Kuin Damokles Dionysioksen istuimelle?

Yhdysvaltain uuden presidentin virkaanastuminen taisi herättää Suomessa enemmän huomiota kuin oman presidenttimme vastaava seremonia vajaat kaksi vuotta sitten. Niin hiihtoladulla kuin kylälläkin oli hiljaista siihen aikaan, kun televisio lähetti tapahtumia Washingtonista.

Uusi presidentti Obama on epäilemättä kelpo miesi. Peruspessimistinä olen kuitenkin jo nyt hiukan murheellinen hänen puolestaan. En usko, että hän on vaalikampanjassaan mennyt puhumaan ohi suunsa yhtään sen laveammin kuin kuka tahansa asiaansa uskova kunnon poliitikko. Mutta häneltä odotetaan paitsi omassa maassaan myös maailmanlaajuisesti kohtuuttomia.

Vaikka Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on jossakin määrin presidenttivaltaisempi kuin esimerkiksi meillä, tuntuu hurjalta odottaa presidentillisen hallinnon vaihtumisen voivan muuttaa kaikkea sitä, mitä odotetaan maailmanpolitiikasta aina globaaleihin ympäristökysymyksiin. Suurvaltaan mahtuu monenlaisia pyrkimyksiä, ja vaikka joistakin tavoitteista oltaisiinkin riittävän yksimielisiä, ei suurvallan kokoinen koneisto ole kovin nopealiikkeinen. Ja edelleen, vaikka se joissakin toivotuissa asioissa toimisikin määrätietoisesti, on yhden maan, suurenkin, vaikea muuttaa koko maailmaa. Eihän Obama sentään mikään Kekkonen ole.

Eikö maalla olekaan mukavaa?

Lääkelaitoksen työntekijöiden uutisoitiin protestoineen sosiaali- ja terveysministerin lahjoittamia Lentävän Kalakukon menolippuja.

Alueellistaminen ja pääkaupunkiseudulle keskittäminen nähdään päivänpolttavassa keskustelussa mieluusti toistensa vastakohtina. Aivan yksioikoinen ei asia ole. Pääkaupunkiseutu on aikanaan rakennettu keskukseksi nimenomaan hallinnollisilla toimenpiteillä ja julkisen sektorin toimijoiden keskittämisellä. Historialliset juuret juontavat suuriruhtinaskunnan alkuaikoihin mutta erityisesti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tehtyihin poliittisluonteisiin linjauksiin rautatieverkon Helsinki-keskeisyydestä.

Elinkeinoelämä on paljolti tullut julkisen sektorin myötä ja on luonteeltaan palvelupainotteista. Se työllistää hyvin, mutta monilla työllistävimmillä aloilla sen kansantaloudellinen tuottavuus on matalahko – seikka, jota mm. Suomen Pankki on pitänyt Euroopan ja erityisesti Suomen kansantalouden kasvun hidasteena. Jos tarkastellaan pelkästään julkista taloutta, havaitaan verotulojen voimakas kertyminen pääkaupunkiseudulla. Monien tuottavien ja siten verokarhulle anteliaiden yritysten pääkonttori sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jolloin näiden yritysten maksama verokertymä näkyy tilastoissa nimenomaan pääkaupunkiseutulaisena ilmiönä. Tämä antaa oman lisänsä debattiin pääkaupunkiseudun ja alueiden välisistä suhteista.

Hallinnon hajauttaminen maakuntiin ei automaattisesti vie maakuntia kestävälle kasvu-uralle, vaikka sillä voikin olla vähäinen työllistävä vaikutus. Hallintoa, on helppo siirrellä normatiivisin päätöksin, mutta mainittavaa tuottavuutta ja sitä kautta hyvinvointia se ei maakuntiin vie. Hallinnon alueellistamisen tarkoituksena on luonnollisesti houkutella elinkeinoelämää maakuntiin. Tämä vaikutus jäänee vähäiseksi, mikäli alueellistamismalli on hallinnollisten laitosten ripottelu yksitellen sinne tänne.

Pääkaupunkiseudun hallintoriippuvuus ilmenee muutosvastarinnasta, jonka hallinnollisen yksikön siirtäminen saa aikaan. Se on täysin verrattavissa muutosvastarintaan, johon törmätään, kun merkittävä teollisuuslaitos siirretään taloudellisten syiden vuoksi suomalaiselta paikkakunnalta ulkomaille. Järkisyitä ja varsinkin "järkisyitä" löydetään paljon muutoksen ehkäisemiseksi.

Yhden keskuksen mallia elinvoimaisempi on monen keskuksen malli. Ei kuitenkaan millainen tahansa. Maahan tuskin mahtuu montaa keskusta, jotka perustuvat normatiivisiin päätöksiin ja julkisen sektorin toimintaan. Mutta elinkeinoelämän ja väestön kehitys on johtamassa luonnollista tietä monen keskuksen malliin.

Suomen kuntaliiton mukaan Oulun seutu on vuoteen 2025 ulottuvalla tarkasteluajanjaksolla väestöllisesti maan nopeimmin kasvava alue. Oulun kasvu ei ole syntynyt niinkään hallinnollisilla päätöksillä, vaan luonnollista tietä elinkeinoelämän ja muuttoliikkeen myötä. Mainittakoon, että väestökehitys näyttää kielteisimmältä Savossa, minne lääkelaitostakin ollaan – mitä ilmeisimmin aluekehityspolitiikan hengessä – nyt siirtämässä.

Pelkkää väestönkasvua laajemman kuvan antaa BTV-indikaattori, joka kuvaa alueen tuotannon arvon, työllisyyden ja väestön kehitystä. BTV-indikaattorin mukaan mitattuna maan vahvimmat keskukset ovat teknologiakeskeiset Itä-Uusimaa (jonka BTV-arvo tosin on yhden kortin eli öljynjalostustoiminnan varassa) ja Pirkanmaa.

Nyt tultaisiin alueellistamisen ydinkysymyksen eteen, mikäli alueellistamista ei käytettäisi yksinomaan kehitysaluepolitiikan instrumenttina. Onko järkevämpää pitää hallinto keskitettynä siellä, minne se on vuosikymmenten ja –satojen saatossa normatiivisin määräyksin keskitetty vai onko parempi siirtää se sinne, missä elinkeinoelämä toimii tehokkaimmin? Monet lyhyen tähtäimen mukavuus- ym. syyt puoltavat ensin mainittua mallia, jälkimmäistä taas puoltaisi ajatus siitä, että hallinnon tehtävänä on palvella mahdollisimman tehokkaasti tuotannollista elämää. Tämä ei kuitenkaan ole se konteksti, jossa alueellistamisesta keskustellaan, vaan keskiössä on kehitysaluepolitiikka.