Yhden päivän etelänmatka

Puolisoni ja minä käytimme VR:n lomapassien viimeisen matkapäivän käymällä etelässä. Matkareitti oli Tl-Psl-Kr-Hnk ja takaisin palattiin reittiä Hnk-Kr-Tku-Tl. Hangon rata, jolle päästiin Karjaalta alkaen, on Suomen taloushistorian tyyppiesimerkki luonnollisesta monopolista. Rata perustettiin suurin odotuksin yksityisenä yhtiönä, olihan päätepisteenä maan tuolloinen ainoa talvisatama. Mutta rautatieliikenteelle ominaisten huomattavien kiinteiden kustannusten vuoksi ratayhtiö kaatui valtion käsiin pian liikenteen aloittamisen jälkeen.

Hangon rata kuuluu niihin harvoihin sähköistämättömiin rataosuuksiin, joilla edelleen ajetaan henkilöliikennettä. Sähköistys on Ratahallintokeskuksen keskipitkän tähtäimen suunnitelmissa, mutta ei niinkään henkilöliikenteen vaan mittavan tavaraliikenteen vuoksi. Dv12:n vetämän kaksivaunuisen taajamajunan ikkunasta oli mukava katsella tihkusateisia maisemia. Maasto on kaunista, kuivaa kangasta. Paikoin radan varrella näkyy toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja ja muita kenttälinnoitteita. Nykyaikaa edustivat radan varressa harjoitelleet Nylands brigadin varusmiehet.

Hangossa sade yltyi ja aloitimme kaupunkiin tutustumisen käymällä pizzalla Satamakadun varrella, lounasaika kun sopivasti oli. Syödessä sadekin lakkasi, ja niin kelpasi lähteä katselemaan paikkoja vatsa täynnä. Länsisataman vilkasta tavaraliikennettä katselimme Kuningattarenvuorella sijaitsevalta Myrskytorniksi kutsutulta näköalapaikalta. Puistovuorilla patikoitaessa eteen osui jykeviä kantalinnoitteita, joiden ajoitus oli asiaan ennakkoon tutustumattomalle vaikeaa. Ne olivat selvästi 1900-luvun tuotteita, mutta runsas luonnonkivimuurauksen käyttö johti ajatukset 1900-luvun alkuun ja Pietari Suuren merilinnoitukseen. Tuo oman aikansa yritys dominum maris Baltici -nimisen kummituksen - mitä termiä historioitsija Matti Klinge on osuvasti toisessa yhteydessä käyttänyt - henkiinherättämisestä ulotti lonkeronsa monin paikoin myös silloisen suuriruhtinaskunnan eteläisille rannikkoseuduille. Jälkeenpäin selvisi, että linnoitteet olivat kuitenkin talvisodan jälkeisen Hangon neuvostotukikohdan kevyen rannikkopatterin jäänteet.

Vesitornista avautuivat hulppeat näkymät niin merelle kuin mantereellekin. Kiikari olisi ollut mukava matkakumppani. Mantereen puolella horisontissa siintänyt suuri teollisuuslaitos kiinnosti. Ettei vain olisi ollut puolentoista viikon takainen tutustumiskohteemme Lohjan vanha sementtitehdas? Voisiko se näkyä Hangon vesitornista?

Vesitornin vieressä sijaitseva kirkko viehätti valoisalla sisustuksellaan. Tosin kirkkotekstiileissä oli käytetty yllättävän likaisia värisävyjä. Kun jälkeenpäin tulin huomanneeksi, että kirkko on alunperin kansallisromanttisen kauden wannabe-goottiruhtinas J. Ahrenbergin piirtämä, oli yllätys melkoinen. Tuosta selkeälinjaisesta temppelistä on vaikea löytää yhtäläisyyksiä esimerkiksi Kajaanin hurjan luomuksen kanssa. Toisaalta Hangon kirkkoa on remontoitu ahkerasti toisen maailmansodan jälkeen ja 1970-luvulla, mitä perua sen nykyinen olemus taitaa olla.

Hangossa oli hyvä käydä siksikin - edellisen kerran olen vieraillut siellä kaksikymmentä vuotta sitten - että minua on kerran luultu sikäläiseksi. Muutama vuosi sitten Turussa muuan mies tervehti iloisesti ja ryhtyi kyselemään kuulumisia, muun muassa sitä, toiminko vielä Hangossa historianopettajana. Hän oli luullut minua opiskelukaverikseen, Kim (muistaakseni) nimeltään, koska ulkoisesti olin kuulemma Kimin kaksoisolento. Ei Hanko olisi välttämättä ollenkaan paha paikka toimia historianopettajana, mutta taidan silti jatkaa nykyisellä uralla :-)

Paluureitti suunnattiin Turun kautta. Emme nousseet Turussa ensimmäiseen tarjolla olleeseen idän junaan, vaan - edelleen koulutusmyönteisessä hengessä - kävimme nauttimassa oluet Vanha koulu -ravintolassa. Puolisoni valitsi vaalean ja minä tumman. En ole erityinen tummien oluiden ystävä - joitakin poikkeuksia on - mutta tätä kyseisen ravintolan omaa tuotetta kelpaa kyllä kehua.

Turun jälkeen maisemien alkaessa vaihtua ensin vilja-aitan tasangoiksi ja sitten hämäläiseksi metsän ja pellon rytmikkääksi vuorotteluksi tiesi jälleen, mikä on lyhyenkin matkan kohokohta: kotiinpaluu.