De va kukku de

En lähde Helsinkiin töihin. Päätöksenteon jälkeinen dissonanssi oli helppo vaimentaa, koska sitä ei oikeastaan ollut. Ei ole mahdollista, että tarjotun työn palkka olisi ollut niin korkea, että se olisi voittanut Helsingin Sanomien asuntoliitteen mitä koruttomimmin ilmaiseman tärkeän päätöksentekoperusteen. Vaikka tälläkin seutukunnalla asuntojen hinnat ovat viime aikoina kohonneet maallikon näkökulmasta epärealistiselle tasolle, näyttää siltä, että nykyisen kaltaista asumistilannettamme olisi pääkaupunkiseudulla vaikeaa saavuttaa enää palkkatyöläisen näkökulmasta, oli ammattinimike mikä hyvänsä. Jossakin Tuusulassa toki on tilaa ja luonnonkauneutta yllinkyllin, mutta sangen hintavaa sielläkin ja lisäksi kovin vaivalloisen työmatkan takana nykyiseen verrattuna. Mukavampaa täällä on katsella vesi kielellä kesäkurpitsoiden kypsymistä ja kasvilavan elämää ja nauttia vapaudesta ja rauhasta.

Nurmeksen kaltaisissa paikoissa on tavallaan helppoa ymmärtää nuorten ja nuorten aikuisten kaipuu pois. En tarkoita pelkästään sitä, mistä taannoin kirjoitin eräässä kommentissani Tommi Perkolalle. Paikkakunnilla, jotka sijaitsevat siinä määrin kaukana esimerkiksi talouden, kulttuurin ja muiden vallankäyttöjärjestelmien keskuksista, että niistä on erikseen "matkustettava" näihin keskukseen - toisin sanoen oltava valmius uhrata jonkinlainen, kuitenkin mainittava, määrä aikaa tai rahaa tai muita resursseja matkaan - saattaa keskuspainotteisessa yhtenäiskulttuurissa syntyä tunne, että jää sivuun tarjolla olevista mahdollisuuksista. Vaikka ensilukemalta tämä tuntuu hatusta vedetyltä ajatukselta, johon järkevä ihminen ei omalla kohdallaan usko, talouden näkymätön käsi konkretisoi asian hyvin kouriintuntuvasti ainakin työmarkkinoilla.

Pidän sijainnistani. Jos nyt nostan takapuoleni sohvalta, olen noin kahden tunnin kuluttua pääkaupungin keskustassa - tai lähestulkoon millä tahansa relevantilla alueella siellä - ja vaikka matkaan kuluu aikaa ja rahaa, sitä ei kuitenkaan kulu kohtuuttoman paljon. Tampere, jossa tosin viimeisen vuoden aikana olen käynyt järkyttävän harvoin, on käytännössä naapurissa. Tämä - itse asiassa pelkkä mahdollisuus, jonka voi hyödyntää tai sitten ei - ei jätä sijaa tunteelle mahdollisuuksien ulkopuolelle jäämisestä. Sen on havainnut myös näkymätön käsi, joka konkretisoi paitsi mahdollisuuden säilymisen, ennenkaikkea sen, että ei-tunnepohjaisia - fyysisiä tai paremminkin materiaalisia - pakotteita pois lähtemiseen on vähemmän kuin kauempana keskuksista.