19 kilometriä, 70 vuotta

Valkeakosken radan 70-vuotisjunan toinen ajopäivä sujui suunnitelmien mukaan Tk3:n vetämänä. Kaksi junaa suuntaansa, matkustajia mukavanlaisesti. Homma toimi, niinkin piti. Monen yöunien kustannuksella, kirjaimellisesti, mutta toimi.



Kiitos kaikille projektissa mukana olleille!

Paineilmaa

Vauhdikkaaseen viikonloppuun tuli varauduttua viidellätoista kuutiolla halkoja ja kolmella kiepillä paloletkuja. Eipä tiennyt poika, että siitä tuli vielä aika paljon tavanomaista museorautatietalkooviikonloppua vauhdikkaampi.

Hiukan, mutta vain hiukan, pahaenteiseltä kuulosti pyyntö saada illaksi käyttöön hitsauslaitteet tai ainakin nestekaasua ja poltin. Juhlajunan vetonaulan, Tk3-höyryveturin, paineilmakompressorin höyryputkea kun piti juottaa.

Valkeakosken radan 70-vuotisjuhlajunakalusto saapui lauantaipäivän ehdittyä vajaan tunnin ikäiseksi. Huonoja uutisia oli muassaan. Höyryputki ei ollut suinkaan ainoa Tk3:n ongelma. Veturin ilmapumpun luistin kara oli katkennut matkaan lähdettäessä.

Siirtoajossa asia ei haitannut, koska roikkaa veti ja paineilman tarjosi Dv16, museoveturi sekin. Mutta suunnitelmat höyryvetoisesta juhlajunasta oli unohdettava. Toimimaton ilmapumppu veturissa kun tarkoittaisi jarrutonta junaa.

Parin tunnin unien jälkeen puolisoni ja minä vääpelöimme aamiaisen veturitallille varhain saapuneelle sekä vaunuihinsa majoittuneelle talkooväelle. Kahvikupin äärellä laadittiin toimintasuunnitelma. Haapamäen veturitallissa seisoo raskas tavarajunaveturi Tr1 nro 1082 "Risto", jossa pitäisi olla toimintakuntoinen ilmapumppu. Meidän automme perään saa kiinni vetokoukun. Pekan lähipiirissä on henkilöauton peräkärryn omistaja. Niinpä neljä miestä, pieni farmariauto ja iso peräkärry suuntasi kohti Keski-Suomea.

Riston kone-elintenluovutustestamentin toimeenpano ei ollut aivan ongelmaton. Tarvittiin raskaita käsityökaluja, kemikaaleja, veturia, ratakuorma-autoa. Opin kantapään kautta, että vaikka Haapamäen kääntöpöytä on äänimaisemaltaan sivistyneempi, se on hallittavuudeltaan ankarampi kuin Toijalan. Kelpo tovi meni vielä soveltuvien tiivisteiden etsimisessä varastojen lukuisista runsaudensarvista.


Sillä mennään, mitä on. Höyryveturin ilmapumpun kuormaus jatkokuljetusta varten Haapamäen ratapihalla. Pumpun olvaventtiilin paikalle on siirtotoimenpiteitä varten kierretty nostolenkki.

Varaosienhakumatka ei ollut niin pikainen kuin aluksi oli kuviteltu. Mutta ilmapumpun vaihto tapahtui vielä päivänvalon turvin. Asiansa suvereenisti hallitsevien työskentelyä ei voi kuin ihailla, oli kyse sitten veturiasentajasta tai nostokonekuljettajasta.

Lauantain museojuna jouduttiin siis ajamaan dieselvedolla. Sunnuntaina toivottavasti tuoksuu koivuhalon savu ja äänimaiseman täyttävät puhinat ja sihinät - ja ison veturin luovuttaman ilmapumpun jyskytys kevyen tavarajunaveturin kattilan kyljessä.

Jarrujärjestelmäproblematiikan ohella toinenkin pulma ratkesi illan aikana. Museoveturiseuran toverit kehittivät Kyrön asemalta vuosituhannen vaihteen isojen rataremonttien yhteydessä saadulle kampiasetinlaitteelle asiallisen kodin vanhuuden päiviksi.

Suurten tasankojen tuolle puolen

Työmatka Paimion AKK:een käsittää pyöräilyn rautatieasemalle, junamatkan Turkuun, ripeän kävelyn rautatieasemalta linja-autoasemalle, linja-automatkan Vainion liikenteen kyydissä Hajalan tienhaaraan ja kilometrin-parin kävelyn perille. Hyvä paketti maakuntamatkailua.

Junamatka sujui mennen tullen mukavasti Esslingen-vaunussa. Veturikin oli perinteisempää mallia ja molempiin suuntiin sama: Sr1 nro 3007. Jokin aika sitten veturitallin talkoissa kuulin, että ne jäisivät Turku-linjalta pois lähitulevaisuudessa. Sääli, samaten kuin se, että äskettäisen lehtitiedon mukaan kotikylän rautatieaseman lippukassa uhataan lakkauttaa marraskuun alussa. Lakkautuksen piti tapahtua jo viime vuodenvaihteessa, mutta silloin annettiin lisäaikaa.

Polkupyötä-juna-bussi-kävelymatka on kelloa katsoen tehottomampi työmatka kuin henkilöautolla ajettava, mutta vastineeksi junamatkan voi käyttää hyödyksi tietokoneen ja/tai puhelimen kera. Microsoftin OWA-systeemi on muuten aika tehokas apuväline etätyöntekijälle. Mutta en malta olla ihmettelemättä Dna-mokkulan onnetonta toiminta-aluetta ratojen varsilla. Sen sijaan Soneran pakettidatansiirto toimii hyvin (en tarkoita mainostaa, mutta yhteydet hoituivat Soneran GPRS:llä ja jopa EDGEllä Virostakin, missä Dna oli mykkä).

Paimion AKK on hieno oppilaitos, johtavia sähkötekniikan alan ammatillisia oppilaitoksia maassamme. Mutta tietokoneasennuksen tutkintotoimikunnan kokouspaikaksi on vähintään epäilyttävä sellainen seutu, jossa joka toisessa tienviitassa lukee Vista.

Kotiin palattua

Kotiuduin Viron reissulta myöhään lauantai-iltana. Päiväohjelma oli vapaamuotoinen. Türin kunnassa tutkailtiin radio- ja televisiomuseota sekä paikallismuseota, innokkaammat museoystävät Janus-oppaan johdolla jopa niin hartaasti, että enemmistö seurueesta pitkästyi ja meni torille. Joltistakin pahennusta tuossa seurueessa herätti ääneen lausumani pettymys siitä, kun matkasuunnitelmissa ollut maatalousmuseovierailu jouduttiin perumaan.

Lounasaikaan ei ollut nälkä, "kevyeen" illalliseen kun oli kuulunut puolisen kapallista perunoita kookkaan kalafileen kyytipojaksi. Niinpä asemaravintolan sijaan valitsin ohjelmakseni rautatievalokuvaustoimintaa. Türi on aikanaan ollut kapearaiteisten ratojen risteysasema. 1970-luvun alkupuolella ratayhteys Tamsaluun purettiin ja Tallinna-Viljandi-rata rakennettiin uudelleen leveäraiteiseksi. Kapearaideajoista asemapuistossa muistuttaa KC-4-tyyppinen hyvin entisöity veturi - tsekkiläisvalmisteinen versio maailman eniten valmistetusta kapearaidehöyryveturisarjasta, samoista neuvostoliittolaisen P24:n seuraajista, jota Tampellakin sodan jälkeen teki sotakorvaustuotantona PT-4-nimellä.

Lyhyen tutustumisen perusteella Tartto vaikutti Tallinnaa miellyttävämmältä kaupungilta. Vaikutelmat ovat ohuita ja perustuvat yksittäisiin kokemuksiin. Siinä, missä Tartossa tein aamuvarhaisella kaikessa rauhassa taiji-muotoa puistossa korkealla mäellä kenenkään häiritsemättä, sai lauantai-iltapäivää viettävässä Tallinnassa väistellä tämän tästä Öyhönmäen yrjöpöytäläisiä.

Puolisoni varoitti minua laittamasta päähäni taannoin hankkimaani lippistä. Näyttäisin kuulemma suomalaiselta kaljaturistilta kaljalippalakkeineen, koska virolaiset eivät välttämättä ymmärrä Vanajan tarkoittavan vanhaa autotehdasta. Niin sitten kai näytinkin. Olin viattomasti menossa viinakaup... kirkkoon, kun Jüriksi esittäytynyt vahvasti humaltunut paikallinen ryhtyi kehumaan suomalaisia, kertomaan kuinka kova rakennusmies hän on ja kuinka olisi hienoa lähteä ryyppäämään yhdessä. En lähtenyt.

Pyhän Olavin kirkossa - aikanaan kuulemma Euroopan korkeimmassa rakennuksessa - kyllä kävin. Kehtasivat pyytää pääsymaksua, tosin vain 30 kruunua, mutta silti noloa. Torniin olisi maksanut toisen mokoman, mutta vaikka torni ei enää olekaan yhtä korkea kuin 1500-luvulla, akrofobia oli hyvä syy jättää väliin. Torni lienee nykyäänkin parikymmentä metriä Turun tuomiokirkon tornia korkeampi, mutta sisätilat eivät ole läheskään yhtä vaikuttavat. Viinakaupassakin kävin.

Sikäli Virossa käväiseminen on ajatuksia herättävää, että muistaa taas arvostaa oman maan raskaita valintoja ja erityisesti niiden takuumiehiksi joutuneita sankarivainajia ja sotaveteraaneja. Ja toisaalta hämmästellä Pätsin ja Laidonerin metkuja 1930-40-lukujen taitteessa. Neuvostoajan rappio on varsinkin maaseudulla selvästi nähtävillä, eikä nykymeno, ilmeisen suoraviivainen taloudellinen liberalismi, kykene sitä peittämään. Toisaalta eihän Viro mikään tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta ollut myöskään ennen toista maailmansotaa. Ehkä maalaismaisemalle tyypilliset, sinne tänne harmaasta tiilestä rakennetut lohduttoman näköiset asuinkerrostalot olivat omana aikanaan joillekin asukkailleen samaa kuin omien lähiöidemme nyt moititut elementtitalot pienistä mökeistä tai vanhoista vuokrakasarmeista muuttaneille. Yhtä kaikki, neuvostoaika oli kiistämättä luonteeltaan sellaisia, että vuosien 1920-40 yliromantisointi on helppo ymmärtää.

Huomenna pääsee työmatkailemaan vaihteeksi kotimaassa.

Vieläkö tällaisiakin matkoja tehdään?

Viime viikonloppuna huomasin, että passini oli vanhentunut kesäkuun puolivälissä. Olin tarvinnut sitä kymmenen vuoden aikana kokonaista kaksi kertaa. Nimismiehen kansliassa oli ystävällinen palvelu, ja asia hoitui aikataulussaan. Tosin pari kymppiä kalliimmalla kuin jos olisin havahtunut tilanteeseen ajoissa.

Pari päivää on kulunut niinsanotulla työmatkalla Viron maaseutua edestakaisin ajellen. Maisemat ovat kuin Forssassa, tosin Zil-merkkisten kuorma-autojen esiintymistiheys on täällä suurempi. Viime yö vietettiin valtion metsäkeskuksen metsäkoululla Räpinassa, jossa aamupäivällä myös kokoustettiin. Tuleva yö hotellissa Tartossa. Toiset olivat mielissään urbaanista ympäristöstä. Minä olisin viihtynyt vaikka koko reissun maaseutumaisemmissa oloissa.

Yksi matkatovereista tarjosi savusaunan ja illallisen vanhalle maatilalle rakentamallaan metsästysmajalla. Jos appivainaa jätetään laskuista, en ole toiseen samanmoiseen tee-se-itse-rakentajaan törmännyt.

Majoitushuoneiden jako tusinan kokoisen joukon kesken on alati mielenkiintoinen kysymys. Meitä on muutama saman kylän mies, jotka pärjäämme hyvin kimpassa, eikä tee tiukkaakaan saada sopimaan kolme henkeä samaan huoneeseen.

Onneksi ne matkatoverit, jotka tykkäävät laulaa tai lausua runoja, pääsääntöisesti ovat hyviä kyseisessä lajissa.

Rajamäellä kääntymässä

Nukkumaan pääsin kellon käydessä neljää, ja vajaat neljä tuntia tuli nukuttua. Hyvin haapamäkeläistovereihin verrattuna. Heidän roikkansa oli saapunut Hyvinkäälle aamuviideltä, ja vaihtotyöt olivat valmiit seitsemän aikoihin.

Torpan kauniimpi asukas lähti töihin rovastikunnan länsilaidalle, suurten tasankojen reunamille. Omaksi päiväohjelmakseni päätin lähteä Janin ja Ilkan kanssa Uudellemaalle rautatiemuseopäivän antia tutkailemaan. Jani & Jetta huolehtivat kuljetuksista, joten kumipyörillä tällä kertaa.

Rajamäelle pääsi Dr12:n vetämänä. Kaksi vuotta sitten oli veturina Dr13 ja viime vuonna Tk3. Kolmeen mieheen pääsimme perhelipulla vetoamalla yövalvomiseen letkujen varressa. Kolmasosan alennus matkalipun hinnasta oli mielestäni sangen kohtuullinen. Vapaamatkustajaksi en välitäkään pyrkiä tietäen toiminnan kustannusrakenteen.

Tk3 ajelutti museon raiteistolla. Hyvin pelasi, ja näyttää lupaavalta ensi viikonlopun Walkoa ja sitä seuraavan Vanajan-Hämettä ajatellen.

Hyvä reissu, joskin parhaiden Huru-soundien hetkillä olin mikrofoneineni aivan väärissä paikoissa.

On kunnia ja miehuullisuus suorittaa velvollisuus

Kattila lämpimänä hinattavan Tk3-veturin lämmittäjän puoleisen kiertokangen isonpään laakeri oli alkanut osoittaa huolestuttavia lämpenemisen merkkejä Havisevalle, Kangasalan pohjoispuolelle, saavuttaessa. Matkanopeus hidastui 30 kilometriin tunnissa. Tampereen varikolla koneistivat laakerin uudelleen lauantain vaihtuessa sunnuntaiksi. Nopea tiedustelupartio kävi nappaamassa kuvat "Hurusta" hiekkasiilojen alla.

Aikataulun mukainen vesitystauko Toijalassa oli lauantai-iltana klo 21.09-21.30. Toteutunut hieman ennen pyhäaamukolmea. Odottelijoiden keskuudessa miehistöhuoneessa kahvia kului ja herja lensi. Matkapuhelimilla pidettiin yhteyttä tulossa olevaan ja pysyttiin ajan tasalla. Jos oikein muistan, matkapuhelimen esi-isää suoraan alenevassa polvessa eli linjaradiota käytettiin vielä viime vuosikymmenen alkupuolella näissä tarkoituksissa. Syystä tai toisesta silloin radiotien kautta välitettyjen viestien sisältö oli jossakin määrin vähävivahteisempaa kuin viimeöinen Alanko & Peranto -radiohupailu.

H -30 vedettiin letkut suoriksi palokaivolta raiteelle 8 ja tehtiin PMR-radiopuhelimien yhteyskokeilut. Kotikutoinen seis-opaste - käsivalaisin päällystettynä punaisella muovikelmulla – pysäytti roikkaa vetäneen "Hurun" sopivammalle kohdalle kuin varsinainen raideopastin.



Vesitys hoitui rutiinilla. Muuten, kummia kavereita nuo haapamäkeläiset: toinen yhdistys yrittää parhaansa mukaan joka kerran vesittää heidän kalustonsiirtojaan etelän suuntaan, mutta siitä vain innostuvat ja pyytävät lisää.

Sain talteen klassisen Hr12:n käyntiäänen, mutta pettymyksekseni en ratamoottorien tuulettimien sävyttämää dramaattista sopraanoa.

Varasuunnitelma oli jättää Tk3 seisomaan Toijalaan, mikäli koneistettu laakeri olisi edelleen käynyt kuumana. Siihen ei ollut tarvetta. Hyvä niin, vaikka varauduttu oli. Oli vesitysvarustus ja pieni halkovarasto. Lisäksi suunnitelma, että tunnollisesti pitäisimme pannun lämpimänä ja neljännestunnin välein antaisimme viheltimillä pikkukaupungille aikamerkin samaan tapaan kuin Turussa tekevät tuomiokirkon kellot.

Kiitos kaikille mukana olleille. Helppoahan meillä täkäläisillä, pian petiin päässeillä. Kovat miehet ajoivat vielä pitkän matkan kotiin. Samaten kiitokset Manulle ja Maanrakennus Salmiselle raskaiden esineiden nostoista illan aikana.

Tänä vuonna puolisoni ja minun virallistetun yhteiselon vuosipäivä sattui jälleen lauantaille. Hääpäivän iltaa oli sangen soveliasta viettää niissä merkeissä, missä aikoinaan toisemme opimme varsinaisesti tuntemaan. Ratapihat ja veturitallit ajattomina elämänvirran merkkeinä ovat hyviä treffipaikkoja kestävää suhdetta ajatellen.

Valkeakosken radan juhlajuna 30.-31.8.

1.9.2008 tulee kuluneeksi 70 vuotta Toijala-Valkeakoski-radan avaamisesta liikenteelle. Rata rakennettiin turvaamaan Valkeakosken teollisuuden kuljetukset ympärivuotisesti. Ennen rautatietä ne hoidettiin vesitse, mikä talviaikaan oli ongelma. Tärkeitä satamia olivat Hämeenlinnan Sairio ja sen ohella Toijala satamaradan valmistuttua vuonna 1926. Ratayhteys tehtaille saakka koettiin kuitenkin tarpeelliseksi, ja rataa Toijalasta ryhdyttiin rakentamaan tammikuussa 1936. Kuten todettu, se valmistui kesän 1938 aikana.

Ensi vuosikymmeninä radalla ajettiin sekä tavara- että matkustajaliikennettä. Matkustajat siirrettiin kumipyörille syksyn 1956 vaihtuessa talveksi. Tavaraliikenne- tai oikeammin vaihtotyöliikenne, koko 18-kilometrinen rata kun on vuodesta 1994 alkaen luettu osaksi Toijalan ratapihaa - sen sijaan on tänäkin päivänä melko vilkasta.

Radan 70-vuotisjuhlien kunniaksi Haapamäen Museoveturiyhdistys ry ja Veturimuseo järjestävät juhlajunan viikonloppuna 30.-31.8.2008.



Juhlajuna ajetaan haapamäkeläiskalustolla, johon kuuluu viisi puukorista Ei-tyyppistä matkustajavaunua ja Tk3-sarjan halkopolttoinen höyryveturi nro 1136. Tampellan valmiste vuodelta 1947 edustaa Suomen rautatiehistorian runsaslukuisinta höyryveturisarjaa, jonka merkitys sota- ja jälleenrakennusaikana oli korvaamaton. Veturin täydellinen entisöinti valmistui Haapamäellä alkukesällä 2007.

Viikonlopun aikataulu on seuraava:


 

Aikataulu lauantaina 30.8.2008:
Paikka	Lähtö	Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50	11:30
Valkeakoski	12:35	12:10
Metsäkansa	12:55	P
Toijala		13:15
Aikataulu sunnuntaina 31.8.2008:
Paikka	Lähtö	Tulo
Toijala	11:10
Metsäkansa	11:50	11:30
Valkeakoski	12:35	12:10
Metsäkansa	12:55	P
Toijala		13:15
Toijala	14:15
Metsäkansa	15:00	14:35
Valkeakoski	16:00	15:20
Metsäkansa	16:20	P
Toijala		16:40

Meno-paluulippujen hinnat ovat:
aikuiset 20,00 euroa
lapset 10,00 euroa
perheet 45,00 euroa.

Matkalipputulot käytetään lyhentämättöminä museorautatiekaluston kunnostus- ja ylläpitotoimintaan.

Pakottavassa tilanteessa - esimerkiksi metsäpalovaroituksen ollessa voimassa tai teknillisten syiden muutoin vaatiessa - juhlajuna voidaan ajaa dieselkalustolla.

Juhlajunan esite ja aikataulu PDF-muodossa (379 kB).

(Edit: Tietääkö joku, miten Bloggerissa pitäisi muotoilla HTML-tageilla luotava taulukko, jotta edellisen kappaleen ja <table>-tagilla aloitetun taulukkomuotoilun väliin ei jäisi niin runsaasti tyhjää kuin edellä olevassa aikataulussa?)

Pyhäpäivän pikkuhommia

Lehteä postilaatikolta ja salaatinlehtiä aamiaispöytään noutaessani tihkutti. Aamiaisen jälkeen satoi reilusti, ja vietin aamupäivää päivittelemällä muutaman yleishyödyllisen yhdistyksen verkkosivuja.

Sitten miesten töihin eli vetämään lakanoita, silittämään tyynyliinoja ja etsimään autotallista vetoniittejä ja pihtejä. Viimeksi mainittuja tarvittiin, kun onnistuin eilisissä talkoissa rikkomaan moottoriresiinan konepeiton kiinnikkeen, eikä veturitallilta moista työkalua löytynyt.

Veturitallilla oli hiljaisen puoleinen sunnuntai. Ilkan kanssa kustomoimme museoesinettä tekemällä koriin kaksi uutta reikää ja niittasimme kiinnikkeen paikalleen. Menneet sukupolvet ovat rei'istä päätellen joutuneet useamman kerran tekemään samaa.

Ehkä osa hardcore-rautatiehistorianharrastuksen viehätyksestä perustuu siihen, että kaikenlaista '"tuunaamista" voi tehdä melko väljien toleranssien mukaan. Esimerkiksi museoautoharrastuksessa entisöintikohteen "appelsiinipinta" on kauhistus, kun veturimaalarille se on jopa tavoite.

Elokuu on rautatieharrastuskuukausi

Edellisen vuorokauden aikana näillä kulmilla satoi 47 millimetriä. Sade jatkui tihkuna vielä aamun mittaan, kun veturitallin miehistöhuoneessa mietittiin talkoopäivän työkohteita.

Sisätöihin päädyttiin ja työkohteeksi päätettiin tällä kertaa yleishyödyllisen sijasta omatarvekäyttö eli saunan vilvoittelutilan lattian rakentaminen. Retkikunta lähti ostamaan lankkua. Toivat reilusti, kun halvalla sai. Se on hyvä, koska puutavaraa on syytä olla aina hieman käsivarastossa.

Sade lakkasi, ja puusepäntöiden sijasta lähdin pihalle ruohonleikkurin perässä kävelemään. Eskon taannoin kunnostaman ja veturitallille tuoman vanhan Klipon kanssa tuota ilmaisua voi perustellusti käyttää, koska kone on itsevetävä.

Keväällä lupasimme jokioislaisille tovereille ilmaiseksi ei enempää eikä vähempää kuin yhden veturin. Eivät ole vielä käyneet omaansa pois noutamassa. Ei mitään kiirettä, mutta toivottavasti asia ei ole unohtunut. Vähitellen kaipailemme tallitilan vapautumista.

Ensi viikon sunnuntaina vietetään Hyvinkäällä 20. Rautatiemuseopäivää. Keski-Suomen tovereilta sinne on tulossa näyttävä vaunuroikka peräti "triplavedolla": Dr12, Dv16 ja Tk3 - toki varauksin, koska vanhan kaluston kanssa toimittaessa monenmoista sattuu. Yksi vetäjä kuitenkin pitänee juottaa väliasemalla.

Elokuun lopussa, viikonloppuna 30.-31.8., on tarkoitus järjestää Valkeakosken radan 70-vuotisjuhla-ajotapahtuma Tk3:n vetämällä junalla. Tarkempi tiedotus jää myöhäiseksi mainituista teknisistä epävarmuustekijöistä johtuen.

Dr16-veturien ystävien isovaalee.info-sivustolla on koulujen alkamisen kunniaksi julkaissut komean lukujärjestyksen (PDF-tiedosto, 4 800 kB). Nörttihenkisten rautatieharrastajien kauneimpiin huumorinkukkasiin mielestäni kuuluu sivuston bannerin "Inverter inside" -tunnus.

Metsästystarinoita

J. Katajiston uusi kuvakirja on ilmestynyt. Tuskin vähään aikaan tarvitsee pohtia, mikä on Suomen näyttävin junakirja.

Hienoja kuvia, mutta ehkä vielä kiintoisampaa ovat tekstit. Yleisluonteiset ja monien jo ennalta tuntemat historiatietoiskut ovat toki mukana. Mutta tarinat veturien käytöstä ja käyttäjistä, tarinat kuvausmatkoista 1960-luvun loppuvuosina.

Kirjaa lukiessani tuli mieleen, että rautatiekuvausharrastuksen suurin muutos kuvaajan kannalta ei ehkä olekaan kuvauskaluston teknillinen kehittyminen yhdessä halpenemisen kanssa.

Nykyään rautatiekuvaajia on paljon, käytössä on nopeat tiedotuskanavat ja monilla on hyvät suhteet rautatielaitoksen korkeillekin tahoille saakka. Tietoa siitä, mitä, missä ja milloin on nähtävissä, on helposti saatavissa. Yksinäisten metsästäjien aika on ohi.

Aiheeseen liittyen mainos: lauantaina 16.8. ajetaan "Ukko-Pekalla" Helsingistä Hankoon.

Domina venivit

Talon emäntä kotiutui eilen illalla luostarista. Niinpä yöllä ei juuri nukuttu. Keskusteltiin ortodoksiteologiasta ja ikoninmaalauksesta.

Nyt jo arkisemmat askareet, höyrymehustin ja aamuvarhaisella luvassa mehustamista. Viikonloppuna tyhjensin kypsyneet pari viinimarjapensasta. Oudonnäköinen - ei ihmekään että on näemmä design-tuote - satulasanko osoittautui erinomaiseksi pihamarjastajan työkaluksi.

Aletaan elää hyviä aikoja sikäli, että pihasta saa yhä enemmän ruokapöytään. Kaupassa käydessä ei koriin juuri vihanneksia tule.

Suolisto-karabah

Onnistuin viime yönä saamaan äkäisen vatsataudin. Vähän ennen kesäloma-aikaa tautia liikkui työmaalla, mutta ei tietääkseni enää nyt. Kuume nousi aamuyöllä ja laski aamupäivän mittaan. Äitiä piti pyytää apuun lääkekuskiksi.

Päivä on mennyt tyhjäntoimituksessa. Lähinnä Youtuben parissa vanhoja TV-sketsejä katsellen. Pulttiboisin aikaiset vaikuttavat monesti hauskoilta. Vaikkapa Leo ja Marko ja jo tuolloin ajankohtainen feministiteologian näkökulma:



Kummelin aikaan olin jo televisioton, joten ohjelma jäi vieraammaksi. Matti Näsä on tietysti hyvä, mutta samalla kertaa ainakin tällä seudulla ja omissa elinpiireissäni mitä arkipäiväisin hahmo. Maalaisparodiana Einari Keskipörhölä kolahtaa Martti Mielikäistä paremmin (vaikka taitaakin olla Peteliuksen ja kumppaneiden myöhäisaikojen tuotantoa ja siten alkupään Kummeleita nuorempi).

Kaunokirjallisuuden parissa

Puolisoni päätti lähteä luostariin oppimaan ikonin maalausta. Feministiteogian kannattajana hän on valinnut aiheekseen Jeesuksen kurssilaisten enemmistön suosiessa äiti-Mariaa.

Olen viettänyt iltoja myrkyttämällä aivojani kaunokirjallisuutta lukemalla. Luen sitä hyvin vähän ja nyt huomasin syynkin. En oikein pidä siitä.

Pari iltaa meni Bernard Cornwellin "Talvikuningas"-kirjan parissa, mikä tarkoittaa sitä, että ensi kertaa elämässäni sorruin kirjaston fantasiahyllyltä lainaamiseen (jostain syystä Waltarin Sinuhet ja Mikaelit eivät ole luokitettu sinne; asiantuntijat voinevat valaista, miksi). Oma ikäpolveni taitaa olla ensimmäisiä, joka on laajemmalti fantasiagenrestä viehättynyt. Luulen, että säästyin siltä lukemalla vaikutuksille alttiissa iässä paljon Jalmari Jaakkolan tuotantoa. Suomen historian näkijäksikin kutsutun historiaprofessorin jälkeen ei osannut enää huimempaa kaivata.

"Talvikuningas" on yksi varmaankin lukemattomista kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan kertovista tarinoista. Kirjan lukeminen on juurikin niin tylsää kuin olisi jonkin oikean vanhan kronikan lukeminen. Se on kuvausta taisteluista ja muista vaarallisista tilanteista, poliittisesta juonittelusta ja yleisestä kurjuudesta.

En tiedä, millainen kirja olisi alkukielellä. Mutta kääntäjä olisi voinut tehdä lukijalle palveluksen ja kirjoittaa suomennoksen tämäntyyppiselle kirjallisuudelle sopivaan "arkaaiseen" sävyyn. Tarkoitan sitä tehokeinona joskus käytettyä kielellistä anakronismia, joka saadaan aikaan, kun omaa kieltä kirjoitetaan kuin (klassista) latinaa käyttäen latinan kirjoitustapaan kuuluvia sanajärjestys- ja sivulausekoukeroita (esim. Catulluksesta kerrottiin: Romae amore incensus est mulieris, cui nomen erat Clodia eli "Roomassa rakastui hän palavasti naiseen, jonka nimi oli Clodia" mieluummin kuin "Roomassa hän rakastui palavasti Clodia-nimiseen naiseen".) Waltari oli tässä hyvä. Ja fantasiana Sinuhen tai Mikaelin seikkailut päihittävät ainakin Cornwellin Arthurin.

Arthur-tarinoiden mielenkiintoisimpana konseptina pidän sitä jossakin elokuvassa esitettyä näkemystä, että kyseessä oli roomalaisen sotaväen komentaja, joka viivytti maahan tunkeilevia germaanisia heimoja. Se elokuva pitäisi katsella joskus – tai siten ei, nykyelokuvien tapaan se on todennäköisesti kyllästetty väkivallalla.

Toinen lukemani oli takavuosina suosittu Dan Brownin "Da vinci -koodi". Se oli juuri niin surkea kuin kohu oli antanut ymmärtää. Ehkä Brown oli ajatellut, että koska Sergio Leone pärjäsi melko hyvin amerikkalaisella kotikentällä lännenelokuvien parissa, voisi hän haastaa Umberto Econ ja Foucaultin heilurin heidän kotikentällään. Huonosti siinä kävi, eihän Leonekaan haastanut Fordia tai Hawksia, vaan kehitti oman tyylinsä. Jo se, että Brown ottaa salaseurakseen "Siionin viisaat", joka oli suunnilleen ranskalainen vastine meikäläisille tällä foorumilla kirjoitteleville eli Siitoimen viisaille, on lähinnä noloa. Eco vaivautui sentään keksimään ihan oman salaseuran.

Isompi ongelma on Brownin (kirkko)historiatietämyksen puute. Jos kirjoittaa "gnostilaisista" eli apokryfisistä evankeliumeista, niitä kannattaisi lukea. Brownin perusteesihän on, että ennen Uuden Testamentin kaanonin syntymistä (jonka hän ajoittaa virheellisesti Nikaian kirkolliskokoukseen; oikea virallistaminen tapahtui Karthagossa vasta vuonna 397, ja toisaalta neljän evankeliumin puolesta kirjoitti jo ikikiintoisa hahmo Irenaeus 100-luvun lopulla) kristinoppi oli huomattavasti nykyistä tasa-arvoisempi kuin nyt. Yhdessä näistä ns. tasa-arvoisista apokryfievankelimeista, Tuomaan 114. logionissa, sanotaan näin: "Simon Pietari sanoi heille: 'Maria saa lähteä pois joukostamme. Ei naisista ole perimään elämää,' Jeesus sanoi: 'Minä vedän hänet puoleeni ja teen hänestä miehen. Siten hänestäkin tulee teidän kaltaisenne mies, elävä henki. Jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen, pääsee sisälle taivasten valtakuntaan.'" Hiukan ilkeillen olen joskus ajatellut, milloin Paavalin syani... synodi keksii tehdä aloitteen Tuomaan lisäämisestä kaanoniin, jotta saataisiin todistetuksi, miten tytöt oli thymiä jo Jeesuksen aikaan.

Sinänsä on kyllä erikoista, että Uuden Testamentin kaanoniin ei kuulu yhtään naisen nimissä kirjoitettua kirjaa. Vanhassa Testamentissa, joka rakentaa pienen mutta ekspansiivisen kansan oikeutuksen toiminnalleen juuri niin testosteronia tihkuen kuin asiaan kuuluu, niitä sentään on. Tosin on arveltu, että Johanneksen evankeliumin alkutekstin olisi kirjoittanut nainen, davincikoodimaisessa hengessä kenties jopa Jeesuksen tyttöystävä - täältähän Brown on lainannut aika paljon. (En muuten oikein ymmärrä Brownin kirjaan kohdistettua kalabaliikkia sen väittämän toistamisesta, että Jeesuksella olisi ollut elämänkumppani. Vai onko se vain perusluterilaisen uskonkäsitykseni aikaansaamaa asennetta, että kommenttini tuohon on, mahdollisimman billyparabellummaisella äänensävyllä lausuttuna: "No mitä sit?")

Mistä päästiinkin mielenkiintoiseen kysymykseen, Johanneksen evankeliumiin. Mainittu Irenaeus (jonka nimen lausun mielessäni turkulaisittain "Irenaius", koska muuten se on niin vaikea) on nähnyt paljon vaivaa kirjoittaessaan juuri tämän evankeliumin puolesta. Jos – mitä ikinä ei tietenkään tapahdu - salaliittokirjailijat kysyisivät tällaiselta oppimattomalta mieheltä neuvoja, voisin ehdottaa, että kovenevien arvojen maailmassa, Pax Romanan, oman aikansa kauhun tasapainon, alkaessa osoittaa ensimmäisiä horjumisen merkkejä Irenaeuksen kaltainen oppinut ja eteenpäin katsova mies halusi välttämättä kaanoniin edes yhden naisnäkökulmasta kirjoitetun teoksen, jossa keskeinen idea on rakkaus. Mutta ajan asenneilmapiirissä se piti todistaa miehen kirjoittamaksi, minkä vuoksi Irenaeus vetoaa lapsena käymäänsä keskusteluun Polykarpoon, Smyrnan piispan, kanssa, joka kuulemma oli tuntenut apostoli Johanneksen. Irenaeus vetoaa rivien välissä jopa siihen auktoriteettiin, jota kaikki Rooman valtakunnan lukutaitoiset uskonnosta riippumatta tuolloin suostuivat kuulemaan, Platoniin. Evankeliumeita on oltava neljä ja tasan neljä ("quatuor principales spiritus"), mistä päästäänkin sujuvasti Platonin Timaios-teokseen. (Salaliittoteorian voi tietenkin romuttaa sillä, että oppineena kreikkalaissyntyisenä Irenaeus eli Eirenaios oli todennäköisesti seurannut muinaisen maanmiehensä Herodotoksen ihanteita ja halunnut hyväksyä omaan tärkeään teokseensa ne evankeliumit, mitkä todistuksen, vaikka suullisenkin, mukaan olivat vanhimpia).

Muuten olen sitä mieltä, että kristittyä kirjallisuutta tulisi aina lukea rinnan hellenistisen kanssa. Toista on vaikea ymmärtää ilman toista. Valitettavasti renessanssiksi kutsuttu ajanjakso löi kuilun yhtäältä Platonin rakastajien ja toisaalta Kristuksen rakastajien välille. Molemmat haluavat olla niin oikeaoppisia uskossaan, että sisaren tai veljen käteen harvemmin tartutaan.

Oranssi agentti vihreissä

Kasvukausi alkoi tänä kesänä myöhään, joten veturitallin raiteiston myrkkykylvö heinäkuun jälkimmäisten talkoiden ikiaikaisena päivänä saattaa vielä tuottaa toivotun vaikutuksen. Puoleen vuosikymmeneen ei menneiden sukupolvien perinnöksi jättämään pienimuotoiseen ympäristökatastrofialueeseen ole solujen kuolemaa ruiskutettu.

Vielä viime vuosikymmenen alussa saattoi rautateillämme nähdä yhdysvaltalaisperäisten kookkaiden Tr2-höyryveturien tendereistä modifioituja myrkytysvaunuja, jotka oli ratatyökoneiden tapaan maalattu keltaisiksi. Tämän aamupäivän pahantekovälineeksi kelpasi käsiruisku.

Toverit siivosivat verstaspilttuun. Sekajätesäiliö täyttyi, ongelmajätekeräystä odottamaan tuli isohko kuorma, ja vuonna 1901 rakennetussa veturisijassa mahtuu jälleen työskentelemään. Nuoret miehet pohdiskelivat moottoriresiinan ikuisuusongelmaa, laturia. Nuorekkaimman tuntemani isoisä-statuksellisen jälkeläinen siivosi taukotuvan puhtaammaksi kuin se tuskin koskaan tällä vuosituhannella on ollut.

Työmaalla rauhallista

Kesälomani ei tänä vuonna ehtinyt olemaan kovin pitkä - vajaat kolme viikkoa - mutta töihin totuttelu tällä viikolla on kestänyt kauan. Ehkä on niin, että mitä enemmän ikää karttuu, sitä nopeammin onnistuu karistamaan työasiat mielestä. Yhtä kaikki, työmaalla on hiljaista, joten lasku arkeen on ollut pehmeä.

Sen sijaan kylällä ei ole hiljaista. Kaupunki tehtaanpiippujen juurella taitaa olla niitä, joista jossain uudemmassa iskelmässä lauletaan tähän tapaan: "Kadut ovat täynnä elämää vain kerran vuodessa". Työväen musiikkitapahtuman järjestäjien ruokailu on vanhan ammattikoulun ruokalassa. Hyvä, että kesäaikaankin tiloille keksitään käyttöä.

Vanha kansa sanoi, että jos Kristiinan päivänä papu ei ole kukassa, se joutaa heittää sioille. Alkukesä oli viileä, mutta ei tarvitse harmitella sikojen puuttumista.

Loppukesän museojuna-ajoja

Mainostettakoon täälläkin, että Höyryveturimatkat 1009 Oy ajaa Ukko-Pekka-vetoisesti Helsingistä Hankoon ja takaisin lauantaina 16.8. Koko päivän reissu on luvassa.

Matkaesite PDF-muodossa (66 kB).

Ukko-Pekka-matkaa seuraavana päivänä Hyvinkäälle, jossa vietetään Suomen Rautatiemuseolla 20. rautatiemuseopäivää. Kuuleman mukaan sinne olisi edellisten vuosien tapaan tulossa Haapamäeltä liikkuvaa kalustoa yleisöä ajeluttamaan. Tiedottaa voisi enemmänkin. Jos ei muuten, mutta jos niitä halkoja pitäisi taas hankkia siirtoreitin varrella olevalle väliasemalle.

Ja elämä on kuin elokuvaa

Mies sytyttämässä toisen tuleen heittäen tämän lopulta mereen. Paljon sotilaspukuisia ihmisiä. Kiipeilyä järeässä rannikkotykkitornissa, tikkaita ja ahtaita luukkuja. Mercedeksiä ja Bentley. Vanhalla kolmostiellä poliisiautolla kuin viimeistä päivää vilkut ja pillit päällä. Raskaiden paarien kantamista öisellä metsäkoneuralla. Lopulta suudelma kauniilta naiselta.

Eli kotimaanmatkailua pieniä ilmiöitä havainnoiden. Tekniikan ja militarian passiiviharrastusta rautatieplutoonan mukana. VAPEPA-toimintaa. Hyvää kotielämää.

Kuivasaari

Pietari Suuren merilinnoitus oli puolustusjärjestelmä, jota 1900-luvun alussa - itse asiassa pari vuotta ennen suursodan syttymistä - ryhdyttiin rakentamaan Venäjän keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi. Taustalla oli se, että Japani oli ottanut Venäjän laivastosta ipponin toukokuun lopulla 1905 käydyssä Tsusiman meritaistelussa maiden välisessä sodassa. Venäjä katsoi, että karhun vartalo istuutuu parhaiten jykevään jigohontaihin, eli ekspansiivisen laivastopolitiikan sijasta valtakunnan ydinalueita, tai ainakin pääkaupunkia, katsottiin suojattavan parhaiten tuhtien linnoitteiden suojasta ampuvalla tykistöllä.

Maailmansodan alettua ryhdyttiin Helsingin edustalla sijaitsevaan Kuivasaareen rakentamaan patteria neljälle 254 mm:n (10 tuuman) Durlacher-tyyppiselle rannikkotykille. Aiemmin sinne oli suunniteltu 152 mm:n (6 tuuman) Canet-tykeistä koostuvaa patteria, mutta kun ne katsottiin parhaaksi sijoittaa noin kilometrin päähän Isosaareen, päätettiin Kuivasaari aseistaa raskaammin. Patteri kaikkine tarpeellisine lisärakennelmineen valmistui suunnitelmien mukaan vuoden 1915 lopulla, mutta sitä ei käytetty koko sodan aikana. Kun Saksan Itämeren divisioona ryhtyi miehittämään Helsinkiä keväällä 1918, patterin venäläinen sotaväki poistui tieltä osallistumaan oman isänmaansa kahinoihin.

Reunavaltiopolitiikan myötä 1920-luvun lopulta alkaen nuori Suomen tasavalta alkoi kaivata järeää rannikkotykistöä. Yhtäältä ymmärrettiin, että kyseessä olisi strateginen asejärjestelmä, jolla voitaisiin yhdessä Suomenlahden eteläpuolen valtioiden - jotka olivat perineet osansa Pietari Suuren merilinnoituksesta - kanssa hallita laajoja merialueita ja tarvittaessa estää oletetun vihollisen eli Neuvostoliiton laivaston liike. Venäjän imperiumin perillisten osalta kyseessä oli täsmälleen sama ajatus kuin merilinnoituksen alkuperäisillä suunnittelijoilla. Nyt vihollisen vain odotettiin tulevan eri suunnasta. Toisaalta sotilasteknologisen kehityksen johdosta nähtiin, että 305 mm:n eli 12 tuuman tykit olisivat pienimpiä, joilla voitaisiin tuloksellisesti taistella Neuvostoliiton laivaston tehokkainta kalustoa vastaan.

Pietari Suuren merilinnoitus oli jäänyt monilta osin kesken. Suomen osalta strategisesti keskeisimmälle paikalle, Mäkiluotoon, oli ryhdytty rakentamaan 360 mm:n järeää patteria. Tämä yhdessä Suomenlahden eteläpuolelle Naissaareen sijoitetun patterin kanssa olisi kyennyt tulellaan sulkemaan koko Suomenlahden. Mäkiluodossa rakennustyö oli kuitenkin jäänyt kesken.

Järeimmät Suomessa sisällissodan jäljiltä olleet putket olivat kaliiperiltaan 305 mm. Vaikka niitä aluksi pidettiin pienen maan puolustusvoimille soveltumattomana romuna, löydettiin niille tarvetta reunavaltiopolitiikan hengessä. Vielä kun Örön 305 mm:n patteri osoitti tehonsa vuoden 1930 koeammunnoissa, päätti Merivoimien esikunta esittää puolustusministeriölle 305 mm:n patterin rakentamista Kuivasaareen Helsingin suojaksi.

Puolustusministeriö hyväksyi esityksen ja suorastaan kiirehti sitä. Perusajatus oli purkaa yksi neljästä Kuivasaaren 254 mm:n Durlacher-tykistä ja sijoittaa sen paikalle Mäkiluodosta siirrettävä 360 mm:n keskeneräisen tykkitornin peruslieriö, jonka varaan rakennettaisiin 305 mm:n tykkitorni. Tuunaushenkinen projekti oli ominainen tuon ajan puolustusvoimille. Tykkitorni valmistui niin, että se vihittiin käyttöön toukokuussa 1934.


Tykkitorni on viisikerroksinen. Näkymä tykkikerroksesta (5) kone- ja sivusuuntauskerroksen (4) ja sähkökerroksen (3) kautta juontokerrokseen (2). Ensimmäinen eli napakerros ei näy kuvassa.

Toisen maailmansodan aikana Kuivasaaren patteri suoritti taisteluammunnan tiettävästi vain kaksi kertaa. Väitetään kuitenkin, että tämän tykkitornin varaan tukeutunut Helsingin meripuolustus aiheutti sen, että Neuvostoliitossa ei laadittu yhtään konkreettista suunnitelmaa Helsingin miehittämiseksi (on huomioitava, että Neuvostoliiton helmikuussa 1944 tekemät Helsingin ilmapommitukset olivat luonteeltaan siviilikohteisiin suunnattuja strategisia terroripommituksia, eivät suoranaisesti miehittämiseen tähtäävä operaatio).

Sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio määräsi, että yli 120 mm:n kiinteä rannikkotykistö oli purettava Porkkalan itäpuolelta (valvontakomission alkuperäinen vaatimus oli koskenut koko rannikkotykistöä, mutta Mannerheimin ja Zdanovin välisessä tinkimisessä päästiin mainittuun lopputulokseen). Kuivasaaren strategisena aseena pidetyn 305-millisen putket piti kuljettaa vähintään 100 kilometrin päähän rannikolta ja jostain käsittämättömästä syystä kääntää ne kohti pohjoista. Tykit kuljetettiin Parolaan, jonne oli tätä ja muita vastaavia tarkoituksia varten perustettu Merivoimien Keskusvarikko 1. Sattumaa tai ei, varikon naapurissa sijaitsi Panssaridivisioonan perillinen, Kevyt Prikaati, jonka yksi operatiivinen tehtävä oli turvata pääkaupunkiseutu Porkkalasta suuntautuvalta uhalta.


Kuivasaaren kakkostykin lukko.

Vuonna 1960 Kuivasaaren järeä patteri sai tykkinsä takaisin. Asia liittynee ohjuskauppoihin (kuten moni muukin tuolloinen puolustuksellinen kysymys). Kuivasaaren tykkien uudelleenasentamisella Suomi ehkä halusi jouduttaa meritorjuntaohjuskauppoja. Tiedettiin, että ohjukset olivat monessa mielessä kiinteitä tykkejä tehokkaampi tapa torjua mereltä hyökkäävä vihollinen, ja hankintamaasta riippumatta niiden uskottiin lentävän mihin suuntaan milloinkin olisi tarpeen.

Kuivasaarta kehitettiin rannikkotykistön ensimmäisellä digitaalisella laskimella 1960-luvulla (tuolloin uudistetussa mittaustornissa tutka pyörii edelleen, ja Unixin kultakaudella syrjään siirretty Elliott-tietokonekin on kuulemma sittemmin restauroitu). Mutta viimeiset kovapanosammunnat 305 mm:n tykillä tehtiin vuonna 1973. Tornin sähköjärjestelmä ei enää toiminut vaaditulla tavalla, eikä korjauksiin haluttu ryhtyä, kun maahan oli saatu Neuvostoliitosta ajanmukaista P-15-meritorjuntaohjuskalustoa (meillä tunnettu nimellä MtO 66).

Museokäytössä Kuivasaari on ollut 1990-luvun alkupuolelta saakka. Suomenlinnan Rannikkotykistökilta on pitänyt pääasetta kunnossa ja hankkinut alueelle kattavan kokoelman muuta asiaan liittyvää kalustoa aina panssarijunistakin tutuista Nordenfelt-tykeistä MtO 66:n Comet-laukaisualustaan saakka. Vaikka kaikki näyttää olevan kunnossa, järeällä tykillä tuskin ainakaan normaaliaikana enää kovapanosammuntoja tehdään. Nykyiset turvamääräykset kun vaatisivat 50 × 50 × 13 kilometrin laajuisen varoalueen, mikä edellyttäisi mm. Helsinki-Vantaan lentokentän sulkemista ammuntojen ajaksi.

Saarelle järjestetään silloin tällöin retkiä. Eilisen perusteella suosittelen. Ja kiitän retken järjestelyistä vastannutta Eskoa ja vastaanottaneessa päässä rautatieplutoonaankin aikanaan kuulunutta killan komentajaa. Se tosin jäi mietityttämään, että aikovatko todella haastaa vajaat satatonnista veturia käsipelillä siirrelleet pyörittämään manuaalisesti yli 600-tonnista tykkitornia...

Kuivasaareen pääsee ainakin vesibussilla. Laiturilla polttariseurue harjoitti monenlaista hurjan näköistä toimintaa. Välillä uhrin päällä ollut mantteli paloi, välillä tätä vietiin pelastusrenkaan päällä vesiskootterin perässä. Järjestäjien päällä olleet SAR-asut tosin kertoivat, että porukka taisi tietää, mitä oli tekemässä.

Militarian jälkeen Ilkka soitti plutoonalle sisäänpääsyn Espoon automuseoon ja erityisesti varastohalleihin. Monenmoista mielenkiintoista, myös julkisissa kokoelmissa. Angliasta Tunturi DX:ään, rekisteröidystä (sic!) Checker A2:sta T-Fordiin. Vuosaaren satamatyömaan ja VR:n Hyvinkään konepajan kautta kotikulmille.

Lähteet:
Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan. Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomesa. Diss. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 1 nro 9. Helsinki 2007.

Enqvist, Ove: Kuivasaari. Przasnysz 2005.

Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998. Sotamuseon julkaisuja 1/1999. Jyväskylä 1999.

Korkama, Erkki; Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Joensuu 1988.

Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

Täysikuu

Hälytys tuli jossakin konepajan ja VR:n satavuotishistoriikkiinkin ikuistettujen kauniiden kerrostalojen nurkilla ajeltaessa. Nälkäinen ihminen metsässä on huono idea, joten pikaisesti kotiin Iskhmetin poikain kautta.

Koiran vainu voittaa edelleen ihmishavaintojen ja solukkopuhelintekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta kaikkia tarvitaan, jotta loppu olisi toivotun kaltainen.

Se tuli koettua, että rauhallisen pakun oloinen mustamaija kulkee tarvittaessa aivan hiton kovaa, oli alla asfalttia tai soraa. Ja että teknillisen näköiset paarit ovat raskaat kantaa neljäänkin mieheen. Ja että tässä maassa ei kaveria ihan hevin jätetä. Lennonvarmistus varmisti paikallisviranomaiselta vielä jälkeenpäin, että pyhäaamunako ei sitten tarvitsekaan lähteä etsimään ylhäältä käsin.

Kurssilla ja sen ohessa opittua

Päivölän kansanopiston, jossa olemme viime päiväsajat viettäneet, juuret eivät ulotu mihinkään uskonnolliseen tai (puolue)poliittiseen liikkeeseen, kuten monella edelleen toimivalla opistolla asianlaita on. Opistolla on nähtävissä vahva maanpuolustushenkisyys, mutta se liittyy perustamisajankohtaa myöhäisemmän historian tapahtumiin. Alunperin Hämeen kansanopiston nimellä toimineen oppilaitoksen perusti Helsingin yliopiston hämäläinen osakunta vuonna 1894 kotimaakuntansa sivistystason kehittämiseksi. Opiston yhteydessä toimi aikanaan myös maatalousoppilaitos, joka sittemmin siirtyi valtiolle ja lopulta lakkautettiin viime vuosikymmenellä maatalouden rakennemuutokseen liittyen.

Nykyään opiston toiminnan tukijalat ovat nuorille suunnatut matematiikka-, kieli- ja matkailukoulutukset. Lisäksi järjestetään erilaisia lyhytkursseja varsinkin kesäaikaan. Jo vuosikausia on toteutettu hyvin tuloksin konseptia, jossa matemaattisista aineista kiinnostuneet lukiolaiset voivat suorittaa puhtaasti tiedekorkeakouluopintoihin valmistavan matemaattispainotteisen ylioppilastutkinnon. Kesäaikana nuorta väkeä on vähemmän: yksi matkailualan opiskelijaryhmä ja jonkin verran Nokian tutkimusyksikössä kesätyöskenteleviä matematiikkalukiolaisia. Ainakin viimeksi mainitut ovat reippaita nuoria - he nimittäin taittavat päivittäistä työmatkaansa Toijalaan ja takaisin lihasvoimin.

Taas on jaettu villihevosenharjoja, torjuttu apinoita, puristeltu varpusenpyrstöjä. Ei sentään eläinten kiusaamisesta ole kyse, mutta taijissa eri tekniikoilla on melko runollisia nimiä. Toisin kuin useimmissa muissa vastaavan tyyppisissä lajeissa, tuossa käytetään alkukielisten sijasta käännettyjä, omankielisiä tekniikoiden nimityksiä. Se saattaa helpottaa asioiden oppimista.

Eräällä harjoitustauolla kurssitoveri esitti väittämän, että ulkoisilta ominaisuuksiltaan samankaltaiset ihmiset vetävät parisuhdemielessä toisinaan puoleensa.

Väitteen esittäjä analysoi molemmat paikalla olleet pariskunnat, ja luetteli molemmista kelpo määrän osapuolia yhdistäviä piirteitä. Omalla kohdallamme johtopäätös imartelee minua, mutta ei välttämättä puolisoani ;-) Meistä on aika vähän yhteiskuvia, mutta linkitetään arvioitavaksi pari melko tuoretta:
yksi (kuvasta kiitos Eskolle) ja
toinen (kuvasta kiitos Teekkarireserviläisille).

Syntyi ehdotus, että tässä olisi hyvä idea erilaisten treffipalveluiden vaihtoehdoksi. Kumppania etsivän henkilön kuvasta tehtäisiin kuvattavan eri piirteitä hyväksi käyttäen feminiinisiä tai maskuliinisia versioita sen mukaan, kumpaa sukupuolta olevaa ystävää hän etsii. Tällaisesta kuvasta nimittäin olisi apua sellaisten kumppaniehdokkaiden löytämiseen, joissa etsijä itse todennäköisesti herättäisi vastakaikua.

Tekstit vähissä

Olisi pitänyt kirjoittaa vaikka mitä. Mutta pyhä meni riidellessä papinperhanoiden kanssa eräällä verkkokeskustelupalstalla. Perään yö vahtiessa rantarosvoja.

Tämä viikko vietetään naapurikylän kansanopistolla henkeä ja ruumista eli taijia harjoitellen. Kotoa ei ole matkaa kuin peninkulma suuntaansa, joten kesäkurssin osalta majoitus tulee edulliseksi. Kelit ovat suosineet polkupyörällä kulkemista.

Päivät ovat pitkänpuoleisia, ja treenitunteja tulee runsaasti. Vaikka laji - tai ainakaan harjoitusmenetelmät - ei ole millään tavoin raskasta, illalla uni maittaa hyvin.

Ei sen väliä

Paitsi että omalle kullalle olisi kiva antaa suukko ajallaan. Kiitokset yhteisymmärryksestä!

Haapamäen ikilaiturilla Tepolle kiitos herrasmiesseurasta, kun Sj-Jy-H450 myöhästyi. Mutta miksi Hpk-Tpe-välillä VR pitää aikatauluistaan kiinni, vaikka ne eivät yleensä muutoin pidä paikkaansa?

Olen tottunut linja-automatkustaja, joten ei tässä mitään. Kunhan kiskoliikenteen toimimattomuus hitottaa.