Kotiin palattua

Kotiuduin Viron reissulta myöhään lauantai-iltana. Päiväohjelma oli vapaamuotoinen. Türin kunnassa tutkailtiin radio- ja televisiomuseota sekä paikallismuseota, innokkaammat museoystävät Janus-oppaan johdolla jopa niin hartaasti, että enemmistö seurueesta pitkästyi ja meni torille. Joltistakin pahennusta tuossa seurueessa herätti ääneen lausumani pettymys siitä, kun matkasuunnitelmissa ollut maatalousmuseovierailu jouduttiin perumaan.

Lounasaikaan ei ollut nälkä, "kevyeen" illalliseen kun oli kuulunut puolisen kapallista perunoita kookkaan kalafileen kyytipojaksi. Niinpä asemaravintolan sijaan valitsin ohjelmakseni rautatievalokuvaustoimintaa. Türi on aikanaan ollut kapearaiteisten ratojen risteysasema. 1970-luvun alkupuolella ratayhteys Tamsaluun purettiin ja Tallinna-Viljandi-rata rakennettiin uudelleen leveäraiteiseksi. Kapearaideajoista asemapuistossa muistuttaa KC-4-tyyppinen hyvin entisöity veturi - tsekkiläisvalmisteinen versio maailman eniten valmistetusta kapearaidehöyryveturisarjasta, samoista neuvostoliittolaisen P24:n seuraajista, jota Tampellakin sodan jälkeen teki sotakorvaustuotantona PT-4-nimellä.

Lyhyen tutustumisen perusteella Tartto vaikutti Tallinnaa miellyttävämmältä kaupungilta. Vaikutelmat ovat ohuita ja perustuvat yksittäisiin kokemuksiin. Siinä, missä Tartossa tein aamuvarhaisella kaikessa rauhassa taiji-muotoa puistossa korkealla mäellä kenenkään häiritsemättä, sai lauantai-iltapäivää viettävässä Tallinnassa väistellä tämän tästä Öyhönmäen yrjöpöytäläisiä.

Puolisoni varoitti minua laittamasta päähäni taannoin hankkimaani lippistä. Näyttäisin kuulemma suomalaiselta kaljaturistilta kaljalippalakkeineen, koska virolaiset eivät välttämättä ymmärrä Vanajan tarkoittavan vanhaa autotehdasta. Niin sitten kai näytinkin. Olin viattomasti menossa viinakaup... kirkkoon, kun Jüriksi esittäytynyt vahvasti humaltunut paikallinen ryhtyi kehumaan suomalaisia, kertomaan kuinka kova rakennusmies hän on ja kuinka olisi hienoa lähteä ryyppäämään yhdessä. En lähtenyt.

Pyhän Olavin kirkossa - aikanaan kuulemma Euroopan korkeimmassa rakennuksessa - kyllä kävin. Kehtasivat pyytää pääsymaksua, tosin vain 30 kruunua, mutta silti noloa. Torniin olisi maksanut toisen mokoman, mutta vaikka torni ei enää olekaan yhtä korkea kuin 1500-luvulla, akrofobia oli hyvä syy jättää väliin. Torni lienee nykyäänkin parikymmentä metriä Turun tuomiokirkon tornia korkeampi, mutta sisätilat eivät ole läheskään yhtä vaikuttavat. Viinakaupassakin kävin.

Sikäli Virossa käväiseminen on ajatuksia herättävää, että muistaa taas arvostaa oman maan raskaita valintoja ja erityisesti niiden takuumiehiksi joutuneita sankarivainajia ja sotaveteraaneja. Ja toisaalta hämmästellä Pätsin ja Laidonerin metkuja 1930-40-lukujen taitteessa. Neuvostoajan rappio on varsinkin maaseudulla selvästi nähtävillä, eikä nykymeno, ilmeisen suoraviivainen taloudellinen liberalismi, kykene sitä peittämään. Toisaalta eihän Viro mikään tasa-arvoinen hyvinvointiyhteiskunta ollut myöskään ennen toista maailmansotaa. Ehkä maalaismaisemalle tyypilliset, sinne tänne harmaasta tiilestä rakennetut lohduttoman näköiset asuinkerrostalot olivat omana aikanaan joillekin asukkailleen samaa kuin omien lähiöidemme nyt moititut elementtitalot pienistä mökeistä tai vanhoista vuokrakasarmeista muuttaneille. Yhtä kaikki, neuvostoaika oli kiistämättä luonteeltaan sellaisia, että vuosien 1920-40 yliromantisointi on helppo ymmärtää.

Huomenna pääsee työmatkailemaan vaihteeksi kotimaassa.