Päätöksenteon helppous

Tuolta jostakin (Sedis) on kaikunut taannoin sen sortin kumina, että ihan vain esimerkin innoittamana ajattelin tälläkin lohkolla käytössä olevalla kevyemmällä kalustolla valmistella erästä tulossa (huomenna?) olevaa nettipäiväkirjoitusta etukäteen asiantuntijoiden kommenteilla. Koska blogeissa kyse on enimmäkseen joko huomiotalouden möchtegernistisistä kirjoituksista - lainaan tässä maisteri Höglundin taannoin lanseeraamaa kerrassaan erinomaista termiä - tai kaltaisestani introvertista nettipäiväkirjailusta tai pahimmillaankin vain toisia vastaan suunnatusta vaikuttamis- tai vallanhalusta (mihin tosin erityisesti kommenttipalstat yllyttävät ;-), toteutan tämäniltaisen valmistelun vain sisällissodassa itseäni vastaan.

Dissonanssiteoria (Dissonantia (lat.) = riitasointu, epäsointu.) - eli pidemmältä nimeltään kognitiivisen dissonanssin teoria - on alunperin psykologian tieteenalaan liittyvä teoria, jonka tavoitteena on kuvata ihmisen suhtautumista uusiin, aikaisemmista poikkeaviin havaintoihin tai kokemuksiin. Teorian on pääosin muotoillut yhdysvaltalainen psykologi Leon Festinger, joka julkaisi teorian vuonna 1957 teoksessaan A theory of cognitive dissonance, josta Festingerin kotiyliopisto, kalifornialainen Stanford, kiiruhti tekemään uuden laitoksen jo vuonna 1962.

Festinger lähtee liikkeelle siitä, että yleensä ihmisen ajattelu ja toiminta pyrkivät olemaan johdonmukaisessa (consistent) suhteessa toisiinsa nähden. Kuitenkin jokin ympäristöstä tuleva uusi havainto voi saada aikaan epäjohdonmukaisuuden (inconsistency) ajattelussa tai toiminnassa. Tästä epäjohdonmukaisuudesta Festinger käyttää käsitystä dissonanssi (dissonance). (Festinger 1962, s. 1-2.)

Dissonanssitilaan voi Festingerin mukaan johtaa lähinnä neljä eri tyyppistä seikkaa (Festinger 1962, s. 14.):
(1) Loogisessa dissonanssissa ihminen huomaa, että hänen omat käsityksensä ovat keskenään ristiriidassa. Suomalainen saattaa ajatella, että hänellä ei ole mitään somalipakolaisia vastaan, mutta omassa lähiössään hän ei sietäisi näitä. Loogiseen dissonanssiin hän joutuu havaitessaan, että kaikki hänen ajatusrakennelmassaan ei ehkä täsmää.
(2) Kulttuurisessa dissonanssissa ihminen huomaa toimivansa yleisesti hyväksyttyä kulttuurista normia vastaan. Suomalainen saattaa joutua kulttuuriseen dissonanssiin huomattuaan sinutelleensa saksalaista liiketuttavaansa.
(3) Dissonanssitilanne syntyy myös, kun yksilö huomaa toimivansa oman viiteryhmänsä odotusten vastaisesti. Esimerkiksi vuoden 2000 Suomen presidentinvaaleissa moni ns. porvarilliseen viiteryhmään itsensä lukeva saattoi äänestää sosiaalidemokraattista ehdokasta jonkin porvari-sosialisti -ulottuvuuteen kuulumattoman seikan vuoksi.
(4) Lopuksi dissonanssi voi johtua myös siitä, että uusi kokemus on ristiriidassa vanhan kanssa. Epämiellyttävän dissonanssikokemuksen, johon epäilemättä sekoittuu myös muita voimakkaita tunteita, voi aiheuttaa esimerkiksi se, että rauhallisessa pikkukaupungissa ikänsä elänyt vanhus joutuu yllättäen ryöstöyrityksen kohteeksi.

Sitä ihmisen sisäistä tilaa, jota dissonanssi järkyttää, Festinger kutsuu kognitioksi (cognition). Kognitio tarkoittaa ihmisellä olevaa, itseä ja ympäristöä koskevaa informaatiota, arvoja, asenteita, mielipiteitä, uskomuksia jne. (Festinger 1962, s. 3.) Teorialle ei tehne vääryyttä, jos määritellään kognitio hiukan Festingeriä tarkemmin nykyaikaisen, mm. neurofysiologiaan ja tekoälytutkimukseen pohjautuvan kognitiotieteellisen käsityksen pohjalta. Tämän näkemyksen mukaan kognitioiden syntyminen alkaa, kun ihmisen aistihavaintojen ja aivojen yhteistyönä saadut ärsykkeet siirtyvät tiedostamattomasta havaintorekisteristä eli ns. itsesensorisesta muistista ns. lyhytkestoiseen muistiin eli työmuistiin (short term memory, STM). Lyhytkestoinen muisti tulkitsee saatua havaintoa niin, että se voi tilanteen vaatimalla tavalla painua mieleen eli siirtyä ns. pitkäkestoiseen muistiin eli säilömuistiin (long term memory, LTM). Tässä vaiheessa havainto on muuttunut informaatioksi, jolla on merkitystä ihmiselle esimerkiksi asiaintilaa koskevana tietona, mielipiteenä, näkemyksenä tai muuna sellaisena. Kognitiot ovat pitkäkestoiseen muistiin tallentuneita, mutta alati uusien havaintojen mukana muuttuvia tietorakenteita, joiden tarjoamaa taustaa vasten uudet lyhytkestoiseen muistiin päätyneet havainnot käsitellään. (Saarinen, Pirkko; Ruoppila, Isto; Korkiakangas, Mikko: Kasvatuspsykologian kysymyksiä. Lahti 1991. S. 72, 75-76.)
Dissonanssi ei ole ihmiselle välttämättä erityisen miellyttävä olotila. Festingerin mukaan ihmisellä on luontainen pyrkimys saattaa kognitiiviset rakenteensa tasapainotilaan eli konsonanssiin (consonance) (Consonans (lat.) = sopusoinnussa oleva).
Konsonanssin saavuttamiseen tai ainakin dissonanssin vähentämiseen tähtäävät keinot ovat Festingerin erityisenä mielenkiinnon kohteena. Nämä keinot jakautuvat kahteen pääluokkaan (Festinger 1962, s. 3, 6.):

(1) Ihminen muuttaa toimintaansa dissonanssin poistamiseksi. Esimerkiksi kulttuuriseen dissonanssiin joutunut ryhtyy teitittelemään saksalaista liiketuttavaansa.
(2) Ihminen muokkaa kognitiivisia rakenteitaan niin, että dissonanssi poistuu. Esimerkiksi loogiseen dissonanssiin pakolaismielipiteidensä kanssa joutunut voi omaksua selvästi joko pakolaismyönteisen tai -kielteisen kannan.

Siihen, miten voimakkaasti ihminen pyrkii dissonanssin vähentämiseen, vaikuttaa yhtäältä dissonanssin ominaisvoimakkuus ja toisaalta dissonanssitilanteeseen liittyvät ympäristön sanktiot eli palkkiot tai rangaistukset. Dissonanssin ominaisvoimakkuus riippuu siitä, miten tärkeiksi ihminen mieltää dissonanssitilanteeseen johtaneet asiat (Festinger 1962, s. 18.).

Viimeistään ympäristön sanktioiden yhdistäminen dissonanssiteoriaan lisää siihen sosiaalisia elementtejä ja tekee pohjimmiltaan psykologisesta teoriasta sosiaalipsykologisen. Festingerin käsityksen mukaan sanktiot johtavat lähes poikkeuksetta dissonanssiin. Jos ihminen joutuu muuttamaan kognitioitaan palkkioiden toivossa tai rangaistusten pelossa, seuraa dissonanssitilanne ihmisen alkuperäisen oman kognition ja uuden sanktioiden vuoksi omaksutun kognition välillä. Toisaalta jos sanktioita ei huomioida, seuraa dissonanssi saamatta jääneen palkkion tai odotettavissa olevan rangaistuksen vuoksi, koska tilanne olisi voitu välttää omaksumalla uusi kognitio. (Festinger 1962, s. 97, 262-263.) Festingeriä on vaikea luonnehtia yhteiskunnalliseksi julistajaksi samaan tapaan kuin esimerkiksi samoihin aikoihin Länsi-Saksassa vaikuttaneen ns. kriittisen teorian edustajia. Kuitenkin tässä kohdassa hänellä on havaittavissa selvä yksilöllisen ajattelun vapautta -- habermasilaisittain emansipaatiota -- korostava näkemys.

Päätöksenteon psykologia on Festingerin ominta aluetta, johon hänen teoriansa empiirinen osuus suurelta osin nojaa. Päätöksentekoon liittyvä dissonanssi jakautuu (1) päätöstä edeltävään (pre-decision) ja (2) päätöksen jälkeiseen (post-decision) dissonanssiin. Päätöstä edeltävää dissonanssia Festingerin alkuperäisessä teoriassa ei juuri tunnisteta. Sen ovat tuoneet tarkasteluun mukaan 1960-luvulla empiiristen kokeiden kautta Festingerin työtoverit Jon R. Davidson ja Sara B. Kiesler todetakseen, että käytännössä päätöksentekoa edeltävää dissonanssia tai ainakaan näkyviä pyrkimyksiä sen vähentämiseen ei juuri esiinny. (Davidson, Jon R; Kiesler, Sara B: Cognitive behavior before and after decisions. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 13-14, 16.) Festinger itse tyytyy pitämään ihmistä päätöksenteon edellä rationaalisena olentona, joka pyrkii puolueettomaan tiedonhankintaan. (Festinger, Leon: Conclusions and problems. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 152-153.)

Päätöksenteon jälkeisen dissonanssin voimakkuus riippuu paitsi päätöksen kohteena olleen asian tärkeydestä myös siitä, miten paljon etuja valitsematta jääneellä vaihtoehdolla voi nähdä olleen. Päätöksen jälkeinen dissonanssi on luonnollisesti suuri, jos tärkeässä valinnassa kilpaili keskenään kaksi lähes tasavertaista vaihtoehtoa, koska valitsijalla on tällöin ollut runsaasti kognitioita puoltamassa myös valitsematta jäänyttä vaihtoehtoa. Päätettäessä asioista, joita ei pidetä tärkeinä, tai päätöksen ollessa itsestään selvä ei dissonanssia juuri esiinny. (Festinger 1962, s. 38-39.)

Ihminen pyrkii vähentämään päätöksenteon jälkeistä dissonanssia. Ford-autotehtaalle tehtyyn tutkimukseen perustuvan klassisen esimerkin mukaan auton ostaneet pyrkivät vielä ostoksensa jälkeen hankkimaan omaa autoaan koskevaa positiivista informaatiota, kuten mainoksia, ja toisaalta välttämään kilpailevien automerkkien mainoksia. Auton ostaja pyrkii näin vahvistamaan käsitystään valintansa oikeellisuudesta. (Festinger 1962, s. 62-63.)

Päätöksenteon jälkeisen dissonanssin ollessa riittävän voimakas ihminen voi joutua muuttamaan päätöstään, perumaan sen tai ainakin punnitsemaan eri vaihtoehtoja uudelleen.( Festinger 1962, s. 42-43.) Tätä taustaa vasten päätöksenteon jälkeisen dissonanssin voidaan katsoa olevan päätösten uudelleenarvioinnin perusta. On todennäköistä, että päätöksenteon jälkeen kokemusten aiheuttama dissonanssi tuo esiin seikkoja, joita ei ole huomioitu tai edes tiedostettu päätöstä tehtäessä. (Jecker, Jon D: The cognitive effects of conflict and dissonance. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 26-27.) Tätä taustaa vasten päätöksenteon jälkeinen dissonanssi on nähtävä välttämättömäksi ja toivottavaksi elementiksi ainakin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jo kauan ennen dissonanssiteorian syntyä yhdysvaltalainen filosofi ja kasvatustieteilijä John Dewey piti pelkkiin aikaisempiin ajatusmalleihin pohjautuvia päätelmiä ja päätöksiä yksilön ja yhteiskunnan kehitykselle haitallisena perusteettomana konservatismina (Dewey, John: How we think. Boston 1910. S. 148.).