Erilaisia työuria

Viime viikolla lähti hyvin ansaituille eläkepäivilleen muuan työpaikkani pitkäaikainen työntekijä. Hän oli ollut koulutuskuntayhtymän ja sitä edeltäneen kuntainliiton palveluksessa 36 vuotta. Kollegani totesi, miten moinen työura alkaa olla nykyään yhä harvinaisempi. Päinvastoin alkaa olla todennäköisempää, että työuran lopussa työnantajien lukumäärä saattaa olla 36.

Toisessa yhteydessä kuulin toisen henkilön kertovan, miten hänellä ei ole 36-vuotiaaksi saakka ollut kuin kesätyöpaikan tyyppisiä työsuhteita. Silppu- ja pätkätyöstä puhutaan paljon. Jotkut sanovat ainakin nuorten ikäluokkien preferoivan lyhytaikaisten työsuhteiden mukanaan tuomaa vapautta pitkiin työuriin verrattuna. Toiset taas sanovat työelämäodotusten olevan nuorillakin melko perinteisiä ja vakautta suosivia. Riippuu kai, keneltä kysytään. Joillakin on nurkan takana odottamassa kaksi uutta mahdollisuutta yhden epätyydyttävän tilalle. Jotkut kokevat muuten vain kaikkivoipuutta. Jotkut taas turhautuvat loputtomiin yrityksiin löytää edes yksi vihreä oksa.

Yhdenlaista silpputyötä on tämäkin kotikylän kulttuuritoimen työpaikka. En pidä itseäni aivan noviisina EU-projektien - lähinnä opetustoimeen ja aluekehitykseen liittyvien - kanssa, ja rohkenen väittää, että vastuu ja työmäärä eivät ole täysin linjassa tarjottuun työaikaan ja palkkaan nähden. EU-rakennerahastohankkeissa ei aina ole tarjolla - tosin väitän, että hakuvaiheessa vielä harvemmin osataan edes pyytää - asiallista määrärahaa henkilöstön palkkaukseen. Eurolla saa euron työpanoksen ja puolella eurolla puolikkaan. Suurin odotuksin aloitetut ja sinänsä hyviä asioita ajavat EU-hankkeet liian usein jäävät kauaksi tavoitteistaan. Voidaan kysyä, onko niitä vetämään saatu rekrytoitua parhaat voimat, vai onko hankehakemuksella ajettu esimerkiksi jonkin organisaation työvoimapoliittisia tai vastaavia toissijaisia tavoitteita. Jos tästä kysymyksestä on selvitty puhtain paperein, voidaan esittää vielä jatkokysymys oikeasta resursoinnista.