Tammikeskiviikko

Tiedusteluja toteuttaa erilaisia toimeksiantoja tulee ammattikouluille melko usein, ja ne ovat aina mieluisia toteutettavia. Oikeita töitä. Tänään tuli kysely varsin mielenkiintoisesta tapauksesta: Sr2-sähköveturien hiekoituslaitteen kroonisten ongelmien selvittämisestä. Valkeakosken pikkuhiljaa nimensä mukaiseksi kehittyvällä campuksella on tarjota monenlaista, toivoakseni apu tähänkin ongelmaan löydetään. Olisi asian voinut kotipihalla pensasaidan ylikin jutella, todettiin toisessa päässä. Mutta niin naapuri kuin minäin lähdemme töihin aikaisin, ja kotiin palataan melko myöhään.

Työpäivän loppuosa vei Hämeenlinnaan. Olin linja-autossa ainoa matkustaja. Kuljettajan mukaan hyvä niin. Perillä häntä odotti isompi työkalu ja Lahden matka, joka kuulemma aniharvoin pääsee alkamaan aikataulussaan. En tunne linja-autoliikenteen suunnitteluperiaatteita ja -tekniikoita, mutta olen ennenkin ihmetellyt epärealistisen tiukoiksi laadittuja aikatauluja.

Noudin auton ruostesuojauksen täydennyskäsittelystä radanvarresta. Käytettävää suoja-ainetta ei tueta Valkeakoskella, joten auto vietti kolme päivää Hämeenlinnassa. Hinta oli melko edullinen: 230 euroa sisältäen kestovahauksen. Muistan, että edellisen automme erimerkkinen suojaus kustansi markka-aikana noin 2500 markkaa ja euroaikana 500 euroa. Mutta hintansa väärti ruostesuojaus aina on. Ongelmien korjaus se vasta kallista onkin. Olivat vielä siivonneet auton sisätilatkin kaupan päälle. Siistiä.

Kotiin ajelin Parolannummen kautta. Metsäuralla vauhdikkaasti kurvaillut moottoripyörä-maastoautopari kiinnitti huomioni. En huomannut heti vasemmalta tulijaa, joka oli vauhdista päätellen halukas liittymään mukaan ralliin. Onneksi sen kuljettaja oli hereillä. Vaikka tulikin vasemmalta, olisi luultavasti selvinnyt törmäyksestä vähemmällä.

Moni kyläläinen oli todennut latu-uran mukavaksi keskiviikkoillanviettopaikaksi. Keli oli hyvä ja lumi liukasta. Vapaalla tyylillä vältettiin pito-ongelmat.

Voiteluongelmia

Eilen saunalenkillä puolisoni ja minä kokeilimme perinteistä hiihtotapaa ensi kertaa tänä talvena. En taaskaan onnistunut puolisoni suksien pitovoitelussa. Liian liukasta, vaikka oli pakkasasteiden mukainen synteettinen kova voide. Kenttävoitelu eli vaihto tervapohjaiseen kesken matkan ei paljon auttanut.

Tänään päätimme välttää pito-ongelmat vapaalla tyylillä. Jos lumipeite kestää - ja toivottavasti kestää - eivätköhän voiteluniksitkin palaa mieleen.

Illalla sunnuntaiseen tapaan puolitoista tuntia taijia. Kotiin ajellessa paikallisia mutta sakeita lumikuuroja.

Alkaa näyttää talviselta

Päivä alkoi lumitöillä heti viiden jälkeen. Mukava määrä ja mukavan kevyttä työnneltävää. Tampereella oli pöhryistä ja IC 50 täpötäysi. Kotiin palattua lumityöt uudelleen. Selvästi ohuempi kerros kuin aamulla. Taisi lumisade lakata täälläkin aamupäivän aikana. Naapurikylän kauppias toi olohuoneeseen uuden sohvapöydän. Pyöreä säästää hämmästyttävästi tilaa vanhaan verrattuna.

Kuntoradalla oli ensi kertaa tänä talvena tarpeeksi lunta. Ehkä hiukan liikaakin vapaalle tyylille, pohja kun ei ole liukkaan kova. Raskas lenkki. Parkkipaikan automäärästä päätellen hiihtäjiä oli paljon, mutta ladulla emme nähneet yhtäkään. Yllättävän iso väkimäärä hajautuu pienelle metsälenkille.

Kokousväsymystä jo putken puolivälissä

Työpäivä tänäänkin Tampereella. Linja-autoa ei tarvittu, kun kokouspaikka on rautatieaseman vieressä. Muistomerkiksi aikanaan jätetty Tr1 nro 1088 -veturi oli läheltä katsottuna jos mahdollista vielä surullisempi kuin kadulta päin. Veturia tarjottiin takavuosina Toijalaankin museoitavaksi, muistaakseni aivan ilmaiseksi, mutta satatonnisen esineen nostot ja siirrot olisivat olleet ylivoimaisia lahjan saajan kustantaa. Niinä vuosina rahaa olisi vielä voinut oikeilta tahoilta kauniisti pyytämällä saada, mutta loppusijoituspaikassa ongelmaksi olisi tullut viimeistään sisäsäilytystilojen puute. Ruostuminen olisi jatkunut, ja entisöintitoimet ulkosalla hankalia toteuttaa. Siuroon muuan yritteliäs veturin sitten varasi, mutta totesi hänkin urakan toivottomaksi. Niinpä "Risto" kukkii edelleen Tampereella sulostuttaen Itsenäisyydenkadun alkupäätä.

Kokouksessa istuminen kävi voimille. Paluujuna oli Viialaan saakka täynnä. Venäjän tulkkauksen opiskelijat hyödynsivät matkan jokaisen minuutin kieltä äidinkielenään puhuvan opiskelutoverinsa kanssa.

Joskus - valitettavan harvoin tosin - käy niin, että ruumis suorastaan vaatii päästä liikkeelle työpäivän jälkeen. Toissapäiväisen liian ohuen lumikerroksen perusteella ladulle ei ollut asiaa. Päätin rohjeta käymään tatamilla. Ties milloin olen viimeksi pukenut gin ylleni. Alkujumppa tuntui repivältä, kärrynpyörät vispasivat minne sattui, mutta vähitellen kone pääsi käyntiin ja välillä oli jopa hauskaa. Taijia on nyt tullut harjoiteltua ehkä juuri ja juuri sen verran, että sillä alkaa olla vaikutusta. Kesa-gatame-tyyppiset sidonnat lienevät ensimmäisiä tatamilla opetettavia liikkeitä. Lienen tehnyt niitä tuhansia kertoja silloin, kun viihdyin matolla enemmän. Ja todennäköisesti väärin tai ainakin tehottomasti. Kokeilin tiukan alaspäin runttaamisen sijasta pikemminkin vartalon kohottamista ylöspäin keskilinja suorassa. Keveydessään ja liikkuvuudessaan asento tuntui kevyeltä, etten sanoisi hentoiselta. Mutta vahva, minua paljon aktiivisemmin treenaava harjoitustoveri ei tullut matosta ylös. Ei millään. Kinesteettinen kokemus oli kerrassaan hämmästyttävä. En tiedä, miten suosittuja budo-lajit olisivat, jos perustavimmanlaatuisia asioita harjoiteltaisiin pari-kolme vuotta ensimmäistä yksinkertaista lajinomaista tekniikkaa varten. Kuuma tuli ja tiukat otteet puristivat allit mustelmille. Kuuluu lajin luontaisetuihin.

Taitaa nukuttaa sen verran, että radion tarjoama nykymusiikin klassikko, Scelsin Quattro pezzi jää mielenkiintoisuudestaan huolimatta kuuntelematta. Huomenna taas Tampereelle.

Haudottuja ajatuksia kuulemassa

Työmatkakulkuneuvona oli vaihteeksi juna, työpäivä kun meni vanhalla maatalousoppilaitoksella kaupungin laidalla. Asemalta oli sen verran matkaa, että hyppäsin suosiolla nysse nro 12:n kyytiin. Kuljettaja oli ilmeisesti muuttanut Tampereelle aika paljon etelämpää. Ajotyyli teki vaikutuksen. Mies käsitteli ajoneuvoaan kuin alla olisi ollut pieni suorituskykyinen henkilöauto. Voi tietysti olla, että kyseessä oli hänen nimikkonyssensä, jonka turboruuvia hän iltaisin kiristää Ikurin poikien kanssa. Oli ajopeli millainen tahansa, kuljettaja osasi sitä käyttää. Kiihdytykset ja pysähdykset olivat napakoita ja käännökset ketteriä. Silti hänen ajotyylistään puuttui tyystin sellainen repivyys, mitä nopeilla linja-autonkuljettajilla usein näkee.

Seminaariesiintyjä näytti diansa MacBookilla ja kertoi edustavansa riippumatonta ajatushautomoa. Demos edustaa nimensä puolesta kansaa, mutta tässäkin tapauksessa "kansa" taitaa olla se valiojoukko, joka osaa ajatella asioista oikein. Omakotitalossa asuminen on pahaa, yhteisöasuminen taas hyvää. Koulussa oppiminen on pahaa, informaali oppiminen sen sijaan hyvää - hiukan kärjistäen sanottuna.

Vapaa ja moderni ajattelu oli yllättävän sidoksissa mörköihin, joita ei ole täällä rahvaan parissa nähty aikoihin, jos koskaan. Sivistyneenä miehenä isäntäkaupungin koulutuksen tuotantojohtaja (vekkuli virkanimike, joka soveltuu erinomaisesti vanhaan tehdaskaupunkiin) muistutti, mitä tarkoitti aikanaan universitas magistrorum. Vaikka inhimillisen elämän osa-alueista keskusteltaessa mieli olisi kuinka lennokas ja ajatus kuinka terävä, puuttuu ihmiseltä kaikki, jos puuttuu yksi: historian tuntemus. Ammattikoulupuolen edustajana minulle jäi tehtäväksi lausua sana näyttötutkintojärjestelmä ja kertoa, miten informaali oppiminen on ollut tunnustettua jo puolitoista vuosikymmentä kankeassa institutionaalisessa koulutusjärjestelmässä. Kokeneemmat muistuttivat oppipoika-periaatteesta, joka oli joillakin ammattialoilla käytössä vielä heidän nuoruudessaan.

Asian sivusta, aikanaan kerrottiin vitsejä ulkoministeri Karjalaisesta, joka tilasi jollakin reissullaan "tuu tii tu töötituu". Mitä sitten pitäisi ajatella perinteistä tietosanakirjaa ja Wikipediaa vertailtaessa käytettävästä ääntämyksestä "insaikloupiidia"? Arvelen, että hiukan vähemmän ahtikarjalaista olisi "eenkykloopeedia" tai turkulaisittain "eenkykloopaidia".

Kotimatkalla poikkesin kirjakaupassa noutamassa kirja-aletilaukseni. Kirjojen kerääminen kotiin ei liene kovin kestävää kehitystä, mutta kannatan silti ajatusta pienestä käsikirjastosta itselle mieluisista aiheista. Kertakäyttökirjallisuus - mitä se itse kullekin sitten onkaan - on toki järkevää lainata kirjastosta. Alekassini koostui vanhempien teosten suomalaisista käännöksistä: Aristotelesta, Ciceroa, Vergiliusta. Kaksi uudempaakin joukossa: Descartes ja Beauvoir.

Kuin Damokles Dionysioksen istuimelle?

Yhdysvaltain uuden presidentin virkaanastuminen taisi herättää Suomessa enemmän huomiota kuin oman presidenttimme vastaava seremonia vajaat kaksi vuotta sitten. Niin hiihtoladulla kuin kylälläkin oli hiljaista siihen aikaan, kun televisio lähetti tapahtumia Washingtonista.

Uusi presidentti Obama on epäilemättä kelpo miesi. Peruspessimistinä olen kuitenkin jo nyt hiukan murheellinen hänen puolestaan. En usko, että hän on vaalikampanjassaan mennyt puhumaan ohi suunsa yhtään sen laveammin kuin kuka tahansa asiaansa uskova kunnon poliitikko. Mutta häneltä odotetaan paitsi omassa maassaan myös maailmanlaajuisesti kohtuuttomia.

Vaikka Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on jossakin määrin presidenttivaltaisempi kuin esimerkiksi meillä, tuntuu hurjalta odottaa presidentillisen hallinnon vaihtumisen voivan muuttaa kaikkea sitä, mitä odotetaan maailmanpolitiikasta aina globaaleihin ympäristökysymyksiin. Suurvaltaan mahtuu monenlaisia pyrkimyksiä, ja vaikka joistakin tavoitteista oltaisiinkin riittävän yksimielisiä, ei suurvallan kokoinen koneisto ole kovin nopealiikkeinen. Ja edelleen, vaikka se joissakin toivotuissa asioissa toimisikin määrätietoisesti, on yhden maan, suurenkin, vaikea muuttaa koko maailmaa. Eihän Obama sentään mikään Kekkonen ole.

Eikö maalla olekaan mukavaa?

Lääkelaitoksen työntekijöiden uutisoitiin protestoineen sosiaali- ja terveysministerin lahjoittamia Lentävän Kalakukon menolippuja.

Alueellistaminen ja pääkaupunkiseudulle keskittäminen nähdään päivänpolttavassa keskustelussa mieluusti toistensa vastakohtina. Aivan yksioikoinen ei asia ole. Pääkaupunkiseutu on aikanaan rakennettu keskukseksi nimenomaan hallinnollisilla toimenpiteillä ja julkisen sektorin toimijoiden keskittämisellä. Historialliset juuret juontavat suuriruhtinaskunnan alkuaikoihin mutta erityisesti 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä tehtyihin poliittisluonteisiin linjauksiin rautatieverkon Helsinki-keskeisyydestä.

Elinkeinoelämä on paljolti tullut julkisen sektorin myötä ja on luonteeltaan palvelupainotteista. Se työllistää hyvin, mutta monilla työllistävimmillä aloilla sen kansantaloudellinen tuottavuus on matalahko – seikka, jota mm. Suomen Pankki on pitänyt Euroopan ja erityisesti Suomen kansantalouden kasvun hidasteena. Jos tarkastellaan pelkästään julkista taloutta, havaitaan verotulojen voimakas kertyminen pääkaupunkiseudulla. Monien tuottavien ja siten verokarhulle anteliaiden yritysten pääkonttori sijaitsee pääkaupunkiseudulla, jolloin näiden yritysten maksama verokertymä näkyy tilastoissa nimenomaan pääkaupunkiseutulaisena ilmiönä. Tämä antaa oman lisänsä debattiin pääkaupunkiseudun ja alueiden välisistä suhteista.

Hallinnon hajauttaminen maakuntiin ei automaattisesti vie maakuntia kestävälle kasvu-uralle, vaikka sillä voikin olla vähäinen työllistävä vaikutus. Hallintoa, on helppo siirrellä normatiivisin päätöksin, mutta mainittavaa tuottavuutta ja sitä kautta hyvinvointia se ei maakuntiin vie. Hallinnon alueellistamisen tarkoituksena on luonnollisesti houkutella elinkeinoelämää maakuntiin. Tämä vaikutus jäänee vähäiseksi, mikäli alueellistamismalli on hallinnollisten laitosten ripottelu yksitellen sinne tänne.

Pääkaupunkiseudun hallintoriippuvuus ilmenee muutosvastarinnasta, jonka hallinnollisen yksikön siirtäminen saa aikaan. Se on täysin verrattavissa muutosvastarintaan, johon törmätään, kun merkittävä teollisuuslaitos siirretään taloudellisten syiden vuoksi suomalaiselta paikkakunnalta ulkomaille. Järkisyitä ja varsinkin "järkisyitä" löydetään paljon muutoksen ehkäisemiseksi.

Yhden keskuksen mallia elinvoimaisempi on monen keskuksen malli. Ei kuitenkaan millainen tahansa. Maahan tuskin mahtuu montaa keskusta, jotka perustuvat normatiivisiin päätöksiin ja julkisen sektorin toimintaan. Mutta elinkeinoelämän ja väestön kehitys on johtamassa luonnollista tietä monen keskuksen malliin.

Suomen kuntaliiton mukaan Oulun seutu on vuoteen 2025 ulottuvalla tarkasteluajanjaksolla väestöllisesti maan nopeimmin kasvava alue. Oulun kasvu ei ole syntynyt niinkään hallinnollisilla päätöksillä, vaan luonnollista tietä elinkeinoelämän ja muuttoliikkeen myötä. Mainittakoon, että väestökehitys näyttää kielteisimmältä Savossa, minne lääkelaitostakin ollaan – mitä ilmeisimmin aluekehityspolitiikan hengessä – nyt siirtämässä.

Pelkkää väestönkasvua laajemman kuvan antaa BTV-indikaattori, joka kuvaa alueen tuotannon arvon, työllisyyden ja väestön kehitystä. BTV-indikaattorin mukaan mitattuna maan vahvimmat keskukset ovat teknologiakeskeiset Itä-Uusimaa (jonka BTV-arvo tosin on yhden kortin eli öljynjalostustoiminnan varassa) ja Pirkanmaa.

Nyt tultaisiin alueellistamisen ydinkysymyksen eteen, mikäli alueellistamista ei käytettäisi yksinomaan kehitysaluepolitiikan instrumenttina. Onko järkevämpää pitää hallinto keskitettynä siellä, minne se on vuosikymmenten ja –satojen saatossa normatiivisin määräyksin keskitetty vai onko parempi siirtää se sinne, missä elinkeinoelämä toimii tehokkaimmin? Monet lyhyen tähtäimen mukavuus- ym. syyt puoltavat ensin mainittua mallia, jälkimmäistä taas puoltaisi ajatus siitä, että hallinnon tehtävänä on palvella mahdollisimman tehokkaasti tuotannollista elämää. Tämä ei kuitenkaan ole se konteksti, jossa alueellistamisesta keskustellaan, vaan keskiössä on kehitysaluepolitiikka.

Ainoa auto vanhalla kolmostiellä

Aamun säätila oli mitä otollisin petivaatteiden tuuletukseen ja siivousaamupäivän poikaseen.

Kodintekstiilien ulkoillessa päätettiin käväistä Hämeenlinnan automarketissa. Siellä tuo ekologisesti arveluttavaa liiketoimintamuotoa edustava halli on kotipihasta katsoen logistisesti paremmalla paikalla kuin Tampereen vastaava, ja automatkassa, taajama-ajosta puhumattakaan, säästetään kilometrejä, polttoainetta ja aikaa. Kaltaisillamme kahden maakunnan rajaseudun asukkailla tähän liittyy se pieni ongelma, että "oma" osuuskauppamme on kuitenkin tamperelainen versio, ja osuuskauppatoiminnan periaatteiden mukaan oma kauppa tarjoaa yleensä parhaat asiakasedut. Juustokaan ei ole enää Hämeenlinnassa niin edullista kuin taannoin. Kotimatkalla kahvit lasitehtaalla.

Jaettuja muistoja

Eilen kävellessäni linja-autopysäkiltä kotiin - matka on vain puolisentoista kilometriä, mutta riittää aamuisin esimerkiksi päivän töitä koskevaan suunnittelupalaveriin itsen kanssa ja kotimatkalla vastaavaan palautekokoukseen - huomasin ajattelevani joitakin satunnaisia neljännesvuosisadan takaisia asioita omasta elämästäni. Itse asioilla ei ole niinkään merkitystä, mutta sillä ajattelin olevan, että niistä on noinkin juhlalliselta kuulostava määrä vuosia. Tukevasti keski-iässä aletaan olla.

Kaksikymmentä vuottakin on ihmiselämässä melko pitkä aika. Kaksikymmentä vuotta sitten olin armeijassa. Joitain satunnaisia muistoja on siltäkin ajalta jäänyt mieleen. Eräästä kesäisestä leiristä muun muassa se, miten hyväntahtoisesti naureskellen hämmästeltiin muuatta tamperelaisnuorukaista, joka oli valmis tekemään useampia vartiovuoroja putkeen, kunhan sai tehdä ne illan ollessa vielä valoinen tai aamun jo sarastaessa. Tiedettiin, että hän joko luki tai kirjoitti, kun sai olla hetkenkin rauhassa.

Häneen törmäsin äskettäin uudelleen viikonlopun Maaseudun Tulevaisuudessa. Harri István Mäki käytti mielellään jo sotaväkiaikana toista ristimänimeään. Kirjailijahaastattelu ei ollut uutinen, uranvalinnan saattoi arvata jo aikanaan ja viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajan miehen nimi on esiintynyt taajanlaisesti kotimaisia kirjauutuuksia esittelevissä kirjoituksissa.

Mutta se oli vekkuli havainto, että kirjailija muisteli haastattelussaan paljon juuri armeija-aikaansa ja täsmälleen samoja tapauksia, joista yksi maaseudun reunalla asusteleva maaseutulehden lukija hänet kahdenkymmenen vuoden takaa muisti. Samalla sukupolvella näyttää olevan samankaltaisia muisteluiden aiheita.

Eikä se juuri naurata, ei nosta mielialaa

Seutukunnan yrityksille viime vuoden lopulla tehdyn kyselyn tulokset julkistettiin suhdannebarometrin nimellä. Ei näyttänyt järin hyvältä, eikä kuulostanutkaan. Tuloksia luki neljä ammattikorkeakoulun opiskelijaa. Pukeutuneet kuin hautajaisiin. Jokainen katsaus päättyi ilmaukseen "saldoluku oli alimmillaan viiden vuoden tarkastelujaksolla".

Valokuvatorstaissa alkaa olla liian taiteellisia aiheita. Ei tule kuvaa, josko niitä kukaan kaipaakaan. Proosasta tai lyriikasta en ymmärrä mitään.

Iltalenkillä viileää, mutta ei liukasta. Ilman suksikelejä ei luistoakaan kaipaa.

Halpoja harrasteita

Verkkaisen käyntiinlähdön jälkeen päivä kotitorpassa sujui tervehenkisissä merkeissä kuntosalilta taiji-treenien kautta perunalastupussin ostosta kieltäytymiseen. Jalkaprässipenkin (en ole bodari enkä tosiharrastaja, eli käytän hyvin vähän vapaita painoja) rautakilon massa oli kasvanut sitten viime kerran. Arvelen, että moinen on päässyt tapahtumaan edellisiltojen hiihtolenkkien ylämäissä. Puolikunnallisen kuntosalin sarjakortin hinta ei ollut vuodenvaihteessa noussut.

Vuoden harrasterutiinit vapaan sivistystyön parissa ovat käynnistyneet näinä päivinä. Vähän ennen kuin puolisoni ja minä lähdimme työväenopistoa kohti, soi matkapuhelimeni Museoveturiseuran asioissa. Taustamelu ei kuulemma tullut tällä kertaa tehtaalta, vaan kansalaisopiston puutyöpiiristä.

Äskettäin muuan lehti säästövinkkejä esitellessään nosti esiin vapaan sivistystyön edullisuuden liikuntaharrastusmahdollisuuksien tarjoajana. On totta, että kansalais- ja työväenopistot kuormittavat harrastajan tai oppijan kukkaroa vähemmän kuin monet muut ohjattujen vapaa-ajanvietto- ja opiskelumahdollisuuksien tarjoajat - mukaan lukien myös monet julkisella rahoituksella toimivat. Päättymässä olevan vuosikymmenen aikana monet vapaa-ajan harrastukset ainakin liikunnan saralla kaupallistuivat huomattavassa määrin. Asiasta oltiin joissakin piireissä tekemässä jopa tasa-arvokysymystä, kun oltiin huomaavinaan, että ainakin suuremmissa kaupungeissa toiselle sukupuolelle kelpasivat paremmin talkootyön ja/tai yhteiskunnan ylläpitämät, yksinkertaisten ja "vanhanaikaisten" liikuntalajien harjoittelupaikat kuin toiselle, joka oli päätynyt maksamaan enemmän mieleisistään lajeista ja hienommista puitteista.

Harrastuskustannukset ovat melko monimuotoinen kysymys. Taiji-harrasteesta - jossa ei ole erityisiä vakuutus-, kilpailulisenssi- tai vastaavia velvoitteita - voi maksaa parisataa euroa puolelta vuodelta jossakin Hienossa Seurassa. Tai sitten voi harrastaa työväenopistossa viidelläkympillä koko vuoden lajin yhden suomalaisen pioneerin ohjauksessa.

Toki vapaa-aika on monille ihmiselämän pyhimpiä asioita, ja siihen kukin käyttää juuri niin paljon varoja kuin hyväksi katsoo tehden niitä asioita, joista pitää. Se on minusta aivan oikein. Mutta veikkaanpa silti talkoopohjaisen toiminnan ja vapaan sivistystyön kaltaisten vapaa-ajanviettomahdollisuuksien lisäävän houkuttelevuuttaan taloudellisen taantuman mahdollisesti pidetessä tai syvetessä.

Epic fail

Viime aikoina olen törmännyt anglismiin "epic fail", jolla tarkoitetaan ymmärtääkseni vakavaa virhettä tai huomattavaa epäonnistumista. Yleensä kysymys on ollut tietotekniikkaan liittyvistä asioista.

En tiedä, mistä termi on alkujaan lähtöisin, mutta "eeppinen virhe" tuo ainakin minulle mieleen kirjallisuuden mieluummin kuin tietotekniikan.

Kuten kai peruskoulussa edelleen opetetaan, epiikka on yksi kertomakirjallisuuden laji, jonka vanhinta tunnettua muotoa edustaa kertomarunous, jonka suurteoksia eepoksiksi kutsutaan. Niinpä "epic" on päätynyt tarkoittamaan ylipäätään suurta.

Alkuperäisemmän laatuinen (joskin kömpelön kotikutoinen ja alatyylinen; heksametrin hienovarainen rikkominen olisi tyylikkäämpää) "epic fail" voidaan luoda vaikkapa Vergiliuksen Aeneis-eepoksen neljännen luvun säkeisiin:

Talibus orabat, talisque miserrima flatus
fertque refertque soror: sed nullis ille movetur
fletibus, aut voces ullas tractabilis audit;
fata obstant, placidasque viri deus obstruit auris.

Se epiikasta. Mutta kiinnostaisi tietää, miten juuri epic fail -ilmaus on päätynyt ATK-slangissa - ja nimenomaan slangissa: ohjelmistot eivät sentään tuollaista virheilmoitusta taida antaa - tarkoittamaan vakavaa virhettä.

Kulutuspäivä

Puolisoni ja minä emme ole shoppailun ja alennusmyyntien ylimpiä ystäviä, mutta päätimme noudattaa pääministerin käskyä ja lähteä kuluttamaan. Rautatieasemalta kauniimpi shoppailija suuntasi Tampereelle ja vähemmän kaunis Hämeenlinnaan. Syystä tai toisesta hankin mieluusti vaatteeni - silloin harvoin, kun niitä hankin - Hämeenlinnasta.

Jos joskus paheenani - olin jossakin vaiheessa nuoruuttani sietämättömän pikkuvanha tietyissä asioissa - oli hienoinen ylipukeutuminen, on viime aikoina syntini ollut pikemminkin vastakohtainen. Tumma pikkutakki olisi paikallaan monissa talvikauden työtehtävissä. Sellainen kaapistani kyllä löytyy, mutta kaksirivisenä se näyttää vanhentavan kantajansa entisestään.

Hämeenlinnan matka osoittautui koko lailla turhaksi. Jo menolipun osto oli tarpeeton: konduktööri ei tullut lippuja tarkastamaan. Eikä kaupungin tarjontakaan tällä kertaa saanut ostopäätöstä aikaiseksi.

Ei auttanut muu kuin kuin ostaa junalippu pohjoisen suuntaan, kotiaseman ohi Tampereelle. Keskustorin laidalta asiallinen takki pienen etsimisen jälkeen löytyi, vieläpä kotimaista tekoa. Vaatekaupoissa viihtymättömänä, varsinkin ruuhkaiseen aikaan, katsoin kulutustaistelun tältä erää riittävän.

Kotimarketista vielä korillinen ruokaa, ja eiköhän yhden torpan kuluttamisvelvollisuus tullut täytetyksi.

Päivä oli miellyttävän talvinen, mutta iltaa kohden tuuli voimistui ja alkoi tuoksua kostealta. Kuntorata houkutti muitakin saunalenkkeilijöitä, ainakin parkkipaikan autojen määrästä päätellen. Lähipäivien sääennusteet antavat ymmärtää hiihtokelien jääneen tälläkin erää paripäiväisiksi.

Iltapalaksi tuikeasti maustettua perunaa paistetussa olomuodossa. Nyt on oman pihan viime kesäinen sato syöty, ja perunassa siirrytään kuluttajalinjalle.

Sekundatalvet eivät tee hyvää suksenpohjille

Viime yönä tullut lumi satoi kerrankin kylmään maahan. Oli kostean puoleista, ei sulanut heti. Ennen töihin lähtöä sai aamuvoimistella hetken lumikolan kanssa.

Töistä pääsin lähtemään jo aikaisemmalla linja-autolla. Perjantaiseen tapaan torin laidalta ostettu hiivaleipä repussa.

Illalla suksittiin kuntoradalla. Hyväksi ei uraa voinut sanoa, mutta lunta oli sen verran, että eteenpäin päästiin.

Napit vastakkain

Vuoden ensi päivinä minusta on tuntunut, että radiossa on ryhdytty lähettämään enemmän uusintoja. Todennäköisesti oikea syy on se, että olen sattumalta kuunnellut radiota ja ennen muuta keskittynyt kuulemaani niihin aikoihin, kun uusintoja on lähetetty.

Kuukausittainen Napit vastakkain -ohjelma ei ole uutuus, mutta satuin kuulemaan sen tänään ensimmäistä kertaa. Juontaja kehotti kuulijoita äänestämään mielestään paremmin väitellyttä puhujaa. Televisiota en ole katsellut aikoihin, mutta siellä kuulemma äänestetään ohjelmassa jos toisessakin.

Ehkä radiossa haetaan jotakin televisiota ylevämpää? Viisaiden ja vaikutusvaltaisten henkilöiden sanallisia mittelöitä, joita kuulijat saavat seurata ja tuomaroida omien näkemystensä mukaan. Jotakin sellaista, mitä vanhan ajan ja keskiajan oppineiden yhteisöissä harjoitettiin.

Esimerkkinä maailmanhistoriaan on dokumentoitu vuonna 932 (meikäläisen ajanlaskun mukaan) Bagdadissa käyty väittely, jossa kieltentutkija Abu Said al-Sirafi sanallisesti rökitti filosofi Abu Bishr Mattaa ja jonka tuloksena Aristoteleen nimeen kytketty kreikkalaisperäinen filosofia ei juurtunut islamin oppiin niin syvälle kuin se edellisinä vuosikymmeninä ollut juurtumassa. Tällaiset väittelyt olivat enemmän tai vähemmän kansanhuvia, ja varsinkin arabialaisen kulttuurin piirissä on kirjattu värikkäitä silminnäkijäkuvauksia.

Mitä tulee Aristoteleen ja islamin oppeihin, 930-luvulle tultua kysymys oli siitä, että arabialaisessa kulttuurissa vaikuttanut rikas filosofinen perinne, etunenässä Abu Nasr al-Farabi ja kumppanit, oli tuonut aristotelisen logiikan keskeiseksi osaksi islamin totuus-käsitettä. Arabialaiset kielitieteilijät sekä uskon- ja oikeusoppineet pelkäsivät filosofisen koulukunnan päätyvän johtavaan asemaan uskon ja erityisesti arabian kieliopin tulkinnassa – uskonnolliset ja kieliopilliset limittyivät toisiinsa klassisessa arabiassa, jolla Koraanin ilmoitus profeetta Muhammedin mukaan annettiin. Käytännön ongelmia ei ainakaan vähentänyt se, että Aristoteleen ajattelulle ominaista olla-verbiä ei tunnettu klassisessa arabiassa. Kielen ja uskonnon tulkinta uhkasi kielimiesten ja uskonmiesten näkökulmasta karata vieraisiin käsiin. On silti muistettava, että kielellis-filosofis-uskonnollinen kiista ei estänyt islamilaista maailmaa omaksumasta kreikkalaisen ajattelun parhaita hedelmiä soveltaviin tieteisiin, lähinnä matematiikkaan, lääketieteeseen ja tähtitieteeseen – itse asiassa jo aikaisemmin kuin kielifilosofisista kysymyksistä ryhdyttiin käymään arvovaltakiistoja.

Valokuvatorstain "Silirimpsis sileä tie"

Vuoden ensimmäisessä Valokuvatorstaissa lauletaan Irwinin mukana Silirimpsis, sileä tie.



Se on silirimpsis vaan, kun Menninkäinen ja Hamm-tiejyrä tekevät sileää tietä.

Jouluajan viivästetty päätös

Nuorempana paheksuin mielessäni niitä, jotka pitivät jouluajan valoja vielä loppiaisen jälkeen. Omasta puolestani olin valmis siivoamaan joulukoristeet pois mahdollisimman aikaisin. Olisikohan ollut kouluaikojen saksankirjassa, jossa sikäläisten joulutapoja kuvattaessa kerrottiin kuusen riisumisesta heti uudenvuodenpäivän jälkeen. Se kuulosti eurooppalaiselta ja hienolta.

En edelleenkään ole mikään erityinen joulufani, mutta viime vuosina olen huomannut loppiaisen tuntuvan jokseenkin surumieliseltä pyhäpäivältä. Parina edellisenä talvena olen ajatellut sen johtuvan jouluvalojen sammuttamisesta ja siirtymisestä pimeään tammikuuhun. Nyt lunta on sentään nimeksi ja ulkona paljon valoisampaa kuin mustan maan aikaan. Silti oli hiukan ikävää järjestää balsamipihdalle - erinomainen joulukuusilaji muuten - muodonmuutos olohuoneen koristuksesta polttopuuksi.

Vein rautatieaseman vitriinin vaatimattoman joulukoristelun - lähinnä sähkötoimisiksi rekonstruoituja erilaisia rautatien lyhtyjä - takaisin veturitallille. Sen verran lämpöä tallin kuusikymmensenttisissä tiilikuoressa on yhä varastoituneena, että ulkoseinät olivat pakkasen laskiessa huurtuneet.

Niin paheksuttavana kuin olisin asiaa ennen pitänytkin, kotona kuistin sähkökyntteliköt ja ulkorakennuksen pyrstötähti saavat valaista nuutinpäivään saakka. Ja pihalle vein vielä täksi illaksi kaikki löytämäni elävän tulen lyhdyt.

Käsityön leima

Eilen töissä päädyin pitkästä aikaa tekemisiin php-kielen ja siihen perustuvan, MySQL-tietokannan hallintaan tarkoitetun phpMyAdmin-ohjelman, kanssa. Kyseessä oli Soneran Businessweb-palvelu, joka monista muista, varsinkin kuluttajille ja PK-sektorille suunnatuista vastaavista palveluista poiketen, mahdollistaa WWW-julkaisemisen varsin käsityövaltaisesti.

Tämäkin päivä on mennyt WWW-käsitöissä – tosin vapaaehtoistyön merkeissä - tehdessä alkaneen vuoden toimintakalentereita parille kotikylän yleishyödylliselle yhdistykselle. Käytössä ei ole, eikä nykyisellä palvelinalustalla tarjollakaan, mitään palvelinpuolen työvälineitä tietokannoista puhumattakaan. Puhtaita (X)HTML-johdannaisia vain, mutta käsityötä sekin. Kalenterien verkkoon siirtämistä pitää vielä odotella, kunnes palvelinpäässä vuodenvaihteen huoltokatkoksista on selvitty.

Koska en joudu tekemään verkkojulkaisemiseen liittyviä tehtäviä missään määrin ammattimaisesti, pidän "WWW-koodaamisen" kaltaisesta käsityöstä. Johtuneeko sitten siitä, että ensimmäisiä omakohtaisia kosketuksiani PC-maailmaan oli WordPerfect-tekstinkäsittelyohjelma, tietenkin MS-DOS-versiona, jossa tekstiä pääsi tai joutui silloin tällöin muokkaamaan "markup-tasolla". Nykyisillä verkkosivuilla paljon näyttävämpää, laadukkaampaa ja ainakin nopeammin saisi aikaiseksi käyttämällä erilaisia apuvälineitä – tosin käsityönkin standardienmukaisuuden voi tarkistaa helposti validaattoripalvelulla. Tosin on myönnettävä, että silloin harvoin, kun päivitettävää olisi paljon tai asialla olisi kiire, olen kaivannut helppoa julkaisujärjestelmää.

Mitään blogia en varmasti kirjoittaisi, jos siihen ei olisi tarjolla Bloggerin kaltaista julkaisujärjestelmää – vuosikymmenen alussa silloisten perinteisin menetelmin kirjoitettujen verkkopäiväkirjojen usein muutoinkin ATK-aiheiset merkinnät saattoivat olla tyyppiä "Koko päivä meni arkistoja järjestykseen laittaessa." Blogger muuten tarjoaisi huomattavan määrän hienoja räätälöintimahdollisuuksia. Blogistista laiskuuttani kuvaa se, että en ole hyödyntänyt niistä mitään tässä kesästä 2004 saakka ulkoasultaan ja toiminnoiltaan samanlaisena pysyneessä verkkopäiväkirjassani.

Seutukunnan monien yhdistysten ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden verkkosivuja odottaa kuluvan vuoden aikana muutto uuteen kotiin. Kunnat lakkauttavat kuumimpaan Internet-innostuksen aikaan tarjoamansa kotisivutilapalvelun. Kunnallispoliittisesta näkökulmasta ajateltuna ratkaisu on epäilemättä oikea, koska WWW-hotellina toimiminen lienee vähiten tärkeitä kunnan yleisen toimialan tehtäviä – varsinkin jos se aiheuttaa jo ennestään kovilla olevalle tietohallintohenkilökunnalle paljon ylimääräistä työtä. Toinen järkiperuste nykyjärjestelmän lakkauttamiselle on se, että kyseessä on ollut todellinen "old school web hotel". Mitään julkaisujärjestelmää, palvelinpuolen toimintojen käyttömahdollisuuksista puhumattakaan, ei ole ollut tarjolla. Kaikki tämä FTP-siirroista alkaen on koettu monella taholla turhan työlääksi tai rajoittuneeksi.

Minullakin on etsinnässä soveltuva palvelinalusta yhdistyssivustoille. Julkaisujärjestelmää tyyliin Yhdistysavain en välttämättä kaipaa; toisaalta olisi huomioitava, että päivittämisen pitää olla helppoa myös käsitöistä vähemmän pitäville.

Jos jätetään julkaisujärjestelmät pois laskuista, esimerkiksi Nebulan tarjonta vaikuttaa lupaavalta, ja yritys on ymmärtääkseni sangen hyvämaineinen toimijaalallaan. Tosin 15 euron kuukausihintainen peruspaketti on yhtä yhdistystä ajatellen melkoisen järeä. Levytilaa luvataan peräti 2 048 megatavua. Niistä sivustoista, joita olen päivittänyt, suurin on kooltaan alle sata megatavua, hitaan puoleisesti kasvava ja sisältää jo kohtalaisen kuva-arkistonkin. Levytilaa tai muita herkkuja ei – kysyin asiaa palveluntarjoajalta – ole mahdollista jakaa useamman yhdistyksen kesken niin, että jokaiselle voisi lohkaista oman alikansion päivittämiseen oikeuttavine käyttäjätunnuksineen. Liiketaloudellisesta, ja miksei tietoturvallisuuspoliittisestakin, näkökulmasta ymmärrän hyvin palveluntarjoajan käytännön.

Onko arvon lukijoilla tarjota suosituksia köyhille kolmannen sektorin toimijoille soveltuvista hyvistä palvelinalustan tai julkaisujärjestelmän tarjoajista?

Poliittisen historian pikku-uutinen

Äskettäin julkaistu uutinen Suomen ja Yhdysvaltain kauppapoliittisista suhteista 1980-luvulla ei ole jaksanut herättää mainittavaa keskustelua. Blogimaailmankaan historiantutkijat M. Jokisipilä tai J. Sedergren eivät ole asiaa kommentoineet. En tiedä, millainen pettymys yleisön vähäinen innostus uutisen esiin tuoneille toimittajille on, mutta jos he asiansa tuntevat, ymmärtänevät he tehneensä vain rutiinijutun.

Vuosikymmeniä suomalaista poliittista keskustelua hallitsi puolueettomuuden käsite. Se muodosti keskeisen osan yhteiskunnallista opetussuunnitelmaa peruskoulusta yliopistoihin. Puolueettomuuden tosiasiallisuuteen ja uskottavuuteen suhtauduttiin vaihtelevasti omista taustaideologioista ja -ryhmistä riippuen. YYA-sopimus keikutti puolueettomuutta idän suuntaan. Jotta puolueettomuudesta olisi voitu vakuuttavasti puhua, oli luonnollista, että myönnytyksiä haluttiin tehdä myös lännen suuntaan.

Ennen 1980-lukua poliittisluonteiset suuntimat länteen olivat hankalia. EFTA-jäsenyyskin päivitettiin Suomessa täysversioksi vasta vuonna 1986. Oli nähtävästi niin, että 1980-luvulla Suomen poliittisessa johdossa alettiin odottaa Neuvostoliiton romahtamista tai ainakin itänaapurin voimakasta muuttumista. "Eurokommunismi" oli Trumanin opin sovellusten veroinen neuvostokommunismin patoaja läntisessä Euroopassa, ja Suomenkin oloissa kommunistisen aatemaailman oli saatu nähdä rakoilevan 1960-luvun puolivälistä alkaen. Tultaessa 1980-luvulle yleinen mielipide, varsinkin mitä tuli nuorempiin ikäluokkiin, alkoi olla hyvin länsimielinen verrattaessa tilannetta pariin aikaisempaan vuosikymmeneen. Jos edeltävillä vuosikymmenillä oli ehkä uskottu neuvostojärjestelmän voimakkaaseen kehittymiseen, oli aika muuttunut. Viimeistään Moskovan olympiakisaturistien kertomukset rappeutuvasta suurvallasta olivat koruttomia. Lopuksi Reaganin johdolla aloitettu Yhdysvaltain strateginen puolustusohjelma - oli sen asiasisältö uskottavaa tai ei - haastoi Neuvostoliiton kilpavarusteluun, johon sillä ei ollut varaa.

Ei voida kieltää, etteikö Neuvostoliiton romahdus olisi yllättänyt Suomen kansantaloutta housut kintuissa. Edelleen muistetaan, tai nykypäivän lama-analyyseissa olisi hyvä muistaa, miten voimakkaasti itäisen tilauskannan romahtaminen vaikutti 1990-luvun alkuvuosien massatyöttömyyden syntyyn. Jos kuitenkin jätetään laskuista verkkaisesti suuntaansa muuttavan raskaan teollisuuden näkökulmat, oli Suomi alkanut lähestyä länttä monilta suunnilta erityisen voimakkaasti juuri 1980-luvulla. Tässä jatkumossa liittyminen läntisen teknologian viennin Neuvotoliitton kieltävään COCOM-sopimukseen ei ollut ideologispoliittisesti kovin valtava asia, mutta vaikutti tietenkin teknologiatuotteiden itäkauppaa tehneiden yritysten, kuten Rauma-Repolan tai Telenokian osalta.

Pakkaslauantai

Raikkaat pakkaspäivät ovat olleet tervetulleita, mutta lumi kelpaisi maiseman kaveriksi.

Autoa lämmitettiin sen verran, että haettiin maatalousliikkeestä säkillinen ruoka pihamaan linnuille, marketista korillinen itselle ja tarkistettiin paikat veturitallilla. Talli on talvisaikaan melko huoleton paikka. Vesijohto suljetaan syksyllä ja vähälukuisia lämpimiä tiloja lämmitetään suoralla sähkölämmityksellä. Läpikulkuliikenne tallipihan kautta, ajoittain levotonkin, hiljeni minimiin uuden alikulkutunnelin valmistuttua vuosikymmenen alussa. Toisaalta vedettömässä ja suurimmalta osin kylmässä tallissa ei harrastustoimintaa juuri harjoiteta. Tänään taisi retkikunta Museoveturiseuran väkeä seikkailla länsirannikolla.

Auringon ryhtyessä iltatoimiinsa päätimme lähteä kävelylle. Hiljaisen puoleista oli ulkona, mutta taloissa valoja ja monessa ikkunassa vielä joulu. Pariin kertaan tuli vastaan tuttavamies kavereineen ja pellolla esittäytyi kettu. Pakkaskeleihin on taas tottumisensa. Puin päälle turhan paljon, kun ulkolämpömittarin lukema näytti viime aikoina totuttua matalammalta.

Illalla tehtiin pizzaa ja lämmitettiin sauna. Sitten leppoisaa illanviettoa radion ja tietokoneiden parissa vaunut.org:n remontin valmistumista odotellessa

Uudet kuvat

Taitaa olla tulossa raskaan metallin vuosi.

Keittiön seinäkalenteriksi oli tarjolla kolme vaihtoehtoa. Huoneen valtiatar halusi Valtra-mallisen.

Työhuoneeseeni niin kotona kuin ammattikoululla otin Markun kuvaaman rautatiekalenterin.