Ja elämä on kuin elokuvaa

Mies sytyttämässä toisen tuleen heittäen tämän lopulta mereen. Paljon sotilaspukuisia ihmisiä. Kiipeilyä järeässä rannikkotykkitornissa, tikkaita ja ahtaita luukkuja. Mercedeksiä ja Bentley. Vanhalla kolmostiellä poliisiautolla kuin viimeistä päivää vilkut ja pillit päällä. Raskaiden paarien kantamista öisellä metsäkoneuralla. Lopulta suudelma kauniilta naiselta.

Eli kotimaanmatkailua pieniä ilmiöitä havainnoiden. Tekniikan ja militarian passiiviharrastusta rautatieplutoonan mukana. VAPEPA-toimintaa. Hyvää kotielämää.

Kuivasaari

Pietari Suuren merilinnoitus oli puolustusjärjestelmä, jota 1900-luvun alussa - itse asiassa pari vuotta ennen suursodan syttymistä - ryhdyttiin rakentamaan Venäjän keisarikunnan pääkaupungin Pietarin suojaksi. Taustalla oli se, että Japani oli ottanut Venäjän laivastosta ipponin toukokuun lopulla 1905 käydyssä Tsusiman meritaistelussa maiden välisessä sodassa. Venäjä katsoi, että karhun vartalo istuutuu parhaiten jykevään jigohontaihin, eli ekspansiivisen laivastopolitiikan sijasta valtakunnan ydinalueita, tai ainakin pääkaupunkia, katsottiin suojattavan parhaiten tuhtien linnoitteiden suojasta ampuvalla tykistöllä.

Maailmansodan alettua ryhdyttiin Helsingin edustalla sijaitsevaan Kuivasaareen rakentamaan patteria neljälle 254 mm:n (10 tuuman) Durlacher-tyyppiselle rannikkotykille. Aiemmin sinne oli suunniteltu 152 mm:n (6 tuuman) Canet-tykeistä koostuvaa patteria, mutta kun ne katsottiin parhaaksi sijoittaa noin kilometrin päähän Isosaareen, päätettiin Kuivasaari aseistaa raskaammin. Patteri kaikkine tarpeellisine lisärakennelmineen valmistui suunnitelmien mukaan vuoden 1915 lopulla, mutta sitä ei käytetty koko sodan aikana. Kun Saksan Itämeren divisioona ryhtyi miehittämään Helsinkiä keväällä 1918, patterin venäläinen sotaväki poistui tieltä osallistumaan oman isänmaansa kahinoihin.

Reunavaltiopolitiikan myötä 1920-luvun lopulta alkaen nuori Suomen tasavalta alkoi kaivata järeää rannikkotykistöä. Yhtäältä ymmärrettiin, että kyseessä olisi strateginen asejärjestelmä, jolla voitaisiin yhdessä Suomenlahden eteläpuolen valtioiden - jotka olivat perineet osansa Pietari Suuren merilinnoituksesta - kanssa hallita laajoja merialueita ja tarvittaessa estää oletetun vihollisen eli Neuvostoliiton laivaston liike. Venäjän imperiumin perillisten osalta kyseessä oli täsmälleen sama ajatus kuin merilinnoituksen alkuperäisillä suunnittelijoilla. Nyt vihollisen vain odotettiin tulevan eri suunnasta. Toisaalta sotilasteknologisen kehityksen johdosta nähtiin, että 305 mm:n eli 12 tuuman tykit olisivat pienimpiä, joilla voitaisiin tuloksellisesti taistella Neuvostoliiton laivaston tehokkainta kalustoa vastaan.

Pietari Suuren merilinnoitus oli jäänyt monilta osin kesken. Suomen osalta strategisesti keskeisimmälle paikalle, Mäkiluotoon, oli ryhdytty rakentamaan 360 mm:n järeää patteria. Tämä yhdessä Suomenlahden eteläpuolelle Naissaareen sijoitetun patterin kanssa olisi kyennyt tulellaan sulkemaan koko Suomenlahden. Mäkiluodossa rakennustyö oli kuitenkin jäänyt kesken.

Järeimmät Suomessa sisällissodan jäljiltä olleet putket olivat kaliiperiltaan 305 mm. Vaikka niitä aluksi pidettiin pienen maan puolustusvoimille soveltumattomana romuna, löydettiin niille tarvetta reunavaltiopolitiikan hengessä. Vielä kun Örön 305 mm:n patteri osoitti tehonsa vuoden 1930 koeammunnoissa, päätti Merivoimien esikunta esittää puolustusministeriölle 305 mm:n patterin rakentamista Kuivasaareen Helsingin suojaksi.

Puolustusministeriö hyväksyi esityksen ja suorastaan kiirehti sitä. Perusajatus oli purkaa yksi neljästä Kuivasaaren 254 mm:n Durlacher-tykistä ja sijoittaa sen paikalle Mäkiluodosta siirrettävä 360 mm:n keskeneräisen tykkitornin peruslieriö, jonka varaan rakennettaisiin 305 mm:n tykkitorni. Tuunaushenkinen projekti oli ominainen tuon ajan puolustusvoimille. Tykkitorni valmistui niin, että se vihittiin käyttöön toukokuussa 1934.


Tykkitorni on viisikerroksinen. Näkymä tykkikerroksesta (5) kone- ja sivusuuntauskerroksen (4) ja sähkökerroksen (3) kautta juontokerrokseen (2). Ensimmäinen eli napakerros ei näy kuvassa.

Toisen maailmansodan aikana Kuivasaaren patteri suoritti taisteluammunnan tiettävästi vain kaksi kertaa. Väitetään kuitenkin, että tämän tykkitornin varaan tukeutunut Helsingin meripuolustus aiheutti sen, että Neuvostoliitossa ei laadittu yhtään konkreettista suunnitelmaa Helsingin miehittämiseksi (on huomioitava, että Neuvostoliiton helmikuussa 1944 tekemät Helsingin ilmapommitukset olivat luonteeltaan siviilikohteisiin suunnattuja strategisia terroripommituksia, eivät suoranaisesti miehittämiseen tähtäävä operaatio).

Sodan jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio määräsi, että yli 120 mm:n kiinteä rannikkotykistö oli purettava Porkkalan itäpuolelta (valvontakomission alkuperäinen vaatimus oli koskenut koko rannikkotykistöä, mutta Mannerheimin ja Zdanovin välisessä tinkimisessä päästiin mainittuun lopputulokseen). Kuivasaaren strategisena aseena pidetyn 305-millisen putket piti kuljettaa vähintään 100 kilometrin päähän rannikolta ja jostain käsittämättömästä syystä kääntää ne kohti pohjoista. Tykit kuljetettiin Parolaan, jonne oli tätä ja muita vastaavia tarkoituksia varten perustettu Merivoimien Keskusvarikko 1. Sattumaa tai ei, varikon naapurissa sijaitsi Panssaridivisioonan perillinen, Kevyt Prikaati, jonka yksi operatiivinen tehtävä oli turvata pääkaupunkiseutu Porkkalasta suuntautuvalta uhalta.


Kuivasaaren kakkostykin lukko.

Vuonna 1960 Kuivasaaren järeä patteri sai tykkinsä takaisin. Asia liittynee ohjuskauppoihin (kuten moni muukin tuolloinen puolustuksellinen kysymys). Kuivasaaren tykkien uudelleenasentamisella Suomi ehkä halusi jouduttaa meritorjuntaohjuskauppoja. Tiedettiin, että ohjukset olivat monessa mielessä kiinteitä tykkejä tehokkaampi tapa torjua mereltä hyökkäävä vihollinen, ja hankintamaasta riippumatta niiden uskottiin lentävän mihin suuntaan milloinkin olisi tarpeen.

Kuivasaarta kehitettiin rannikkotykistön ensimmäisellä digitaalisella laskimella 1960-luvulla (tuolloin uudistetussa mittaustornissa tutka pyörii edelleen, ja Unixin kultakaudella syrjään siirretty Elliott-tietokonekin on kuulemma sittemmin restauroitu). Mutta viimeiset kovapanosammunnat 305 mm:n tykillä tehtiin vuonna 1973. Tornin sähköjärjestelmä ei enää toiminut vaaditulla tavalla, eikä korjauksiin haluttu ryhtyä, kun maahan oli saatu Neuvostoliitosta ajanmukaista P-15-meritorjuntaohjuskalustoa (meillä tunnettu nimellä MtO 66).

Museokäytössä Kuivasaari on ollut 1990-luvun alkupuolelta saakka. Suomenlinnan Rannikkotykistökilta on pitänyt pääasetta kunnossa ja hankkinut alueelle kattavan kokoelman muuta asiaan liittyvää kalustoa aina panssarijunistakin tutuista Nordenfelt-tykeistä MtO 66:n Comet-laukaisualustaan saakka. Vaikka kaikki näyttää olevan kunnossa, järeällä tykillä tuskin ainakaan normaaliaikana enää kovapanosammuntoja tehdään. Nykyiset turvamääräykset kun vaatisivat 50 × 50 × 13 kilometrin laajuisen varoalueen, mikä edellyttäisi mm. Helsinki-Vantaan lentokentän sulkemista ammuntojen ajaksi.

Saarelle järjestetään silloin tällöin retkiä. Eilisen perusteella suosittelen. Ja kiitän retken järjestelyistä vastannutta Eskoa ja vastaanottaneessa päässä rautatieplutoonaankin aikanaan kuulunutta killan komentajaa. Se tosin jäi mietityttämään, että aikovatko todella haastaa vajaat satatonnista veturia käsipelillä siirrelleet pyörittämään manuaalisesti yli 600-tonnista tykkitornia...

Kuivasaareen pääsee ainakin vesibussilla. Laiturilla polttariseurue harjoitti monenlaista hurjan näköistä toimintaa. Välillä uhrin päällä ollut mantteli paloi, välillä tätä vietiin pelastusrenkaan päällä vesiskootterin perässä. Järjestäjien päällä olleet SAR-asut tosin kertoivat, että porukka taisi tietää, mitä oli tekemässä.

Militarian jälkeen Ilkka soitti plutoonalle sisäänpääsyn Espoon automuseoon ja erityisesti varastohalleihin. Monenmoista mielenkiintoista, myös julkisissa kokoelmissa. Angliasta Tunturi DX:ään, rekisteröidystä (sic!) Checker A2:sta T-Fordiin. Vuosaaren satamatyömaan ja VR:n Hyvinkään konepajan kautta kotikulmille.

Lähteet:
Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan. Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomesa. Diss. Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitoksen julkaisusarja 1 nro 9. Helsinki 2007.

Enqvist, Ove: Kuivasaari. Przasnysz 2005.

Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918-1998. Sotamuseon julkaisuja 1/1999. Jyväskylä 1999.

Korkama, Erkki; Roudasmaa, Stig: Tapparasta tankkeihin. Hämeenlinnan varuskunnan historia. Joensuu 1988.

Salminen, Pertti. Puolueettomuuden nimeen. Sotilasjohto Kekkosen linjalla ja sen sivussa 1961-1966. Diss. Suomen sotatieteellisen seuran julkaisuja nro 18. Helsinki 1995.

Täysikuu

Hälytys tuli jossakin konepajan ja VR:n satavuotishistoriikkiinkin ikuistettujen kauniiden kerrostalojen nurkilla ajeltaessa. Nälkäinen ihminen metsässä on huono idea, joten pikaisesti kotiin Iskhmetin poikain kautta.

Koiran vainu voittaa edelleen ihmishavaintojen ja solukkopuhelintekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta kaikkia tarvitaan, jotta loppu olisi toivotun kaltainen.

Se tuli koettua, että rauhallisen pakun oloinen mustamaija kulkee tarvittaessa aivan hiton kovaa, oli alla asfalttia tai soraa. Ja että teknillisen näköiset paarit ovat raskaat kantaa neljäänkin mieheen. Ja että tässä maassa ei kaveria ihan hevin jätetä. Lennonvarmistus varmisti paikallisviranomaiselta vielä jälkeenpäin, että pyhäaamunako ei sitten tarvitsekaan lähteä etsimään ylhäältä käsin.