Kaunokirjallisuuden parissa

Puolisoni päätti lähteä luostariin oppimaan ikonin maalausta. Feministiteogian kannattajana hän on valinnut aiheekseen Jeesuksen kurssilaisten enemmistön suosiessa äiti-Mariaa.

Olen viettänyt iltoja myrkyttämällä aivojani kaunokirjallisuutta lukemalla. Luen sitä hyvin vähän ja nyt huomasin syynkin. En oikein pidä siitä.

Pari iltaa meni Bernard Cornwellin "Talvikuningas"-kirjan parissa, mikä tarkoittaa sitä, että ensi kertaa elämässäni sorruin kirjaston fantasiahyllyltä lainaamiseen (jostain syystä Waltarin Sinuhet ja Mikaelit eivät ole luokitettu sinne; asiantuntijat voinevat valaista, miksi). Oma ikäpolveni taitaa olla ensimmäisiä, joka on laajemmalti fantasiagenrestä viehättynyt. Luulen, että säästyin siltä lukemalla vaikutuksille alttiissa iässä paljon Jalmari Jaakkolan tuotantoa. Suomen historian näkijäksikin kutsutun historiaprofessorin jälkeen ei osannut enää huimempaa kaivata.

"Talvikuningas" on yksi varmaankin lukemattomista kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan kertovista tarinoista. Kirjan lukeminen on juurikin niin tylsää kuin olisi jonkin oikean vanhan kronikan lukeminen. Se on kuvausta taisteluista ja muista vaarallisista tilanteista, poliittisesta juonittelusta ja yleisestä kurjuudesta.

En tiedä, millainen kirja olisi alkukielellä. Mutta kääntäjä olisi voinut tehdä lukijalle palveluksen ja kirjoittaa suomennoksen tämäntyyppiselle kirjallisuudelle sopivaan "arkaaiseen" sävyyn. Tarkoitan sitä tehokeinona joskus käytettyä kielellistä anakronismia, joka saadaan aikaan, kun omaa kieltä kirjoitetaan kuin (klassista) latinaa käyttäen latinan kirjoitustapaan kuuluvia sanajärjestys- ja sivulausekoukeroita (esim. Catulluksesta kerrottiin: Romae amore incensus est mulieris, cui nomen erat Clodia eli "Roomassa rakastui hän palavasti naiseen, jonka nimi oli Clodia" mieluummin kuin "Roomassa hän rakastui palavasti Clodia-nimiseen naiseen".) Waltari oli tässä hyvä. Ja fantasiana Sinuhen tai Mikaelin seikkailut päihittävät ainakin Cornwellin Arthurin.

Arthur-tarinoiden mielenkiintoisimpana konseptina pidän sitä jossakin elokuvassa esitettyä näkemystä, että kyseessä oli roomalaisen sotaväen komentaja, joka viivytti maahan tunkeilevia germaanisia heimoja. Se elokuva pitäisi katsella joskus – tai siten ei, nykyelokuvien tapaan se on todennäköisesti kyllästetty väkivallalla.

Toinen lukemani oli takavuosina suosittu Dan Brownin "Da vinci -koodi". Se oli juuri niin surkea kuin kohu oli antanut ymmärtää. Ehkä Brown oli ajatellut, että koska Sergio Leone pärjäsi melko hyvin amerikkalaisella kotikentällä lännenelokuvien parissa, voisi hän haastaa Umberto Econ ja Foucaultin heilurin heidän kotikentällään. Huonosti siinä kävi, eihän Leonekaan haastanut Fordia tai Hawksia, vaan kehitti oman tyylinsä. Jo se, että Brown ottaa salaseurakseen "Siionin viisaat", joka oli suunnilleen ranskalainen vastine meikäläisille tällä foorumilla kirjoitteleville eli Siitoimen viisaille, on lähinnä noloa. Eco vaivautui sentään keksimään ihan oman salaseuran.

Isompi ongelma on Brownin (kirkko)historiatietämyksen puute. Jos kirjoittaa "gnostilaisista" eli apokryfisistä evankeliumeista, niitä kannattaisi lukea. Brownin perusteesihän on, että ennen Uuden Testamentin kaanonin syntymistä (jonka hän ajoittaa virheellisesti Nikaian kirkolliskokoukseen; oikea virallistaminen tapahtui Karthagossa vasta vuonna 397, ja toisaalta neljän evankeliumin puolesta kirjoitti jo ikikiintoisa hahmo Irenaeus 100-luvun lopulla) kristinoppi oli huomattavasti nykyistä tasa-arvoisempi kuin nyt. Yhdessä näistä ns. tasa-arvoisista apokryfievankelimeista, Tuomaan 114. logionissa, sanotaan näin: "Simon Pietari sanoi heille: 'Maria saa lähteä pois joukostamme. Ei naisista ole perimään elämää,' Jeesus sanoi: 'Minä vedän hänet puoleeni ja teen hänestä miehen. Siten hänestäkin tulee teidän kaltaisenne mies, elävä henki. Jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen, pääsee sisälle taivasten valtakuntaan.'" Hiukan ilkeillen olen joskus ajatellut, milloin Paavalin syani... synodi keksii tehdä aloitteen Tuomaan lisäämisestä kaanoniin, jotta saataisiin todistetuksi, miten tytöt oli thymiä jo Jeesuksen aikaan.

Sinänsä on kyllä erikoista, että Uuden Testamentin kaanoniin ei kuulu yhtään naisen nimissä kirjoitettua kirjaa. Vanhassa Testamentissa, joka rakentaa pienen mutta ekspansiivisen kansan oikeutuksen toiminnalleen juuri niin testosteronia tihkuen kuin asiaan kuuluu, niitä sentään on. Tosin on arveltu, että Johanneksen evankeliumin alkutekstin olisi kirjoittanut nainen, davincikoodimaisessa hengessä kenties jopa Jeesuksen tyttöystävä - täältähän Brown on lainannut aika paljon. (En muuten oikein ymmärrä Brownin kirjaan kohdistettua kalabaliikkia sen väittämän toistamisesta, että Jeesuksella olisi ollut elämänkumppani. Vai onko se vain perusluterilaisen uskonkäsitykseni aikaansaamaa asennetta, että kommenttini tuohon on, mahdollisimman billyparabellummaisella äänensävyllä lausuttuna: "No mitä sit?")

Mistä päästiinkin mielenkiintoiseen kysymykseen, Johanneksen evankeliumiin. Mainittu Irenaeus (jonka nimen lausun mielessäni turkulaisittain "Irenaius", koska muuten se on niin vaikea) on nähnyt paljon vaivaa kirjoittaessaan juuri tämän evankeliumin puolesta. Jos – mitä ikinä ei tietenkään tapahdu - salaliittokirjailijat kysyisivät tällaiselta oppimattomalta mieheltä neuvoja, voisin ehdottaa, että kovenevien arvojen maailmassa, Pax Romanan, oman aikansa kauhun tasapainon, alkaessa osoittaa ensimmäisiä horjumisen merkkejä Irenaeuksen kaltainen oppinut ja eteenpäin katsova mies halusi välttämättä kaanoniin edes yhden naisnäkökulmasta kirjoitetun teoksen, jossa keskeinen idea on rakkaus. Mutta ajan asenneilmapiirissä se piti todistaa miehen kirjoittamaksi, minkä vuoksi Irenaeus vetoaa lapsena käymäänsä keskusteluun Polykarpoon, Smyrnan piispan, kanssa, joka kuulemma oli tuntenut apostoli Johanneksen. Irenaeus vetoaa rivien välissä jopa siihen auktoriteettiin, jota kaikki Rooman valtakunnan lukutaitoiset uskonnosta riippumatta tuolloin suostuivat kuulemaan, Platoniin. Evankeliumeita on oltava neljä ja tasan neljä ("quatuor principales spiritus"), mistä päästäänkin sujuvasti Platonin Timaios-teokseen. (Salaliittoteorian voi tietenkin romuttaa sillä, että oppineena kreikkalaissyntyisenä Irenaeus eli Eirenaios oli todennäköisesti seurannut muinaisen maanmiehensä Herodotoksen ihanteita ja halunnut hyväksyä omaan tärkeään teokseensa ne evankeliumit, mitkä todistuksen, vaikka suullisenkin, mukaan olivat vanhimpia).

Muuten olen sitä mieltä, että kristittyä kirjallisuutta tulisi aina lukea rinnan hellenistisen kanssa. Toista on vaikea ymmärtää ilman toista. Valitettavasti renessanssiksi kutsuttu ajanjakso löi kuilun yhtäältä Platonin rakastajien ja toisaalta Kristuksen rakastajien välille. Molemmat haluavat olla niin oikeaoppisia uskossaan, että sisaren tai veljen käteen harvemmin tartutaan.