla lankapuhelin voitti taas kerran matkapuhelimen. Loimaalta viesti tulee paremmin kaapelilla vanhan ratalinjan vartta kuin radioaaltoja pitkin.

Markolle hyvää matkaa.

Kokouspäivä

Museoveturiseuran kevyen byrokratian mukainen vuotuinen ainoa yleiskokous pidettiin toista kertaa koululla. Rautatieaseman ylväs neuvotteluhuone toimi kokouspaikkana pitkään, mutta VR Osakeyhtiön siirrettyä design-huonekalut arvoiselleen paikalle pääkonttoriin Helsinkiin ja tilan jäätyä tyhjilleen vuokraajaa odottamaan emme ole katsoneet vaivan arvoiseksi järjestää huonekalujen kuljetusta ja poiskuljetusta parituntista kokousta varten. Mieluummin on maksettu 18 euroa koulun ruokasalin vuokraa.

Kokouspaikka oli historiallisesti otollinen sikäli, että koulutusmyönteisille rautatieläisperheille kuuluu osa kiitoksesta siinä, että oppikoulu perustettiin maalaiskylään vuonna 1906 ja että vuonna 1968 pois käytöstä jääneen Tl-Tku-radan alkupään vanhan linjauksen penkka kulkee vieressä (ratalinjaus oli yksi syy oppikoulun sijainnin määrityksessä aikanaan: oppilaita maakunnasta kulki melko paljon junalla - onpa tämän blogitekstin kirjoittamispaikankin viereen eli nykyisen, vuonna 1968 avatun, ratalinjan varteen suunniteltu varaus seisakkeelle silloisen yhteiskoulun oppilaita varten).

Isoja asioita ei tällä kertaa käsitelty, joten jäsenistöäkään ei paikalla ollut kovin paljon. Esko piti puheenjohtajan nuijaa ja Marko kynää suuren kiitoksen edestä. Minut tuomittiin kuudennelletoista kaudelleni seuran Ludvig XIV:ksi ja Jarkko viidennelletoista kaudelleen Colbertiksi. Muilla tuomituilla ei ole rasitteenaan aivan yhtä pitkää kakkua.

Kokouksen jälkeen pääjoukko lähti - tietenkin - veturitallille. Filmimoguli soitettiin paikalle ja päädyttiin kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Väliraskasta rautaa ei raasteta ulos alivoimaisen vetäjän kiinnileikkaamisen uhalla. Mutta trikit mietittiin ja sovittiin kuvausyölle kaksi vaihtoehtoa. Soveltuvan kaapelin takaa löytyi vain 25 ampeerin sulakkeet, mutta tekniikan historiaa olisi ollut tarjolla jykevämmässäkin paketissa. Samassa sulaketaulussa esiintyi lukuja, jotka hämmästyttivät vieraan. Veturitallilla on mielenkiintoinen sähköliittymä.

Filmausjärjestelyjen sopimisen jälkeen pääjoukko lähti - tietenkin - kebabille. Pelkäsin kebabin olevan vaikeaa tankkausta iltaohjelmaa ajatellen, ja pyysin kyydin kotipihalle.

Saunalenkillä luisto ei ollut läheskään eilisen kaltainen, mutta vaikka alamäessä takaatulija liukui rinnalle, piti kolmikon punaponinhäntäinen vauhdinpitäjä tämän takana tasaiselle tultaessa. Ladulla tuli lämmin.

Pitkin mäkeä on kunnon väkeä

Helmikuinen iltapimeä ei ole samanlainen kuin kolmen edellisen kuukauden. Lumi oli hyvä liukua ja potkaista. Loppumassa oleva pitovoide tuoksuu hunajalle. Uusi samalle kelille tarkoitettu ei millekään. Synteettinen alkaa olla nimensä veroista?

Lämpöisen suihkun ja linssikeiton jälkeen raukaisi, mutta ajeltiin naapurikylän kauppakeskukseen. Kärryyn jäi ainakin uimahousut, kaksi termoskannua, valopetrolia, ihovoidetta ja kaljaa. Suksivoidelaukkuakin haettiin, mutta paras tarjolla ollut näytti liiaksi takavuosien Hemohes-mallilta. Ostoksilla oli kaksi siviilipukuista suntiota ja kaksi virkapukuista poliisia. Suntioilla oli kärryt. Poliisit valikoivat makkaraa koriin.

Koulu-uudistus

Töissä juhlittiin syntymäpäiviä. Oli mukavaa tavata vanhoja tuttuja pitkästä aikaa. Ammattikoulun catering-alan perustutkinnon opiskelijat olivat tehneet hyvät tarjottavat. Kakku oli hyvää ja kahvia riittävästi.

Illalla oli ohjelmassa avoimen yliopiston taidehistoriaa Tampereella. Luennoitsija sanoi ohimennen nimen Quintilianus, ja salissa alkoi käydä mitämitä-hälinä.

Kehittelin luennon ratoksi koulu-uudistuksen.

Nuorten toisen asteen koulutus järjestettäisiin niin, että lukiossa opiskeltaisiin tärkeimpinä aineina äidinkieltä, klassisia kieliä, logiikkaa, matematiikkaa ja filosofiaa sekä liikuntaa ja musiikkia. Valinnaisina aineina voisivat olla ainakin joku nykykieli ja historia. Ne, jotka eivät haluaisi penkkariajelulle, mutta haluaisivat nopeasti suurtalouskokin, lääkärin, koneistajan, insinöörin, opettajan tai muun vastaavan käytännön ammatin, voisivat tulla valmistelemaan jatko-opintojaan ammattikouluun, jossa olisi tarjolla linjoja joka lähtöön.

Uuden blogimeemin mukaan etsitään auran värejä. Omani - ja muutaman hyvän kaverin - auran värit ovat tässä:



En muista NCS-tai muita koodeja, mutta kyllä niitä tavallisesta värikaupasta saa. Maalarinvalkoista ja tummanpunaista lähinnä. Mustaa myös. Ja pohjalle Ferrexiä.

Syökää kanaa

Lintuinfluenssa on ollut päivän radiouutisten ykkösaihe jo jonkin aikaa. Maalainen ehdotti fasaaninpyyntitalkoita.

Hyvä että asioita pohditaan etukäteen. Ei tätäkään kai pelkästään huvin vuoksi järjestetä.

Äskeisestä mieleen, ensiavun elvytysohjeet (tarkemmin PDF-tiedostona, 60 kB) on uudistettu tämän kuun alussa. Tahti on nyt 30 painallusta ja 2 puhallusta riippumatta auttajien määrästä.

Lahdessa

Lahden matka oli kovasti sähkömoottorijunapainotteinen. Sekä mennessä että tullessa, ennen ja jälkeen Riihimäen, kulkupeliksi osui taajamajuna. Kaksi oli Sm4:ää, yksi modernisoitu Sm2 ja yksi modernisoimaton.

Paikan päällä todettiin kaikenlaista. Todettiin muun muassa se, että ammatillisen aikuiskoulutuksen rahoitusjärjestelmän ja ammatillisen aikuiskoulutuksen tutkintojärjestelmän kesken vallitsee yhteensovittamaton ristiriita. Jos koulutusta järjestettäisiin puhtaasti rahoitusjärjestelmän asettamien reunaehtojen mukaan, ei ammatillisia tutkintoja voisi suorittaa kuin murto-osa heistä, jotka vuosittain niitä suorittavat. Hyvin tiivistetysti todettuna ristiriita on seuraava: tutkintojärjestelmä pitää tutkinnon suorittamisen yhtenä perusedellytyksenä sitä, että suorittajalla on työpaikka ja työkokemusta siltä alalta, jolla hän suorittaa tutkinnon. Rahoitusjärjestelmä puolestaan tukee työvoimapoliittista koulutusta ja muuta ammatin vaihtoon tähtäävää koulutusta. Koulutuksen ja tutkintojen järjestäjät ja tietenkin niiden suorittajat tasapainottelevat tässä välissä.

Ristiriita on ollut itsestäänselvyys ammatillisen koulutuksen konkreettisten kysymysten kanssa työskenteleville viimeistään Ammatillisesta aikuiskoulutuksesta annetun lain (613/21.8.1998) ja siihen pohjautuvien muutosten, kuten Lain 1013/2005 ja muiden säädösten voimaan tulosta saakka. Medianäkyvyyttä asialla ei ole ollut, a) koska koulutuksen ja tutkintojen järjestäjät ja suorittajat ovat pääsääntöisesti onnistuneet tasapainoilussaan ja b) koska meediot saavat oppinsa lukiossa ja yliopistossa, eivätkä ammatilliseen koulutukseen liittyvät kysymykset siten ole heille merkittäviä.

Vielä Lahdesta. Mahtoiko olla Tommi, kun aikanaan ihmetteli sitä, miten ihmiset hanakasti määrittävät mielessään "paikkakuntien henkiä". Minulla ei ole Lahteen juurikaan konkreettisia yhtymäkohtia, mistä tämä paikkakunnan henki -kysymys mieleeni tulikin. Oma suhteeni kaupunkiin on sellainen, että lapsuudessa Lahden läpi ajettiin kesäisin. Se oli kesänvieton portti. Yhdessä elämänvaiheessa, aivan yksittäisten asioiden vuoksi, Lahti liittyi rautateihin. Viime vuosina siellä on tullut hiihdettyä kerran talvessa. Tällaisten varsin vähäisten seikkojen varaan olisi helppoa lähteä rakentamaan mielessään "paikkakunnan henkeä".

Lienee niin, että kun ihmisen rajapinta johonkin paikkakuntaan on ohut, se on lähes poikkeuksetta yksiulotteinen. Paikoille, jotka eivät ole liian tuttuja, on helppoa antaa "henki". "Henki" ei ole muuta kuin ne tulkinnat, millaisena yksilö paikkakunnan näkee tai paremminkin haluaa nähdä. Ehkä "paikkakunnan hengen" antaminen on samaa jonkinlaista yksilöpsykologista augmentoimista kuin on omien mielipiteiden näkeminen "todellisuutta vastaavina". Omia tuntemuksia on mukavaa vahvistaa uskottelemalla itselleen ja ehkä muillekin, että ne olisivat jotakin muuta kuin omia tuntemuksia.

Minusta Lahti vaikutti tänään aika hengettömältä. Ja sielläkin on ruma rautatieasema.

Nyt ei mene kiskoliikenteessä hyvin

Suomen Luonnonsuojeluliiton lehdessä uutisoitiin liiton Liikenne-MIPS-hankkeen tuloksia, joissa eri henkilöliikennemuotoja oli pantu järjestykseen ympäristölle aiheutuvan kokonaiskuormituksen mukaan. Rautatiet on sangen epäekologinen liikennemuoto mitä tulee elottomien luonnonvarojen kulutukseen (vain henkilöauto on huonompi, esimerkiksi lentokone taas paljon parempi). Vesivarojen tuhlailussa rautatieliikenne on liikennemuodoista pahin. Sen sijaan ilmaa se pilaa polkupyörän jälkeen vähiten. Taustalla on se, että vaikka juna itse ei kuluta paljon kuljettamaansa henkilömäärään nähden, rautatieliikenne vaatii taustalleen raskaamman infrastruktuurin kuin oikeastaan mikään muu liikennemuoto. Rautatie on rautaa, hyvässä ja pahassa.

Taannoinen (lauantainen?) Helsingin Sanomat uutisoi Tieliikelaitoksen haluavan rullata vähäliikenteiset radat ja tehdä niistä tieuria raskaalle rekkaliikenteelle. Mahdettaisiinko Suomeenkin saada australialaistyyppisiä maantiejunia? Tosin vähäliikenteisten ratojen pohjat tuskin riittävät rekkaliikenteen yksinomaiseksi kulkuväyläksi. Ne sijaitsevat usein kaukana tämän päivän tuotantolaitoksista ja asiakkaista, joten jos kuljetuksia hidastavia ja kalliita siirtokuormausjärjestelmiä ei rakenneta, ei kuljetuskalusto voine poiketa normaalissa liikenteessä käytettävästä. Vähäliikenteisten ratojen penkat ovat melko kapeita rekkoja ajatellen. Töitä olisi varmasti tehtävä enemmänkin kuin kiskojen purku ja asfaltointi. Vieläköhän silloinkin koituisi säästöjä?

Raideryhmälle ja muille kiskoliikenteen ystäville riittää töitä.

Kotitallin Tv1-veturille olisi kysyntää filmitähden tehtävissä. Mikäs siinä, hyvä veturi. Ikävä kyllä Jumbo on vaikea siirreltävä, vaikka matka ei olisi kuin sisältä ulos ja takaisin. VR Osakeyhtiön päivystäjästä ei ole apua, koska Dv12 ei pituutensa puolesta mahdu Jumbon kanssa yhtäaikaa kääntöpöydälle. Luultavasti VR laskuttaisi joka minuutista raskaan mukaan. Emme elä enää museotoiminnan vanhoja hyviä aikoja. Oma ajokuntoinen kalusto on kovin kevyttä ja talkookuljettajat vähissä. Viikonloppuna täytyy pohtia porukalla tämäkin asia.

Edellisestä tuli mieleen, miten vasta paljon jälkeenpäin tajusin, että kesällä menetimme loistavan tilaisuuden pitää hauskaa. Samana päivänä, jolloin noudimme Satakunnasta Move1:n, siirsi VR suurkuormavaunullaan Porista muuntajaa Turkuun. Olisi ollut mukava kurvata kapearaiteinen eikä niin kovin kauniskaan Move1 auton lavalla jollekin liikennepaikalle, jossa muuntajakuljetus olisi seissyt, ja mennä esittäytymään junamiehistölle: "Täällä kuulemma tarvitaan vetoapua".

Toisen asteen koulutusta

Ylioppilaskirjoitukset alkoivat ensimmäisen vieraan kielen pitkän oppimäärän kuullunymmärtämiskokeella. Ylioppilastutkinto on tänä keväänä käyttöön otettavan uudistetun reaalikokeen eli niinsanotun ainereaalin myötä luopumassa aikaisemmasta kielipainotteisuudestaan.

Ylioppilastutkinnon vanha kielipainotteisuus ei kertonut niinkään siitä, millaisia aineita olisi erityisesti arvostettu koululaitoksen piirissä. Se oli peruja Suomen perifeerisestä asemasta niin tieteiden, kulttuurin, tekniikan kuin talouselämänkin aloilla. Tutkinnon päätehtävänä oli antaa työkaluja ammatillisen koulutuksen hankkimiseen edellämainituilla aloilla. Perifeerisessä maassa tärkeimpiä perustyökaluja olivat vieraat kielet.
Tutkinto lienee ainereaalin ansiosta muuttunut aikaisempaa ajanmukaisemmaksi ajatellen tämän päivän osaamisvaatimuksia. Samalla ylioppilastutkinto ottaa ideansa puolesta aimo harppauksen kohti ammatillisia perustutkintoja, koska kielten kaltaisten työvälinetaitojen opiskelun sijasta painopiste siirtyy reaaliaineiden kaltaiselle ammatillisen osaamisen alueelle. Lieneekö ainereaali ensimmäisiä askeleita nuorten toisen asteen koulutuksen yhdistämisessä peruskoulun jatkumoksi?

Minulla oli tänään opetettavana pitkästä aikaa naisvaltainen opiskelijaryhmä: tulevia datanomeja. Omissa pääasiallisissa koulutuksissani, sähköalan perustutkinnossa ja tietokoneasentajan ammattitutkinnossa, ryhmät koostuvat lähes yksinomaan miehistä. Perinteinen roolimalliajattelu lienee vielä voimissaan. Hän on ollut viime vuosien yksi aniharvoja roolien ravistelijoita (bongasin pitkään pystyssä olleen blogin vasta nyt, siispä terveisiä virtuaalisesti).

Huomenna pitäisi mennä kokoustamaan koulutuspolitiikkaa Lahteen. Pääseepähän taas matkustamaan junalla.

Seminaaripäivä

Lauantaipäivälle olisi voinut olla muutakin käyttöä, mutta Hattulan kunnassa se tuli vietettyä. Pseudonostalgisesti kysyin linja-autonkuljettajalta, onko vanhan sotkun tienhaaran lähellä vielä pysäkki. Oli siellä. Vaikka harvalle se enää minunkaan aikanani oli sotku. Olihan kahdeksankymmenluvulla citykulttuuri voimissaan ja sitä myötä sode yleinen termi Hämeen ytimessäkin.

Diplomi-insinöörit, insinöörit, maisterit ja upseerit luennoivat. Päivän isäntänä komensi P. Thomenius (joka muuten on Suomen Sotilas -lehdessä jo pitkään käynyt mielenkiintoista keskustelua A. Lapin, toisen ilmatorjunnan asiantuntijan, kanssa monista maallikolle mielenkiintoisista teknillisistä kysymyksistä).

Vaakunasalissa kuultiin paljon siitä, mikä on nyt in ja mikä on nyt out.

Seminaarin jälkeen julkista kulkuneuvoa odottava vietti aikaansa sot... sodessa havainnoiden muun muassa ilmoituksen "Netin varaukset tehdään kassan kautta" (tai suunnilleen niin). Nyt tiedettäneen, että jos "vanhan soden" kassalla on kiirettä, hidastuu ehkä jotain enemmänkin ;-) Paluupysäkeiltä kyytiin nousseiden enemmistöllä oli musta karvaräyhä.

Takaisin matkustettaessa kuljettaja vaihtui linja-autoasemalla. Vuorosta jäänyt toivotti kaikille hyvää viikonloppua.

Nopeaa toimintaa

Aamulla viiden aikaan auramiehen aikataulun kanssa yhteensopivasti lumitöihin.

Ruokatunnilla käväisin tietokoneliikkeessä. Pitäisi saada kannettava kone tähänkin torppaan. Tarjolla oli enimmäkseen Nokian Mikromikon perillisiä ties miten monennessa polvessa. Henkilökunta oli tuttua ammattikoululta.

Vaikka kokonaista tietokonetta ei nyt mukaan tarttunut, niin pöytätyöasemaan langaton verkkokortti kuitenkin. Vekkulia sinänsä, ja vain tuntumapohjalta, mutta työaseman käynnistyminen ja erityisesti verkkoliikenne tuntuu olevan mainittavasti nopeampaa uudella PCI-väylään kytkettävällä WLAN-kortilla kuin aikaisemmalla USB-väylään kytkettävällä vastaavalla huolimatta siitä, että kyseessä on saman valmistajan (SMC) samaa standardia (802.11g) tukeva tuote ja että jälkimmäisen antennin saattoi siirtää radioaaltoja ajatellen oletettavasti otollisimpaan paikkaan, kun ensinmainitun antenni maastoutuu kloonitietokoneen (oletettavasti paljon tiedonsiirtotielle ylikuulumista aiheuttavia häiriöitä) ja palosuojatun seinälevyn (oletettavasti vahva eriste) väliin. Standardeja ajatellen näin ei tietenkään saisi ajatella, mutta tarjoaakohan emolevyn PCI-väylä käytännössä tuhdimman lähetystehon kuin USB-väylä?

Illalla keli oli liukas. Onneksi ihminen on parempi kuin kone. Suuren tartunnan hiihtotapa oli ennalta määrätyistä rajoitteista vapaa.

Sohaistaan muurahaispesää

Ikävä sanoa, mutta olen alkanut hiukan ihmetellä Jyllands-Postenin pilapiirroksista suuttuneiden islamilaisten toimintaa puolustelevia näkökantoja. Ymmärrän hyvin sen, että halutaan puolustaa ihmisten uskonvapautta ja sen loukkaamattomuutta. Mutta tuntuu aika hurjalta, kun halutaan puolustaa sitä myös - ja tuntuu että ennenkaikkea - silloin, kun loukkaantuneet ovat ottaneet käyttöön väkivaltaiset keinot ilmaistakseen tunteitaan. Silloin osoitetaan oltavan sen puolella, joka kovimmin käyttelee nyrkkejään. Lieneekö kyseessä viime vuosikymmeneltä periytyvän uusliberalistis-oppostunistisen ajattelutavan jatkumo: tuntuu turvallisimmalta olla eniten aggressiivisuutta osoittavan puolella.

Entä mahtavatko he, jotka kokevat omien arvojensa tulleen pilakuvissa pilkatuiksi, huomata miten he omalla aggressiivisella toiminnallaan ja sen takana olevalla ajattelullaan ovat tekemässä pommipäisestä profeetasta yhä konkreettisempaa hahmoa? Tässäkin suhteessa Muhamed-pilakuvat tuntuvat olevan analogisia kotoisille kuusikymmenlukulaisille poptaideporsaillemme.

Kevyesti tietotekniikasta

Tulin ostaneeksi helmikuun Tietokone-lehden, kun sitä myytiin puoleen hintaan, ja mukana sai CA Internet Security Suite -tietoturvaohjelmiston vuoden lisenssillä. Ohjelmistoa sanotaan vähän resursseja kuluttavaksi. Ehkä se toimisi pian nelivuotiaassa kotityöasemassani resursseja säästävämmin kuin nykyinen operaattorin tarjoama F-Secure. Ohjelmisto on ymmärtääkseni alunperin tsekkiläisen(?) eTrust EZ Antiviruksen johdannainen, jonka CA otti siipiensä suojiin joitakin vuosia sitten. CA:n nimi kuulosti tutulta, kun ensimmäinen tietokantaohjelma, johon olen tutustunut, oli CA Ingres. Pidin siitä järjestelmästä. Nyt Ingres lienee itsenäinen projekti.

Lehdessä Petteri Järvinen kirjoitti uusista Intel-pohjaisista Apple Macintosheista. Artikkelin henki oli juuri sellainen kuin Järviseltä saattaa odottaa. Macin ja PC:n vertailussa PC on yhtä kuin Microsoftin käyttöjärjestelmä. Onhan asia käytännössä monelle niin, mutta PC-arkkitehtuuri ei ole suljettu systeemi käyttöjärjestelmän suhteen. Linux- tai FreeBSD-pohjainen PC on käyttäjän kannalta aika lailla eri asia kuin Windows-pohjainen PC. Tätä taustaa vasten en ole koskaan ymmärtänyt sitä Järvisenkin esiin tuomaa näkemystä, jonka mukaan Macin statukseen liitetään itsenäisyys, omien polkujen kulkeminen ja joukosta erottuminen. Miten yhteen järjestelmätoimittajaan perustuva arkkitehtuuri voisi uskottavasti edustaa tuollaisia seikkoja muulla kuin markkinoinnin tasolla?

Palelevia junia

Uutiset ovat tienneet kertoa, että ministeriö selvittää VR Osakeyhtiön viimeaikaisten liikennehäiriöiden syyt. Mitä sitä tutkimaan, syyhän on päivänselvä: pakkasenkestävät höyryveturit on poistettu liikenteestä reilut 30 vuotta sitten :-)

On VR:llä ennenkin kärsitty pakkasista. Aamulehden 50 vuotta sitten -palsta tietää päivittäin kertoa silloisten ennätyspakkasten aiheuttamista liikenteenhoidollisista häiriöistä.

Valtionrautateille erityisen kiusallisia olivat talven 1960 pakkaset, jotka rikkoivat jäähdyttimiä uusista ylpeyksistä, Vr11-vetureista. Näihin oli muiden varhaisten dieselveturisarjojen tapaan ladattu paljon odotuksia, mutta kova pakkanen, soveltumaton jäähdytysneste ja kehittynyt kaksinajojärjestelmä koituivat tuona talvena muutamien veturinmoottorien kohtaloksi. Kaksinajojärjestelmään, jonka pioneeri Vr11 Suomen rautateillä oli, asia liittyy siten, että kun miehistö tarvittiin vain kaksinajon johtoveturiin, apuveturi sai olla miehittämättä eikä sen jäähdytinrikkoa huomattu ennen kuin vauriot olivat suuria. Lieneekö kyseessä ollut tarkkaavaisuuden puute, koska rinnakkaiskäyttöjärjestelmässä apuveturista johtoveturiin kulkeva signaali varoitti, jos jäähdytysnesteen lämpötila nousi yli 85 celsiusasteen tai jos sen pinta laski sallitun raja-arvon alle. Viimeksimainitussa tapauksessa automatiikka kytki sekä johto- että apuveturin päämoottorit pois päältä.

Myös talvi 1966 oli ankara. Silloin höyryveturit kokivat hetken renessanssin, kun dieselveto korvattiin Ukko-Pekoilla useiden viikkojen ajaksi mm. Hki-Kvl-, Hki-Tpe- ja Hki-Tku-pikajunissa. Niin sitten Tampereen moottorikiitojunaakin vedettiin Ukko-Pekalla. Kerrotaan, että useimmiten vetäjänä oli jo rapistunut nro 1010, joka ei kyennyt pitämään aikataulua. Kouvolan varikolla oli ihmetelty, miksi heidän hyväkulkuisia vierintälaakeroituja "Rulla-Pekkojaan" ei käytetty kiitojunan nokalla.

Suhteellisuudentajua

Eilen kynttilänpäivänä avattiin Yhteisvastuukeräys 2006. Teemalla Ihmisarvoinen vanhuus autetaan nyt ikääntyvää väestöä niin kehitysmaissa kuin kotonakin. Joskus esitetään niin sanottujen kolmannen maailman maiden tilanne ihanteellisena yhteisöllisyytenä ja kokemuksen arvostamisena verrattaessa sitä meikäläiseen laitostyyppiseen vanhustenhoitoon. Mutta ainakin yhteisvastuukeräyksen aineistojen perusteella vanhusten elinolot kehitysmaissa ovat kaukana ihanteellisista.

Kovin erilaista on täällä. Ei kiusaa sota eikä nälkä. Sen sijaan saa nauttia terveellisestä ja puhdistavasta pakkasilmasta. Ja ostaa kolme litraa appelsiinijaffaa vain siksi, että pullon etiketti viehättää retrohenkisyydellään.

Ei pitäisi olla varaa valittaa.

Muhamed Sikamessiaan ristin juurella

Vuonna 1969 Harro Koskinen sai sakot. Jos ei olisi saanut, olisiko kuitenkaan poltettu taloja? Rääväsuita löytyy aina, mutta sivistystasosta kertoo paljon se, millä vakavuudella heihin suhtaudutaan. On kovin helppoa vajota alemmaksi.

Runebergin päivä

Talvipäivät ovat kauniita. Vaikka ei perustaisikaan paljon Runegrenista ja hänen sventuuvistaan ja tööpeleistään, osuu liputuspäivä hyvään vuodenaikaan. Sininen ja valkoinen.

Vanhenemisen muistopäivän kunniaksi tuli mieleen, että ajattelen Museoveturiseuran tiettyä troikkaa edelleen kolmekymppisinä. Meitä on kolme vuonna 1970 syntynyttä, minä ladunaukaisijana, ja - hitto soikoon - olemme kohta nelikymppisiä.

Pirulaute

Työmaalla on edistytty siihen saakka, että neuvottelussa kutsuttiin avuksi saatanaa ja perkelettä. Onneksi olen itse sen verran cool, että tyydyin käyttämään vain otsikon ilmaisua ja vain kerran. Kyseinen lievä voimasana lausutaan aidolla vanajanhämeellä e:hen eikä a:han päättyvänä.

Neuvotteluaamupäivän jälkeen hain ensi töikseni verenpainelääkereseptin. Hyppäsin bussiin ja menin Hämeenlinnan ammattikorkeakoululle pitämään luennon. Opiskelijat vaikuttivat apaattisilta, mutta toivotettiin tervetulleeksi uudestaan. Lupasin olla käytettävissä.

Hämeenlinnan bussi oli kutistunut siten viime näkemän. Ehkä syystäkin. Matkustajia oli kokonaista kaksi, joista toinen jäi puolimatkassa Iittalassa. Reitti kulki Iittalasta Sattulan ja "Armyjärven" kautta. Nopeasti katsottuna näytti siltä kuin Panssarimuseon varikolla olisi lojunut raatoasteella oleva T-28 tai peräti T-35. Havaintoni oli luultavasti virheellinen.

Takaisin toi taajamajuna H223 paljon halvemmalla kuin bussi vei. Hämeenlinnan rautatieaseman kahvila tuntuu olevan hieman laidemmalla kulkevien erityisessä suosiossa. Oli päivä mikä hyvänsä, sinne menee ja sieltä tulee enemmän ja vähemmän alkoholia nauttineita herroja ja rouvia farkkutakeissaan, lippalakeissaan ja buutseissaan, ja sisältä kuuluva äänimaisema kertoo, että iloa revitään vaikka väkisin irti lumitihkuisen harmaasta keskiviikkoiltapäivästäkin.

Kukin tavallaan, mutta se on sanottava, että Hämeenlinnan rautatieasema on ruma rakennus. Helsingin makkaratalo tai sokeripalatalo ovat siihen verrattuna aika nättejä.

Illanviettoon sopiva tapa löytyi pitkästä aikaa dojolta. Tottakai tekniikka oli taas hukassa, mutta ei se menoa haitannut. Treenikaveriksi sain sopivasti 100+ kg:n sarjan turvallisuusalan ammattilaisen. Oli fiksu veto ottaa polvituet mukaan. Toverin tiukka kumikata kyynärvarresta jätti tehokkaasti allit väliin. Se teki eetvartti-gutaa.

Väsähdettiin aika tehokkaasti tekniikkaharjoituksessa. Helppo sanoa, mutta olisin voinut ihan mielelläni hetkisen otellakin. Helppo sanoa, kun ei oteltu vaan jouduttiin keräämään tatami pois lukiolaisten alkavan koeviikon tieltä. Mutta tulipa ainakin maksettua seuran jäsenmaksu - eli lunastettua kokonaista 17 euron hintainen vuosikortti kylän kuntosalille. Jos vaikka siellä innostuisi joskus käymään.

Ai niin, Hämeenlinnassa osui silmiin mainos, jossa värvättiin halukkaita jonkin (uuden?) TV-sarjan koekuvauksiin joskus lähipäivinä. Muistaakseni ikää piti olla 20-60 vuotta. Pirulaute, pitäisiköhän vaihtaa alaa ja ryhtyä TV-tähdeksi.

Sanoinko jo, että Hämeenlinnan rautatieasema on aika ruma?