Takaisin kotipuuhiin

Pohjoisesta kotiuduttiin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Hämeessäkin on vielä ympäri vuorokauden valoisaa, mutta eri tavalla kuin Lapissa. Ennen kotiinlähtöä teimme vielä pienen ulkomaanmatkan ajellen Ruotsin puolella Aareavaaran ja Pajalan maisemissa ja tutustumalla Kengiksen 1600-luvulta periytyvään ruukkimiljööseen.

Kun lomapäiviä tältä erää oli vielä jäljellä, tilasin kotipihaan siirtolavan. Pari päivää on nyt siirretty enemmän tai vähemmän huonosti kompostoitunutta biomassaa ulkorakennuksen takaa lavalle. Aluksi vastaava homma oli tehtävä joka toinen vuosi. Kun hankimme oksasilppurin ja saimme oksat pullistamasta kasaa, selvittiin edellisen tyhjennyksen jälkeen kuusi vuotta.

Mutta kompostointijärjestelmä kaipaa kehittämistä. Priimalaatuista multaa saatiin nyt viisi säkillistä. Enempäänkin olisi varmasti mahdollisuus.

Taimenen maisemissa

Juhannusaaton aurinkoinen sää kääntyi juhannuspäivän aamun mittaan epävakaiseksi. Ukkonen jyristeli tunturien takana ja sadekuurojen välit lyhenivät lyhenemistään.

Kun ukkonen etääntyi, päätimme lähteä nauttimaan iltapäiväkahvit Kuertunturille, joka 445-metrisenä on Ylläksen alueen seitsemästä tunturista matalin. Ajoimme auton kevättalven seminaareista tutun Saku ry:n Kuerkievarin pihaan, josta pääsi suoraan ylös vievälle polulle.

Vähäisestä korkeudestaan huolimatta näköalat Kuerin huipulta sateisenakin päivänä olivat laajat. Rautuvaaran vanha kaivostorni kohosi etelän suunnassa ja isot tunturit pohjoisessa.



Kuer-nimi tulee saamen kielen taimenta tarkoittavasta kouder-sanasta. Tunturia paremmin taimen sopii hyvänä kalajokena tunnetun Kuerjoen ja sen putousten, Kuerlinkkojen, nimeen.

Iltaa kohden jyristelee jälleen.

Juhannus

Juhannusaaton päiväretkelle lähdettiin vasta illansuussa. Suuntana oli Kesänkitunturi. Patikkamatka mökin pihasta ei ollut pitkä, ja tunturin nimi keskikesän juhlaan sopiva. Monella muullakin oli samankaltaisia ajatuksia, ja väkeä tuli vastaan isommissa ja pienemmissä ryhmissä. Enemmistölle riitti lakien välistä kulkeva polkureitti. Yksi retkikunta oli päättänyt viettää yön tunturissa ja pystyttänyt teltan matalamman laen suojaisaan rinteeseen. Me suuntasimme rakkaa pitkin korkeimmalla kohdalle 535 metriin.





Huippu ei ole edes Yllläksen alueen korkeimpia, mutta se on helposti saavutettavissa verrattuna vaikkapa suunnilleen samankorkuiseen Aakenuksen Moloslakeen. Kelpasi sieltäkin katsella juhannus-Lappia. Naapurissa Lainiotunturi, vähän kauempana parturoidut Levin rinteet, vielä etäämpänä Pallaksen alueen huiput. Ja paljon auringossa kylpevää suota, metsää ja taas suota. Kiikarilla näki, kun liput nousivat tuntureiden kainalossa Äkäslompolon kylän talojen salkoihin.

Eväiden syönti on aina patikkaretken kohokohta. Meetwursti-juusto-vihannesleipiä ja raikasta vettä tänäänkin, mutta juhannuksen kunniaksi kahvin sijasta kuohuviiniä.



Palatessa laskeuduttiin suoraan Tahkokurun laavulle, josta jatkettiin samantien mökille. Äkäslompoloa lähestyttäessä korva tavoitti haitarin ja laulajan järven rannasta. Tanssikansalle tarjottiin ainakin Hopeista kuuta.

Suoretkellä

Juhannusaatonaaton päiväretkikohteeksi valikoitui Teuravuoma, Suomen suurin suoalue. Alueesta lähes 5 800 hehtaaria kuuluu Natura 2000 -verkostoon. Kulkeminen suolla on helppoa vuosina 2000-2003 uudelleenrakennetun pitkospuureitin, paikallisittain telatien, ansiosta.



Alunperin telatie rakennettiin helpottamaan kolarilaisten Kurtakon, Venejärven ja Teurajärven kylien välistä liikennettä vuosina 1868-1881, samoihin aikoihin, kun etelän liikenneoloja kehitettiin ja hajanaista maata yhdistettiin rautateiden rakentamisella. Alkuperäistä telatietä ylläpidettiin paikallisin voimin aina 1960-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen valtion ylläpitämän maantieverkoston kehittyminen yhdessä kylien tyhjenemisen kanssa vähensi telatien tarvetta, ja pitkospuut jäivät lahoamaan suohon.

Viime vuosikymmenen alussa telatie rakennettiin uudelleen Lapin ympäristökeskuksen, Lapin yliopiston, Kolarin kunnan ja työvoimahallinnon hankkeina pääosin EU-rahoituksen turvin. Tarkoituksena oli parantaa Ylläksen vetovoiman potentiaalista nauttivan mutta samalla hiukan sen varjoon jäävän lähialueen matkailullista vetovoimaa ja edistää matkailuyrittäjyyden edellytyksiä. Sanotaan, että telatien uudelleenrakentamisprojekti käänsi monen paikallisen mielet aiempaa EU- ja Natura-myönteisimmiksi ja lähensi kyliä uudelleen paitsi toisiinsa myös keskustaajamaan.

Kävelimme telatien alkuperäistä linjausta noudattelevan noin kymmenen kilometrin lenkin Kurtakosta Särkilehdon polkuristeykseen ja takaisin. Vaikeakulkuiset paikat ylittävine pitkospuineen, laavuineen ja lintutorneineen alue on mitä mainioin kohde luonto- tai muulle retkeilylle.



Enemmänkin kulkijoita pitkospuille olisi tänään mahtunut. Suurin osa telatien kulkijoista edusti paikallista hirvieläimistöä. Nuoret porot tulivat hyvin lähelle, mutta sitten väistivät suon puolelle. Taisivat vieraskoreasti todeta, että omat sorkat kantavat suolla paremmin kuin kaksijalkaisten kengät.

Juhannuksen alla on tapana käydä viinakaupassa. Niinpä vierailimme aikaisemmilta pohjoisen reissuilta tutussa poikkeamiskohteessa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Lisää lentokoneenhylkyjä

Tiedustelu-, tulenjohto- ja huoltolentojen tähystäjänä talvi- ja jatkosodassa menestyksellisesti toiminut ja ansioistaan Mannerheim-ristillä palkittu luutnantti Kahla lähti viimeiselle lennolleen aamulla 23.10.1944. Nyt tiedusteltavana olivat entisen aseveljen toimet. Lentäjänä toimi toinen kovissa paikoissa taistellut mies, kersantti Liinamaa. Lentokoneena oli miehille tuttu työkalu, alankomaalaisperäinen Fokker C.X -tiedustelukone tunnukseltaan FK-104. Näitä koneita Suomella oli kaikkiaan 39 kappaletta, joista suurin osa, 35 kpl, oli valmistettu lisenssillä Valtion Lentokonetehtaalla Suomessa. Kyseinen yksilö FK-104 oli miehistönsä tapaan kovia kokenut. Se oli joutunut tekemään vauhdikkaan pakkolaskun omalle puolelle linjoja Äänislinnan pohjoispuolella, kun neuvostoliittolaiset olivat ampuneet polttoainetankin puhki. Koneen silloiset lentäjät säästyivät vähin vammoin ja konekin saatiin aikanaan korjattua.

Lapin sodan "punaisen lokakuun", ilmavoimille raskaimmat tappiot aiheuttaneen sotakuukauden aikana, kävi huonommin. Kahla ja Liinamaa eivät palanneet Fokkerillaan tukikohtaan määräaikaan mennessä. Syy selvisi, kun radiotiedustelu sai saksalaisten radioviestin "Suomalainen tiedustelukone ammuttu alas". Kahla ja Liinamaa jäivät toisen maailmansodan viimeisiksi kaatuneiksi suomalaisiksi lentäjiksi. Koneen hylyn ja lentäjien jäännökset löysi vasta syksyllä 1945 paikallinen maanviljelijä.


FK-104:n hylyn jäännökset Hanhimännikön lounaiskolkassa Kittilässä.

Kun sunnuntaisen Junkers-hylyn keikan jälkeen lentokoneasia alkoi kiinnostaa enemmän, löytyi vinkki myös tästä Fokkerista. Lisätietoa tarvittiin, ja soitin Ilkalle. Hän oli iltavuorossa, mutta heti sotahistoriallisen kirjaston kimppuun päästyään soitti takaisin ja alkoi löytyä paikkanimiä. Pyhäjärvi oli nimeltään maanviljelijä, joka hylyn löysi. Tällä suunnalla sukunimet ovat usein myös paikkanimiä (talvisin olemme vuokranneet mökkiä Hannu Ylläsjärveltä, moni muistaa 1970-luvun hiihtäjän Pertti Teurajärven, ja Äkäslompolo on kuulemma kylän alkuperäisten asukkaiden yleisin sukunimi). Nyt pelkkä Pyhäjärvi olisi kuitenkin vienyt väärälle puolelle Aakenustunturia. Sitten Ilkka löysi täsmällisemmän putoamispaikan: Hanhimännikkö. Karttasana Hanhimännikkö löytyy nykyisestäkin maastokartasta, karttalehdeltä U424. Aakenuksen takaa kiertävältä maantieltä Jolhikkoon johtavaa soratietä noin viisi kilometriä ja sen jälkeen Muusaan vievää pikkutietä kolmisen kilometriä. Polku Fokkerin hylylle kulkee männikön laitaa sen lounaiskulmaan.

Ja vanhempaa historiaa niin, että huimaa

Hylkyretkellä tutustuttiin myös pariin luontoreittiin. Äkässaivolla ihailtiin kalaisaksi kehuttua Äkäsjokea ja sen varrelle syntynyttä saamelaisten uskontoon liittynyttä palvontapaikkaa, Seitapahtaa.


Äkässaivon 30 metriä korkeaa, Seitapahdaksi kutsuttua kallioseinämää voisi nykykristitty kutsua vaikkapa luonnon alttaritauluksi.

Karelideiksi kutsutaan pitkän keston historiallisia ilmiöitä tutkivissa tieteissä, kuten geologiassa, sitä vuorijonoa, joka maapallon ollessa paljon nykyistä nuorempi kulki nykyisen Itä-Suomen alueelta läntiseen Lappiin. Vuorijono oli osa nykyisestä Ruotsista Venäjän Karjalaan (tuntuu hassulta käyttää tällaisessa yhteydessä maapallon historiassa silmänräpäystä edustavaan hetkeen kuuluvia valtioiden tai alueiden nimiä, mutta niinhän ihminen on aina pyrkinyt ottamaan havaitsemansa tai kuvittelemansa asiat hallintaansa nimeämällä tai käsitteellistämällä ne itselleen sopivalla tavalla) ulottunutta laajempaa Svekokarelideiksi kutsuttua muinaisvuoristoa.

Mannerlaattojen liikkuessa ja törmäillessä – vielä 400 miljoonaa vuotta sitten Fennoskandian uskotaan sijainneen maapallon päiväntasaajan vaiheilla (se siitä ikuisesta Pohjolan peruskalliosta) - vanha kallioperä rypistyi, ja näitä noin neljän kilometrin korkeuteen kohonneita vekkejä kutsutaan Svekokarelideiksi tai Karelideiksi. Samoihin aikoihin Karelidien synnyn kanssa – tuossa historiassa asiat eivät ole niin päivän tai tunnin päälle – ensimmäisten eliöiden uskotaan alkaneen tuottaa happea ilmakehän ja siten vähitellen mahdollistaneen elämän monimuotoistumista. Vuosimiljoonien eroosio on kuluttanut vuoret nykyisiksi muutaman sata metriä merenpinnasta nouseviksi tuntureiksi.


Aakenuksentien varressa sijaitsee ikivanhan tulivuoren kraateri.

Paitsi nyky-Alppien korkuisia, Karelidit olivat jännittävä vuoristo siksikin, että ne olivat tuliperäisiä. Maankuoren alla oli nykyistä runsaammin planeettamme syntymisen aikaista lämpöenergiaa, mikä piti myös maankuoren päällä vaikuttavan kivenmuodostustoiminnan vilkkaana.

Tuliperäistä toimintaa esittelee Linkuvuopajan tulivuoripolku.

Patikointivälipäivän roots-ilta

Tänään ei lähdetty patikoimaan. Jo jonkin aikaa on ollut mielessä, että näillä seuduin voisi viettää aikaa hiukan enemmän sen mukaan kuin työ- ja muut aikataulut sallisivat. Myös kissaveljekset olisi mukava tutustuttaa pohjoiseen ilmastoon. Päivä käytettiin paikalliseen vapaa-ajan asuntotarjontaan tutustuen. Tutkailtavaa oli laidasta laitaan meidänkin kategoriassamme.

Iltalenkille ajateltiin lähteä kotoiseen tapaan hölkäten. Vaelluskartan perusteella valitsimme reitiksi Kesänkijärven kierroksen. Lenkistä tuli roots-ilta. Paljon kuljetulla järven eteläpuolen polulla mäntyjen isot juuret tekivät hölkästä aivojumppaa (sanotaan, että metsämaastossa kulkeminen on hyvää harjoitusta myös aivoille, kun ne joutuvat pikavauhtia tekemään päätöksiä lähes jokaisen askeleen paikasta). Kaatuneet rungot tarjosivat estejuoksuelementin. Minun on tunnustettava, että en muista harjoittaneeni maastojuoksua tai -hölkkää sitten armeija-aikojen. Se oli haasteellista, vaikka kovaa emme menneetkään.

Tutuilla reiteillä lumettomaan aikaan

Valoa riittää ympäri vuorokauden toisin kuin valoisimpaankaan aikaan kotikulmilla. Nukkumaanmeno tahtoo viivästyä, mutta ei se lomalla isommin haittaa.

Maanantain päiväretki tehtiin aloittaen patikointi suoraan mökin pihasta. Suunnattiin hiihtokeleiltä tuttuja reittejä Karilan kautta ylös Kotamajalle, Muonion kunnan puolelle. Talvisin niin vilkas, viideltä eri suunnalta tulevan ladun yhdistävä risteysalue oli juhannusviikolla hiljainen. Joku vaeltaja sentään teki kodassa lounasta.


Kawaii-joen silta. Karilassa Äkäsjoen ylittävä silta on pieni ja nätti, kuten jokikin tällä kohden.

Jatkoimme edelleen ylöspäin Kukas-tunturille. Laelle päästyä kävelimme helppokulkuista tunturinummea tuulensuojaan itärinteelle ja nautimme eväskahvit. Kaukana etelän suunnalla näytti satavan, mutta Kukaksella aurinko lämmitti evästauon viettäjiä. Koillisessa eilisen reittimme Aakenus kylpi auringossa.


Kukastunturin laelta näkyvällä Äkäsjoen uomalla on vielä matkaa ennen laskua Muonionjokeen, täkäläisittäin Väylään.

Junkersin maalliset jäännökset maastossa

Vuosina 1930-45 Saksassa valmistettu Junkers Ju-52-3 on ollut suosittu lentokonetyyppi viime päivien historiamuisteluissa, kun tyypin yhden edustajan, Aero Oy:n Kaleva-koneen, pudottamisesta tuli kuluneeksi 70 vuotta 14.6. Kalevan pudotus Moskovan rauhan aikana liittyi tavalla tai toisella ajankohtaiseen suurvaltapolitiikkaan ollen mahdollisesti neuvostoilmavoimien tökerö joskin vailla suurempaa tarkoitusta ollut ylilyönti Viron miehitykseen johtaneessa saarto-operaatiossa.

Kaleva oli siviilikone, joka koki kovan kohtalon suursodan vuoksi. Moni "Tante Ju" lensi viimeisen lentonsa varsinaisissa sotatoimissa, olihan se Saksan ilmavoimien Luftwaffen tärkein kuljetuskonetyyppi. Sotilaskäytössä koneen etuna kuitenkin oli se, että sille kelpasivat melko lyhyet ja huonokuntoiset kiitotiet, se oli vakaa lennettävä myös raskaasti kuormattuna eikä säikkynyt huonoja lentosäitä.

Kuitenkin vuoden 1944 helmikuun ensimmäisen päivän lumipyry Länsi-Lapissa oli liikaa Rovaniemelle tukeutuneen Transportstaffel Fliegerführer Nord/Ostin (Tr.St.Fl.Fhr.N) Ju-52-3:lle. Tämän, yhden viidestä yksikkönsä Ju-52:sta, tunnus oli P4+CH. Messerschmitt Bf 110 -hävittäjien varaosia kuljettaneen Junkersin lentäjät eksyivät reitiltä, ja huonon näkyvyyden vuoksi törmäsivät Aakenustunturin toiseksi korkeimman laen, Moloslaen koillisrinteeseen.


Luftwaffen Tr.St.Fl.Fhr.N:n Ju-52-3 P4+CH:n hylyn osia on maastossa yhä selvästi nähtävissä. Paikka on ainakin geokätköilijöiden suosiossa.

Jälkikäteen on päätelty, että kuljetuskoneen ohjaaja, vääpeli Rochna, radisti, alikersantti Meyer ja mekaanikko, alikersantti Kulin saivat surmansa heti. Sen sijaan konekivääriampuja, alikersantti Brande haavoittui vakavasti, mutta eli useita päiviä. Hän ampui hätäraketteja, mutta Levillä sijainnut suomalainen ilmavalvonta-asema ei niitä huonon sään vuoksi huomannut. Paikallinen väestö ilmeisesti havaitsi hätäraketit, mutta asiaa pidettiin sääilmiönä. Branden kerrotaan epätoivoissaan surmanneen itsensä.

Huhtikuussa 1944 suomalainen hiihtopartio löysi Junkersin hylyn. Yllättäen koneesta löytyi elossa ollut koiranpentu, joka oli henkensä pitimikseen syönyt isäntiensä ruumiita. Hiihtopartion johtaja ylikersantti Salovirta päätti ottaa koiran omakseen ja antoi sille nimen Junkkeri.

Tosin paikalliset tarinat kertoivat, että ensiksi Junkersin löysivät poroja paimentamassa olleet pojat ja että koneen arvokkaimpana lastina olleet huomattavat rahasummat olisivat päätyneet asiattomiin käsiin ennen suomalaispartion tuloa paikalle. Suomalaissotilat ilmoittivat löydöstään saksalaisille, jotka hakivat hylystä ruumiit sekä arvokkaimmat komponentit eli radio- ja suunnistuslaitteet. Sen jälkeen he räjäyttivät hylyn. Sotahistorian suuria linjoja hiukan oikoen voisi ajatella, että "aseveljelle ei jätetä" oli jo ajan henki pohjoisessa. Suomen sodankäynti nähtiin Saksan sodanjohdon silmissä jo erillissotana. Olihan operaatio Birkeä, saksalaisten joukkojen vetämistä Suomesta Pohjois-Norjaan, valmisteltu edellisestä syksystä alkaen.


Mahtavatko riviliittimien ruuvit olla yhä niissä asennoissa, joihin mekaanikko Stephan Kulin ne joskus käänsi?

Aakenuksen yli

Aakenukselle lähdimme hetken mielijohteesta. Ajoimme Kittilän tielle ja poikkesimme sieltä Totovaaran vuonna 1962 rakennetulle savottakämpälle. Kämpältä lähtee useita vaellusreittejä Aakenuksen maastoihin. Yhden valittuamme huomasimme pian kulkevamme väärää reittiä Junkersin hylkyä ajatellen, ja yritimme päästä oikealle reitille pitkin Vasalakea nousevaa polkua. Jonkin aikaa noustuamme ja yhden puron ylitettyämme Palasimme kuitenkin takaisin, kun maasto kävi maihinnousukengille liian soiseksi.

Uuden alun jälkeen suuntasimme kohti tunturia. Ylhäälle tultua päätimme pysytellä siellä ja valitsimme reitin Moloslaen kautta. Vaihtoehtoinen reitti hieman alempaa porokämpän kautta koukaten olisi ollut hiukan idempi mutta taatusti nopeampi. Kävely isolohkareisessa rakassa ei ole vauhdikasta hyvilläkään kengillä. Maisemat olivat kyllä hienoja.


Hylkypartion kauniimpi jäsen valloittamassa 530 metriä merenpinnasta kohoavan Moloslaen.

Matkavarusteeksi otettiin teleskooppimalliset kävelysauvat, yksi henkeä kohti. Se oli mainio valinta. Hankalimpia kivikkoja lukuunottamatta sauva antoi miellyttävää tukea liikkumiseen, ja teleskooppi mahdollisti pituuden säätämisen maaston mukaan.


Aakenuksen korkeimpien lakien, Moloslaen ja Pallilaen välisessä Vaulokurussa oli vielä paksulti lunta.

Eväänä oli kahvia ja ruisleipää. Ne nautittiin vasta loppumatkasta Metsähallituksen kodalla lähellä lentokoneen hylkyä.

Patikkamatkaa taisi tulla harharetkineen kaikkineen puolisentoista peninkulmaa. Ei paljon, mutta suurten korkeuserojen ja vaikeakulkuisen maaston vuoksi ei ihan kevyttäkään. Lapin kesässä edes illan tuloa ei huomannut.

Pohjoiseen

Tihkusateinen sää toivotti matkustajat tervetulleiksi rataverkkomme pohjoisimmalle liikennepaikalle. Autojen purkuruuhka Kolarin rautatieasemalla ei ollut läheskään sellainen kuin talvisesongin aikaan. Silti kiireisimmät ahtautuivat Gfot-vaunuun heti, kun se oli tyhjentynyt Helsingistä kuljetetuista autoista. Olettivat kai, että uudemmat Hccmqqr:t voitaisiin purkaa ajamalla niihin kuormatut autot tyhjän Gfot:n läpi. Mutta eihän se niin toimi, vaan Hccmqqr:t piti siirtää ensin viereiselle raiteelle omalle purkurampilleen. Veturina toiminut Dr16 nro 2809 oli paikkamaalattuna melko surullisen näköinen ilmestys lähempää katsottuna.



Vuokraamamme mökki sijaitsi eri puolella taajamaa kuin talviset majoituspaikkamme. Nyt latujen läheisyys ei ollut tärkeää. Hirsimökki on juuri sopivan kokoinen.



Kissaveljekset jäivät kotipuoleen hyvään hoitoon, mutta eläinseurasta piti huolta kaksi poroherraa, jotka olivat paikalla toivottamassa vieraat tervetulleiksi. Porot viihtyivät mökin pihapiirissä pitkään välillä syötävää hamuten ja välillä sitä märehtien tai muuten lepäillen. Illan tullenkin ne ovat käyneet tervehtimässä.



Iltapäivällä sade taukosi. Kävimme ostamassa kyläkaupasta pyyhkeen ja vaelluskartan. Kovin moni äkäslompololainen palveluyritys ei pidä oviaan auki matkailullisesti näin hiljaisina aikoina.

Kartan kanssa lähdettiin kävelylenkille. Todettiin, että viimeviikonloppuisen jalkojen ihoa kuluttaneen kävelyretken rasitukset alkavat olla ohi. Nousu Pirunkurua Kesänkitunturiin nosti hien pintaan, mutta ylhäällä raikas tuuli vilvoitti. Alas tultiin loivempaa rinnettä ja talvisia latu-uria pitkin palattiin takaisin lähtöpisteeseen. Tähtipoluksi nimetyn reitin pituus ei ole kuin kahdeksan kilometriä, mutta tasaisten maiden kulkijana aivan kevyeksi sitä ei voinut sanoa. M/91-maihinnousukengät osoittivat toimivuutensa tunturirakassakin.



Kesängille noustessa päästiin tekemään lumipalloja. Ennen moista ei ole kesäkuussa tullut harrastettua. Varjoisissa tunturikuruissa on vielä rakeista lunta.



Illalla saunottiin ja vilvoiteltiin mökin kuistilla. Mökkejä harvapuustoisella hietakankaalla on melko tiheästi, mutta vain harvassa on nyt lomailijoita.

Viimeinen kokous

Olisiko ollut ex-poliitikko Rosa Meriläinen, kun taannoin jossakin kirjoitti mielestäni oivaltavalla tavalla, miten nelikymmenvuotiaana ihminen on tietyssä mielessä elämänkaarensa lakipisteessä. Työelämässä ollaan tultu näköalapaikalle, jossa voidaan melko perustellusti ennakoida edessä vielä olevat mahdollisuudet ja samoin se, mikä ei enää ole saavutettavissa. Aletaan kokea jo niitäkin tilanteita, joissa itseä nuoremmat alkavat mennä urapoluilla ohi. Samaten joudutaan ehkä luopumaan jostakin, mitä on aiemmin saavutettu.

Kuusi vuotta sitten keväällä matkustin kotiin vastaavantyyppisestä tilaisuudesta kuin nyt. Samalta ilmansuunnaltakin, joskin vähän kauempaa: silloin kokouspaikkana oli Kuopio. Olin saanut tietää, että tulen todennäköisesti nimitetyksi tutkintotoimikuntaan, ammatillisen koulutuksen piirissä melko muhevaan luottamustehtävään. Toimikunnan kausi on kolmivuotinen, ja kaksi kautta pääsin olemaan mukana.

Tämänpäiväinen kotimatka sujuu sen ajatuksen kanssa, että opetushallitus ei mitä todennäköisimmin minulle enää jatkokautta myönnä. Ei sillä, että olisi pitänytkään. Virheitä tai laiminlyöntejä en ole tehnyt. Mutta kolmikantaisessa - työantajia, työntekijöitä ja opettajia - edustavassa tutkintotoimikuntajärjestelmässä olen ollut viimeksimainitun ryhmän mandaatilla, vaikka opetustehtävissä en ole toiminut enää aikoihin. Kun monien tutkintotoimikuntien jäsenmäärää tulevalle kaudelle pienennettiin valtion tuottavuusohjelman nimissä, ei kolmelle opettajakuntaa edustavalle jäsenelle enää löytynyt tilaa. Tällöin on oikein, että vähiten opettajia edustava lähtee.

Kuluneet kaksi toimikautta ovat olleet antoisia ja opettavaisia. Toimikuntamme on työskennellyt äärimmäisen hyvässä hengessä ja hoitanut tehtäväänsä niinkuin sen pitää. Oli monia syitä pyytää kokouksen viimeinen puheenvuoro ja kiittää muita jäseniä, joista kaikki luultavasti jatkavat uudella toimikaudella. Syystäkin. He ovat hieno tiimi.

Mutta sille en voi mitään, että tämän yhden elämänvaiheen taaksejääminen panee mielen hiukan haikeaksi. Jos olisi aikaa, olisi ollut oiva tilanne kiertää poikittaisrataa Haapamäen kautta, kuten silloin kuusi vuotta sitten keväällä tein. Hitaiden junien vaihtoa olisi kelvannut odotella pilvisessä säässä paljosta luopumaan joutuneella liikennepaikalla. Paremmalla syyllä kuin silloin.

Riesaa tuhopolttajista

Taannoin ostaessani kotikylän junamaatista lippua tämänpäiväiselle työmatkalle ilahduin, kun huomasin, että Kuopion aamupendolino kulkee tänäkin kesänä. Ilo kokousaikatauluun mainiosti sopivasta junayhteydestä oli ennenaikainen, kun Pendolino oli reilut puoli tuntia myöhässä pääkaupunkiseudun radanvarsituhopolttojen vuoksi.

Liikenteenohjaus ja veturinkuljettaja tekivät parhaansa aikataulun kiinnikuromiseksi, ja pääradalla paineltiin alun kolmatta sataa kilometriä tunnissa. Poriin matkaaville oli järjestetty linja-autokyyti.

Mutta siitä ei VR:ää voi kehua, että radionkuuntelumahdollisuus on lopetettu. Kuuluin siihen puoleen prosenttiin junamatkustajista, joka kuunteli VR:n tarjoamaa radiota lähes jokaisella IC- ja Pendolinomatkalla. Täytynee hankkia sellainen MP3-soitin, jossa olisi kelpo radio. Olisiko suosituksia?

Junat kuulemma saattavat myöhästellä vielä pitkään. Illalla on tarkoitus lähteä pidemmälle reissulle, mutta kun auto on ajettu vaunuun ja oma makuuvaunuhytti löydetty, on kaikenlainen kiire loppunut omalta kohdalta vähäksi aikaa.

Jokin kalustonkierrollinen seikka oli kai sen takana, että kotikylässä näkyi pitkästä aikaa perinteisen mallinen taajamajuna. Aamun toinen R-juna etelän suuntaan ajettiin Sm1 nro 6028/6228:lla.

Automuseossa

Työmaan hallituksen kesäkokous pidettiin perinteiseen tapaan pitkin vesireittejä. Nyt kohteena oli Mobilia-museo. Teemanäyttely "Peltitähdet" esitteli elokuvissa esiintyneitä autoja. Monet ovat olleet ylihienoja ajankuvaan nähden, koska erikoisuuksilla on ollut tapana näkyä ja säästyä.

Sen verran piti esittää tekniikanmuseomiestä, että kysyin oppaalta ensin sotaelokuvien kuorma-auton puukaasuttimen toiminnasta ja sitten niin mustamaijana kuin Pelle Hermannin autona esiintyneen Goelette-Renaultin lajitoverien mahdollisesta työurasta Posti- ja Telelaitoksella 1970-luvulla. Tällaiset ovat ikäviä museovieraita. Anteeksi.

Kotiin palattua odotti työ, mitä olen lykännyt aina tarpeen ilmenemiseen saakka: räystäskourujen puhdistus. Laiskuudeksi ehkä luulee. Mutta korkeanpaikankammoisen on helppo löytää itsensä voittamisen paikkoja.

Kotikylästä keräillään irtopäitä. Se ei ole oikein soveliasta. Eihän näillä savimailla mitään sellaista, ainakaan sitten kahdeksantoista jälkeen.

Avajaispäivä

Veturimuseo avasi ovensa jo kesäkuun alussa, mutta tänään vietettiin varsinaista avajaispäivää. Avajaiset haluttiin pitää samaan ajankohtaan kylän markkinoiden ja lentopalloturnauksen kanssa, kun väkeä on liikkeellä runsaasti.

Viimeöisten rientojen jäljiltä kävelyni oli sen verran huonoa, että minusta ei ollut kuin bensanhakijaksi ruohonleikkaajille.

Yhteistyökumppanin Suomen Rautatiemuseon laatima perusnäyttelyn ensimmäinen uudistettu osuus, Hämeenlinna-Tampere-Turku-radan historian esittely, on hieno. Vastaavaa ei ole täällä ennen nähty.


Yhteistyön omenapuun istuttivat Akaan kaupunkia edustanut vapaa-aikalautakunnan puheenjohtaja Leena Mankkinen, Suomen Rautatiemuseon johtaja Matti Bergström ja Museoveturiseura ry:n edustaja Esko Peranto.

Avajaisten ohjelmassa oli haitarinsoittoa, puheita, pientä purtavaa ja omenapuun istutus. Lohjalla kasvaneen rautatieomenapuu pantiin maahan Akaan kaupungin, Suomen Rautatiemuseon ja Museoveturiseuran yhteistyön merkiksi ja yhteisesti näiden kolmen tahon edustajat istutuksenkin hoitivat. Nyt ei muuta kuin vivat, crescat, floreat!

Walking in the rain

Kesäperinteisiimme kuuluva puolimilitaarinen Kesäyön marssi -kuntoliikuntatempaus käveltiin viime yönä Vantaalla. Helsingin puolellakin poikettiin. Ensi kertaa tapahtuma oli nimensä veroinen: lenkit – vaihtoehtoina 10, 20, 30 ja 40 kilometrin matkat - käveltiin illan ja yön aikana, kun aikaisemmin on taivallettu ensin perjantain ja lauantain välisenä yönä ja uusi lenkki lauantaipäivänä. Syystä tai toisesta lauantaipäivien koitokset jäivät yleensä paremmin mieleen. Edellisen kerran isoja muutoksia tehtiin kaksi vuotta sitten, kun tapahtuma siirrettiin Tuusulanjärven maisemista Vantaalle.

Ennakolta tuntui, että kerran 40 kilometriä olisi helpompi kuin saman vuorokauden sisällä kaksi 30 kilometrin lenkkiä. Näin varmasti olisi ollutkin, ellei sää olisi ollut sateinen ensimmäistä kertaa marssin historian aikana. Sade ei ollut voimakasta, mutta jatkuva tihku kasteli maihinnousukengät. Kumisaappaita ei olisi voinut ajatellakaan kävelyalustojen ollessa pääosin kovia. Kosteus irrotti hiertymäsuojiksi jalkapohjiin teipatut liimasiteet ja johti aikaa myöten ihon rikkoutumiseen. Ihmisvartalo varoo luontaisesti astumista kipeille kohdille. Silloin askel ei ole enää luonnollinen, ja kuormitusta tulee liikaa sellaisille lihaksille ja nivelille, joille ei pitäisi. Yhtä kaikki, neljän peninkulman tuloksena oli märät kengät ja kipeät jalat.



Reitit kulkivat välillä hiljaisissa puistoissa, välillä kuntoradoilla. Jossain kohden seurailtiin Kehä III:n jymisevää vartta, paikoin taas vierellä hiljaa virtasi Vantaa. Yökahden aikoihin omat kilometrimme täyttyivät, ja Hakunilan urheilupuiston valot kutsuivat maaliin.

Eipä ainakaan tarvinnut jäädä lämmittämään kosteaa telttaa. Moottoritie oli hiljainen. Aamun sarastun oli pilvien himmentämä, mutta tarjosi valoa matkalaisille. Aamuyöllä lämmitettiin vielä sauna. Nukkumaan ehdittiin kolmisen tuntia.

Muutama kuva tapahtumasta.

Raidebanaani

Maantieteilijäksi itseään kutsunutta konsulttia kuunnellessani aloin melkein katua, että en aikanaan ryhtynyt opiskelemaan maantiedettä. Koulussa se kuului mieliaineisiini, ja pärjäsin siinä muistaakseni ihan hyvin. Maantieteilijän työsarka vaikutti mielenkiintoiselta. Infastruktuurisuunnittelijana voisi tällainen pikkutarkkoja kädentaitoja osaamaton tehdä monenlaista sellaista, mitä pienoisrautatieharrastajat tekevät. Ja keksiä nimiä infraskenaarioille. Jonkun maankolkan yksi tulevaisuudenvaihtoehto on nimeltään Raidebanaani. (Jos olisi tarpeen vaihtaa blogin nimeä - tarvetta kieltämättä olisi, omalla nimellä kirjoitettavien aika oli joskus viime vuosikymmen alussa, ja nykyään vain poliitikot sortuvat tällaiseen – Raidebanaania voisin lainata.)

Konsulttien täytyy ansaita leipänsä, ja hyvä keino siihen on luoda uusia tarpeita. Raidebanaaneita voidaan kaupata vaikkapa kehittämällä tarve nimeltä strategisen maankäytön suunnittelu. Maakuntakaavan ja yleiskaavan väliin voi näyttää jäävän suunnittelematon alue, mutta onko silloin kyse (1) maankäyttö- ja rakennuslain puutteista, (2) puutteellisista yhteistyökäytännöistä yleiskaavan laadinnassa vai (3) todellisesta tarpeesta uudelle suunnittelumuodolle?

Maantiedettä olisi ehkä ollut mukava lukea. Mutta viime aikoina on tuntunut siltä, että oikeustiede vasta hyödyllistä olisi ollut. Uusi hankintalaki ei ole helppo. Toisaalta sen soveltaminen taitaa sittenkin vaatia enemmän virkamiessitkeyttä hallintorutiineissa kuin tieteellistä pohdintaa.

Kylvösunnuntai

Kun uusi arkkipiispa oli radion kautta saateltu virkaansa, lähdimme piha-askareisiin. Loput keittiöpuutarhan istutukset salaatista maissiin ja porkkanasta kehäkukkaan tuli tehtyä. Nurmikon leikkuu oli neljäs tällä kasvukaudella.

Juuri leikkuun tultua valmiiksi yllätti sadekuuro. Tauko tuli sopivaan aikaan ja täytettiin kahvilla, jäätelöllä ja Hesarin sunnuntaisivuilla. Pentti Kourin nimen lukiessani ensimmäinen mieleen tullut sana oli kasinotalous. Periaatteessa olen kai jollakin tasolla tiedostanut, että 1980-1990-lukujen taitteen tapahtumat loivat suuren yleisön keskuudessa Kourista kuvan, jolla on sangen vähän tekemistä sen kanssa, millainen taloustieteilijä hän varsinaisesti oli. Hesarin artikkeli selvitti asiaa, joskin lehdelle ominaiseen tapaan ylisanoja ja viljellen ja henkilönpalvontaa ainakin sivuten.

Kissaveljekset pyrkivät auttamaan puutarhurin töissä möyhentämällä multaa ja tarjoamalla luonnonlannoitetta, mutta koska sellaista apua ei kaivata, sahasin viiden tuuman laudasta puutarhalehden suosittelemat suojat kylvörivien väleihin. Niiden pitäisi saada kasvimaa vaikuttamaan vähemmän kiinnostavalta kissan silmissä, kun vapaata kuopimistilaa on vain kapeiden kylvörivien verran.

Kaurisjahdissa

Päätimme viettää lauantai-illan peurametsällä. Auringon alkaessa painua mailleen suuntasimme auton nokan kohti Kylmäkosken syrjäteitä, Savikoskea ja Taipaletta. Kauaa ei tarvinnut odotella, kun metsistä alkoi tallustella eläimiä pelloille ja niityille pötsejään täyttämään. Valkohäntäpeuroilla, nykyään oikeammin valkohäntäkauriilla, on tapana aterioida kahdesti päivässä. Aamupala nautitaan heti herättyä ja päivällinen vasta auringonlaskun aikaan.

Tällä kertaa kauriit olivat melko arkoja eivätkä päästäneet kuvaajia niin lähelle kuin viimekeväisellä retkellä. Sigman 70-300-millinen perustelezoomi jätti kuvattavat kauas. Tai sitten valovoima loppui. Kuvattavien ujouden syynä lienee se, että näin alkukesästä moni kaurisrouva on hiljattain synnyttänyt, ja vastuu vasoista tekee varovaiseksi.



Montako kaurista löydät kuvasta?




Kehtaavatkin häiritä sisarusten tai kaverusten illanviettoa. Etualan kaksi nuorukaista katsovat tarkkaan kuvaajia. Neitonen taempana valmistautuu jo siirtymään metsän suojaan.



Viimevuotisilla vasoilla on kesäturkissaan vielä valkoisia täpliä. Teinielämään kuuluvat uhkarohkeat tempaukset, ja bambiparkouria on tultu harrastamaan maantielle. Vasemmalla näytetään loikan mallia kavereille.



Liiallinen rohkeus aiheuttaa vaaranpaikkoja. Tässä syy, miksi autoilijat eivät erityisemmin arvosta kauriiden akrobatiaharrasteita. Telezoomin käyttö tekee kuvasta liian läheltä piti -tilanteen. Tosiasiassa kauriiden reaktionopeus kiidätti ne kauas ennen kuin Mersun kuljettaja oli ehtinyt töötätäkään.



Taipaleen valkoinen peurakin nähtiin, tosin vain kaukaa. Lähistöllä asuvat kauriidenystävät ovat kertoneet, miten lajitoverit syrjivät pienenä oudon väristä vasaa, ja vain oma emo pysytteli lähellä. Sittemmin tämäkin yksilö on liittynyt laumaan. Nyt se kuitenkin näyttäytyi yksin.

Nyt ei kaivata yöpakkasia

Alkukesäflunssa on vaivannut perheemme kaksijalkaista kansaa. Kauniimpi on niiskutellut viimesunnuntaisesta juoksustaan saakka, ja minulle se iski kunnolla torstai-iltana. Perjantai töiden jälkeen meni lepäillessä.

Tänään puuhailtiin pihamaalla. Perinteinen perunanistutuspäivä on huominen Kustaanpäivä, mutta otimme pienen varaslähdön.



Kuva sopii oikeastaan myös viikon Valokuvatorstaihin, jossa aiheena on jazz. Yhdistävästä tekijästä Valokuvatorstain ja istuttamamme perunalajikkeen välillä lauloi Matti Jurva vuonna 1929.

Minikasvihuone pantiin paikalleen, pestiin ja sisustettiin kolmella tomaatin- ja kolmella kurkuntaimella. Lavakurkuntaimien saatavuus on ollut heikkoa. Nämä hiukan surullisennäköiset kurkunalut puolisoni sai aamulla torilta ilmaiseksi forssalaiselta taimikauppiaalta.

Onnea ja menestystä ammattiin valmistuneille

Arvoisat kollegat.

Rohkenen kutsua Teitä kaikkia tänään ammattiin valmistuneita kollegoiksi. Me kaikki emme toki ole opetusalan ammattilaisia. Mutta me jokainen olemme oman alamme ammattilaisia.

Tänä päivänä ammattitaito on asia, jota yhteiskuntamme tarvitsee. Käytännön ammattien työ ei enää ole yksinkertaista rutiinityötä. Siitä on viime vuosikymmeninä pitänyt huolen automatisointi ja niinsanottu Kiina-ilmiö. Samalla, kun käytännön työ on muuttunut, on sen vaatimustaso kasvanut. Parturi-kampaaja, merkonomi, automaatioasentaja, levyseppä-hitsaaja, datanomi, sähköasentaja, lähihoitaja, koneistaja, laitoshuoltaja, kosmetologi, koneenasentaja, suunnitteluassistentti, tietokoneasentaja ja moni muu työskentelee suurta asiantuntemusta ja itsenäisten ratkaisujen tekemistä edellyttävässä toimintaympäristössä ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa asiakkaiden ja teknologian kanssa. Jos termi "huippuosaaminen" vielä tämän vuosikymmenen alussa miellettiin lähinnä suppea-alaisen teoreettisen tiedon hallinnaksi tai joidenkin yksittäisten muodikkaiden ammattien yksinoikeudeksi, ollaan nyt herätty huomaamaan, mitä osaaminen varsinaisesti on. Ymmärretään, että todellinen osaaminen liittyy aina käytäntöön. Tiedämme, että osaamisen voi osoittaa vain käytännössä, puhuimme sitten ammatillisesta koulutuksesta, ammattikorkeakoulutuksesta tai tiedekorkeakoulutuksesta. Pelkkä tieto, vaikka sitä olisi miten paljon tahansa, ei jalostu osaamiseksi kuin vuorovaikutuksessa käytäntöön eli muuttuessaan joksikin, jolla on jotakin arvoa muille. Merkittävä seuraus tästä on, että jokaisen käytännön ammatin osaamisvaatimukset ovat tämän päivän työelämässä sangen korkeat.

Te, hyvät kollegat, ammattiinne valmistuneet, olette työ- ja elinkeinoelämän muutoksen eturintamassa. Olette osa niitä muutosvoimia, jotka nostavat käytännön ammattien ja konkreettisen osaamisen arvostusta. Olette opiskelleet ammattiinne sellaisen järjestelmän puitteissa, joka ei tunnusta osaamiseksi koulun penkillä istuttua aikaa, vaan ainoastaan sen, mitä käytännössä osoitetaan ammattiosaamisen näytöissä tai näyttötutkintojen tutkintotilaisuuksissa.

Saavuttamanne ammatillinen tutkinto ei ole pelkkää paperia. Paperinakin se toki on merkittävä. Toisin kuin perinteinen koulutodistus, se ei ole yksittäisen oppilaitoksen omilla kriteereillään antama paperi. Se on elinkeinoelämää edustavan ammatillisen neuvottelukunnan suorittamaan arviointiin perustuva – tai aikuiskoulutuksessa peräti tutkintotoimikunnan myöntämä - todiste siitä, että osaamisenne täyttää valtakunnallisesti määritellyt ammattitaitovaatimukset. Se on todiste osaamisesta omassa ammatissanne. Ette ole osoittaneet pelkästään tietävänne ammattiinne liittyvistä asioista teoriassa, vaan olette ammattiosaamisen näytöissä ja tutkintotilaisuuksissa osoittaneet osaamisenne käytännön työtehtävissä.

Tämänkaltaisissa juhlapuheissa olemme olleet siirtymässä osaamisyhteiskuntaan jo kauan. Rohkenen väittää, että vasta ammatillisen koulutuksen murros on käytännössä viemässä meitä sinne. Nykypäivän työelämä on niin vaativa, että ei ole oikein väittää osaamisyhteiskunnaksi menneen maailman oppiarvoyhteiskuntaa. Perinteisten titteleiden merkitys vähenee, mutta käytännön osaamisen merkitys kasvaa. Juuri Te, tutkinnon suorittaneet ja sitä suorittavat sekä teidän opettajanne, muu oppilaitoshenkilöstö, teidän perheenne ja läheisenne ja muut rinnallakulkijat, olette tämän kehityksen airuita.

Ammatillisen perustutkinnon, ammattitutkinnon tai erikoisammattitutkinnon suorittaminen on merkittävä saavutus. Sen eteen on tehty paljon työtä sekä koulussa että työelämässä tapahtuvan työssäoppimisen aikana. Se on saavutus, josta saa ja pitääkin olla ylpeä. Ammattiin valmistuneet, minulla on ilo ja kunnia onnitella teitä saavutuksenne johdosta ja toivottaa menestystä jatkossakin. Menestyksen eväät teillä on omasta takaa. Sen olette kiistattomasti osoittaneet suorittamalla tutkintonne.

Näinä päivinä monissa kouluissa lauletaan vanhan opiskelijalaulun sanoin: "Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus" - iloitkaamme siis, kun vielä olemme nuoria. Mutta nuoruuskaan ole itseisarvo. Se katoaa luonnollista tietä. Me voimme muuttaa latinalaisen säkeen muotoon "Gaudeamus igitur, periti cum sumus" - iloitkaamme siis, olemmehan taitajia.

Vielä kerran, onnea ja menestystä Teille, hyvät ammattilaiset.

(Virka on vienyt pois opettajan ja rehtorin tehtävistä, joten toisin kuin vielä viime keväänä, tänään en puhunut vanhan teollisuuskaupungin ammattikoulun juhlasalissa. Saanen siis luvan omistaa tämän lyhyen version kaikille ammattiin valmistuneille näin blogin välityksellä. Ja aivan erityisesti kiskoliikenneharrastetovereille Timolle ja Henrille entiseen naapurikuntaan.)

Työmatkapyöräilyä

Muutaman täkäläisen kollegan kanssa olemme ottaneet tavaksi mennä silloin tällöin polkupyörällä töihin. Matkaa tulee yhteen suuntaan hiukan reilut 20 kilometriä. Lähtöpesän sijainnista riippuen toisilla hiukan enemmän kuin toisilla. Viialalaisilla on kiusanaan mäki, toijalalaiset pääsevät vähemmällä.

En ole koskaan ollut erityinen aamulenkkeilyn ystävä, mutta täytyy sanoa, että aurinkoisena aamuna pyöräilytyömatka on oikeastaan aika mukavaa. Tänään tosin tuuli innostui kohtalaisen ja navakan rajoille ja aiheutti omat pikku vastuksensa peltoaukeilla.