Kun ei aikanaan oppinut, pitää kerrata

Olen ollut kertausharjoituksissa viimeksi syksyllä 1997. Sittemmin se kalusto, jolle aikanaan sain varusmieskoulutuksen ja mitä sittemmin tuli kerrattua, on poistettu käytöstä. Kyseisiä joukkojakaan ei ole enää edes paperilla. Ja onhan tuota ikääkin tullut.

Alkuvuodesta useammankin kotiseudun "virattoman kersantin" sähköpostilaatikkoon kilahti kutsu saapua päiväksi kertaamaan sotilaallisia perustaitoja Parolannummelle. Tuli vastattua myöntävästi. Aivan virallinen kertausharjoitus ei kyseessä ollut, koska määrärahojen ja niiden puutteen kanssa painiva Puolustusvoimat on jo aikaa sitten ulkoistanut monien vähemmän kriittisten henkilöstöryhmien kertauskoulutuksen Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle. Kyseessä ei ole mikään kumpujen yöstä nouseva suojeluskunnan tai punakaartin kaltainen aatteellisaseellinen järjestö, vaan julkisoikeudellinen yhdistys, joka asemoituu Puolustusvoimien koordinoimaan laajaan palveluntuottajaverkostoon siinä, missä esimerkiksi kaluston kunnossapitopalveluita tarjoava Millog Oy tai ruokahuollosta vastaava Leijona Catering Oy.

Harri noukki kyytiin linja-autopysäkiltä, ja perillä oltiin niin hyvissä ajoin, että saatiin viedä auto varuskunta-alueen sisäpuolelle. Jatkettiin jalan isolle kasarmille, jonka muistelimme aikanaan kuuluneen panssarivaunukomppanioille pientä ilmatorjuntapatterin nurkkausta lukuunottamatta. Nyttemmin talo näyttää olevan kokonaan ilmatorjuntajoukkojen käytössä, kun niitä on siirretty Hämeeseen niin Turusta kuin Hyrylästä.

Paikanpäällä jaettiin peruspaketti sotaväen vaatetusta ja ase. Maastopuku m/05 tuntui päällä varsin mukavalta. Samaten varsikengät olivat erinomaiset. Olin varautunut omilla, mutta ei ollut mitään syytä olla käyttämättä valtion tarjontaa. Pari vuotta sitten varusmiespalveluksensa suorittanutta nauratti, kun ryhdyttiin muistelemaan vielä kahdeksankymmentäluvun lopulla käytössä olleita "mannebootseja".

Päivän mittaan harjoiteltiin kenttäpuhelinten käyttöönottoa ja käyttöä, ensiapua, taistelutekniikkaa puolustamisessa sekä jokamiehen ilmatorjunta- ja panssarintorjunta-aseita. Kenttäpuhelimia on ollut vuosikymmeniä, mutta minulle moinen laite ei oikein koskaan ole tullut tutuksi. Nyt tuli. Aivan uusi tuttavuus oli herrojen Nikitin, Sokolov ja Volkov suunnittelema jykevä ilmatorjuntakonekivääri. Varusmiesten käyttämänä moinen tuli kyllä nähtyä pintamaalien ammunnassa viimeisissä kertausharjoituksissa, mutta ikävämmältä puolelta. Silloin meikäläisille kävi huonosti, mikä oli keltaisen osapuolen ikiaikainen kohtalo niissä liveroolipeleissä.

Kevättalvinen sää tarjosi mainiot puitteet ulkoilulle, mutta aurinkolaseja olisi kaivannut. Lounas syötiin muonituskeskuksessa, tai Rubenissa, kun Maanpuolustuskoulutusyhdistykselle varattu kenttämuona oli toimitettu samaan aikaan käynnissä olleelle sotaväen omalle moottoripyöräkurssille: lyhenne MPK kun voidaan näemmä tulkita eri tavoin. Toisaalta hyvä niin: kaksipyöräisten ajajien ei tarvinnut siirtyä harjoittelumaastostaan varuskunta-alueelle kun taas me olimme siellä jo valmiiksi. Vatsa oli täynnä vielä kotiin lähtiessä.

Varuskunnan portin taakse jättäminen ei tainnut tuntua ihan samalta kuin se monina lauantaipäivinä tuntui lähes neljännesvuosisata sitten. Mutta eipä sen olisi pitänytkään.