Keinussa kirjan kanssa

Aamu oli pilvinen, mutta päätimme ottaa riskin ja rullailla Metsäkansan kirkolla käymään. Oikeastaan oli tarkoitus kääntyä takaisin jo hiukan aiemmin. Sadetta ei saatu, mutta piennarta parturoinut traktori peruutteli Konhon alikulkutunnelin suulla juuri sopivasti niin, että sen varoituslaitteet häipyivät näkyvistä tunneliin lasketelleille. Onneksi kuitenkin väylää riitti kaikkien mennä.

Koska pakastimemme mehutarjonta koostuu mansikkatalkoiden jälkeen makeanpuoleisista antimista, jotka viime viikon pyöräilyllä tuli todettua turhan tuhdeiksi janojuomiksi, tankkasimme lenkkipullot vedellä. Mutta siihen tuntuu jäävän yllättävän ikävästi muovisen pullon maku.

Iltapäiväksi istuuduin pihakeinuun T. Wiesengrund-Adornon kanssa. Itse asiassa kyseessä oli paitsi alkuteksteistä suomeksi käännetty myös akateemisten fanien omilla kirjoituksillaan täydentämä teos "Konstellaatioita" viime vuosikymmenen lopulta.

Jokin aika sitten, kun puolisoni kanssa yövyimme Kajaanissa, meille tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsella televisiota. Kyseisenä iltana esitettiin ilmeisen laadukasta saksalaista, kirjailijaveljeksistä Thomas ja Heinrich Mannista kertovaa sarjaa, sen päätösjaksoa. Ohjelma keskittyi Mannien omaan sukuun, eikä ainakaan tuossa jaksossa esiintynyt hieman odottamiani "frankfurtilaisia" Amerikan saksan-pakolaisia. Kuitenkin Wiesengrund-Adorno (joka sittemmin Yhdysvaltain kansalaisuuden saatuaan lyhensi sukunimensä äitiinsä viittaavaksi Adornoksi) tiettävästi avusti Thomas Mannia "Tohtori Faustuksen" kirjoitustyössä 1940-luvun lopulla.

Wiesengrund-Adornon hahmo on mielenkiintoinen ja - näin rohkenen väittää - myös väärinymmärretty filosofian historiassa. Näin väittäessäni haluan kohdistaa lukijan huomion erääseen seikkaan. Musikaalinen, matemaattinen ja filosofinen lahjakkuus luultavasti ilmenevät keskiarvoa suuremmalla todennäköisyydellä samassa persoonassa. Itselläni ei ole noista mitään, minkä vuoksi toivon tähän tekstiin suhtauduttavan vain maallikon mielipiteenä muiden joukossa ja kenties täydellisen väärinymmärryksen tuotoksena (ja minkä vuoksi en uskalla ryhtyä väittelyyn puolisoni kanssa hänen suosikistaan Kierkegaardista: herrojen tekstien välinen suhdehan on koko lailla poleeminen).

Adornon väärinymmärtäminen johtuu mielestäni kahdesta sudenkuopasta, jotka olisivat vältettävissä, jos maailma nähtäisiin neliulotteisena, myös aika-akseli huomioon ottaen.

1.
Wiesengrund-Adorno oli tuotteliaimmillaan - ei niinkään filosofina - vaan taide- ja erityisesti musiikkikriitikkona. Ekspressionistisen modernismin korostaminen ei tarkoita "mä nyt niinku koen tälleen" -tyyppistä hampuusifilosofiaa vaan äärimmäisen tarkkoihin säännösmukaisuuksiin perustuvaa järjestelmää, joka itse asiassa on kurinalaisempi kuin idealistisuuteen - ja sen poliittisiin ilmentymiin - palautuvat klassiset ilmaisumuodot (uusklassismi taisi olla Adornolle fasismiin verrattavissa oleva kirosana). Ainakin nuorena, meikäläisittäin festari-ikäisenä kollina, Wiesengrund-Adorno diggaili ennen muita Schönbergistä, jonka järjestelmällinen dodekafoninen sävelmaailma on musiikin Einsteinia siinä, missä Bach on Newtonia (tiedän, todella huono vertaus). Tätä seikkaa hiukan syvemmin pohtien suomalaisen silmiin epäoikeudenmukaiselta tuntuva ankara Sibelius-kritiikkikin on ymmärrettävissä.

2.
Totaliteettien karsastaminen ei tarkoita lopullista luopumista synteeseistä. Hegeliläinen idealistinen synteesi voi muuttua totaliteetiksi poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kautta (kuten se teki 1930-luvun Saksassa; entä 1890-luvun Yhdysvalloissa tai milloin minkäkin vuosikymmenen Suomessa?). Synteesien karttamisen vuoksi Wiesengrund-Adornon tekstit voidaan nähdä relativismin kaanonina.
Mutta pohjimmiltaan totaliteettien vieroksuminen - ja sellaisena maallikko sen lukee - on empiriaa puhtaimmillaan.
Muuten, kukahan osaisi/uskaltaisi väsätä jonkinlaisen "F-asteikkoon" pohjautuvan nettitestin?