In Finland we have this thing called reilu meininki

Oliko viime kesänä tosiaan lähes säännönmukaisesti tämän päivän kaltainen sää? Pilvistä ja koleaa? Samaa asiaa toiselta kannalta ihmettelin muistaakseni verkkopäiväkirjani teksteissä viime kesänäkin jonakin yksittäisenä lämpimänä ja sateettomana päivänä. Tämän ja toissakesän kaltaiset lämpimät kelpaavat hyvin; muistaahan ainakin jälkeenpäin, että kesä on ollut. Ilmankos edellisestä kesästä tuntuikin olleen niin paljon aikaa.

Deutsche Gesellschaft für Eisenbahngeschichte e. V:n (samantyyppinen kansallinen rautatieharrastuksen järjestö kuin mihin asemaan meillä Suomen Rautatiehistoriallinen Seura ry aikanaan 1960-1970-lukujen taitteessa pyrki ja mihin perusyhdistysten jälkeen rakennettu liitto ja sen edeltäjä neuvottelukunta ovat tähdänneet viime vuosikymmenen alusta saakka) Suomessa kymmenpäiväisellä matkalla oleva retkikunta ehti eilen illalla Hämeeseen.

Retkikunta koostuu pääosin saksalaisista rautatieharrastajista, joskin mukana on myös brittiedustus. Kulkuneuvona toimii Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n - todennäköisesti maan aktiivisimman leveillä raiteilla nostalgialiikennettä harjoittavan yhdistyksen - kiskoautojuna, joka koostuu Dm7-moottorivaunuista nrot 4142 ja 4204. Ensinmainittu on itsellenikin tuttu harrastuskohde sikäli, että sen hankki vuonna 1991 Museoveturiseura ry:n Dm7-ryhmä, joka aikanaan - maan ensimmäisenä yksityisenä Dm7-nostalgialiikenteenharjoittajana vuonna 1984 suoraan ajosta hankittuine Dm7 nro 4216 + EFiab nro 11655 -yhdistelmineen - arveli tilauskiskoautoliikenteen paikallisen kysynnän lisääntyvän VR:n yhtiöittämisen myötä. Toisin kävi, ja koska Toijalan tallissa ei tuolloinkaan ollut tarjota sisätilaa ja koska museoituna jo oli loistokuntoinen nro 4216, oli nro 4142 useita vuosia lainassa Porvoon Museorautatie ry:llä ja sen jälkeen Keitele-museolla Suolahdessa. Kun Ouluun oli kesällä 2000 syntynyt mitä elinvoimaisin Lättähattu-painotteinen uusi toimija Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry, päättivät Dm7 nro 4142:n omistajat lahjoittaa moottorivaununsa sinne saman vuoden syksyllä. Hyvän kodin se saikin. Tänäänkin 4142:n pinta kiilsi, ja Scaniasta viisikymmenluvulla kotimaistettu Valmet 815D kävi melkein kuin uutena. Tosin sylinterinkannen uusi tiiviste kuulemma oikkuili. Jos näin jälkeenpäin muistan oikein, saman sortin ongelma kiusasi myös porvoolaisia aikanaan kyseisen moottorivaunuyksilön kanssa.

Osuin tallille juuri sopivaan aikaan, yhdeksän maissa, kun retkikunnan lättähattujuna saapui. Moni meikäläisistä oli tullut jo aiemmin. Paikallisina harrastajina olimme tervetulleita mukaan Valkeakosken reissulle. Siihen suuntaan ei olekaan Lätällä ajettu sitten Toijalan oman nro 4216:n toistaiseksi viimeisen ajon eli kesäkuun 2001. Nyt käytiin kaupungissa saakka. Tosin Metsäkansassa sijaitsevalla maatilamatkailuyrityksen "seisakkeella" (maatilamatkailuyritys osti ja siirsi omalle tontilleen pari kilometriä alkuperäisestä paikasta Toijalaan päin vanhan käytöstä poistetun Metsäkansan aseman vuonna 1995) odoteltiin - ja valokuvailtiin - kelpo tovi, että VR Cargo sai Valkeakoskella vaununsa sellaiseen järjestykseen, että kiskoautojuna mahtui sekaan. Ei näytä tieto kulkevan aivan katkoksetta nykyajan tekniikankaan aikakaudella.

Muutama kuva kiskoautojen Tl-Vi-Tl-matkasta tuli siirrettyä julkisesti nähtäville.

Valkeakosken-reissun jälkeen retkikunta tutustui Veturimuseoon. Olin varautunut jonkinlaiseen tankerokieliseen esittelyyn (Markku ja Mikko vahvistivat hengessä lupaamalla tulkata, mistä suuri kiitos), mutta retkikunta jatkoi omatoimista matkailutapaansa hajautumalla välittömästi junasta noustuaan pienryhmiksi, joita me paikalliset itse kukin tutoroimme ryhmän tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Opinpa muuten, että kaukokirjoitin ei - olisihan jotakin sen tapaista melkein pitänyt arvata - ole saksaksi die Telex-Maschine, vaan der Fernschreiber.

Näissä pikkutaajamissa muutamakymmenpäisen ulkomaalaisen turistiryhmän junamatkailu on sen väärti asia, että kahdenkin eri paikallislehden toimittajat halusivat saksalaisia tai brittiläisiä juniin hurahtaneita kansikuvapojikseen ja -tytöikseen. Sen parempi, mitä kauempana ollaan "mikään ei riitä" -ajatusmaailmasta.

Kun pitkämatkalaiset jatkoivat kiskoautoillaan kohti Humppilaa ja Jokioisten Museorautatietä - ja siitä edelleen Turkuun - lähdimme porukalla kylälle syömään. Kotiin päin hajauduttiin kuka mihinkin ja kuka milläkin kulkuneuvolla polkupyörästä mopon ja henkilöauton kautta junaan.