lauantaina, lokakuuta 31, 2009


Hankala tapaus


Työviikon kaksi viimeistä arkipäivää menivät Hämeenlinnassa Suomen kasarmien kupeessa johtamisen erikoisammattitutkinnon eli JETin opinnoissa. Luokalleni en aikanani jäänyt, mutta lupauduin kulkemaan samaa polkua työyhteisömme JET-valmennettavien kanssa, kun olen ennenkin ollut.

Perjantaina päädyin muun joukon mukana psykologiseen testiin. Koulupäivän jälkeen kuljin kaupungin halki rautatieasemalle pää tavanomaista enemmän painuksissa.

Kyseessä oli C. Jungin nimiin pantu herkkyysaluetesti, jonka tulos järkytti. Testin mukaan normaaliolosuhteissa toimintani perustuu ennenmuuta aistihavaintoihin. Aistilliseksi en itseäni voi kutsua, mutta aikanaan opettaja-auskultoinnin aikana esiin tullut kinesteettinen profiili tukee tätä. Asia OK. Testi kertoi minun olevan kuormitettuna ennenkaikkea ajattelija. Edelleen hyvä, vaikka ero luppoaikojen aivolaiskuuteen nähden olikin hurja. "Jumalation, mulla on turbo", huudahdin, kun sain lasketuksi eron ajattelullisessa toiminnassa normaalin laiskanleppoisuuden ja kuormitustilanteen välillä. Intuitionaalinen visioääri olen niin normaaleissa kuin stressitilanteissakin. Myönnän. Huolestuttavalla puolella oli erityisesti kaksi asiaa. Ensiksi aistiohjautunut profiilini oli merkitsevästi heikompi kuormitettuna kuin normaalitilanteissa. Ääreishavaintokentän ja sen analysoinnin heikkeneminen voi käydä kohtalokkaaksi tiukan paikan tullen. Ymmärrän hyvin, mutta treenataan pyhänä taas. Erityisen järkyttävää oli, että Jungin mukaisessa tunteellisuudessa olen hyväksyttävän rajan alla niin normaaleissa kuin stressioloissakin.

Jossakin rautatieaseman lähellä sain pienen synninpäästön, kun muistin, että kyse oli työtilanteista. Voin allekirjoittaa monia.

Rovaniemen IC nro 50 oli täpösen täynnä Hämeenlinnasta etelään. Vasta Tikkurilasta pääsin istumaan nätin tytön viereen.

Ski Expossa emme ole käyneet aikoihin, mutta nyt aikataulu ja alennuslippu houkuttivat Messukeskukseen. Mukaan muovikassillinen mainoksia, kirja ja melkoinen säästö.

Kekri


Aurinkoinen pyhäinpäivä kului haravanvarressa valon laskemiseen saakka. Sitten hajauduttiin seurakunnan eri alueille kynttilöiden ja tulitikkuaskien kanssa.

Kekrin kunniaksi valkosipuliperunat oman maan antimista ja lyhdyt pihalle.

torstaina, lokakuuta 29, 2009


Valokuvatorstain vuorenpeikkojen luolassa


Valokuvatorstai-blogissa ollaan tällä viikolla vierailulla vuorenpeikkojen luolassa.



Peikkokin näyttää olevan kotona: Toro-kaivoskuormaaja kuvattuna kesällä 2005 Tytyrin kalkkikaivoksessa Lohjalla.

keskiviikkona, lokakuuta 28, 2009


Kravatti kaulassa


Muistan, kun joskus opiskeluaikana joku toi puolileikillään esiin ajatuksen toivotusta tulevaisuudennäkymästä. Asiat olisivat hyvin sitten, kun pikkupaikkakunnalla pääsisi rovastin, asemapäällikön ja nimismiehen kanssa samoihin kekkereihin kilistämään lasia. Muistan myös, että sellainen tulevaisuudenkuva – tietenkin kauan sitten mennyttä maailmaa jo silloin – kuulosti silloisen lama-ajan opiskelijoista hyvältä. Nykyään kai puhutaan tilastollisemmin rivitalosta, farmariautosta ja niin edelleen.

Mainitun kriteerin perusteella eilisiltainen Valkeakoski-päivän vastaanotto kertoi, että nyt pitäisi olla oikeastaan ihan hyvin. Tosin päivän syömättä olleena tuli ahdettua liikaa pyttipannua liian myöhään. Mutta puolisoni houkutti lääninrovastin juttusille, ja paikalliset olot huomioiden asemapäällikkö ja nimismies korvautuivat palomestarilla ja muutamalla rehtorilla.

Kulttuurin moniottelijana ansioitunut säveltäjä K. Rydman vastaanotti professorin arvonimen ja yhteisten kunnallisasioiden hoidossa ansioitunut ammattikoulun talonmies E. Laakso mitalin. Onnittelut molemmille.

Miehenä on helppoa, jos kutsukortissa lukee tumma puku. Mietittäväksi jää lähinnä kravatin väri. Naisia en kadehdi, paitsi hiukan puolisoni tyylitajua. Eikä sitäkään tarvitse kadehtia, kun miehenä pääsee niin helpolla.

sunnuntai, lokakuuta 25, 2009


Haravanheilutusta


Haravaa on nyt tullut heiluteltua kertaalleen tontin joka nurkalla. Valmis ei urakka ole, koska omenapuu kirsikasta puhumattakaan on käytännössä vielä täydessä lehdessä. Ja koivussakin on vielä keltaista. Harvinainen syksy sikäli, että hopeapaju on luovuttanut lehtensä ennen koivua.

Harvinainen syksy siksikin, että toisena pyhäpuhteena oli momenttiräikän heilutus eli kesärenkaiden alle laitto. Lähipäiviksi ennustetaan niin lämmintä ja kosteaa, että ei tuntunut hyvältä kuluttaa nastoja ja asfalttia.

Haravanheilutuksen jälkeen illan taiji-treenin vartalonkierrot tuntuivat äärimmäisen terveellisiltä. Mainitsin asiasta, ja Ismo kysyi, haravoinko yhtä hyvin molemmille puolille. En voinut myöntää, kun muistelin että jääkiekkomailakin oli aina right-puoleinen.

lauantaina, lokakuuta 24, 2009


Häpeäväkivalta


Radiouutisissa kerrottiin, että kunniaväkivalta on yleistynyt Suomessa. Hämmästelen, miten termit "kunnia" ja "väkivalta" voidaan esittää samassa lauseessa. Ymmärrän kyllä, jos keskustellaan 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suurvaltapoliittisten järjestelmien harjoittamista asioista: se oli sellaista silloin meilläkin. Mutta jos kysymyksessä on 2000-luvun Suomi, eikö oikea termi olisi häpeäväkivalta ilmaistuna niin, että häpeää kantaa vain ja ainoastaan väkivallantekijä?

Kesäajan viimeinen päivä


Aamupäivällä käväisin äidin luona. Lähes aina on pihalla tai porraskäytävässä vastaan tullut muuan harmaapartainen emeritusopettaja. Olen tavannut tervehtiä, vaikka en häntä sen paremmin tunnekaan. Tänään kävi niin, että tottumuksesta tervehdin vastaan tullutta kuin vanhaa herrasmiestä. Tervehditty taisi hämmästyä, koska vasta alatasanteella huikkasi hämmästyneen moin. Ei ollut vanha opettaja tämä, vaan näytti olleen hiljattain ammattikoulusta valmistunut maalari. Täytyy kai alkaa kulkea silmät auki.

Puolilta päivin siirryin kotipihalle haravanvarteen. Pressuun tuli lähinnä sembramännynneulasia. On myönnettävä, että tontin länsireunaa rajaavat puut voisivat voida paremminkin. Tuli idea kylmän kauden hoitotoimenpiteestä, joka aikanaan toimi hyvin kotimaisen männyn kanssa. Täytyy harjoittaa tiedonhakua asian suhteen.

Ennen saunaa käytiin hölkkäämässä. Ei oikein maistunut minulle, kun jo koulun mäessä haravointitunnit naksuivat selässä. Mutta rauhallisesti toimi hyvin.

Päivällisen yrttiuuniperunat pilkottiin pääosin oman maan mukuloista. Palanpainikkeeksi oksitanialaista luomumaaviiniä. Yö lämmitetään puuenergialla. Olohuoneessa on kiva kuunnella radiota, ja voi hyvin arvata, missä kissat yönsä viettävät.

Muutama kello on jo takautettu huomisen aikaan. Ilmalämpöpumpun kaukosäädin oli hankalin tapaus.

perjantaina, lokakuuta 23, 2009


Vaihteeksi kotona


Olen viettänyt kaksi arkipäivää kotimiehenä. Mäki maksaa velkansa ja niin maksoivat kesälomaviikonloppuun osuneet asuntomessupäivystyspäivätkin. Eilen käytin Vihtori-kissan eläinlääkärissä tarkastuskuvauksessa. Ennen nukutusta eläinlääkäri olisi halunnut kuunnella kissan sydäntä stetoskoopilla. Ihmisrakkaana otuksena Vihtori otti lääkärin kosketuksen hyväilynä ja ryhtyi kehräämään, mikä sotki kuunteluaikeet. Ei kuulemma ole lääkärin pöydällä ennen kehräilty.

Läpivalaisu kertoi, että kissa on paitsi hyvin korjattu myös hyvin toipunut. Jumppaamista jatketaan, ja kaveri saa viettää normaalia kissamaista elämää. Ulos emme ystäväämme vielä päästä, vaikka hinku sinne olisi kova. Metsästyskausi on menossa, ja Viljami-velipoika on jo pariin kertaan käynyt näyttämässä hiirisaalistaan.

Muutoin olen viettänyt vapaapäiviä lähinnä haravanvarressa. Puussa on vielä lehteä, mutta haravointi on mukavaa ja istumatyötä tekevälle ennenkaikkea terveellistä ajanvietettä. Olen käyttänyt Eskon takavuosina veturitallilla suosittamaa ammattilaisten menetelmää levittää pressu nurmelle, haravoida sen päälle ja viedä lehdet kompostiin suppuun vedetyssä pressussa. Erinomainen työtapa.

Eilisiltana käytiin anoppilassa syntymäpäivillä. Tänään siivottiin ja sen päälle haettiin alennuskupongilla pizzat moottoritien varresta.

Radiossa Ludwig van Beethoven soittaa Beethovenin kolmatta sinfoniaa.

keskiviikkona, lokakuuta 21, 2009


Virtualisointeja


Jos eilisen Katajanokan päivän osanottajajoukko oli naisvaltaista ja opettajapainotteista, oli tänään Etu-Töölössä mies- ja ATK-painotteinen kuulijakunta. Kun isoja tietotekniikka-alan messuja ei ole enää aikoihin, IT-kuplan puhkeamisen jälkeen, pidetty Messukeskuksessa, lienevät Atean Focus-messut suurimpien joukossa. Markkinointiviestinnän ohessa oli asiaakin. Erityisesti kolahti tulossa olevan uuden hankintalain kriittisten kohtien esittely. Konsulttitoimistot myyvät aihepiirin päiväkursseja hulppeaan hintaan, mutta arvelen, että ilmaistapahtumasta sai olennaisimman.

Näytteilleasettajia oli jonkin verran. Nimekkäitä kaikki, mutta melko vaatimattomasti, tai sanoisinko asianmukaisesti, esillä. Kyniä oli tarjolla reilusti. Olin nirso ja poimin mukaan vain Atean, Ciscon ja Citrixin. Virtualisointi varsinkin työasemapuolella oli päivän sana. Tosin eniten yleisöä keräsivät Windows 7 -tietoiskut, joita kuulemaan en ehtinyt. Tamperelaiskollega lohdutti, että oli kerrottu lähinnä siitä, miten seitsemänteen taivaaseen pääsee vasta, kun ostaa Microsoftilta kaiken palvelimesta hiirimattoon.

Yritin pinnistää muistiani, mutta jouduin toteamaan, että taisi olla ensimmäinen käyntini Finlandia-talon sisäpuolella. Pihalla olen auton kanssa käynyt useamminkin kääntymässä ajettuani harhaan milloin miltäkin suunnalta. Onneksi nykyään saa kulkea matkat junalla. Talon kongressisiiven 1960-70-lukujen taitteen arkkitehtuurissa on viehättävää vaaleaa pelkistystä. Nykymittapuulla ei ehkä toimivinta mahdollista, mutta ajankuvana vaikuttavaa. Vääristävää tosin, koska design-ajankuvaan mahtuu lähinnä se kapea otos, johon kuului "uima-allas, Särestöniemi seinällä ja taistolaiset kakarat". Mutta edustakoon samalla muuttoliikettä "luukusta lukaaliin", Amurin hellahuoneista Hervannan uusiin torneihin, maakuntien tasakattoisia omakotitaloja ja uutta Angliaa pihalla. Tai yksilöiden olemuksesta kiinnostuneemmille vaikka pulisonkeja ja isoja silmälaseja. Vuonna 1970 syntyneelle Finlandia-talo vaikutti aivan kotoisalta paikalta.

Vuoden 1970 tienoilla kaksipäiväinen työmatka olisi luultavasti tarkoittanut yöpymistä Helsingissä. Vaikka nykyään slow-kulttuuriksi kutsuttu tietynlainen tarkoituksellinen ajankäytöllinen tehottomuus pitkine lounaineen kaikkineen kuulemma on – tai ainakin ennen taantumaa oli – valtaamassa takaisin jalansijojaan siellä täällä työelämässä, sopii minulle paremmin "kasarihenkinen" IC-sukkulointi.

Takaisin tullessa Iittalan jälkeen radan varressa laidunsi valkohäntäkaurisperhe tai ainakin perheeltä näyttävä pikkulauma. Komea sarvipää vartioi sievän naaraan ja vasan ateriointia metsänlaitaa tähyillen. Junasta eivät piitanneet.

tiistaina, lokakuuta 20, 2009


Future brain


Opetushallituksen ja kumppaneiden tulevaisuusseminaarissa on kuulemma aikaisemmin ollut enemmän näytteilleasettaja. Nyt kaupallinen tarjonta oli vähäistä ja tapahtuma puitteiltaan kuin köyhän miehen Hämeenlinnan ITK. Älytauluesittelijät eivät vaikuttaneet lainkaan myyntihaluisilta (ei haittaa kumpaakaan osapuolta välittömästi, kun juuri keväällä tuli jo hankittua eri toimittajalta). Sen sijaan valkeakoskelaistausta taidettiin haistaa nopeasti, kun langattomien anturien myyjä kävi hihasta kiinni ja ryhtyi myymään ilmanlaatuanalysaattoria. Laitteen kehittäjä Münsteristä esitteli innolla. Onneksi – tai oikeammin häpeäksi, hyvä koululaitos kun antoi aikanaan paljon, minkä olen tärvellyt ruosteeseen hoidon puutteessa – emme yrittäneet puhua keskenämme saksaa.

Henkinen anti sen sijaan oli kohdallaan. Kasvatuspsykologina tunnettu ja sittemmin aivotutkimuksen alalle ryhtynyt professori K. Lonka esitteli nopeaan tahtiin näkemyksiä, joista aivan kaikki eivät ensituntumalta vaikuttaneet niinsanotusti poliittisesti korrekteilta. Hyvä niin, koska sellaisen pitäisi kai kuulua professorin virkatehtäviin. Aivotutkijan mukaan hehkutamme paljon diginatiiveista, jotka ovat verkossa kuin kotonaan. Mutta teknologia on älyllinen proteesi. Diginatiivien on yhtäältä mahdollista paneutua monen asian tekemiseen yhtäaikaisesti, mutta toisaalta heidän älylli­nen suorituskykynsä heikkenee ratkaisevasti, jos heillä ei ole käytössään teknologisia apu­välineitä. Se siitä nuorison ylivertaisesta fiksuudesta. Miesten ja naisten aivot ovat erilaisia, mitä liittyy hormonitoimintaan ja sitä kautta lisääntymiseen ja parinmuodostukseen liittyviin kysymyksiin. Mutta toisin kuin on väitetty, naisilla aivopuoliskoja yhdistävä aivokurkiainen ei toimi sen tehokkaammin kuin miehillä. Tutkimuksissa ei ole myöskään havaittu eroja oppimisen kannalta. Se niistä moniajoon kykenevistä tippaleipäaivoista. Aikuisen aivojen ongelmana on eräänlainen itseriittoisuus: aivot eivät ole kovin vastaanottavaiset. Toisin kuin lapsilla ja nuorilla vain noin yksi prosentti aikuisen aivoista ohjautuu aistihavainnoista, jolloin avoimuus uusille asioille on vaikeaa. Se siitä elinikäisestä oppimisesta. Tun­neälyn olemassaolon osoittaminen, mittaamisesta puhumattakaan, on tieteel­lisesti ongel­mallista. Se siitä tunneälystä.

Musikaalinen kyvykkyys on ainoa ominaisuus, joka saattaa perustua aivojen rakenteellisiin eroihin ihmisyksilöiden välillä. Aivokurkiainen eli aivopuoliskojen välinen moniajo toimii musikaalisilla paremmin kuin meillä tavallisilla ihmisillä. Nyt taidan ymmärtää, miksi joskus kotona olo on kuin helmitaululla moniydinprosessorin rinnalla.

En muuten täysin ole perillä, miksi joskus näkee aivot kirjoitettavan yksikössä muodossa "aivo". Niinkuin englanniksi tehdään otsikon mukaisessa italodiskohelmessä. Kyseessä on nykytietämyksen mukaan yksi elin, mutta niinhän housutkin ovat yksi vaatekappale tai sakset yksi käsityökalu. Vielä vieraammalta tuntuu yhä yleistyvä anglistinen termi "markkina" puhuttaessa siitä taloudellisesta ilmiöstä, jota ennen tarkoitettiin "markkinoilla". Maaseudun Tulevaisuus on sikäli mainio talouslehti, että sen maanantainumerossa ei esiinny viljamarkkina tai avomaavihannesmarkkina vaan reilusti markkinat.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan ne jäsenet, jotka paikalle olivat vaivautuneet, puhuivat markkinoista. Valiokunnan puheenjohtaja harmitteli, kun ei ollut kutsunut virallista kokousta koolle tähän tilaisuuteen. Tamperelaiskansanedustaja oli järjestääkin sellaiset saapuessaan myöhässä ja viedessään esitelmöimään nousseen dosentin tuolin. Harvemmin enää tänä päivänä korkeassa asemassa olevan päättäjän on kuullut suhtautuvan johonkin ammattikuntaan niin ylimielisesti kuin tamperelainen baskerimies opetusalaan. Kaksi muuta sen sijaan olivat myönteisiä.

Valiokunnan esiintyminen herätti yleisössä paljon kysymyksiä. Ammatillisen koulutuksen kollega Uudeltamaalta tivasi, miksi ns. yleissivistävästä koulutuksesta on amputoitu niin paljon käytännön tekemiseen ja yrittämiseen liittyvää oppisisältöä. Olisin kompannut ja esittänyt jatkokysymyksen miksi Delorsin komission hienot tavoitteet puolestaan on omittu perusopetukseen ja lukioon aivan kuin ammattikoululla ei olisi myös sivistystehtävää. Olisin halunnut arvostella koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmaan ja hallitusohjelmaan sisäänrakennettua toisen asteen duaalikoulumallia jollei rakenteiden niin ainakin oppisisältöjen osalta. Minulla kun on se ehkä koskaan toteutumaton utopia, jossa ammattikoululainenkin voi halutessaan opiskella Vergiliusta alkukielellä. En saanut puheenvuoroa, kun kello kävi ja olin hämäläisen hidas. Sen verran nilkki olin, että heti virallisen osuuden jälkeen käytävällä ikivanhaan luokkatoveruuteen vedoten sain puristettua valiokunnan puheenjohtajalta puolittaisen vihjauksen toiveesta tulla kutsutuksi käymään kotiseudun ammattikoululla. Hän on jaksanut säilyttää ainapositiivisen asenteensa eikä vastustellut ajatusta.

Olisi pitänyt arvata


Jokin aika sitten tulin kysyneeksi kirjailija A. Tuurilta, miten hän on saanut asejuna- ja viljajunaromaaniensa rautatieläiset puhumaan niin ammattimaisesti. Hän ei aivan suoraan vastannut, mutta olisihan se pitänyt arvata. Suomessa ei kai edelleenkään julkaista sivuakaan rautatiehistoriaa, jonka jostakin reunamarginaalista ei löytyisi leimaa OK.

Olavilta terveisiä tiilitallin koko talkooporukalle.

Aamujunassa


Olisiko niin, että taloudellinen taantuma tuo perinteiset arvot takaisin? Esimerkiksi varhaisen töiden aloitusajan? Vuosikaudet ehdin pääkaupunkiin tilaisuuteen kuin tilaisuuteen kotiasemalta puoli kahdeksan maissa lähtevällä IC2 164:llä, mutta tänä syksynä on usein pitänyt valita vähintään tuntia aikaisempi juna. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos herätys on lähempänä neljää kuin normaalia viittä, kunhan vain pääsee illalla ajoissa nukkumaan. Ja IC2 162:n 11-vaunuisessa rungossa on ruhtinaallisesti tilaa. Junalipun oston voi jättää lähtöpäivän aamuun ja vielä on varaa valita istumapaikkansa.

Toisaalta myös ennen ruuhkainen 164:kin on usein näyttänyt kulkevan väljempänä kuin vaikkapa viime vuonna. Ehkä tapaamisia ja tapahtumia yksinkertaisesti järjestetään vähemmän kuin ennen. Kun VR ei erityisemmin ole tullut vastaan matkojen hinnoittelussa, alkaa virtuaalinen kanssakäyminen kummasti kiinnostaa. Riittävän hyvin toimivista välineistä on ollut lähinnä runsauden pulaa tämän vuosikymmenen alusta saakka. En silti epäile, etteikö lamantappopyrintöjä harjoitettaisi yrittämällä kierrättää rahaa jälleen kerran uusien kommunikaatiovälineiden nimissä.

Asian sivusta, eilen luin pirkanmaalaisen yrittäjäjärjestön lehdestä, että paremmin rock-musiikin alalla tunnettu Martti Syrjä on ryhtynyt tietotekniikkayrittäjäksi PK-sektorin toiminnanohjausjärjestelmien saralla. Onnistuu kuulemma koodaaminen Assemblerillekin. Lienevätkö isot yritykset jo läpikäyty, kun toiminnanohjaus- ja toimintajärjestelmiä tehdään yhä pienemmille asiakkaille.

sunnuntai, lokakuuta 18, 2009


Räntää tai vettä


Päivänvalo käy lyhyeksi, kun aurinko pysyy pilvien takana. Vettä enimmäkseen. Räntää muutama minuutti aamupäivällä. Illalla kasvilavan öljykynttilää sytyttäessä tuntui kuin juuri äsken olisin puhaltanut sen sammuksiin. Kun kovia yöpakkasia ei ole ollut, yritämme hyödyntää viimeisetkin tomaatit. Siksi öisin paksu matto lavan päälle ja kynttilä sisälle.

Talon kauneimmalla asukkaalla oli työpäivä pyhäiseen tapaan. Puin haalarit päälle ja menin autotalliin ristikkoavaimen ja momenttiräikän kanssa vielä yksiin renkaanvaihtopuuhiin. Sadevesitynnyrien kertymä sai tehdä kesän viimeistä palvelusta renkaiden pesussa. Yksi tynnyri päätyi jo talvivarastoon. Kissoja en saanut työkaveriksi. Ne viettivät pyhäpäivää korissa ilmalämpöpumpun tuulahduksessa.

lauantaina, lokakuuta 17, 2009


Virallisen talkookauden päätös


Talkoopäivän päätyökohde oli kaupungin tilaama veturitallin tallikaaren kulkukäytävien rakentaminen. Kaupunki oli antanut seuran tilata laskuunsa ruhtinaallisen määrän painekyllästettyä kakkosnelosta ja runkonaulaimen nauloja. Lankkuja tuli tallille loppuviikosta ja naulat haettiin tänään. Esko järjesti omasta verstaastaan kompressorin ja työnantajaltaan runkonaulaimen. Minä toin sähkösahan.

Malli oli ollut kaikilla päässä jo pitkään. Ajatusta vahvisti uusimmassa Resiina-lehdessä julkaistun M. Alameren neljänkymmenen vuoden takaisen matkapäiväkirjan kuvitukseen kuulunut näkymä Kouvolan veturitallilta, jossa kulkukäytävä kehystää Dm4-moottorivaunujen rivistöä. Omalla veturitallillamme kyseessä lienee rekonstruktio: ei ole lähteitä, jotka osoittaisivat, että Toijalassakin olisi ollut puiset kulkukäytävät veturitallin edustalla ennen museoaikakautta. Mutta onpahan nyt tuo niin museokävijöiden kuin talkooväenkin olosuhteita parantava rakenne tehty samalla periaatteella – tosin erilaisista materiaaleista ja erilaisin työmenetelmin – kuin muualla aikanaan käytetyt vastaavat rakenteet. Päätimme tyytyä 140 senttiä leveään rakenteeseen, koska suurin osa lankusta oli noin 420-senttistä. Näin ollen yksi lankku pätkiytyi hyötykäyttöön ilman hukkapaloja. Kiitos Juhan päädyt tuli viimeisteltyä sahalla veistämällä.

Parhaimmillaan, kun tusinan miehen vahvuuteen kohonnut talkooporukka oli saman työkohteen kimpussa, työ kävi kuin pieni teollisuusprosessi. Lankkua nousi sahapukille (puistonpenkki), työntyi määrämittaiseksi toppariin (pyyhinpaperiteline), katkesi sähkön voimalla, siirtyi lihasvoimalla oikeaan raideväliin, ja tuli sähkön kehittämän paineilman voimin naulatuksi paikalleen. Simo käytteli runkonaulainta kuin sarjatuliasetta. Nopeatahtiseen paukutteluun kai maallikkokin kykenisi, mutta ammattimiehen käsissä jokainen naula löysi paikkansa juuri siihen mihin piti.

Ihan koko päivää ei sentään sahattu, naulattu ja naputettu. Esko ja Ilkka kävivät Tampereella hieromassa veturikauppoja. Nuoret moottorimiehet huolsivat Pedershaabia, teollisuusveturia josta aikanaan 600 millimetrin raideleveydestä Valtionrautateiden käyttämään 1524 millimetrin raideleveyteen tehty leventäminen on tehnyt yhden omalaatuisimmista Suomessa käytetyistä vetureista. Päivän aikana tehdyt tutkimukset osoittivat, että omalaatuisuus ei rajoitu yksin raideleveyteen. Myös moottorin öljynvaihto on rakenteellisista syistä hankala.

Illan jo pimettyä Juha korjasi oudosti ilmestyneen repeämän museon lipunmyyntitilana ja museokauppana toimivan EFi-matkustajavaunun katosta.

Päivän päätteeksi huomisen syntymäpäiväsankari tarjosi kakkua. Onnea!

Mystinen metsätyömies


Saunaan en tallille jäänyt. Auto oli ratapihan toisella puolella parkissa. Kävellessäni sinne reppu selässä, jatkoroikka olalla ja saha kädessä asematunnelissa remensi nuorisojoukko:
- Iik! Moottorisahamurhaaja!
- Rähhähhhäh!

Aika pitkälle harkittu teko tosiaan olisi kyseessä, jos sähkömoottorisahamurhaaja tulisi jatkoroikkaa kanniskellen. Vakavammin ajatellen ei ole kovin hauskaa, että arkisen työkalun näkemisestä ensimmäinen intuitio on murhaaminen. Harjoitin hiukan kansanvalistusta:
- Ei, vaan olen mystinen metsätyömies.

Hetkiseksi tuli aivan hiljaista. Vasta kun olin tunnelin toisessa päässä kaikui taas rähhähhäh. Portaita noustessani viheltelin nuotin vierestä Freud, Marx, Engels & Jungia.

perjantaina, lokakuuta 16, 2009


Korkea aika


Aamulla linja-autopysäkille kävellessä näytti märältä eikä edes tuoksunut kylmältä vaan sateelta. Petollista mustaa jäät se oli. Aamulinja-auto pääsi alkumatkan suolanheittäjän perässä, mutta pienemmällä tiellä luisteltiin mäki alas. Soratieosuudella oli taas helpompaa.

Iltalenkin jälkeen vaihdoin Hakkapeliitat auton alle. Luultavasti viimeisten joukossa. Ainakaan huoltoasemalla ei ollut muita paineentarkistuspuuhissa. Korkea aika, kun talon kauneimmalla asukkaalla on viikonloppuna aikaiset lähdöt, ja ainakin pyhäaamuksi luvataan samankaltaista kuin tänään.

Huomenna pidetään veturitallilla kauden viimeiset talkoot. Luvassa on lähinnä puusepäntöitä.

torstaina, lokakuuta 15, 2009


Tekniikkaa ja hallintoa


Töissä kävi IBM:n kaupparatsu. Oli mukavaa tavata myyntiedustaja, joka ei ollut sliipattu lipeväpuhuja vaan aikuistenoikeasti alalla pitkään toiminut aikuinen. Isosta talosta ovat kuulemma nyt jalkautuneet 20 perh... siis 20 suurasiakkaan ulkopuoliseen yhteiskuntaan, kuten PK-yritys- ja kuntasektorille. Ei kuulemma voi enää laskea vain metsä- ja muun teollisuuden varaan. Onnittelin, koska myytävää brändiä tuskin tarvitsee erikseen esitellä. Virtualisointiratkaisut kuulostivat mielenkiintoisilta. Microsoftin väen olen niistä kuullut puhuvan syksyn mittaan parissakin eri tilaisuudessa, mutta he ovat esitelleet aika vähän konkreettisia esimerkkejä. Marraskuussa kuullaan, mitä vanhalla jätillä on mielessä. Myyntipuheen käännyttyä Tivoli-tuotteisiin meinasin piruuttani kysyä, onko uusia markkinoita lähdetty hakemaan hifi-markkinoiden nurkanvaltauksilla. Ei tullut kauppoja.

Henkilökohtaisesti minulla on lämpimiä muistoja IBM:stä. Ensimmäinen PC-tietokoneeni oli PS/2-sarjalainen. Windows-aika ajoi nopeasti ohi nirsolla mikrokanavaväylällä varustetusta koneesta, mutta monien ongelmalliseksi kokemaa MS-DOSin nelosversiota se pyöritti kauniisti.. Seuraavaankin PC-koneeseeni, joka oli puhdas kloonimalli, asensin vielä OS/2:n. Myös yksi ensimmäisiä tarvitsemiani ammattialan manuaaleja oli IBM:ltä: APL-opas vuodelta 1976. Jonkinlaista suurten linjojen jatkuvuutta kai edusti se, että kirja, joka oli julkaistu samana vuonna, kun isän kanssa Montrealin olympialaisia mustavalkotelevisiosta katsellessani tein kuusivuotiaalta edellytettyjä aikaiseen koulunaloitukseen valmentavia tehtäviä (muistelen, että väritys- ym. tehtäviä sisältäneitä pehmeäkantisia kirjoja oli kaksi, niiden kannet olivat valkoiset ja niissä oli erivärisiä palloja) oli suhteellisen relevanttia luettavaa vielä ICT-buumin jyllätessä 1990-luvun alussa. Tätä blogimerkintää en kirjoittele IBM:llä, mutta suoraan alenevan polven laitteella. Täytyisi joskus kokeilla, miltä nyky-Lotus tuntuisi OpenOfficen korvaajana bloggaamisessa tai muutenkin.

Illan yhteishyväkokouksessa päätettiin tehdä lähes joka suhteessa eri tavalla kuin keskuskomit... keskustoimikunta haluaisi. Pyrkimys uniformiteettipolitiikkaan on kokonaisuuden hallinnan helppouden kannalta ymmärrettävää, mutta toimivia käytäntöjä ei pitäisi yrittää jyrätä. Jos toimivan ja rakentavan erilaisuuden hallinta ei onnistu, on puutteita joko keskushallinnon resursseissa, tehokkuudessa tai asenteissa. Puhuttiin nimittäin yhdistyshallinnon asioista, ei operatiivisesta toiminnasta. Sillä puolella ei tietenkään sooloilla.

keskiviikkona, lokakuuta 14, 2009


Arkisia pikkuasioita


Erehdyimme eilen jättämään ohrasämpyläpussin keittiön työpöydälle. Jonkin ajan päästä huomattiin kissaveljesten löytäneen iltapalaa. Viljami kävi luultavasti pudottamassa viljatuotteita lonkkatoipilaan velipojankin maistettavaksi. Ei tainnut olla hyvää kissojen suussa, mutta jokaista sämpylää oli silti pitänyt maistaa. Oksennushan moisesta hiilihydraattipommista tuli.

Tänään töissä oli mennä sormi suuhun, kun ihmeteltiin, miksi WWW-pohjaisen toimintajärjestelmän piirtosovellus ei toimi. Kyseessä on ennemmin niinsanottu sovelma kuin sovellus, enkä ollut tullut ajatelleeksi, että kaikissa työasemissa ei välttämättä ole asennettuna sopivaa Java-virtuaalikonetta. Lienen Sunin (tarkoitan yhdysvaltalaista ATK-firmaa, en paikallisradioasemaa, joka aamulinja-autossa mainostaa uskollisesti satakuntalaista moottorisahakorjaamoa) mainoksen uhri, kun olen pitänyt oletusarvona, että "Java technology is everywhere".

EU-komission hehkulamppukielto vaikuttaa mielenkiintoisella tavalla. Kotikylän marketissa ei myyty enää E27-kantaisia 25-wattisia hehkulamppuja. Teholuokassa 40-75 wattia niitä oli, mutta ne ovat turhan tehokkaita saunalamppuun. Sauna- ja pesutiloihin ei mielellään pienloistelamppua veisi – turhaa varovaisuutta ehkä. Halpahallista löytyi vielä 25-wattisia, ja niitä pitikin sitten ottaa hiukan varastoon. En tiedä, missä lamput on valmistettu, mutta merkki oli kotoinen Airam. Lieneekö totta se kansantarina, että tehtailija olisi aikanaan kääntänyt tuotemerkkiin mielitiettynsä etunimen?

Joskus nuokin loppuvat, ja on myönnettävä että moniin pienloistelamppuihin verrattuna 25 watin teho on tuhlaileva. Osaako joku suositella kohtuullisen pienikokoista E27-kantaista energiansäästölamppua, joka syttyisi mahdollisimman pienellä viiveellä ja olisi osoittanut kestävyytensä käytännössä?

tiistaina, lokakuuta 13, 2009


Missä ovat kartanon aseet?


Illan kokouksessa puhutti ennen muuta aselain muutos. Erityisesti pääkaupunkiseudulta on kuultu kärkeviä kannanottoja suuntaan jos toiseenkin. Täällä puolimaaseudulla – oikeasta puhumattakaan – on monessa kodissa totuttu elämään ase tai pari ikäänkuin nykyisenä tai ainakin entisenä käyttöesineenä, eikä arkiseen asiaan liity kovin suuria intohimoja. Silti syntyi hämäläisittäin vilkas keskustelu.

Groteskia huvittuneisuutta tunsin kokouskeskustelun tuodessa mieleen ruokatunnin radiokuunnelman, jonka tämänviikkoisessa osassa väiteltiin työväenyhdistys Riennon aseistamisesta ja ryhdyttiin takavarikoimaan aseita muilta.

maanantaina, lokakuuta 12, 2009


Raihnaisena


Toissapäiväinen kuntosalikeikka – oltuaan laatuaan ensimmäinen aikoihin – haittasi elämistä tänäänkin. Työpäivän aikana teki monta kertaa mieli mennä johonkin roikkumaan. Sääli, että puolapuut on poistettu salista. Tein tarjouspyynnön pyörätuolista ja rollaattorista.

Iltalenkin aikana katuvalot syttyivät sitä mukaa, kun matka eteni. Hölkkäaskel tuntui yläkropan lihaksissa nuijimiselta. Alun jälkeen ihan mukavalta.

lauantaina, lokakuuta 10, 2009


Myöhässä


Eilisen kotiintulojunan eteiseen sattui palomestari poikineen. Tuli mieleen, että kotisammutin on edelleen tarkastamatta, ja kysyin, onko putiikki auki lauantaina. Kuulemma oli. Ei maksanut mitään, kun liikkeen avajaisissa saatu kortti oli edelleen voimassa.

Puolisoni kanssa vietimme puolitoista iltapäivätuntia kuntosalilla. Edellisestä kerrastamme on aikaa, ja taakkoja ei ole tullut nosteltua vähään aikaan ei-hyötymielessä. Onnistuin pitämään taakat edellytyksiin nähden sopivina, kunnes lopussa selkälihaksille tuli ladattua liian ahneesti. Kotona olin kuulemma vielä kalpea. Huomenna lihaskipua lienee havaittavissa.

perjantaina, lokakuuta 09, 2009


Valtion laskuun


Loppuviikoksi oli tarjolla kaksi seminaarityyppistä työmatkaa: toinen ammatillisen koulutuksen yleisseminaari ja toinen sähköalojen tutkintotoimikuntien yhteiskokoontuminen. Molemmilla harjoitettiin merenkulkua. Valitsin jälkimmäisen, koska ensimmäinen vaihtoehto on tarjolla joka vuosi mutta toinen keskimäärin vain joka kolmas. Juna lähti heti aamuviiden jälkeen, mutta taksista piti käytännössä juosta laivaan. Mentiin nopealla vuorolla Tallinnaan, kokoustettiin, syötiin, kokoustettiin lisää, nukuttiin, käytiin ostoksilla, syötiin lisää ja tultiin takaisin Helsinkiin.

Järjestävän seuran eli opetushallituksen virkamiehet vaikuttivat hiukan maansa myyneiltä. Keskusvirastossa on käynyt organisaatiomuutos, eikä kaikki ole kai vielä loksahtanut aivan kohdalleen. Se tuli jälleen havaittua, että tuskin missään päästään niin tunnerikkaaseen mielipiteilyyn ja itseilmaisuun kuin huoneessa, joka ahdetaan täyteen insinöörejä ja muita tekniikan alan ihmisiä keskustelemaan itselleen tärkeästä teemasta. Kansantaloudellinen tilanne lienee aiheuttanut sen, että keskustelun sivutessa työmarkkinakysymyksiä volyyminuppi kääntyi hitusen myötäpäivään. Työmarkkinajärjestöt ovat alusta saakka kuuluneet näyttötutkintojärjestelmän vahvoihin tekijöihin, mutta niiden alaan kuuluvat kysymykset on aiemmissa tapaamisissa hienotunteisesti jätetty keskustelun ulkopuolelle.

Vapaa-ajalla oli mukavaa mittailla kaupungin katuja paikat hyvin tuntevassa seurassa. Ihan kaikessa en tovereita seuraillut. Makeista leivonnaisista en pidä. Ja mielipidettä siitä, että Suomenlahden eteläpuolella naiset näyttävät naisilta, kun kulkevat vaarallisilta ja epämukavilta näyttävissä jalkineissa, en jaa. Manteleita myytiin joka toisessa kadunkulmassa.

Illallisella pöytäkaveri kysyi, eikö liha ole tarpeeksi kypsää, kun pyörittelin sitä haarukassani. Ei ollut raakaa eikä veristä, mutta ei tuntunut ihan reilulta syödä pihviä ja juoda viiniä valtion laskuun. Matka oli kaikkineen ihan kiva, mutta ehkä nekin määrärahat olisi löytäneet jostain vielä kiitollisempia kohteita kuin me työssäkäyvät, kotioloissakin hyvin syövät miehet.

Nättejä tyttöjä väittivät monet matkalaiset nähneensä. Minun silmiinikin osui yksi, kotiasemalla vastassa. Kotiinpaluu oli parasta tässäkin reissussa.

keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009


Syksyisiä työmatkoja


Aamuisin on jo pimeää töihin lähtiessä. Viime viikolla huomasin laittaa heijastimen takkiini killumaan hävettyäni parina aamuna tumman vaateparteni huonoa näkyvyyttä. Kävelymatka onneksi sujuu kevyen liikenteen väylää, ja linja-autopysäkin kohdalla valaisevat katuvalot. Maaseudulta kyytiin nouseville nuorille kuljettaja on jo muutaman kerran huomauttanut heijastimen tärkeydestä. Hyvää asennekasvatusta paitsi yleisen liikenneturvallisuuden myös kouluun ehtimisen kannalta – pimeää matkalaista kun ei kuljettaja pysäkiltä huomaa.

Maanantaina ihmettelin, mihin oma heijastimeni oli kadonnut. Syy löytyi kotoa: kissaveljekset olivat keksineet iltapuhteekseen eteisestä uuden mielenkiintoisen leikkikalun.

Töihin mennessä valo ehtii sen verran, että näkee pellolla kirmaavat kauriit. Veikeänvauhdikkaat eläimet saavat hyvälle mielelle. Mutta tämän kaltaisina sadeaamuina ne jäävät pitämään sadetta.

Eilisilta meni työmaalla pitkäksi, mutta hyvän asian merkeissä: se kului pitkästä aikaa opetustoiminnan parissa. Ohjelmassa oli tietojenkäsittelyn ammattitutkinnon tutkintotilaisuus neljine mielenkiintoisine organisaatiokuvauksineen seurakunnasta LVI-urakointiin ja moottoripyöräkorjaamosta elektroniikkakierrätykseen. Parin viime vuoden aikana olen hiukan vieraantunut käytännön opetustoiminnasta, mutta kun vanha hyvä tiimi oli kasassa, kaikki sujui hyvin.

Ei mene enää kauaa, kun kotiin palatessa aurinko on ehtinyt laskea. Tämä päivä oli normaalimittainen, mutta metsän takaa koulun seinä värjäytyi jo alhaalta.

Keskiviikon iltaohjelmassa oli hölkkälenkki veikeänvauhdikkaan tytön kanssa ja sitten sauna. Jos kesällä ei aina saunottu edes joka viikko, syksyn tullen kahdesti viikossakin alkaa tuntua houkuttelevalta.
¨
Huomenna on luvassa aikainen herätys ja työmatka etelään.

sunnuntai, lokakuuta 04, 2009


Praepositus paradisi et princeps animarum


Paratiisin ja sielujen päällikön Miihkalin päivänä pitää olla kaikki laarissa, sanoi vanha kansa. Perunoita saimme puolikkaalta aariltamme vain vajaan ämpärillisen. Kylvö tehtiin myöhään, eikä tänä vuonna käytetty Hankkijan Timoa tai muuta hyvää siemenperunaa. Mutta joulurosolli saadaan sentään oman maan antimista. Sen sijaan punajuurisato oli hyvä. Talon kauniimpi asukas nosti ja keitti juurikkaat perjantaina, ja äsken iltapuhteena lohkoimme ne ja säilöimme etikkaliemeen.

Eilisen päivällisen salaatin runko piti ostaa pitkästä aikaa kaupasta. Salaattitomaatit saamme vielä jonkin aikaa omasta – öisin öljykynttilällä ja paksulla matolla suojatusta - kasvihuoneesta, mutta avomaan vihreä on jo kautensa päättänyt.

Kylän maalarimestari soitteli ja kertoi, että ei ollut päässyt Pirkanmaan Osuuskaupan kanssa yhteisymmärrykseen moottoritien varteen liikenneasemalle kesällä siirretyn Tr1-höyryveturin maalausurakasta. Hänen suunnitelmansa oli mielestäni erinomainen ulkosäilytystä ajatellen, mutta osuusliike piti sitä liian kalliina. Sääli, koska halvalla saa halvan tuloksen. Moni on luullut Museoveturiseuran ottavan homman hoitaakseen, mutta sellaiseen ei Veturimuseon ylläpitoon ja Matisa-projektiin sitoutuneella yhdistyksellä ole resursseja. Osuusliike taisi lähteä soitellen veturinentisöintiin, mutta toivottavasti järki vielä voittaa.

Illalla ajeltiin tehtaanpiippujen juurelle harjoittamaan taijia. Matin johdolla tehtiin Beijing-muotoa perusteellisesti. Tykkäsin, joskin vähitellen olen oppinut pitämään myös Jukan vetämistä pitkän kaavan qigong-harjoituksista.



Kohta taitaa olla isomman korin hankinta edessä, kun kissanpojat kasvavat. Harmaasävyinen Vihtori tervehtyy päivä päivältä putoamisonnettomuutensa jäljiltä. Keskiviikkona, viikko leikkauksen jälkeen, käytimme pikkuystävämme Hattulan eläintenhuoltoasemalla tarkastuksessa. Leikkauksen tehnyt lääkäri antoi ohjeet kotijumppaan. Hyppiminen on edelleen kiellettyä, mutta oikea takajalka tarvitsee liikettä tervehtyäkseen. Muun muassa kottikärrykävely tervettä takajalkaa kiinnipitäen kuuluu kissan kuntoutusohjelmaan.

lauantaina, lokakuuta 03, 2009


Kurssilla


Kaksi iltaa ja lauantaipäivä ovat menneet jälleen hallintotieteen perusopintojen parissa Tampereen yliopistolla. Aiheena on ollut tutkimusprosessin hallinta. Kun viime talvena näitä opintoja aloittaessani luin opintojakson nimen, ajattelin tieteenalan olevan harvinaisen kova pähkinä, kun metodikurssi kuuluu jo "appron" opintoihin. Mutta kyseessä on pedagogisesti nerokas ratkaisu, jossa peruskurssilla käsiteltäville, yleensä klassikkoteorioiden alle jääville, tutkimuksellisille näkökulmille on omistettu oma kurssi. Opettajana toimi oman kylän mies, tohtori T. Keski-Petäjä, jonka show-asenne luennoimiseen hakee vertaistaan.

Eilen palasimme kotikylään samalla junalla. Kysyin, miten hallintotiedettä voi päästä lukemaan suoraan koulupohjalta. Ymmärrän, että matematiikan, sosiologian, filosofian, tekniikan alojen, kielien, historian, kansantalouden tai muiden kovien tieteiden alkuun on hyvä päästä nuorena, mutta arvelen että alaa, jonka harjoittajan oletetaan käytännön työssään soveltavan osaamistaan systemaattisesti konkreettiseen päätöksentekoon, on paitsi uskaliasta myös pettymyksiä tuottavaa tarjota kovin nuorille. Tohtori oli samaa mieltä ja totesi, että työkokemusta pitäisi löytyä, ainakin hampurilaisravintolasta tai ylipäätään mistä tahansa työyhteisöstä. Ongelman aiheuttanee se, että mihin tahansa työyhteisöön liittyvä, kesätyötä tai vastaavaa pidempiaikainen, työkokemus on yhä niukemmin hankittavissa oleva osaamisresurssi samaan aikaan kun niukkuus yhä korkeamman koulutuksen saavutettavuudessa vähenee vähenemistään. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Tosin käytännössä useimmat hallintotieteiden opiskelijat lienevät edelleen vankan työkokemuksen hankkineita terveydenhuollon, poliisialan, koulutusalan, sosiaalialan ja muiden perinteisten julkisen sektorin alojen ammattilaisia.

Rautatieasemalta yliopistolle kävellessäni kuljin vanhojen veturitallien edestä, johon on asfaltoitu kävelytie. Ensin yritin pujahtaa tallien takaa, jossa en ole ennen käyskennellyt, mutta eteläpään aita esti aikeeni loppuunsaattamisen. Ihmettelin lukuisia takapihan uusia autonlämmitystolppia, mutta tornihotellista kertova kyltti selitti niiden tarkoituksen. Minkälaista valvontakomissiota Tampere halajaa, kun veturitallit pitää kasvattaa hotellitorniksi? Vai onko siellä portieerina tallimestari, joka ohjaa majoittujia "ykköspilttuuseen" tai "kasipilttuuseen"? Ykkös- ja kakkostallien tusinat veturisijat samoin kuin konttorirakennus ovat yhä tallessa, mutta kolmos- ja "nelostallista" ei juuri jälkiä näy.

perjantaina, lokakuuta 02, 2009


Suuri viljajuna Siperiasta


Tänään ei työhuoneen ikkunalaudalla laulettu lapikkaista. Sen sijaan vietettiin kirjailija Antti Tuurin 65-syntymäpäivää suorassa lähetyksessä Sammatista. Olen kuunnellut ohjelmaa mielelläni eikä vähiten mainion toimittajan Seppo Konttisen ansiosta. Kuten ohjelmassa on käytäntönä, kuuntelijat saivat soittaa ja keskustella hetken syntymäpäiväsankarin kanssa. Tapanani ei ole soitella radio-ohjelmiin – tämä saattoi olla ensi kerta – mutta kun juuri alkuviikosta luin Tuurin uusimman romaanin "Suuri viljajuna Siperiasta", piti onnittelun ohessa kysäistä kirjailijalta, mistä hän on hankkinut niin hyvät tiedot rautatiehistoriasta ja tavan käyttää lähes sadan vuoden takaista rautatieläisten kieltä. Kirjailija vastasi lukeneensa muun muassa veturimiesten ammattiliiton Veturimies-lehdessä aikanaan julkaistut viljajunan veturimiesten haastattelut ja M. Ivalon (tai V. Airaksen) muhkean höyryveturin huolto- ja käyttöoppaan. Jatkoa Rahjan veljesten junaseikkailuille ei kuulemma ole luvassa. Tarjosin panssarijuna-aihetta, mutta siitä Tuuri ei oikein innostunut (toisaalta Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella kuulemma ollaan sellaista suunnittelemassa – hyvä niin, koska sekä Sotahistoriallisen aikakauskirjan että Resiina-lehden takavuosien artikkelit aiheesta ovat olleet melko suppeita ja Panssarimuseon viimekesäinen julkaisu vaikuttaa enemmän poliittisideologiselta pamfletilta kuin tutkimukselta).

Mitä tulee Tuurin viimeisimpään, teos on viihdyttävää ja vauhdikasta luettavaa alkuvuoden 1918 levottomilta ajoilta. Voi olla, että kirja ei kuulu mieleenjäävimpiin kotimaisen kirjallisuuden teoksiin, mutta se on tehty hyvin. Taustatiedot ovat kunnossa ja ne tuodaan esiin tyylikkäällä tavalla. Aikansa huipputeknologian tuotetta, isoa K3-tavarajunaveturia, sittemmin Jumbona tunnettua, kuvataan viljajunan veturimiehistön sitä kohtaan tuntemana ylpeytenä ja venäläisten virkaveljien kateudensekaisena hämmästelynä.

Päähenkilö on Rahjan veljeskolmikosta tuntemattomin, Jaakko, joka toimii komissaarinvirkansa ohella kertojana. Hahmoon on haettu suomalais-kosmopoliittista karheutta tietyillä usein toistuvilla manöövereilla. Esimerkiksi vastahankaisia venäläisviranomaisia ja -sotilaita tupakalla lahjova Jaakko antaa yhteisymmärrykseen suostuneen osapuolen kerta toisensa jälkeen "pitää koko askin". Väkivallalla tai kurjuudella kirjassa ei mässäillä, vaikka siihenkin olisi taatusti löytynyt mahdollisuuksia. Mutta vuosia kestäneen suursodan aikana eläneelle, vallankumouksen tai parikin, kokeneelle Rahjan kaltaiselle maailmaa nähneelle, monen asian kohdalla riittää kuivakka toteaminen. Asiat sanotaan samankaltaisilla kielikuvilla, joihin aikalaisissa – tai ehkä paremminkin Veturimiehessä julkaistujen jälkikäteishaastattelujen tyyppisissä – kertomuksissa törmää.

Kirja kertoo omalla tavallaan myös 200 vuotta täyttäneiden Porvoon maapäivien pitkävaikutteisuudesta. Teoksessa eletään hetkiä, joina Suomi irtautuu yli satavuotiaasta yhteydestään valtavan imperiumin kanssa. Venäläisyyttä ja Venäjää ymmärtäviä on suomalaisissa edelleen paljon, eivätkä nämä ole pulassa silloinkaan, kun ollaan neljän tuhannen kilometrin päässä kotoa, kaukana Aasian puolella. Itse asiassa tämä vanha Venäjä-osaaminen säilyi pitkälle toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka, kun talous- ja valtiomiehet olivat vielä autonomian ajan vuosikertoja ("taistolaisilta" se ei suuren kulttuurillisen eron vuoksi enää onnistunut, vaikka päivänpoliittisista virtauksista kumpuava halu olikin osalla heistä kova, nykypäivän 'safkalaisista" puhumattakaan – jos venäläiset arvostivatkin tarjottua tupakkaa tai votkaryyppyä, ei silkalla ruskeakielisyydellä ole saatu aikaan mitään hyvää). Vaikka se opiskelijapojasta taisi siltä tuntua, aivan pelkkä huuli ei 1990-luvun alussa ollut kansantaloustieteilijä ja tilastomies K. Marja-ahon mainitsema silloisen laman yksi syy: suuren itäisen siirtomaan menetys.

Kuten edeltäjässä, "Suuri asejuna Pietarista" -kirjassa, tässäkin sankarihahmoina esiintyvät kertojaa enemmän rautatien vähäeleiset ammattilaiset. Asejuna-kirjassa tällainen hahmo oli ratatyömies Siili, viljajunassa taas veturinkuljettaja Åhman, Rautatieläisten Kristillisen yhdistyksen jäsen, joka omien sanojensa mukaan ei ole punaisten eikä valkoisten vaan rautatieläisten puolella. Åhman, samoin kuin lämmittäjä Santasalo, olivat niitä, jotka myöhemmin kertoivat kokemuksiaan Veturimies-lehdessä. Useita muitakin todellisia historian henkilöitä kirjassa esiintyy kansanvaltuuskunnan elintarvikekomissaaria Oskari Tokoita myöten.

Kirjan päähahmoista yksi on edelleen tavattavissa. Viljaa Siperiasta tuonut K3 nro 609 -veturi – syksyn 1942 jälkeen Tv1-sarjamerkillä varustettuna - on nykyisin Haapamäen Höyryveturipuistossa. Sen hytissä kirjailijakin kertoi tunnelmoineensa.