Keväinen lauantai

Aamupäivällä petivaatteiden tuuletuksen jälkeen suunnattiin auton nokka Tampereelle. Automarketista mukaan istukassipuleita, porkkanansiemeniä, köynnöstuki, pari poolopaitaa, kissanruokaa, ihmisenruokaa ja sen sellaista tarpeellista. Ja veturitallille pumpputermos vuosikokouspäivänä rikotuksi tulleen tilalle (seuran hallituksen jäsenen kehotuksesta huolimatta en kantanut laatikkoa alapuolelta, joten omaan piikkiin menee). Toista pumpputermosta tarvitaan viimeistään, jos veljesseuran väki jonakin yönä tai päivänä tarvitsee huoltotoimia pääradan varrella.

Kaupan ulko-ovella yhytti haalariasuinen nuori mies antaen ymmärtää, että olemme juuri sen oloinen pariskunta, joka haluaa Tampin. Oikeassa oli.

Paluumatkalla käytiin kahvilla ja sämpylällä toisessa automarketissa, maan vanhimmassa laatuaan.

Kotiin palattua lykättiin kottikärryt ulos ja tartuttiin lapionvarteen. Lehtikomposti oli pintakerroksen alla vielä jäässä, ja muutaman pinnasta raavitun kottikärryllisen jälkeen lapio vaihtui haravaan. Koivunrisut koottiin kasaan ja talven lumitöiden nurmelle tuoma sora pantiin pois. Kun nurmi vielä hiukan kuivahtaa, alkaa sammalsodan kevätoffensiivi, mutta iltapäivän kuopsutuskin tarjosi jo puhtaampaa näkymää.

Työhaalareista ja saappaista kuoriuduttuamme vaihdoimme lenkkivaatteisiin ja hölkälle. Ehdittiin parahiksi kuulemaan ehtookellot. Saunalenkin jälkeen yrttiperunat uuniin ja saunaan. Ja myöhäisen päivällisen jälkeen polkaistiin vappusima käymään.

Radioillan selkouutiset kertoivat, että veteraanipäivää vietetään, koska Suomi kävi sotaa Venäjää vastaan vuosina 1939-1944. Historiankirjoissa vihollismaan nimi oli jotain muuta. Seuraavaksi radio-ohjelmassa olivat venäjänkieliset uutiset. Jos, kuten arvelen, selkouutisten yksi tärkeä kuulijakunta ovat maahanmuuttajat, auttoi radio tässä kohden heitä saamaan uudesta kotimaastaan melko erikoisen kuvan.

Siitäkin huolimatta oikein hyvä päivä.

Valokuvatorstain roolihahmo

Valokuvatorstai-blogin vapunalusviikon aihe on roolihahmo.

Kuva ei ehkä ole kovin vappuinen, mutta roolihahmo siinäkin on. Hahmon mahdollista esikuvaa on taiteenlajia tuntemattoman mahdoton arvailla.

Samoin sitäkin, montako roolihahmoa nämä viime kesänä Toijalan vanhan veturitallin kääntölavalla esiintyneet butoh-tanssijat oikeastaan muodostavat.

Kaksi ihmistä, mutta kenties vain yksi hahmo? Yhtä kaikki, roolihahmo on vapaa arkimaailman rajoitteista. Siihen kai perustuu ihmisen ikiaikainen halu näyttelemiseen.

Ei pääse pitkästymään

Kevät etenee. Viikonloppuna laitoin sukset varastorasvaan ja pussiin ja kesärenkaat auton alle. Viimeksi mainittu toimenpide venähti viikon verran pitkäksi, mutta kylmät yöt ja liukkaat aamut eivät huomioineet kesäisiä kalenterikuvia.

Viikko sitten olivat viimeisen kiinantunnit. Kansalais- ja työväenopistojen lukukausi päättyy aikaisin, ja toisin kuin joillakin kursseilla ei hiihtolomaakaan pidetty, tuli alkeiskurssin laajuus täyteen jo ennen huhtikuun puoltaväliä. Vaikea kieli, mutta ehkä jotain jäi päähän. Mielenkiintoista nähdä, miten pitkään asiat pysyvät mielessä. Tarkoitus olisi, ei tosin aivan pian, mennä kokeilemaan ymmärtämistä ja ymmärretyksi tulemista käytännössä jonnekin Kiinan muurin maisemiin. Jos lintuinfluenssa tai muu syy estää suunnitelman toteuttamisen aikanaan jossakin Hebein seudulla, niin vaihtoehtona on kotikylän rautatieaseman etnoravintola ja ruoan tilaamisyritys paikan pitäjien äidinkielellä. Kiinanmuuriksi kutsutun rakennelman vieressä sekin on.

Torstai-iltana oli avoimen yliopiston valtiosääntöoikeuden tentti. Lukeminen oli jälleen kerran myrkkyä, vaikka Jyrängin ja Hallbergin tiiliskivet jollakin tavalla tulivatkin läpi käydyiksi. Taisin valmistautua aineopintotenttiin kuin perusopintojen vastaavaan. Ei kysytty mitään sellaista, johon olisi voinut kuvitella vastaavansa peruskoulun yhteiskuntaopin - tai valtio-opin perusteiden, joita tuli tavattua joskus silloin, kun Suomen presidentin laajat valtaoikeudet tai Neuvostoliiton hallintojärjestelmä olivat relevanttia opiskeltavaa - pohjalta. Kaltaiseni huonon lukumiehen onneksi vaadittuihin opintosuorituksiin kuului etukäteen tehty isompi esseekirjoitelma, minkä ansiosta onnistuin saamaan kurssiarvosanaksi nelosen. Pelkän tentin varassa olisi mennyt heikommin.

Tänään jatkuu koulunkäynti, vaihteeksi työajalla. Hakeuduin Työterveyslaitoksen 65. työsuojelupäällikkökurssille, mikä tarkoittaa vuoden loppuun mennessä neljää muutaman päivän lähijaksoa Helsingissä ja niiden välissä enemmän tai vähemmän kotitehtäviä. Kurssin nimessä esiintyvä järjestysnumero tuo mieleen sotaväen perinteet ja antaa olettaa, että kyseessä ei ole ihan pehmeä paketti.

Työsuojelutoimintaa on työmaalla tullut harjoitettua käytännössäkin. Viime viikolla pidettiin evakuointiharjoitus, ja saimme lähes tuhat ammattikoululaista siirtymään pelastussuunnitelman mukaiselle väistöalueelle yllättävän kivuttomasti varsinkin ottaen huomioon, että vain erikseen turvallisuusvalvojiksi nimetyt tiesivät etukäteen harjoituksesta. Ensi viikolla pitäisi isännöidä aluehallintoviraston tarkastajia heidän tullessa tekemään lakisääteisen työsuojelutarkastuksen.

Koulu- ja työelämän vastapainoksi on tullut harjoitettua hiukan liikuntaa kuntosalin ja hölkkäkauden viimeinkin eilen tapahtuneen avauksen muodossa sekä kulttuuria perjantai-iltaisen Tampere Filharmonian konsertin antimin. Musiikillisen tuhdin ilta-aterian päänumerona oli Richard Straussin kuuluisa "Also sprach Zarathustra". Edes johdanto-osa, vaikka lieneekin mitä sekalaisimmissa yhteyksissä käytetyimpiä ellei peräti käytetyin klassisen musiikin pätkä, ei livenäkään kuulostanut niin jykevältä kuin olisi kai pitänyt. Syynä oli illan ensimmäisenä kappaleena esitetty, islantilaisen nykysäveltäjän Áskell Mássonin muinaisista riimukirjoituksista ammentava "Run". Jos Straussissa olikin voimaa, oli Mássonissa alkuvoimaa. Kulttuuriharrastusten piikkiin menköön sekin, että veturimuseohoitokunnan puheenjohtajan pesti osui kohdalle tällekin toimikaudelle. Täytyy myöntää, että en sitä enää suuremmin halunnut, mutta eipä se paha rasite ole.

Valokuvatorstain "Grey sky where it should be blue"

Valokuvatorstain aihe liikkuu tällä viikolla hämyilyn rajamailla: Deep Purplen kappale "April".

Raskaamman rockin klassikkoyhtye sopii yhteen raskaan raudan kanssa. Ja Haapamäellä on jostain syystä aina hiukan alakulotettu tunnelma.

Kuva on huhtikuulta 2008. Dv12:n vetämä taajamajuna jatkaa kohti Vaasaa, kun taas Dm12 nro 4403 valmistautuu viemään matkustajia Tampereen suuntaan.

Läksyjen tekemistä

Eilinen päivä meni niin, että en edes nenääni laittanut ulkoilmaan, niin kaunis kevätpäivä kun olikin. Eihän ulkoilua voi varastoon kerätä, vaikka pääsiäistä edeltänyt lomaviikko meni reippaillessa. Enkä ole myöskään harkitsemassa vanhemman "hikikomorin" uraa - vai millä nimellä niitä japanilaisia neljän seinän sisään linnoittautujia kutsutaan.

Tein koko päivän koulutehtävää. Kovin usein ei avoimen yliopiston kursseilla ole eteen tullut kotona tehtäviä esseitä. Edellisestä, sekin enemmän luentopäiväkirjatyyppinen, taitaa olla pian neljä vuotta. Valtiosääntöoikeuden kurssilla pakollinen essee tuli eteen.

Valtiosääntöoikeus on muutoinkin melko mielenkiintoinen kurssi, mitä tulee opintosuorituksiin. Sen laajuus on viisi opintopistettä - mitä se sitten onkin opintoviikkoina, keski-ikäiselle ja ammattikoulumaailmasta tulevalle vanhat mittayksiköt kun ovat tutumpia - samoin kuin vaikkapa syksyllä käymäni julkistalousoikeuden kurssin. Julkistalousoikeudessa selvittiin muutamalla luentokerralla ja tentillä, johon luentoaineiston lisäksi kuului yksi ohut ja toinen melko ohut kirja. Valtiosääntöoikeuden tentissä taas vaaditaan luentojen lisäksi kaksi paksua kirjaa ja lisäksi etukäteen tehty essee. Muodollisista kurssilaajuuksista huolimatta näyttää siltä, että yliopisto katsoo valtiosääntöoikeuden tärkeämmäksi aiheeksi kuin julkistalousoikeuden. Kaltaiseni, lähinnä ammatillista täydennyskoulutusta hakeva kunnanvirkamies, voisi olla prioriteetista toista mieltä. Mutta hyväksyn asian näinkin. Valtiosääntöoikeuden kurssilla on selvästi paitsi opettava myös kasvattava tehtävä. Ihmis- ja perusoikeuskysymyksillä on merkittävä osuus niin luennoilla, kirjallisuudessa kuin esseetehtävässäkin. Opintojakso järjestetään, nykyään yleiseksi tulleen käytännön mukaan, yhteisesti tutkinto-opiskelijoille ja avoimen puolen opiskelijoille. Nuoret tutkinto-opiskelijat ovat iässä, jossa kognitiiviset rakenteet ja sisällöt vielä rakentuvat voimakkaasti. Kansainvälisen ja kansallisen reilun pelin henki ei ole huono elementti sillä työmaalla.

Esseetehtävänanto liittyi viime vuosikymmenellä Suomen kautta mahdollisesti tapahtuneisiin ns. terrorismin vastaisen sodan pahamaineisiin vankilentoihin, joista eduskunnan oikeusasiamies teki viime vuoden lopulla selvitys- ja lausuntopyynnön useille kotimaisille valtio-orgaaneille ja viranomaisille. Aihetta piti käsitellä valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta, mikä jo määritelmällisesti antaa sille normatiivisen luonteen. En ole tieteenharjoittaja eikä minusta sellaista tule, ja voin olla hyvinkin väärässä käsityksessäni, että oikeustiede, ainakin valtiosääntöoikeus, pyyhkii lattiaa "Humen giljotiinilla". Yhtä kaikki, ihmis- ja perusoikeusnäkökulmasta esseeaiheeseen liittyy lähinnä pelkkiä ongelmia. Ja kun syyttämään päästiin: jos tuolloin tapahtunut oli tarkoituksellista, oli se paitsi rumaa myös sangen epäisänmaallista.

Siinä se uhkasi mennä sunnuntaikin. Onneksi kulta houkutteli iltapäivällä kuntosalille. Sen jälkeen kirjoittaminen taas sujui. Kahdeksan sivua piti tehtävänmäärittelyn mukaan saada aikaan; tein kolmetoista. Puolustelen määrällistä ylitystä paitsi laadullisella alittamisella myös alaviitenotaation käyttämisellä lähteiden merkinnässä. Sisäviitoittamista en oikein osaa, ja lisäksi alaviitteissä OpenOffice avustaa hyvin.

Niistä kirjoista A. Jyrängin ja J. Husan "Valtiosääntöoikeus" tuli luettua lomalla. P. Hallbergin ja kumppanien "Perusoikeudet"-tiiliskivi on vasta selailtuna. Lähiajan arki-iltojen ajankäyttö taitaa olla ratkaistu.

Valokuvatorstain turkoosi

Valokuvatorstain viikon aihe on vaihteeksi värikäs: turkoosi.

Ajan ja sään luoma turkoosi kuin nostaa ulos betonivaipastaan Tampereen rautatieasemalla laiturikatoksen pilariin upotetun syöksytorven.

Pääsiäiseksi kotiin

Paitsi hiihtoretkiä, mennyt viikko piti sisällään Radio Suomen kuuntelua, vihreän teen juontia, työsuojelupäällikkökurssin etätehtäviä ja hieman leipätyötehtäviäkin. Oikein mainio loma. Jälkiseurauksena on ollut ahkeraa loma-asuntoilmoitusten selaamista, joka kai tälläkin kertaa laantuu arkeen, kaivoshankkeeseen ja energian hintaan.

Viimeiset lomapäivät olivat totutun mukaiset. Perjantaina hiihdeltiin reilu kahdenkympin lenkki, jonka varrella poikettiin vastoin tapoja latukahvilassa, ilmeisesti alueen uusimmassa, vasta muutaman talven toimineessa, pullalla ja variksenmarjamehulla. Varsinkin jälkimmäinen oli hyvää.

Lauantaina kämpän luovutuksen jälkeen tapettiin aikaa kylällä ja läheisen hotellin pizzeriassa. Bongattiin Yö-yhtyeen solisti sämpylän ja maitolasin ääressä. "Punkarpojken Olli Lindholm", oli Hufvudstadsbladetin kuvateksti joskus 80-luvun alkupuolella, jolloin - makuasioitahan nämä ovat - yhtye jaksoi tehdä muutakin kuin joutsenlaulun uudelleen ja uudelleen, kerta kerralta tunkkaisempana ja väsähtäneempänä. Taisi olla yläasteen yhteiskuntaopin tunti, missä lehteä luettiin ja naurettiin. Joku vanha toimittaja nolasi itsensä luulemalla kaikkea vähänkään säröisempää punkiksi, vaikka me tiesimme, että punk oli kuollut vuosia sitten. Taidettiinpa punkarpojkella härnätä niitä tyttöjäkin, jotka kahden ajankohtaisen porilaisbändin kisassa olivat yöpuolella.

Yöjuna toi kotiasemalle aamuviideltä pääsiäispäivänä. Matkatavaroiden purkamisen jälkeen oli sopiva aika ajella seutukunnan varhaisimpaan aamukirkkoon, joka pidettiin Valkeakoskella. Väkeä oli murto-osa kiirastorstain äkäslompololaisesta kirkkokansasta. Muutoin pääsiäispäivä sujui lähinnä lepäillen.

Toisena pääsiäispäivänä aamupäiväohjelmaan otettiin pihatyökauden alulle saattaminen kuusiaidan leikkuun muodossa. Pakkasyön jäljiltä hanki oli sen verran kantavaa, että siitä oli tukevaksi työskentelyalustaksi. Viime vuonna kun päästiin vanhojen pihapuiden poistamisen makuun, päätyi kuusiaitakin kaatolistalle tarkoituksella korvata se muutamalla vuorimännyllä. Mutta päätettiin kuitenkin antaa kuusten vielä olla. Iltapäivällä Hämeenlinnaan syömään.

Valokuvatorstain toivo

Valokuvatorstain viikon aihe on pääsiäisen aikaan sopivasti toivo.

Monet saavat toivoa uskonnosta. Meikäläisessä luterilaisessa kulttuurissa kiirastorstai on pääsiäisajan suosituin kirkkopyhä. Vaikka juhlan huipentuma antaa vielä odottaa itseään pari päivää, torstai-iltaan liittyvästä ehtoollisperinteestä siintää jo toivon sanomaa.

Kuva on tältä illalta Kolarin seurakunnan Laurin kappelista Äkäslompolon kylästä. Messu toimitettiin tiiviin viikkomessukaavan mukaan, mutta ehtoollisvieraita riitti niin, että jumalanpalvelus kesti lähes kaksi tuntia. Pieni kappeli oli käytäviä ja eteistiloja myöten täynnä kirkkokansaa. Kolmesataa, arveli joku.

Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille! 

Hikinen Myllyhiihto

Keskiviikko on Ylläksen maastohiihdosta pitävien talvilomailijoiden perinteinen myllyhiihtopäivä: tavoitteena on käydä Äkäsjoen varteen 1940-luvun lopulla rakennetulla vesimyllyllä.

Tällä kertaa olisi voinut olla viisasta jättää noudattamatta perinnettä. Aamuyöllä oli satanut sen verran lunta, että keli oli pehmeä ja latu ummessa. Pohjoista kohti kumminkin lähdettiin ja niin muutama muukin suksipari.

Kotamajan jälkeen ajateltiin, että samanlaista kitkuttamista se on muillakin reiteillä ja lähdettiin Äkäskeron taakse ja edelleen kohti vanhaa myllyä. Sen jälkeen ladut olivat jo enemmän hiihdettyjä ja matkan loppupuoli muutenkin alamäkivoittoista. Juotavaa 48 kilometrin myötä kului mukana olleet reilut puolitoista litraa ja enemmänkin olisi mennyt.

Kahden ja puolen tunturin kierros

Aurinkoisena aamuna päätettiin, että tänään on hyvä päivä nousta tunturiin, Kukaalle eli siihen ainoaan, johon tavallisilla latusuksilla pääsee. Mutta ensin hiihdettiin lenkki Kesänki- ja Lainiotunturien ympäri. Alhaalla latu ja keli olivat oikein miellyttävät, mutta nousu tunturiin tuntui raskaammalta kuin yleensä. Ehkä siksi, että auringon liukastamalla ladulla ei päässyt nousukulman loivettuakaan suorin suksin. Eikä haarakäyntiosuuden kova hanki ollut päässyt kulumaan askellusta helpottavalle sianharjalle.

Paikallisen latukartan mukaan lenkin pituudeksi tuli hiukan alle 28 kilometriä. Tällä kertaa mukana oli matkamittarit, joista puolisoni Garmin mittasi matkaksi hiukan alle ja Lumia-Sportstracker-yhdistelmäni hiukan yli 29 kilometriä. Ei sillä, että asialla olisi merkitystä. Kilometri sinne tai tänne.

Tosin täytyy myöntää, että kyllä ne hiihtokilometrit tulee laskettua, samaan tapaan kuin tekivät suksilla viihtyvät lapsuudessa ja nuoruudessa. Tänään meni tuhat rikki tältä talvelta.

Roskia ladulla

Hiihdettiin päivälenkki latualueen lounaisiin osaan, Hannukaisiin. Matkaa tuli, Kuertunturin juuren kautta palaten, 35 kilometriä. Voi olla, että kaivoshankkeen myötä Hannukaisen hiihtoliikenteeltään rauhallista ja profiililtaan kohtuullisen haastavaa latua ei enää kovin monia talvia hiihdetä.

Nytkin olisi reittivalinta voinut olla parempi. Lumi oli luistavaa, mutta mäntyjen pudottamia roskia ladulla hurjasti. Useaan otteeseen piti pysähtyä puhdistamaan pohjia.

Mitä kaivokseen tulee, ei liene väärin toivoa, että Talvivaaran katastrofin vuoksi ympäristövaikutusten arviointi tehdään Hannukaisissa tarkalla seulalla. Yhtäältä ymmärrän hyvin niitä paikallisia, jotka kaipaavat kaivoksen tuomia työpaikkoja eivätkä usko, että matkailun kaltainen elinkeino toisi koskaan työtä kaikille tai että kunta kestäisi vain yhden tukijalan varassa. Toisaalta on helppo ymmärtää matkailuelinkeinon harjoittajien huoli kaivoksen kielteisistä vaikutuksista. Sen sijaan en täysin ymmärrä Kolarin uuden kunnanjohtajan visiota matkailusta kunnan ykkösteemana. Jos karhea lappilaisuus - tai täällä ehkä paremminkin meänmaalaisuus - puunataan kiiltokuvaksi, menetetään iso osa siitä kivijalasta, johon Lapin matkailu on alunperin perustunut. Suoraan sanoen en toivo, että edes Äkäslompolosta kehkeytyisi Levin Sirkan kaltainen lappilais-alppilainen epäsikiö.

Yllättäen vanhoja tuttuja

Torstai-iltapäivänä Tampereella parrakas mies tervehti nimeltä kutsuen. Sekunnin verran raksutti tyhjää, kunnes tunnistin vanhan koulukaverin. Kari oli liikkeellä vaimonsa kanssa, ja syötiin kolmisin myöhäinen lounas tai varhainen päivällinen ja muisteltiin asioita kahdeksankymmenluvulta. Kovin monen vanhan toverin nykytilannetta ei tunnettu, ja luokkakokouksistakin on jo aikaa.

Tänään Äkäslompolon marketin ovella miltei törmäsin vanhaan opettajaani. Hän oli jo aamupäivälenkin tehnyt; me vasta lähdössä ja matkaevääksi vissyä ostamassa. Ei Pertti koskaan luokanvalvojani ollut, toisin kuin veljelläni, mutta opetti muutamaa ainetta joinakin ala-asteen vuosina.

Valokuvatorstain tipu

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on tipu.

Viime kevään pääsiäistipu maastoutui narsissien joukkoon. Tänä vuonna taitaa pääsiäisen seutu jäädä turhan kylmäksi narsisseille ja pihamaan tivutkin ovat talvisempia lajeja.

Talven ja kevään rajapinnassa

Talviset säät senkun jatkuvat, eikä se ole ollenkaan huono asia. Mutta kevät näkyy lumipenkkojen pitsissä, tienvarsilla tummana, muualla vielä valkoisena. Tämä on mielivuodenaikaani varsinkin tällaisilla keleillä. Penkkojen sulamisvesiä uhmaten käytin auton pesukoneessa. Samalla tuli tarkistettua rengaspaineet ja syötyä jäätelöpuikko.

Viikonlopun hiihdot tehtiin aamulenkkeinä Pulssin majalle ja takaisin. Latu on ollut sekä luistavaa että pitävää ennen kuin aurinko ehtii polttaa siihen jälkensä. Maalisaurigon ansiota sekin, että vaikka vauhti pysyisi maltillisena ja lämpömittari pakkasella, jo aamupäivän puolella hiihtäjälle tulee lämmin.

Sääli, että alkavan viikon illat tuhlautuvat pääosin opiskelujen parissa.

Kouluntäyteinen työviikko

Viikko on ollut melko koulupainotteinen. Paitsi että leipätyö on ollut jo pitkään koulumaailmassa, tosin ei enää välittömästi opetustoimessa, on nyt tullut kulutettua koulunpenkkiä tavanomaista enemmän opiskelijanäkökulmasta.

Maanantai-iltana alkoivat Tampereella avoimen yliopiston valtiosääntöoikeuden luennot. Viime syksynä tulin ilmoittautuneeksi julkisoikeuden luentosarjapakettiin, joka käsitti loppuvuonna pidetyn julkistalousoikeuden ja tämän valtiosääntöoikeiden. Vasta jälkeenpäin huomasin, että nyt keväällä luennoitaisiin samaan aikaan valtiosääntöoikeuden kanssa yritysjuridiikan peruskurssia, mikä olisi kunnallisvirkamiehelle ollut ammatillisena täydennyskoulutuksena hyödyllisempää kuin perustuslailliset ja perusoikeudelliset pohdinnat. Mutta kun omalla ajalla opiskellaan ja maksettukin jo on, niin pysytään valtiollisissa sfääreissä. Eiköhän se yritysjuridiikka tule vielä joskus uudelleenkin tarjolle avoimella puolella. Eikä sitä

Tiistai-ilta meni jo tutuksi käyneeseen tapaan työväenopistolla kiinan alkeiden parissa. Enää kuukauden verran tuotakaan kurssia on jäljellä.

Keskiviikkoiltapäivänä sain töissä suoritettua hygieniapassin. Ei sekään suoraan ammattialaani kuulu, mutta kun toisinaan tulee asiaa myös suurkeittiölle ja catering-alan opetustiloihin, ei passista ainakaan haittaa ole. Onpa tuo työsuojelunkin kannalta hyvää yleissivistystä. Passin saaminen edellyttää, että vastaa 40 oikein-väärin-väittämän testissä oikein vähintään 34 kohtaan. Minulla meni melko täpärälle: sain 37 oikein. Monessa kohden pärjää maalaisjärjellä, mutta mikrobiologiaa koskevat väittämät olivat akilleenkantapääni. Aihepiiri ei ollut entuudestaan tuttua, eikä biologia koulussakaan kuulunut vahvimpiin aineisiini.

Torstaipäivän vietin Tampereen latinalaiskortteleissa rautatieaseman itäpuolella. Vielä parikymmentä vuotta sitten, ennen yliopiston keskittymistä Kalevankankaalle, alueella oli hajasijoitettuna vaikka mitä tiedekorkeakoulun laitoksia historiasta tietojenkäsittelyoppiin ja kirjastosta sosiaalipolitiikkaan. Nyttemmin korttelissa, Linna-laita poislukien, koulutusta edustavaa lähinnä ammatillinen puoli Oppisopimuskeskuksen ja hotelli-, ravintola- ja catering-alan toimipisteen, vanhan "HotRan" muodossa.

Aamupäivä palaveerattiin opetustoimen täydennyskoulutushankkeen tiimoilta vuodenvaihteessa syntyneen jättiläis-ammiksen, Tredun Åkerlundinkadun toimipisteessä. Kun illansuussa oli luvassa jälleen valtiosääntöoikeuden luento, eikä työmaalla mitään sellaista, joka vaatisi fyysistä läsnäoloa, päätin jäädä etätöihin Tampereelle. Turvallisuusohjeiden kirjoittaminen tai puhelinhankinnoista sopiminen eivät ole paikan suhteen nirsoja työtehtäviä. Korttelin laidalla sijaitseva yliopiston kirjasto Linna tarjoaa ilmaiseksi rauhallisen ympäristön, hyvän työpöydän ja -tuolin sekä sähköä kannettavalle ja täysien tolppien kentän sen 3G-verkkosovittimelle. Ja säästöä kaupunkien välisen linja-autolipun verran.

Hiihtämään en ole ehtinyt kuin keskiviikkoiltana ja tänä iltana. Tänään mietittiin, lähdetäänkö kuntoradalle vai kotikulman pellolle ja valittiin jälkimmäinen. Pellon päässä todettiin, että latu Kylmäkosken suuntaan oli parempi kuin peltoa kiertävä, joten päätettiin hiihtää Pulssin majalle ja takaisin. Hyvä latu ja keli houkuttivat jatkamaan majalta vielä järvelle. Aurinko oli sen verran alhaalla, että jäällä ei lähdetty enää kiertämään lenkkiä pientä raitiovaunulinjamaista kääntösilmukkaa enempää ja palattiin samoja latuja kotiin. Ehdittiin ennen hämärää.

Valokuvatorstain Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle

Valokuvatorstai-blogin viikon aiheena on lainaus Turun Sanomien uutisoinnista: Moni muu eläin sutta todellisempi uhka ihmiselle. Otsikko on arvatenkin city-toimittajan laatima. Itse en menisi väittämään sutta, ainakaan haja-asutusalueiden ja maaseudun asujaimiston näkökulmasta, epätodelliseksi uhaksi. Objektiivisuuteen pyrkivä toimittaja olisi otsikoinut esimerkiksi tähän tapaan: "Moni muu eläin sutta todennäköisempi uhka ihmiselle". Hiljattain edesmenneen suuren sanomalehtioppineen P. Hemanuksen ideoita lainatakseni todellisuus on objektivistien näkökulmasta koko lailla binäärinen käsite: asia on joko todellinen tai sitten ei. Subjektivistien näkökulmasta taas todellisuus on lähinnä sitä, miltä itsestä milloinkin tuntuu. Toimittaja kuulunee jälkimmäiseen ryhmään.

Todennäköisyyksien kannalta katsottuna vaikkapa valkohäntäkauris (odocoileus virginianus), omaa sukua valkohäntäpeura tai laukonpeura, on ihmiselle sutta vaarallisempi eläin. Suden tiedetään käyneen ihmisen kimppuun vakavin seurauksin viimeksi vuonna 1882. Sen sijaan kauriit, nuo metsiemme hurjat pedot yhdessä juonikkaiden toveriensa metsäpeurojen kanssa, ovat teloneet sairaalakuntoon säännönmukaisesti parikymmentä ihmistä vuosittain (Liikennevirasto: liikenneonnettomuudet maanteillä vuonna 2011).

Toukokuisena iltana vuonna 2010 otetussa kuvassa Kylmäkosken Savikoskella asustelevat nuoret valkohäntäkauriit ovat virittäneet ylläkön pahaa-aavistamattomalle autonkuljettajalle. 

Totta puhuen kuva on hämäävä, koska 300 mm:n telezoomin käyttö toi kameran laukaisuhetkellä auton paljon lähemmäs eläimiä kuin todellisuudessa oli asianlaita. Auton ollessa kohdalla kauriit olivat pinkoneet jo kauas metsän suojiin.

Ydinkysymys taitaa olla se, mikä lopulta uhkaa ja mitä. Kauriiden näkökulmasta uhka lähestyy kuvan oikeasta laidasta. Entä suden tapauksessa?

Aurinkoinen hiihtoretki

"Helmikuun helpot päivät maaliskuussa maksetaan", kertoo Vilkunan Vuotuinen ajantieto vanhan kansan sanoneen. Yleensä vanhan kansan sääennustukset ovat informaatioarvoltaan tyyppiä "Jos maaliskuussa näkyy jäneksen jäljet hangella, silloin on lunta maassa", mutta viime viikkoihin helmikuun suojakelejä karsastava sananparsi on osunut hyvin. Yöpakkaset ovat olleet maaliskuun alkuöinä kireämpiä kuin helmikuussa kertaakaan. Sunnuntaiaamuna auringon jo noustua pohjoisen puolen lämpömittari näytti -26 celsiusastetta.

Puolilta päivin otettiin sukset olalle ja käveltiin pellon kulmalle, jonne viime viikon lumikuurojen ja tuulentuiverrusten jälkeen oli tehty latu. Itse asiassa moottorikelkka, lieneekö ollut urheiluseuran vai kunnan liikuntatoimen, latulanoineen kiersi peltoa parhaillaan.

Oli tarkoitus tehdä pieni hiihtoretki peltojen yli radanvartta seuraten Pulssin majalle ja takaisin. Latu oli hyvä, pohja paljon kovempi kuin viimesunnuntaisella laturetkellä ja suksikin toimi, joten päätettiin jatkaa majalta järvelle.

Järvellä latu vasta hyvä olikin ja hiihtäjiä melkein kuin Ylläksen aurinkoisilla aapasoilla. Tankattiin termospullosta kotipihan herukkapensaiden viimekesäistä antia ja liityttiin järvenkiertäjien joukkoon. Järveltä palattiin samaa latua kuin tultiin. Majalla tuttu huuteli tulen ääreen lämmittelemään, mutta huikkasimme jatkavamme kotiin, kun oma lihaskone oli sopivan lämmin. Puolisoni Garmin kertoi retken pituudeksi tulleen 30 kilometriä ja 40 metriä.

Kun ei aikanaan oppinut, pitää kerrata

Olen ollut kertausharjoituksissa viimeksi syksyllä 1997. Sittemmin se kalusto, jolle aikanaan sain varusmieskoulutuksen ja mitä sittemmin tuli kerrattua, on poistettu käytöstä. Kyseisiä joukkojakaan ei ole enää edes paperilla. Ja onhan tuota ikääkin tullut.

Alkuvuodesta useammankin kotiseudun "virattoman kersantin" sähköpostilaatikkoon kilahti kutsu saapua päiväksi kertaamaan sotilaallisia perustaitoja Parolannummelle. Tuli vastattua myöntävästi. Aivan virallinen kertausharjoitus ei kyseessä ollut, koska määrärahojen ja niiden puutteen kanssa painiva Puolustusvoimat on jo aikaa sitten ulkoistanut monien vähemmän kriittisten henkilöstöryhmien kertauskoulutuksen Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle. Kyseessä ei ole mikään kumpujen yöstä nouseva suojeluskunnan tai punakaartin kaltainen aatteellisaseellinen järjestö, vaan julkisoikeudellinen yhdistys, joka asemoituu Puolustusvoimien koordinoimaan laajaan palveluntuottajaverkostoon siinä, missä esimerkiksi kaluston kunnossapitopalveluita tarjoava Millog Oy tai ruokahuollosta vastaava Leijona Catering Oy.

Harri noukki kyytiin linja-autopysäkiltä, ja perillä oltiin niin hyvissä ajoin, että saatiin viedä auto varuskunta-alueen sisäpuolelle. Jatkettiin jalan isolle kasarmille, jonka muistelimme aikanaan kuuluneen panssarivaunukomppanioille pientä ilmatorjuntapatterin nurkkausta lukuunottamatta. Nyttemmin talo näyttää olevan kokonaan ilmatorjuntajoukkojen käytössä, kun niitä on siirretty Hämeeseen niin Turusta kuin Hyrylästä.

Paikanpäällä jaettiin peruspaketti sotaväen vaatetusta ja ase. Maastopuku m/05 tuntui päällä varsin mukavalta. Samaten varsikengät olivat erinomaiset. Olin varautunut omilla, mutta ei ollut mitään syytä olla käyttämättä valtion tarjontaa. Pari vuotta sitten varusmiespalveluksensa suorittanutta nauratti, kun ryhdyttiin muistelemaan vielä kahdeksankymmentäluvun lopulla käytössä olleita "mannebootseja".

Päivän mittaan harjoiteltiin kenttäpuhelinten käyttöönottoa ja käyttöä, ensiapua, taistelutekniikkaa puolustamisessa sekä jokamiehen ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseita. Kenttäpuhelimia on ollut vuosikymmeniä, mutta minulle moinen laite ei oikein koskaan ole tullut tutuksi. Nyt tuli. Aivan uusi tuttavuus oli herrojen Nikitin, Sokolov ja Volkov suunnittelema jykevä ilmatorjuntakonekivääri. Varusmiesten käyttämänä moinen tuli kyllä nähtyä pintamaalien ammunnassa viimeisissä kertausharjoituksissa, mutta ikävämmältä puolelta. Silloin meikäläisille kävi huonosti, mikä oli keltaisen osapuolen ikiaikainen kohtalo niissä liveroolipeleissä.

Kevättalvinen sää tarjosi mainiot puitteet ulkoilulle, mutta aurinkolaseja olisi kaivannut. Lounas syötiin muonituskeskuksessa, tai Rubenissa, kun Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle varattu kenttämuona oli toimitettu samaan aikaan käynnissä olleelle sotaväen omalle moottoripyöräkurssille: lyhenne MPK kun voidaan näemmä tulkita eri tavoin. Toisaalta hyvä niin: kaksipyöräisten ajajien ei tarvinnut siirtyä harjoittelumaastostaan varuskunta-alueelle kun taas me olimme siellä jo valmiiksi. Vatsa oli täynnä vielä kotiin lähtiessä.

Varuskunnan portin taakse jättäminen ei tainnut tuntua ihan samalta kuin se monina lauantaipäivinä tuntui lähes neljännesvuosisata sitten. Mutta eipä sen olisi pitänytkään.

Valokuvatorstain ihmisen paras ystävä

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on ihmisen paras ystävä. Perinteiseen tapaan tähän sopisi ainakin eläin; itse valitsisin kissan tai lehmän. Mutta ehkä kuitenkin ihmisen paras ystävä on toinen ihminen.

Kuvan sydänystävykset odottelivat viime kesäkuussa metroa Běijīng Zhànin (北京沾) asemalla. Ystävyys ei katso sukupuolta, mutta sallittakoon kuvan innoittamana sitä katsottavan tässä vaaleanpunaisten silmälasien läpi (ja myönnettäköön samalla, että itse en usko parisuhteeseen, joka ei perustuisi ennen muuta ystävyyteen).

Kuvan pariskunnan miespuolinen on moniin veljiinsä nähden onnellisessa asemassa. Kiinassa syntyy - tai ainakin jää eloon - sataa tyttölasta kohden lähes 120 poikaa. Niinpä tyttöystävän tai vaimon löytäminen ei ole miehille aivan yksinkertaista. Maaseudulla tilanne korostuu, kun tytöt ovat poikia innokkaampia muuttamaan kaupunkeihin. Toisaalta kaupungeissa taas naiset saattavat kärsiä yksinäisyydestä. Termi shèng nán (剩男) mieltyy kiinassa sananmukaisesti "ylijäämämieheksi" kun taas shèng nǚ (剩女) voidaan käsittää harmittomammin vaikkapa "vanhanapiikana" tai "sinkkunaisena". Kohtaanto-ongelma ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan alueellinen ja sitä kautta ehkä kulttuurillinen, kuten Suomen kaltaisessa maassa saattaa olla asian laita. Syntyvyysluvut kertovat karua kieltään siitä, että Kiinassa kyse on ennen muuta määrällisestä asiasta.

Poikia suosiva perinne pohjautuu ikivanhoihin arvoasetelmiin. Kansantasavallan myötä naisen asema perheessä ja ylipäätään yhteiskunnassa on vahvistunut huomattavasti, eikä liene kovin liioiteltu se väite, että vasta kommunismi antoi Kiinassa naiselle ihmisarvon.

Vaikka arvomaailmaa on tuuletettu, Kiinan maa - lääketieteen ja teknologian suosiollisella avustuksella - synnyttää enemmän poikia kuin tyttöjä. Taustalla on yhteiskunnallinen ilmiö: heikon eläketurvan ja yhden lapsen politiikan yhdistelmä. Poika on nykyäänkin vanhempiensa vanhuudenpäivien turva. Noudatettaessa tiukasti yhden lapsen politiikkaa tuleva tyttö on helposti abortoitu ja tulevaisuudenturvaksi ryhdytty yrittämään poikaa.

Ajauduttiinpa kauas tummille vesille Valokuvatorstain alkuperäisestä kauniista aiheesta. Pahoitteluni.

Kotiseudulla laturetkeilemässä

Aamuverryttelyksi oli tarjolla toistakymmentä senttiä paksut lumityöt. Naapurin Pekka oli samoissa puuhissa ja arveli yöllä olleen talven tähän saakka runsaimman lumisateen. Hyvä niin, kun maisema alkoi viime viikon lämpimien päivien myötä näyttää turhan keväiseltä kalenterin ilmoittamaan nähden. Kevyttä kolattavaahan se oli, ja kulta ahkerana apuna kapeammilla pihapoluilla lumilapion kanssa.

Aamupäivällä lähdettiin mukaan paikkakunnan laturetkelle. Tapahtuma on monikymmenvuotinen maaliskuun alkupuolen perinne, mutta omalla kohdalla taitaa edellisestä osallistumisesta olla kutakuinkin yhdeksän vuotta. Ainakin muutamana viime talvena ollaan näihin aikoihin oltu pohjoisen hangilla.

Reitti oli luultavasti jonkin verran lyhyempi kuin yhdeksän vuotta sitten, kun nyt ei menty Arajärven korpeen. Latupohjat olivat yöllisen lumipyryn jäljiltä paikoin upottavan pehmeitä, mutta varhain aamulla ura oli kuitenkin ehditty vetää koneella. Paikoin taas oli oikein miellyttävää hiihtää. Aurinkoinen sää mukavoitti menoa.

Mehua oli tarjolla urheiluseurojen majoilla, kirkonkylän koululla ja laavulla. Toisellakin laavulla olisi ollut, mutta mehupiste oli jo ehtinyt sulkeutua, kun hiihdimme sen ohi. Omiakin eväitä matkassa oli, mutta niihin ei vettä ja kahta kaurakeksiä lukuunottamatta tarvinnut kajota.

Lenkin lopuksi puolisoni Garmin-paikannin näytti matkan pituudeksi hiukan yli 40 kilometriä. Kun matkassa oli luotettava referenssilaite, tulin testanneeksi melkeinpä ensimmäistä kertaa myös puhelimeni Sports Trackeria. Se on GPS-puhelimissa käsittääkseni varsin suosittu sovellus, mutta eipä vain ole tullut hyödynnettyä. Lumian Sports Tracker väitti lenkkiä reilun kilometrin pidemmäksi kuin Garmin. Luottaisin enemmän jälkimmäiseen.

Lauantain saldo: kokous, hiihtolenkki ja rikottu termos

Aamulla poikkesin pitkästä aikaa veturitallilla, kun piti noutaa tykötarpeita päivän toimiin. Paikalle sattui vieras kyselemään Lohjan vanhan rautatieaseman papereita, mutta mies joutui tällä erää lähtemään tyhjin käsin pois. Minulla ei ollut moisista hajuakaan, eikä aikataulu sallinut jäädä penkomaan arkistoa.

Museoveturiseuran vuosikokous kulttuuritalolla sujui tuttujen kaavojen mukaan. Paitsi että onnistuin särkemään yhden pumpputermoksen pudottamalla sen jäiselle pihalle. Piti keittää kokouspaikalla lisää kahvia, jotta saatiin juotava riittämään kokousväelle, jota oli saapunut läheltä ja kauempaakin paikalle ihan mukavasti.

Vahvistettiin tilinpäätökset ja toimintakertomukset, hallitus valittiin jatkamaan entisellä kokoonpanolla ja sovittiin kesän talkoopäivät ja työkohteet.

Illansuussa lähdettiin hiihtämään peltolenkkiä. Vaihteeksi hauskaa lähteä suksille melkein kotipihasta. Latu oli jäinen, mutta tasamaalla jaksoi tasatyönnöllä. Lumisateen alettua tuli pitoakin, mutta meno hidastui.

Luistamaton sunnuntai

Eilen olisi ollut paikallaan venytellä edes vähän. Eilinen lenkki tuntuu vielä ainakin lavoissa ja lonkan koukistajissa.

Iltapäivällä käytiin kuntoradalla hiihtämässä perinteinen kymppi. Oli tarkoitus ottaa mahdollisimman kevyesti. Eiliselle tehty voitelu pelasi vielä hyvin, mutta tekemättä jäänyt lihashuolto sai menon tuntumaan raskaalta.

Kaksikon kauniimman hiihtäjän suksissa taas luistopuoli jätti paljon toivomisen varaa. Ilmeisesti on niin, että kehumani ekoluisto toimii kunnolla, kun pakkasasteita on tarpeeksi. Lenkin jälkeen laitoin puolisollenikin eilisen tyyppisen "Finlandia-voitelun", koska säätilan on ennustettu pysyvän useamman päivän ajan nollan tietämissä tai vain vähän sen alle.

Muutoin ei ole tullut tehtyä juuri mitään.

Moititaanko tällä kertaa keliä, latua vai voitelua?

Lahdessa hiihdettiin neljäskymmenes Finlandia-hiihto. Annoin juhlahiihtoon vaatimattoman panokseni lyhyellä, 32 kilometrin, matkalla. Lyhyen matkan lykkijöitä oli tänä vuonna lähes 850, kenties ennätysmäärä. Nopein oli Tšekin Jan Franc, ja muut mitalisijat menivät Venäjälle. Pitkän, 50 kilometrin matkan kärkikolmikko puolestaan oli täysin suomalainen Kari Variksen ollessa matkan nopein.

Minulla meni matkaan aikaa kolme tuntia ja reilut viisi minuuttia, enemmän kuin parina edellisenä talvena.

En haluaisi uskoa, että ikä vielä tässä vaiheessa hidastaa menoa - varsinkaan kun se ei koskaan ole ollut nopeaa. Harjoituksen puutettakaan ei pitäisi olla: alkutalven hiihtokilometrejä on nyt takana kai enemmän kuin koskaan. Pitää siis selitellä muilla syillä. Kelin moittiminen ei käy päinsä, koska pikkupakkasessa ei ole mitään vikaa. Mutta Finlandia-hiihdon lyhyen matkan kyseessä ollen latujen kunto on helppo valinta syntipukiksi.

En ollut ainoa, jonka mielestä latu oli huonompi kuin viime vuonna. Alkumatkan ladut, jonka lyhytmatkalaiset hiihtävät pitkämatkalaisten perässä, oli yli 3500 suksiparia puurouttanut paikoin olemattomaksi. Side aukesi salvan alle pakkautuvan pöhrylumen vuoksi - tuntuu olevan tyyppivika tässä sidemallissa - ensimmäisen kerran jo viiden kilometrin hiihdon jälkeen, mutta muuten pysyi onneksi kiinni melkein koko matkan.

Puolimatkan vaiheilla selvisi ainakin yksi syy latujen kuntoon. Melko runsaslukuinen maanpuolustushenkinen nuorten miesten joukko oli lähtenyt matkaan paitsi nykyaikaisissa lumipuvuissa myös armeijan käyttämillä leveillä suksilla. Varustus sopi varmasti hyvin heidän toimenkuvaansa, mutta suoraan sanottuna tempaus ei ollut kovin reilu jäljempänä tavallisilla latusuksilla hiihtäviä kohtaan. Kun joukko tuli ohitetuksi, hiihdettävyys parani. Vauhti ei juurikaan. Voimia tullut tuhlatuksi liikaa alkumatkan pyristelyyn.

Huolto pelasi hyvin, kuten aina. Messilässä hörppäsin mukillisen ja Heinsuolla kaksi. Talvi toisensa jälkeen järjestävät tahot saavat aktivoitua hämmästyttävän määrän talkoolaisia huolto- ja muihin tehtäviin.

Voiteluna käytin Startin suosituksen mukaista harrastelijaversiota: luistoksi violettia ja pidoksi peruspohjavoiteen päälle sekaisin punaista tervaa ja synteettistä violettia. Siinäkään ei ollut valittamista, joskin loppumatkasta tuntui, että pieni lisäpito olisi voinut kompensoida väheneviä voimia.

Reitin pakollinen kaatuminen antoi odottaa itseään loppulaskuun, kun ladulle osui yllättäen erittäin huonosti luistava kohta. Ei tullut kolareita eikä kolhuja, ei materiaalivaurioita eikä oikein säikähdystäkään. Mutta mukku kyllä rauhoitti laskemista stadionille. Sitten pikainen suihku väenpaljoudesta pursuilevassa saunatilassa, kotiinviemisiksi hiukan täydennystä suksivoidepakkiin sekä kokoelmaan paikallisen postimerkkikerhon perinteiseen tapaan laatima hiihdon "ensipäiväkuori".

Kuvia hiihdosta.

Huoltopäivä

Aamulla poltin ylityötunnin ja alun toista ja vein auton kilometrihuoltoon Hämeenlinnaan. Se etu edellisessä kulkupelissä oli, että merkkihuoltoon ei tarvinnut mennä Valkeakoskea kauemmas. Monesti olen hoitanut huollon vapaapäivänäni ja viettänyt odotusaikaa Linnanniemen museoissa tai kirjastossa.

Tänään otin sijaisauton ja ajelin päiväksi työmaalle vanhaa tietä pitkin. Antoivat ison Mazdan. Tottumuskysymys kai, mutta en erityisemmin pitänyt siitä. Ulkomuoto oli sulava ja pituutta ja leveyttä löytyi. Mutta korkeussuunnassa tuntui ahtaalta, vaikka en ole kovinkaan pitkä. Samaten bensiinimoottori ahkerasti hämmennettävine vaihdekeppeineen vieroksuttaa.

Työpäivän jälkeen noudin oman auton kotiin. Paluumatkareitiksi valitsin Parolannummen tien, jolla vallitsi melkoinen liikenneruuhka. Tammikuussa sotaväkeen menneillä oli valapäivä, ja kuten tilaisuuden luonteeseen kuuluu, omaisia oli tulossa runsaasti seremoniaa seuraamaan. Jonon seisoessa lentokentän puoleiset pysäköintialueet täyttyivät silmissä. Onneksi Puolustusvoimat ei ole ainakaan vielä ulkoistanut Nummen tapahtumapäivien liikenteenohjauspalveluita. Voisin arvata ainakin yhden tahon, jolta he niitä haluaisivat hankkia, jos uskoisivat saavansa hernekeittopalkalla.

Illalla ohjelmassa oli hiihtolenkki pikkupakkasesta huolimatta niin nihkeällä kelillä, että jatko-ohjelmana seurasi uusi luisto- ja pitovoitelu.

Valokuvatorstain hevonen

Valokuvatorstai-blogin viikon innoittajana on hevosaiheinen runo. Tavoilleni uskollisena tuon näillekin hevosmarkkinoille kavioeläimen sijasta rautahevon, tällä kertaa Porter-nimisen.

Kuvassa ruokitaan Suomen vanhinta edelleen hengittävää rautahepoa, entisen Äänekosken-Suolahden rautatien veturia nro 1. Tämä yhdysvaltalaisen H. K. Porterin rautaheposiittolassa Pittsburghissa vuonna 1901 varsottu yksilö edustaa 750 mm:n raideleveydellään ja 13 tonnin painollaan lähinnä ponisarjaa. Lämminverinen ei tämä hepo ole, vaan sydämenä sykkii leppoisa märkähöyrykone.

Porter palveli keskisuomalaisia isäntiään uskollisesti aina vuoteen 1966 saakka, sota-aikana tapahtuneen rautatien lakkauttamisen jälkeen vielä pitkään Serlachiuksen tehtaan ratapihan vaihtotöissä.

Porter kuuluu siihen melko suurilukuiseen pienikokoisten rautahepojen heimoon, joka jalostettiin ihmisten suussa lammasten sukuun. Monien muiden vaihtoveturien tavoin tätäkin työjuhtaa kutsuttiin aikanaan Pässiksi, vieläpä Iso-Pässiksi.

Vanhuudenpäiviään rautahepo on viettänyt jo vuodesta 1971 Jokioisten Museorautatiellä, alkuun museoesineenä ja vuodesta 2005 jälleen ajokuntoisena. Kuvassa ollaan lounaishämäläisen kotihaan ulkopuolella, viime elokuisissa rautahepojen kuninkuusraveissa Suomen Rautatiemuseolla Hyvinkäällä. Hyvinkään tapahtumaan Porter matkasi kumipyörillä. Tarina kertoo, että matkan aikana se koki olonsa kovin yksinäiseksi ja vähän pettyneeksikin, olihan sille luvattu kaunista matkaseuraa... Mutta se on eri juttu se.

Lumipöhryä

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Aamulla en viitsinyt tehdä lumitöitä. Töihin lähtiessä sade jatkui niinkuin sen oli ennustettu tekevän koko päivän. Kotiin palattua kolattavaa oli kertynyt melko paljon, ja työhön oli tartuttava. Lumisadekin hiipui päivänvalon kanssa samaa vauhtia.

Lumitöiden jälkeen piti päästä vielä ladulle. Laitoin pitovoiteeksi tervapohjaista violettia, mikä toimi ihan hyvin. Kotikylän kuntorata oli pehmeä. Sellainen kuin ladut olivat ennen koneellisen hoidon aikakautta, joka tällä maankolkalla alkoi muistaakseni joskus 1970-luvun lopulla. Mutta se, että latu ylipäätään oli lumisateisen päivän iltana tavallisin suksin hiihdettävässä kunnossa, kertoo suksimisen suosiosta ulkoilumuotona. Sekin oli myönteistä, että siteet eivät aukeilleet omia aikojaan - tuntuu olevan NIS-siteiden ominaisvika ainakin omissa suksissa olevassa mallissa.

Suksihuoltoa ja nanohaaveita

Tuntuu siltä, että aurinko ei olisi näyttäytynyt pariin viikkoon. Se, että kireitä helmipakkasia ei ole koettu, on tietysti hyvä asia sähkölämmittäjän kannalta. Eikä keli ole sentään onneksi suojan puolella pahemmin käynyt. Hiihtokelit ovat pysyneet lumisadepäiviä lukuunottamatta melko hyvinä.

Pyhäpäivä oli puolisollani työpäivä, kuten ammattikunnallaan usein on. Jäin kotimieheksi tyhjentämään tiskikoneen ja ripustelemaan pyykit. Ilmalämpöpumppu muistutteli vihreällä vilkkuvalolla suodattimien puhdistusvälin – tässä mallissa kolmisen viikkoa – olevan taas kulunut. Kun suodattimien imuroinnin ja pesun vuoksi laitteesta tuli kytkettyä virta pois, kävin avaamassa ulkoyksikön ja poistin jäät kotelon ulko- ja sisäreunoilta. Laite osaa pitää koneistonsa kannalta tärkeimmät osat sulana omilla lämpövastuksillaan, mutta koteloon pakkasten mittaan kertyvä jää heikentää hyötysuhdetta.

Toisena puuhana oli luistovoitelun uusiminen neljään suksipariin. Edellisestä kerrasta oli jo aikaa, ja viime päivien lenkeillä meno on tuntunut hieman nihkeältä. Pitoalueelle lämmitin ensin pohjavoiteen ja sen päälle Startexin synteettistä violettia.

Illan lenkki osoitti pitoa tulleen laitetuksi turhan säästeliäästi, vain pari ohutta kerrosta Heti ensimmäisen ylämäen jälkeen jouduimme pysähtymään ja lisäämään pitoa. Sen jälkeen matka joutui mukavasti, kun luisto oli hyvä.

Tuli mieleen, olisiko muutama vuosi sitten paljon puhutuista nanosuksista iloa. Ainakin Peltosen ja Karhun suksitehtaat valmistavat sellaisia. Olen kuullut ja lukenut monen moittivan niitä: eivät kuulemma sen paremmin pidä kuin luista. Sellaisiahan olivat pitopohjasukset, kumimaiset multigradet ja mitä niitä oli, kai jo 80-luvulla. Toisaalta jotkut ovat sanoneen niiden toimivan hyvin juuri tällaisilla hieman nollan molemmin puolin olevilla kosteilla keleillä. Asiasta ei taida tulla selkoa kokeilematta itse. Hyvien nanosuksien hinta taitaa jättää kokeilut toistaiseksi mietinnän asteelle.

Valokuvatostain nälkä

Valokuvatorstai-blogissa on tällä viikolla nälkä.

Kuvan nasuilla oli nälkä Farmari-maatalousnäyttelyssä Tampereella loppukesällä 2005.

Kuten porsaiden ja muiden syötäväksi kasvatettavien laita on, näidenkin elämäntehtävä oli tyydyttää jonkun muun nälkää.

Varhainen kevätjuhla

Kiinassa vietetään tänään uudenvuoden eli kevätjuhlan, chūnjién (春节) aattoa. Tosin Kansantasavallan myötä uusi vuosi, xinnián (新年), alkaa sielläkin Iulius Caesarin mukaan lasketulla ja sittemmin paavi Gregorius XIII:n nimissä tarkennetulla tavalla samoihin aikoihin kuin meillä.

Kiinalaiset uskovat vanhan kalenterinsa periytyvän ajalta ennen kulttuurinsa kirjallisia lähteitä, 2100-luvulta eKr. alkaen vaikuttaneen Xia-dynastian aikakaudelta. Kalenteri perustuu "10 taivaalliseen runkoon" (十个 天干) ja "12 maalliseen oksaan" (十二个 地支). Tästä kalenterista johdetaan joissain länsimaisissakin piireissä suosiossa olevat kiinalaiset horoskoopit. Niiden mukaan muuten sekä puolisoni että minä olemme kukkoja, jī (鸡), minä tosin päivää vaille koira, gǒu (狗).

春节 好！

Lumitöiset viikonloppuaamut

Aamuherätys ei ehtinyt tapahtua pyöräkuormaajan möyrintään tai peruutuspiippailuun tien varressa. Kuulin kyllä, mutta jäin vielä petiin. Lumi oli kevyttä kolattavaa.

Iltapäivän puolella lähdin käymään ladulla. Tulin laittaneeksi lompakkoni - samalla kertaa tarkoitus oli käydä kylällä kaupassa - auton katolle, kun lakaisin kolalta säästyneitä lumisateen rippeitä autotallin ovelta. Sinne se jäi. Onneksi kotikylän väki on avuliasta ja reilua. Kartanontien varrella asuva oli huomannut pudonneen lompakon ja korjannut sen talteen. Kiitokset löytäjälle!

Ladut tehdään kotikylässä samankaltaisella kalustolla kuin vajaan viiden sentin levyisten muovisuksien tultua kaiken kansan ostettaviksi 70-80-lukujen taitteessa: moottorikelkalla ja perässä vedettävällä lanalla. Tuoksun, tai paremminkin sen puuttumisen, perusteella kelkka on nykyään nelitahtinen. Järjestelmä toimii hyvin ja nyt taas yhä paremmin. Olisikohan ollut ensimmäinen kerta tällä vuosituhannella, kun latukone työsti uraa lauantaipäivänä.

Saunaa lämmittäessä lumisade oli taas alkanut. Pyhäaamuna on lumitöitä odotettavissa

Kevätjuhlan hengessä saunajuomana oli pullolliset viikko sitten Hämeenlinnasta haettua 青岛-kaljaa, Tsingtaoa. Tuotemerkin kohdalla vanha transskriptio sallittaneen. Ja myrskylyhdyt pantiin pihalle, toinen niistä Kiinassa tehtykin.

Lumisateisessa pääkaupungissa

Perjantaille osui vuoden ensimmäinen Helsingin työmatka. Junien numerointia oli muutettu sitten viime näkemän. Pääkaupungissa yhdeksäksi oleva IC² tulee nykyään Seinäjoelta ja on numeroltaan 40.

Yhdeksäksi kyyti olikin perillä. Oli aikaa tallustella kaikessa rauhassa Pitkänsillan yli Hakaniemenrantaan. Perillä päivä kului auditorion merkeissä opetusneuvoksia kuunnellen. Yleisöstä tunsin entuudestaan vain porilaisten edustajan.

Lounaalla valitsin artisokkakeiton. Hyvää se oli, mutta ämpärin kokoinen lautanen houkutti ottamaan liikaa. Mutta ehti isompikin annos kadota rinnan alle, kun pöytäpuheena oli kriittinen katsaus tutkintojärjestelmään.

Ulos astuessa lumisade oli alkanut ja jatkui kotiaseman laiturille saakka.

Suksille teki pikkupyrystä huolimatta mieli. Hidasta menoa, mutta kiirekös siinä, valmiissa maailmassa. Latu-ura valmistui joka kierroksen jälkeen uudelleen. Toinen kuntoradan kiertäjä käytti jäljistä päätellen vapaata tyyliä.

Valokuvatorstain jää

Valokuvatorstai-blogissa viikon aiheena on alkavan kevättalven - tai miksei yhtä hyvin taannoisen Finlandia-voittajan - hengessä jää.

Täällä etelässäkin menee vielä aikaa siihen, kun jää tämän talven osalta on taakse jäänyttä elämää. Toisaalta on paljon paikkoja, missä vesi ei jäädy välttämättä koko talven aikana. Ei, vaikka talvi olisi ankarampikin kuin parhaillaan kuluva. Maaliskuussa 2011 otetussa kuvassa veden kiinteä ja nestemäinen olomuoto kamppailevat Muoniossa erään Äkäsjoen mutkan hallinnasta.