Lyhyesti

Hälytys peruuntui. Hyvä niin. Tetra olisi edelleen kova juttu.

Olisi mukavaa omistaa puolapuut venyttelyä varten.

Helsingin Sanomat julkaisi isohkon jutun tietokoneväen vuotuisesta Assembly-tapahtumasta. Lehtiartikkelin perusteella tapahtuma on siirtynyt sangen kauas nimestään. Samoin kuin Pienoisrautatiepäivät tai Model Expo ovat tehneet omilla aloillaan. Eikä se ole välttämättä huono asia. Kun esiteltävää on tarjolla muillekin kuin omille friikeille, tulee myös kriittinen massa katsomaan.

Pyörivän pöydän ritarit

Talkoopäivän työkohteina olivat lumiauran runkopalkkien maalaus ja kapearaidekaluston siirtely. Vesilahdelta noudettiin uushankintana tiilitehtaan savenkuljetukseen käytetty kuuppavaunu ja hiukan 600-millimetristä rataa. Ne sopivat yhteen mitä parhaiten kesäkuussa hankitun Move1-moottoriveturin kanssa, sekin kun oli aikanaan tiilitehtaalla käytössä.

Kolmen miehen voimin vaunu nousi kahteen osaan "purettuna" (alusta ja kuuppa ovat irrotettavissa helposti erikseen) pakettiauton tavaratilaan ja rataelementit kokonaisina perävaunuun.

Perillä veturi ja kuuppavaunu haluttiin peräkkäin, mikä vaati paitsi veturin siirron toiseen pilttuuseen myös sen kääntämisen. Leveäraiteisella kevyellä kalustolla tuo ei olisi ollut mikään ongelma, koska kaikki kiinteät raiteet noudattavat valtion leveyttä. Nyt onneksi 600-millistä rataa oli nyt käytettävissä enemmän kuin veturin aikaisemmissa siirroissa. Ensin rakennettiin valtion kiskojen viereen kenttärata kääntöpöydälle ja ajettiin veturi pöydälle. Rakenteiden (veturitallin lattia vs. ulkopuolen raiteisto vs. kääntöpöytä) korkeuseroista johtuen kenttärataa jouduttiin monin paikoin tukemaan lankuilla.



Kun veturi oli saatu kääntöpöydälle, se käännettiin ympäri kuin kuormana olisi ollut tavanomainen leveäraiteinen kalusto. Kun veturin nokka osoitti oikeaan suuntaan, kenttärata rakennettiin siihen pilttuuseen, mihin veturi haluttiin, ja veturi ajettiin sinne. Lopuksi kenttärataelementit kannettiin varastoon siistiin pinoon seuraavaa tempausta odottamaan.

Puuhailu kiinnosti kovasti museokävijöitä, ja ratapihalla VR Osakeyhtiön päivystäjäveturin kuljettajan niska oli nyrjähtää muutamankin kerran päivystäjän kulkiessa ohi ja kuljettajan ihmetellessä kapearaiteista Dv12:n tarjoamasta lintuperspektiivistä.

Kapearaidekaluston siirtoja oli tekemässä riittävästi käsipareja (mistä suuri kiitos koko topparoikalle) ja päältä katsomassa aivan riittävästi silmäpareja. Sitä ihailtavampaa oli Jukan, Markon ja Olavin stoalaisen tyyni toiminta lumiauran rungon maalauksen parissa. Heidän ansiostaan päivän tärkein urakka tuli valmiiksi. Ei niin, etteivätkö siirtotyöt olleet tärkeitä, mutta auran runkopalkkien Ferrex-pinta jos mikä oli altis loppukesäiselle ilmankosteuden kasvamiselle.

Päivän raskaan raudan siirtotyöt vastasivat fyysisiltä vaikutuksiltaan hyvinkin samanpituista dojolla tai vastaavissa aktiviteeteissa vietettyä tuokiota paitsi että olivat hyödyllisempiä. Se on terveellistä, ei siinä mitään.

Talkoopäivän päätteeksi jäähdyttelimme ajelemalla lähiseudulle ihailemaan rappioromantiikkaa. Improvisoidut henkilökuljetusolosuhteet olivat niin otolliset asialle, jota ainakin viitisentoista vuotta sitten eräässä instituutiossa kutsuttiin termillä "antaa lavasikaa", että kiusaukselta ei voitu välttyä ;-)



Takaisin veturitallille palatessamme oli lahtelaisten rautatieharrastajien kaksihenkinen kuvausretkikunta tullut paikalle viettämään evästaukoa. Olivat ajelleet päivän Keski-Suomen raideliikenteen filmille ja muistikortille tallentamisen parissa. Harvinainen Mäntän päivystäjäkin oli kuulemma saatu ikuistettua. Juteltiin kelpo tuokio ja tutkailtiin veturitalli.

Saunomisen päätin säästää kotiin. Toverien hyödyntäessä veturitallin saunaa testasin, miten mukava makuuvaunu 600 mm:n kuuppavaunu - käytännössä tietenkin varsinainen kuuppa - itse asiassa on. Se on lyhyehkölle lepotuokiolle mitä miellyttävin.

Illan alkaessa hämärtyä yöksi loppukesäisen rauhallista vauhtia pukkasi valmiushälytys naapuriläänin metsissä mahdollisesti kaivattavaan virka-apuun. Tietokoneen ja GSM-verkon yhdistelmä palvelee tällaista tilannetta kelvollisesti, mutta toivemaailmassa jokaisella vapaaehtoisella on oma Tetra-pääte kotonaan. On monta syytä siihen, miksi toivon, että en joutuisi heräämään "Sanlan" ääneen (matkapuhelimeni soittoääni on kyseisestä vekottimesta matkittu). Eivätkä kaikki syyt ole pelkästään itsekkäitä.

Maataloutta ei voi tuoda

Maatalous - tai muulla tavoin tapahtuva ravinnon tuotanto - on viime kädessä ainoa tärkeä elinkeino. Sitä suoraan tukevia ovat rakentamisen, tiettyjen muiden teollisuudenalojen ja terveydenhuollon kaltaiset apuelinkeinot. Näiden apuelinkeinojen aputyöläisinä taas tarvitaan talousjärjestelmässä kulloinkin valitsevan muodin mukaan ylijäämää tuottavia elinkeinoja. On hyvä kuitenkin muistaa, että ravinnontuotanto on historian pitkän keston mukaan tarkasteltuna ainoa ensisijaisesti tärkeä elinkeino, ja kaikki muut, mitä kulloinkin sattuu muodissa olemaan, ovat tavalla tai toisella sen palvelijoita.



Suomalaisen maatalouden vuotuista suurkatselmusta, Farmari-maatalousnäyttelyä, vietetään sunnuntaihin saakka Tampereen Sarankulmalla. Siellä riittää nähtävää moneen makuun. Työpäivän jälkeen siis matka kohti Tamperetta.

Asian sivusta, miespuoliset rautatieharrastajatoverit sanovat, että maan söpöimmät naiset löytyvät Tampereelta. Tämä tuli taas kerran todettua, kun sain näyttelyseuraa heti portin sisäpuolelta. Meille haluttiin kovasti myydä niin lämpöovia (tarjous otettiin kiinnostuksella vastaan) kuin automatisoitua
pellettikattilaakin (ilmankiertoon perustuva biopolttoinen keskuslämmitys oli jo keskiajalla tunnettu idea, joka on hienosti jalostettu nykykäyttöön). Habituksemme lienee sen verran maaseutumainen isossa kaupungissa, että myös maatalouskonealan ammattilehtien kauppias kävi kimppuun.

Lehtiäkään emme hankkineet, mutta David Brown -aihe tuotti yhteydenoton läntiselle Uudellemaalle.

Kotieläinpuolelta löytyi muun muassa monenlaista lypsävää (kuva yllä), joista tuotteliaimpia oltiin juuri palkitsemassa komeilla pokaaleilla. Olipa näytillä kaimanikin. Se oli - tietenkin - pässi, rodultaan kainuunharmas eli yksi suomenlampaan värimuoto.

Kolme vuotta sitten vastaava näyttely pidettiin Hämeenlinnassa. Siellä metsäinen harjumaisema oli Tampereen lentokenttäaukeita mukavampi, mutta toisaalta Tampereella Pirkka-halli antoi erinomaisen ympäristön sisätilaa tarvitseville osastoille.

Tällä kelpaa nostaa perunaa pidemmästäkin vaosta:

Dewulf-perunannostokone.

Molotusta

Kuulin tänään ranskaa puhuvien nuorten miesten keskustelua. En osaa kieltä, mutta huomioni kiinnitti intonaatio. Lähinnä se toi mieleen radiossa taannoin paljon soitetun ranskaksi esiintyvän rap-artistin K-Maron (jonka julkisuudessa esiintyvää nimen lausumistapaa jopa ranskaa osaamaton ihmettelee: eikö "k" pitäisi tässä yhteydessä lausua "ka" - vai onko tässä kyse samasta kuin klassisessa München-ongelmassa?) tavan lausua kieltään. Rap-artistien tavan lausua sanoja, oli kyseessä sitten englanti, ranska tai suomi - lienenkö muulla kielellä esitettyä sen sortin musiikkia kuullutkaan, genrestä kun en ole erityisen kiinnostunut - määrittelen tässä molotukseksi. Väitettä ei pidä lukea esteettisenä arvolausumana, vaan - jollei setään onomatopoeettisena - niin ainakin deskriptiivisenä määrityksenä ;-)

Arvelin, että pojat ovat K-Maron faneja, ikäluokkakin varmasti sopi. Itse lausumistavan perinteet ovat tietysti monivivahteisemmat. Eiväthän amerikkalaiset rapparitkaan taida ihan Harvardin aksentilla esiintyä, ja sille taitaa olla yhteiskuntahistoriallisia perusteita. Jos Ranskaa ajatellaan, niin olisivatko jo vuoden 1789 tapahtumien ja niiden jälkiseurausten likaisen työn tehneet kolmannen säädyn iskujoukot, elleivät peräti Jacquerien toimeenpanijat, sylkeneet silloisen puhekielensä sanoja suustaan samalla vihaisella ääntämyksellä, molotuksella, josta nyttemmin valtakulttuuri on tehnyt tavoiteltavan puhetavan nuorisokulttuurissa?

Asiasta toiseen, K-Maron kerran molottaessa radiossa, puolisoni totesi, miten yhteen laskevaan sekvenssiin perustuvaan kappaleeseen on vaikeaa suhtautua vakavasti, oli se maailmalla millainen hitti hyvänsä. Paha on väittää vastaan, mutta jouduin kyllä myöntämään, että juuri siitä kyseisessä kappaleessa pidin. Kyllähän minä vielä joskus latailen 80-luvun Italo-discoakin tietokoneelle, kun olen varma, että kukaan ei näe ;-)

De va kukku de

En lähde Helsinkiin töihin. Päätöksenteon jälkeinen dissonanssi oli helppo vaimentaa, koska sitä ei oikeastaan ollut. Ei ole mahdollista, että tarjotun työn palkka olisi ollut niin korkea, että se olisi voittanut Helsingin Sanomien asuntoliitteen mitä koruttomimmin ilmaiseman tärkeän päätöksentekoperusteen. Vaikka tälläkin seutukunnalla asuntojen hinnat ovat viime aikoina kohonneet maallikon näkökulmasta epärealistiselle tasolle, näyttää siltä, että nykyisen kaltaista asumistilannettamme olisi pääkaupunkiseudulla vaikeaa saavuttaa enää palkkatyöläisen näkökulmasta, oli ammattinimike mikä hyvänsä. Jossakin Tuusulassa toki on tilaa ja luonnonkauneutta yllinkyllin, mutta sangen hintavaa sielläkin ja lisäksi kovin vaivalloisen työmatkan takana nykyiseen verrattuna. Mukavampaa täällä on katsella vesi kielellä kesäkurpitsoiden kypsymistä ja kasvilavan elämää ja nauttia vapaudesta ja rauhasta.

Nurmeksen kaltaisissa paikoissa on tavallaan helppoa ymmärtää nuorten ja nuorten aikuisten kaipuu pois. En tarkoita pelkästään sitä, mistä taannoin kirjoitin eräässä kommentissani Tommi Perkolalle. Paikkakunnilla, jotka sijaitsevat siinä määrin kaukana esimerkiksi talouden, kulttuurin ja muiden vallankäyttöjärjestelmien keskuksista, että niistä on erikseen "matkustettava" näihin keskukseen - toisin sanoen oltava valmius uhrata jonkinlainen, kuitenkin mainittava, määrä aikaa tai rahaa tai muita resursseja matkaan - saattaa keskuspainotteisessa yhtenäiskulttuurissa syntyä tunne, että jää sivuun tarjolla olevista mahdollisuuksista. Vaikka ensilukemalta tämä tuntuu hatusta vedetyltä ajatukselta, johon järkevä ihminen ei omalla kohdallaan usko, talouden näkymätön käsi konkretisoi asian hyvin kouriintuntuvasti ainakin työmarkkinoilla.

Pidän sijainnistani. Jos nyt nostan takapuoleni sohvalta, olen noin kahden tunnin kuluttua pääkaupungin keskustassa - tai lähestulkoon millä tahansa relevantilla alueella siellä - ja vaikka matkaan kuluu aikaa ja rahaa, sitä ei kuitenkaan kulu kohtuuttoman paljon. Tampere, jossa tosin viimeisen vuoden aikana olen käynyt järkyttävän harvoin, on käytännössä naapurissa. Tämä - itse asiassa pelkkä mahdollisuus, jonka voi hyödyntää tai sitten ei - ei jätä sijaa tunteelle mahdollisuuksien ulkopuolelle jäämisestä. Sen on havainnut myös näkymätön käsi, joka konkretisoi paitsi mahdollisuuden säilymisen, ennenkaikkea sen, että ei-tunnepohjaisia - fyysisiä tai paremminkin materiaalisia - pakotteita pois lähtemiseen on vähemmän kuin kauempana keskuksista.

Päätöksenteon helppous

Tuolta jostakin (Sedis) on kaikunut taannoin sen sortin kumina, että ihan vain esimerkin innoittamana ajattelin tälläkin lohkolla käytössä olevalla kevyemmällä kalustolla valmistella erästä tulossa (huomenna?) olevaa nettipäiväkirjoitusta etukäteen asiantuntijoiden kommenteilla. Koska blogeissa kyse on enimmäkseen joko huomiotalouden möchtegernistisistä kirjoituksista - lainaan tässä maisteri Höglundin taannoin lanseeraamaa kerrassaan erinomaista termiä - tai kaltaisestani introvertista nettipäiväkirjailusta tai pahimmillaankin vain toisia vastaan suunnatusta vaikuttamis- tai vallanhalusta (mihin tosin erityisesti kommenttipalstat yllyttävät ;-), toteutan tämäniltaisen valmistelun vain sisällissodassa itseäni vastaan.

Dissonanssiteoria (Dissonantia (lat.) = riitasointu, epäsointu.) - eli pidemmältä nimeltään kognitiivisen dissonanssin teoria - on alunperin psykologian tieteenalaan liittyvä teoria, jonka tavoitteena on kuvata ihmisen suhtautumista uusiin, aikaisemmista poikkeaviin havaintoihin tai kokemuksiin. Teorian on pääosin muotoillut yhdysvaltalainen psykologi Leon Festinger, joka julkaisi teorian vuonna 1957 teoksessaan A theory of cognitive dissonance, josta Festingerin kotiyliopisto, kalifornialainen Stanford, kiiruhti tekemään uuden laitoksen jo vuonna 1962.

Festinger lähtee liikkeelle siitä, että yleensä ihmisen ajattelu ja toiminta pyrkivät olemaan johdonmukaisessa (consistent) suhteessa toisiinsa nähden. Kuitenkin jokin ympäristöstä tuleva uusi havainto voi saada aikaan epäjohdonmukaisuuden (inconsistency) ajattelussa tai toiminnassa. Tästä epäjohdonmukaisuudesta Festinger käyttää käsitystä dissonanssi (dissonance). (Festinger 1962, s. 1-2.)

Dissonanssitilaan voi Festingerin mukaan johtaa lähinnä neljä eri tyyppistä seikkaa (Festinger 1962, s. 14.):
(1) Loogisessa dissonanssissa ihminen huomaa, että hänen omat käsityksensä ovat keskenään ristiriidassa. Suomalainen saattaa ajatella, että hänellä ei ole mitään somalipakolaisia vastaan, mutta omassa lähiössään hän ei sietäisi näitä. Loogiseen dissonanssiin hän joutuu havaitessaan, että kaikki hänen ajatusrakennelmassaan ei ehkä täsmää.
(2) Kulttuurisessa dissonanssissa ihminen huomaa toimivansa yleisesti hyväksyttyä kulttuurista normia vastaan. Suomalainen saattaa joutua kulttuuriseen dissonanssiin huomattuaan sinutelleensa saksalaista liiketuttavaansa.
(3) Dissonanssitilanne syntyy myös, kun yksilö huomaa toimivansa oman viiteryhmänsä odotusten vastaisesti. Esimerkiksi vuoden 2000 Suomen presidentinvaaleissa moni ns. porvarilliseen viiteryhmään itsensä lukeva saattoi äänestää sosiaalidemokraattista ehdokasta jonkin porvari-sosialisti -ulottuvuuteen kuulumattoman seikan vuoksi.
(4) Lopuksi dissonanssi voi johtua myös siitä, että uusi kokemus on ristiriidassa vanhan kanssa. Epämiellyttävän dissonanssikokemuksen, johon epäilemättä sekoittuu myös muita voimakkaita tunteita, voi aiheuttaa esimerkiksi se, että rauhallisessa pikkukaupungissa ikänsä elänyt vanhus joutuu yllättäen ryöstöyrityksen kohteeksi.

Sitä ihmisen sisäistä tilaa, jota dissonanssi järkyttää, Festinger kutsuu kognitioksi (cognition). Kognitio tarkoittaa ihmisellä olevaa, itseä ja ympäristöä koskevaa informaatiota, arvoja, asenteita, mielipiteitä, uskomuksia jne. (Festinger 1962, s. 3.) Teorialle ei tehne vääryyttä, jos määritellään kognitio hiukan Festingeriä tarkemmin nykyaikaisen, mm. neurofysiologiaan ja tekoälytutkimukseen pohjautuvan kognitiotieteellisen käsityksen pohjalta. Tämän näkemyksen mukaan kognitioiden syntyminen alkaa, kun ihmisen aistihavaintojen ja aivojen yhteistyönä saadut ärsykkeet siirtyvät tiedostamattomasta havaintorekisteristä eli ns. itsesensorisesta muistista ns. lyhytkestoiseen muistiin eli työmuistiin (short term memory, STM). Lyhytkestoinen muisti tulkitsee saatua havaintoa niin, että se voi tilanteen vaatimalla tavalla painua mieleen eli siirtyä ns. pitkäkestoiseen muistiin eli säilömuistiin (long term memory, LTM). Tässä vaiheessa havainto on muuttunut informaatioksi, jolla on merkitystä ihmiselle esimerkiksi asiaintilaa koskevana tietona, mielipiteenä, näkemyksenä tai muuna sellaisena. Kognitiot ovat pitkäkestoiseen muistiin tallentuneita, mutta alati uusien havaintojen mukana muuttuvia tietorakenteita, joiden tarjoamaa taustaa vasten uudet lyhytkestoiseen muistiin päätyneet havainnot käsitellään. (Saarinen, Pirkko; Ruoppila, Isto; Korkiakangas, Mikko: Kasvatuspsykologian kysymyksiä. Lahti 1991. S. 72, 75-76.)
Dissonanssi ei ole ihmiselle välttämättä erityisen miellyttävä olotila. Festingerin mukaan ihmisellä on luontainen pyrkimys saattaa kognitiiviset rakenteensa tasapainotilaan eli konsonanssiin (consonance) (Consonans (lat.) = sopusoinnussa oleva).
Konsonanssin saavuttamiseen tai ainakin dissonanssin vähentämiseen tähtäävät keinot ovat Festingerin erityisenä mielenkiinnon kohteena. Nämä keinot jakautuvat kahteen pääluokkaan (Festinger 1962, s. 3, 6.):

(1) Ihminen muuttaa toimintaansa dissonanssin poistamiseksi. Esimerkiksi kulttuuriseen dissonanssiin joutunut ryhtyy teitittelemään saksalaista liiketuttavaansa.
(2) Ihminen muokkaa kognitiivisia rakenteitaan niin, että dissonanssi poistuu. Esimerkiksi loogiseen dissonanssiin pakolaismielipiteidensä kanssa joutunut voi omaksua selvästi joko pakolaismyönteisen tai -kielteisen kannan.

Siihen, miten voimakkaasti ihminen pyrkii dissonanssin vähentämiseen, vaikuttaa yhtäältä dissonanssin ominaisvoimakkuus ja toisaalta dissonanssitilanteeseen liittyvät ympäristön sanktiot eli palkkiot tai rangaistukset. Dissonanssin ominaisvoimakkuus riippuu siitä, miten tärkeiksi ihminen mieltää dissonanssitilanteeseen johtaneet asiat (Festinger 1962, s. 18.).

Viimeistään ympäristön sanktioiden yhdistäminen dissonanssiteoriaan lisää siihen sosiaalisia elementtejä ja tekee pohjimmiltaan psykologisesta teoriasta sosiaalipsykologisen. Festingerin käsityksen mukaan sanktiot johtavat lähes poikkeuksetta dissonanssiin. Jos ihminen joutuu muuttamaan kognitioitaan palkkioiden toivossa tai rangaistusten pelossa, seuraa dissonanssitilanne ihmisen alkuperäisen oman kognition ja uuden sanktioiden vuoksi omaksutun kognition välillä. Toisaalta jos sanktioita ei huomioida, seuraa dissonanssi saamatta jääneen palkkion tai odotettavissa olevan rangaistuksen vuoksi, koska tilanne olisi voitu välttää omaksumalla uusi kognitio. (Festinger 1962, s. 97, 262-263.) Festingeriä on vaikea luonnehtia yhteiskunnalliseksi julistajaksi samaan tapaan kuin esimerkiksi samoihin aikoihin Länsi-Saksassa vaikuttaneen ns. kriittisen teorian edustajia. Kuitenkin tässä kohdassa hänellä on havaittavissa selvä yksilöllisen ajattelun vapautta -- habermasilaisittain emansipaatiota -- korostava näkemys.

Päätöksenteon psykologia on Festingerin ominta aluetta, johon hänen teoriansa empiirinen osuus suurelta osin nojaa. Päätöksentekoon liittyvä dissonanssi jakautuu (1) päätöstä edeltävään (pre-decision) ja (2) päätöksen jälkeiseen (post-decision) dissonanssiin. Päätöstä edeltävää dissonanssia Festingerin alkuperäisessä teoriassa ei juuri tunnisteta. Sen ovat tuoneet tarkasteluun mukaan 1960-luvulla empiiristen kokeiden kautta Festingerin työtoverit Jon R. Davidson ja Sara B. Kiesler todetakseen, että käytännössä päätöksentekoa edeltävää dissonanssia tai ainakaan näkyviä pyrkimyksiä sen vähentämiseen ei juuri esiinny. (Davidson, Jon R; Kiesler, Sara B: Cognitive behavior before and after decisions. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 13-14, 16.) Festinger itse tyytyy pitämään ihmistä päätöksenteon edellä rationaalisena olentona, joka pyrkii puolueettomaan tiedonhankintaan. (Festinger, Leon: Conclusions and problems. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 152-153.)

Päätöksenteon jälkeisen dissonanssin voimakkuus riippuu paitsi päätöksen kohteena olleen asian tärkeydestä myös siitä, miten paljon etuja valitsematta jääneellä vaihtoehdolla voi nähdä olleen. Päätöksen jälkeinen dissonanssi on luonnollisesti suuri, jos tärkeässä valinnassa kilpaili keskenään kaksi lähes tasavertaista vaihtoehtoa, koska valitsijalla on tällöin ollut runsaasti kognitioita puoltamassa myös valitsematta jäänyttä vaihtoehtoa. Päätettäessä asioista, joita ei pidetä tärkeinä, tai päätöksen ollessa itsestään selvä ei dissonanssia juuri esiinny. (Festinger 1962, s. 38-39.)

Ihminen pyrkii vähentämään päätöksenteon jälkeistä dissonanssia. Ford-autotehtaalle tehtyyn tutkimukseen perustuvan klassisen esimerkin mukaan auton ostaneet pyrkivät vielä ostoksensa jälkeen hankkimaan omaa autoaan koskevaa positiivista informaatiota, kuten mainoksia, ja toisaalta välttämään kilpailevien automerkkien mainoksia. Auton ostaja pyrkii näin vahvistamaan käsitystään valintansa oikeellisuudesta. (Festinger 1962, s. 62-63.)

Päätöksenteon jälkeisen dissonanssin ollessa riittävän voimakas ihminen voi joutua muuttamaan päätöstään, perumaan sen tai ainakin punnitsemaan eri vaihtoehtoja uudelleen.( Festinger 1962, s. 42-43.) Tätä taustaa vasten päätöksenteon jälkeisen dissonanssin voidaan katsoa olevan päätösten uudelleenarvioinnin perusta. On todennäköistä, että päätöksenteon jälkeen kokemusten aiheuttama dissonanssi tuo esiin seikkoja, joita ei ole huomioitu tai edes tiedostettu päätöstä tehtäessä. (Jecker, Jon D: The cognitive effects of conflict and dissonance. Teoksessa Conflict, decision & dissonance. Ed. Festinger, Leon. USA 1964. S. 26-27.) Tätä taustaa vasten päätöksenteon jälkeinen dissonanssi on nähtävä välttämättömäksi ja toivottavaksi elementiksi ainakin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jo kauan ennen dissonanssiteorian syntyä yhdysvaltalainen filosofi ja kasvatustieteilijä John Dewey piti pelkkiin aikaisempiin ajatusmalleihin pohjautuvia päätelmiä ja päätöksiä yksilön ja yhteiskunnan kehitykselle haitallisena perusteettomana konservatismina (Dewey, John: How we think. Boston 1910. S. 148.).

Lauantai-iltapäivän ääni on ruohonleikkurin säksätys

Lauantaipäivän kunniaksi oli tarkoitus nukkua pitkään, mutta päälle unohtunut rannekellon herätys nosti ylös varhain. Olosuhteet unen jatkamiselle olivat kyllä hyvät: Lämpötilan taannoin kohotessa siirryimme nukkumaan yöpakkasten toteutumattomien seurausten pelossa rakennetun betonin suojaan alakertaan. Ihan yhtä viileä se ei ole kuin Sjundbyn linnan kellari, mutta kelpaa rahvaalle hyvin.

Päivätyö keittiön kuningattarella meni pihamaan antimien parissa - talvellakin saadaan herkutella muun muassa kesäkurpitsakeitolla - ja itselläni ruohonleikkurin perässä kävellessä.

Lauantai-iltapäivälle ominainen ruohonleikkuun ääni kantautui muiltakin suunnilta. Hiukan myöhemmin nenään kantautui myös lauantai-iltapäivien tuoksu, joka tosin parissakymmenessä vuodessa on käynyt yhä harvinaisemmaksi: piipuista kohoava lämpiävien saunojen tuoksu.

In Finland we have this thing called reilu meininki

Oliko viime kesänä tosiaan lähes säännönmukaisesti tämän päivän kaltainen sää? Pilvistä ja koleaa? Samaa asiaa toiselta kannalta ihmettelin muistaakseni verkkopäiväkirjani teksteissä viime kesänäkin jonakin yksittäisenä lämpimänä ja sateettomana päivänä. Tämän ja toissakesän kaltaiset lämpimät kelpaavat hyvin; muistaahan ainakin jälkeenpäin, että kesä on ollut. Ilmankos edellisestä kesästä tuntuikin olleen niin paljon aikaa.

Deutsche Gesellschaft für Eisenbahngeschichte e. V:n (samantyyppinen kansallinen rautatieharrastuksen järjestö kuin mihin asemaan meillä Suomen Rautatiehistoriallinen Seura ry aikanaan 1960-1970-lukujen taitteessa pyrki ja mihin perusyhdistysten jälkeen rakennettu liitto ja sen edeltäjä neuvottelukunta ovat tähdänneet viime vuosikymmenen alusta saakka) Suomessa kymmenpäiväisellä matkalla oleva retkikunta ehti eilen illalla Hämeeseen.

Retkikunta koostuu pääosin saksalaisista rautatieharrastajista, joskin mukana on myös brittiedustus. Kulkuneuvona toimii Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry:n - todennäköisesti maan aktiivisimman leveillä raiteilla nostalgialiikennettä harjoittavan yhdistyksen - kiskoautojuna, joka koostuu Dm7-moottorivaunuista nrot 4142 ja 4204. Ensinmainittu on itsellenikin tuttu harrastuskohde sikäli, että sen hankki vuonna 1991 Museoveturiseura ry:n Dm7-ryhmä, joka aikanaan - maan ensimmäisenä yksityisenä Dm7-nostalgialiikenteenharjoittajana vuonna 1984 suoraan ajosta hankittuine Dm7 nro 4216 + EFiab nro 11655 -yhdistelmineen - arveli tilauskiskoautoliikenteen paikallisen kysynnän lisääntyvän VR:n yhtiöittämisen myötä. Toisin kävi, ja koska Toijalan tallissa ei tuolloinkaan ollut tarjota sisätilaa ja koska museoituna jo oli loistokuntoinen nro 4216, oli nro 4142 useita vuosia lainassa Porvoon Museorautatie ry:llä ja sen jälkeen Keitele-museolla Suolahdessa. Kun Ouluun oli kesällä 2000 syntynyt mitä elinvoimaisin Lättähattu-painotteinen uusi toimija Pohjois-Suomen Rautatieharrastajat ry, päättivät Dm7 nro 4142:n omistajat lahjoittaa moottorivaununsa sinne saman vuoden syksyllä. Hyvän kodin se saikin. Tänäänkin 4142:n pinta kiilsi, ja Scaniasta viisikymmenluvulla kotimaistettu Valmet 815D kävi melkein kuin uutena. Tosin sylinterinkannen uusi tiiviste kuulemma oikkuili. Jos näin jälkeenpäin muistan oikein, saman sortin ongelma kiusasi myös porvoolaisia aikanaan kyseisen moottorivaunuyksilön kanssa.

Osuin tallille juuri sopivaan aikaan, yhdeksän maissa, kun retkikunnan lättähattujuna saapui. Moni meikäläisistä oli tullut jo aiemmin. Paikallisina harrastajina olimme tervetulleita mukaan Valkeakosken reissulle. Siihen suuntaan ei olekaan Lätällä ajettu sitten Toijalan oman nro 4216:n toistaiseksi viimeisen ajon eli kesäkuun 2001. Nyt käytiin kaupungissa saakka. Tosin Metsäkansassa sijaitsevalla maatilamatkailuyrityksen "seisakkeella" (maatilamatkailuyritys osti ja siirsi omalle tontilleen pari kilometriä alkuperäisestä paikasta Toijalaan päin vanhan käytöstä poistetun Metsäkansan aseman vuonna 1995) odoteltiin - ja valokuvailtiin - kelpo tovi, että VR Cargo sai Valkeakoskella vaununsa sellaiseen järjestykseen, että kiskoautojuna mahtui sekaan. Ei näytä tieto kulkevan aivan katkoksetta nykyajan tekniikankaan aikakaudella.

Muutama kuva kiskoautojen Tl-Vi-Tl-matkasta tuli siirrettyä julkisesti nähtäville.

Valkeakosken-reissun jälkeen retkikunta tutustui Veturimuseoon. Olin varautunut jonkinlaiseen tankerokieliseen esittelyyn (Markku ja Mikko vahvistivat hengessä lupaamalla tulkata, mistä suuri kiitos), mutta retkikunta jatkoi omatoimista matkailutapaansa hajautumalla välittömästi junasta noustuaan pienryhmiksi, joita me paikalliset itse kukin tutoroimme ryhmän tarpeen ja kiinnostuksen mukaan. Opinpa muuten, että kaukokirjoitin ei - olisihan jotakin sen tapaista melkein pitänyt arvata - ole saksaksi die Telex-Maschine, vaan der Fernschreiber.

Näissä pikkutaajamissa muutamakymmenpäisen ulkomaalaisen turistiryhmän junamatkailu on sen väärti asia, että kahdenkin eri paikallislehden toimittajat halusivat saksalaisia tai brittiläisiä juniin hurahtaneita kansikuvapojikseen ja -tytöikseen. Sen parempi, mitä kauempana ollaan "mikään ei riitä" -ajatusmaailmasta.

Kun pitkämatkalaiset jatkoivat kiskoautoillaan kohti Humppilaa ja Jokioisten Museorautatietä - ja siitä edelleen Turkuun - lähdimme porukalla kylälle syömään. Kotiin päin hajauduttiin kuka mihinkin ja kuka milläkin kulkuneuvolla polkupyörästä mopon ja henkilöauton kautta junaan.

Pari korjausta eiliseen

Hangon vesitornista näkyvä teollisuuslaitos on Koverharin sulattamo. Etäisyyden arviointi ei ollut vahvoja puoliani armeijassakaan. Siellä tosin ei ollut tilaisuutta tehdä näin karkeita virheitä. Eskolle kiitos korjauksesta!

Dominum maris Baltici -nimisestä kummituksesta ei tainnut kirjoittaa Matti Klinge, vaan toinen historian sanaseppo, länsinaapurin Peter Englund. Tämä korjaus tuli mieleeni soralapion ponnessa ja voi kaivata vielä uutta korjausta. Yhtä kaikki, pihan sorakasa tuli viimein tasoiteltua matalaksi. Talven liukkaiden varaksi riitti mukavasti kaksi tynnyrillistä.

Yhden päivän etelänmatka

Puolisoni ja minä käytimme VR:n lomapassien viimeisen matkapäivän käymällä etelässä. Matkareitti oli Tl-Psl-Kr-Hnk ja takaisin palattiin reittiä Hnk-Kr-Tku-Tl. Hangon rata, jolle päästiin Karjaalta alkaen, on Suomen taloushistorian tyyppiesimerkki luonnollisesta monopolista. Rata perustettiin suurin odotuksin yksityisenä yhtiönä, olihan päätepisteenä maan tuolloinen ainoa talvisatama. Mutta rautatieliikenteelle ominaisten huomattavien kiinteiden kustannusten vuoksi ratayhtiö kaatui valtion käsiin pian liikenteen aloittamisen jälkeen.

Hangon rata kuuluu niihin harvoihin sähköistämättömiin rataosuuksiin, joilla edelleen ajetaan henkilöliikennettä. Sähköistys on Ratahallintokeskuksen keskipitkän tähtäimen suunnitelmissa, mutta ei niinkään henkilöliikenteen vaan mittavan tavaraliikenteen vuoksi. Dv12:n vetämän kaksivaunuisen taajamajunan ikkunasta oli mukava katsella tihkusateisia maisemia. Maasto on kaunista, kuivaa kangasta. Paikoin radan varrella näkyy toisen maailmansodan aikaisia juoksuhautoja ja muita kenttälinnoitteita. Nykyaikaa edustivat radan varressa harjoitelleet Nylands brigadin varusmiehet.

Hangossa sade yltyi ja aloitimme kaupunkiin tutustumisen käymällä pizzalla Satamakadun varrella, lounasaika kun sopivasti oli. Syödessä sadekin lakkasi, ja niin kelpasi lähteä katselemaan paikkoja vatsa täynnä. Länsisataman vilkasta tavaraliikennettä katselimme Kuningattarenvuorella sijaitsevalta Myrskytorniksi kutsutulta näköalapaikalta. Puistovuorilla patikoitaessa eteen osui jykeviä kantalinnoitteita, joiden ajoitus oli asiaan ennakkoon tutustumattomalle vaikeaa. Ne olivat selvästi 1900-luvun tuotteita, mutta runsas luonnonkivimuurauksen käyttö johti ajatukset 1900-luvun alkuun ja Pietari Suuren merilinnoitukseen. Tuo oman aikansa yritys dominum maris Baltici -nimisen kummituksen - mitä termiä historioitsija Matti Klinge on osuvasti toisessa yhteydessä käyttänyt - henkiinherättämisestä ulotti lonkeronsa monin paikoin myös silloisen suuriruhtinaskunnan eteläisille rannikkoseuduille. Jälkeenpäin selvisi, että linnoitteet olivat kuitenkin talvisodan jälkeisen Hangon neuvostotukikohdan kevyen rannikkopatterin jäänteet.

Vesitornista avautuivat hulppeat näkymät niin merelle kuin mantereellekin. Kiikari olisi ollut mukava matkakumppani. Mantereen puolella horisontissa siintänyt suuri teollisuuslaitos kiinnosti. Ettei vain olisi ollut puolentoista viikon takainen tutustumiskohteemme Lohjan vanha sementtitehdas? Voisiko se näkyä Hangon vesitornista?

Vesitornin vieressä sijaitseva kirkko viehätti valoisalla sisustuksellaan. Tosin kirkkotekstiileissä oli käytetty yllättävän likaisia värisävyjä. Kun jälkeenpäin tulin huomanneeksi, että kirkko on alunperin kansallisromanttisen kauden wannabe-goottiruhtinas J. Ahrenbergin piirtämä, oli yllätys melkoinen. Tuosta selkeälinjaisesta temppelistä on vaikea löytää yhtäläisyyksiä esimerkiksi Kajaanin hurjan luomuksen kanssa. Toisaalta Hangon kirkkoa on remontoitu ahkerasti toisen maailmansodan jälkeen ja 1970-luvulla, mitä perua sen nykyinen olemus taitaa olla.

Hangossa oli hyvä käydä siksikin - edellisen kerran olen vieraillut siellä kaksikymmentä vuotta sitten - että minua on kerran luultu sikäläiseksi. Muutama vuosi sitten Turussa muuan mies tervehti iloisesti ja ryhtyi kyselemään kuulumisia, muun muassa sitä, toiminko vielä Hangossa historianopettajana. Hän oli luullut minua opiskelukaverikseen, Kim (muistaakseni) nimeltään, koska ulkoisesti olin kuulemma Kimin kaksoisolento. Ei Hanko olisi välttämättä ollenkaan paha paikka toimia historianopettajana, mutta taidan silti jatkaa nykyisellä uralla :-)

Paluureitti suunnattiin Turun kautta. Emme nousseet Turussa ensimmäiseen tarjolla olleeseen idän junaan, vaan - edelleen koulutusmyönteisessä hengessä - kävimme nauttimassa oluet Vanha koulu -ravintolassa. Puolisoni valitsi vaalean ja minä tumman. En ole erityinen tummien oluiden ystävä - joitakin poikkeuksia on - mutta tätä kyseisen ravintolan omaa tuotetta kelpaa kyllä kehua.

Turun jälkeen maisemien alkaessa vaihtua ensin vilja-aitan tasangoiksi ja sitten hämäläiseksi metsän ja pellon rytmikkääksi vuorotteluksi tiesi jälleen, mikä on lyhyenkin matkan kohokohta: kotiinpaluu.

Keinussa kirjan kanssa

Aamu oli pilvinen, mutta päätimme ottaa riskin ja rullailla Metsäkansan kirkolla käymään. Oikeastaan oli tarkoitus kääntyä takaisin jo hiukan aiemmin. Sadetta ei saatu, mutta piennarta parturoinut traktori peruutteli Konhon alikulkutunnelin suulla juuri sopivasti niin, että sen varoituslaitteet häipyivät näkyvistä tunneliin lasketelleille. Onneksi kuitenkin väylää riitti kaikkien mennä.

Koska pakastimemme mehutarjonta koostuu mansikkatalkoiden jälkeen makeanpuoleisista antimista, jotka viime viikon pyöräilyllä tuli todettua turhan tuhdeiksi janojuomiksi, tankkasimme lenkkipullot vedellä. Mutta siihen tuntuu jäävän yllättävän ikävästi muovisen pullon maku.

Iltapäiväksi istuuduin pihakeinuun T. Wiesengrund-Adornon kanssa. Itse asiassa kyseessä oli paitsi alkuteksteistä suomeksi käännetty myös akateemisten fanien omilla kirjoituksillaan täydentämä teos "Konstellaatioita" viime vuosikymmenen lopulta.

Jokin aika sitten, kun puolisoni kanssa yövyimme Kajaanissa, meille tarjoutui pitkästä aikaa tilaisuus katsella televisiota. Kyseisenä iltana esitettiin ilmeisen laadukasta saksalaista, kirjailijaveljeksistä Thomas ja Heinrich Mannista kertovaa sarjaa, sen päätösjaksoa. Ohjelma keskittyi Mannien omaan sukuun, eikä ainakaan tuossa jaksossa esiintynyt hieman odottamiani "frankfurtilaisia" Amerikan saksan-pakolaisia. Kuitenkin Wiesengrund-Adorno (joka sittemmin Yhdysvaltain kansalaisuuden saatuaan lyhensi sukunimensä äitiinsä viittaavaksi Adornoksi) tiettävästi avusti Thomas Mannia "Tohtori Faustuksen" kirjoitustyössä 1940-luvun lopulla.

Wiesengrund-Adornon hahmo on mielenkiintoinen ja - näin rohkenen väittää - myös väärinymmärretty filosofian historiassa. Näin väittäessäni haluan kohdistaa lukijan huomion erääseen seikkaan. Musikaalinen, matemaattinen ja filosofinen lahjakkuus luultavasti ilmenevät keskiarvoa suuremmalla todennäköisyydellä samassa persoonassa. Itselläni ei ole noista mitään, minkä vuoksi toivon tähän tekstiin suhtauduttavan vain maallikon mielipiteenä muiden joukossa ja kenties täydellisen väärinymmärryksen tuotoksena (ja minkä vuoksi en uskalla ryhtyä väittelyyn puolisoni kanssa hänen suosikistaan Kierkegaardista: herrojen tekstien välinen suhdehan on koko lailla poleeminen).

Adornon väärinymmärtäminen johtuu mielestäni kahdesta sudenkuopasta, jotka olisivat vältettävissä, jos maailma nähtäisiin neliulotteisena, myös aika-akseli huomioon ottaen.

1.
Wiesengrund-Adorno oli tuotteliaimmillaan - ei niinkään filosofina - vaan taide- ja erityisesti musiikkikriitikkona. Ekspressionistisen modernismin korostaminen ei tarkoita "mä nyt niinku koen tälleen" -tyyppistä hampuusifilosofiaa vaan äärimmäisen tarkkoihin säännösmukaisuuksiin perustuvaa järjestelmää, joka itse asiassa on kurinalaisempi kuin idealistisuuteen - ja sen poliittisiin ilmentymiin - palautuvat klassiset ilmaisumuodot (uusklassismi taisi olla Adornolle fasismiin verrattavissa oleva kirosana). Ainakin nuorena, meikäläisittäin festari-ikäisenä kollina, Wiesengrund-Adorno diggaili ennen muita Schönbergistä, jonka järjestelmällinen dodekafoninen sävelmaailma on musiikin Einsteinia siinä, missä Bach on Newtonia (tiedän, todella huono vertaus). Tätä seikkaa hiukan syvemmin pohtien suomalaisen silmiin epäoikeudenmukaiselta tuntuva ankara Sibelius-kritiikkikin on ymmärrettävissä.

2.
Totaliteettien karsastaminen ei tarkoita lopullista luopumista synteeseistä. Hegeliläinen idealistinen synteesi voi muuttua totaliteetiksi poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kautta (kuten se teki 1930-luvun Saksassa; entä 1890-luvun Yhdysvalloissa tai milloin minkäkin vuosikymmenen Suomessa?). Synteesien karttamisen vuoksi Wiesengrund-Adornon tekstit voidaan nähdä relativismin kaanonina.
Mutta pohjimmiltaan totaliteettien vieroksuminen - ja sellaisena maallikko sen lukee - on empiriaa puhtaimmillaan.
Muuten, kukahan osaisi/uskaltaisi väsätä jonkinlaisen "F-asteikkoon" pohjautuvan nettitestin?

Voiton puolelle

Eilisen iltayön ukkossateet tarjosivat viisi millimetriä vettä, jota kasvit ja nurmi kipeästi kaipasivat, mutta joka näytti olleen myrkkyä ulos työnnetyn lumiauran katolle. Vain näytti. Vesi oli kerääntynyt hohtaviksi läikiksi Duoprenen muodostaman kalvon päälle.

Mutta itse kattomassa (kattopaskaksikin tuon on kaltaisia aineita - joskin yleensä huopakatoille tarkoitettuja - joskus kutsuttu) oli vielä pehmeää. Uutta kerrosta ei ollut vetäminen, vaikka aura työnnettiin talliin "kuivumaan". Kun kuivumisesta ei näkynyt merkkejä, työnsimme auran takaisin ulos ja päätimme ryhtyä muihin töihin.

Täytetöiksi asensimme Vehmaisten puretun rautatieaseman katoksen veturitallin erään tärkeän sisäoven päälle. Katos istui paikalleen hyvin, ja sen täydensi syystalkoiden iltoja varten haettu lyhty. Asennustöissä onnistuin katkaisemaan kaksi poranterää. En taida vähään aikaan koskea iskuporakoneeseen.

Iltapäivän ollessa lopuillaan osoitti auran katto kuivumisen merkkejä. Nyt vai huomenna? Neuvottelu oli lyhyt. Lokomo ja Vanaja ulos, aura sisään, tikapuut ylös ja kaksi miestä katolle mustamaalaamaan.



Ehostettu 1950-luvun lumikaunotar työnnettiin ulos tallista sunnuntai-illan rauhaan. Kuten kuvasta näkyy, ovat runkopalkit ja musta vielä pohjamaaliasteella. Mutta tärkein on nyt saanut suojan.

Kolmipäiväisen talkoomaratonin viimeinen etappi venyi 12-tuntiseksi. Nyt tekisi mieli kirjoittaa jotakin 1:1 mittakaavan konkreettisia tuloksia tuottavan rautatieharrastuksen olemuksesta, mutta en taida tehdä niin. Asianosaiset, vaikuttivat sitten Haapamäellä, Hyvinkäällä, Kovjoella, Lahdessa, Minkiöllä, Oulussa, Pieksämäellä, Porvoossa, Toijalassa tai missä tahansa, tietävät kyllä mistä on kyse ilman merkkijonojen kaltaisia turhuuksia.

Paint it black

Lumiauran katto pintakäsiteltiin mustaksi. Se, onko värisävy historiallisesti oikea auran muihin ulkoväreihin nähden, on epävarmaa, mutta nyt on tärkeintä turvata auran säilyvyys ulkona. Sisätiloja sille ei ole tarjota.

Duoprene-nimisen yksikomponenttiaineen pitäisi kestää ankaria sääolosuhteita ja liikerasitusta. Molemmat ovat tärkeitä ominaisuuksia ulkona Valkeakosken tehtaiden vaikutuspiirissä seisovan ja lämpötilan mukana eläväisellä peltikatolla varustetun lumiauran kannalta. Muun hyvän lisäksi tämän aineen pitäisi olla koostumukseltaan ekologisempaa kuin tavanomaisten peltikattomaalien.

Eilinen primer eli pohjamaalausaine on maalimaista ja helposti levittyvää. Pintakäsittelyaine muistuttaa lähes ajoneuvojen alustojen ruostesuojausmassaa, eli on melko raskasta levitettävää. Mutta hyvin se tarttuu kiinni niin kattoon, vaateisiin kuin ihoonkin.

Kun osa joukostamme pinnoitti ylhäällä kattoa Duoprenellä ja osa maalasi alhaalla auraussiipiä ja teriä Unicalla, täytti avaran veturisijan lopulta melkoisen vahva kemiallinen tuoksu, vaikka tuuletus oli hoidettu kaksien suurten ovien avaamisen tuomalla läpivedolla. Lopuksi suoritetun ksyleenipuhdistautumisen jälkeen raitis ilma kelpasi enemmän kuin hyvin. Päätimme lähteä porukalla kylälle syömään ja sitten ajelulle Vesilahden maaseudun rauhaan.

Valkoisine runkoineen ja tummanpunertavine siipineen aura on nyt arvattavasti melko lähellä alkuperäistä asuaan. Melkein kuin VR-Osakeyhtiön nykyisen henkilöliikennekaluston IC-väritys. Maalikerrosten analysointi ei nimittäin ole antanut viitteitä siitä, että tässä 1950-luvulla rakennetussa yksilössä olisi ollut valkoiset siivet ja terät, kuten vanhemmissa auroissa oli.

Nyt illalla jossakin idän suunnalla jyrisee ukkonen. Duoprenen pitäisi kovettua ilman kosteuden vaikutuksesta, joten sade ei tee maalausurakallemme pahaa. Ei tekisi nurmikollekaan, vaikka se osaakin kytkeä itsensä lepotilaan pitkien kuivien kausien ajaksi.

Kissat kuumalla katolla

Päivä kului mukavasti veturitallilla lumiauran katon maalauksessa. Peltikaton materiaali on otettu uusiokäyttöön vanhoista peltitynnyreistä, joita Valtionrautateiden varikoilla oli kateaineiksi yllinkyllin. Tapa oli 1940-1950-lukujen säästäväisyyttä korostavassa työkulttuurissa yleinen. Peltien pystysaumaus ei välttämättä ole läheltä katsottuna kovin esteettinen eikä ehkä täyttäisi nykypäivän lujuusvaatimuksia, mutta hyvin työkohteemme on viisi vuosikymmentään kestänyt.

Muutoinkin lumiaurat olivat kierrätysmateriaalin käytön airuita: keskeisin osa eli runko on otettu vanhasta tavaravaunusta, omassamme kyseessä on Hdk-tyyppinen vaunu.

Siirsimme auran käsittelyn ajaksi tallin länsipäähän. Työntövoimaksi noin 15 tonnin painoiselle auralle riitti helposti neljä miestä. Lepokitka voitettiin rautakangella pyörästä avittamalla. Työntäessämme auraa edellämme pohdiskelimme, moniko satunnainen museokävijä uskoisi, jos vakavin naamoin väittäisimme, että sodan jälkeisen veturipulan aikana lumenauraus hoidettiin näin, miesvoimin. Onhan joidenkin historiakuvassa 1970-lukukin äärimmäisen ankeaa aikaa, jolloin vieraan vallan panssarivaunut ajelivat kaupunkiemme kaduilla.

Aluksi poistettiin irtonainen vanha kattomaali ja pintaruoste. Päädyimme käsityöhön maalinkaapimien ja teräsharjojen avulla. Tasohiomakone ei tuntunut riittävän tehokkaalta, ja ärhäkkää nauhahiomakonetta emme arvanneet edes koettaa. Meitä oli paikalla vain neljä, mikä riitti hyvin. Taaskaan ei tarvittu neuvotteluja. Kolme miestä kiipesi katolle, kukin otti oman tonttinsa, Esko yhdestä päädystä, minä toisesta ja Jukka keskeltä, ja hoiti sen alusta loppuun. Ilkka puhdisti reunat alhaalta käsin. Auran seistessä vielä ulkona oli katolla varsin lämpöiset oltavat.

Pohjamaalausta varten aura työnnettiin talliin, josta siksi ajaksi otettiin ulos pari toistaiseksi näytteillä olematonta veturia: vanhin säilynyt Suomessa valmistettu moottoriveturi Lokomo-Bjurström ja Vanaja-rata-auto. Tilapäisesti ulkona vanhalla polttoaineenjakoraiteella seissyt eksoottisen näköinen kalusto käänsi monen rautatieasemalla junaa odotelleen pään veturitallin suuntaan.

Pohjamaalaus Duoprene Primer -nimisellä tuotteella hoitui tehokkaasti minun sutiessani pensselillä saumat ja Eskon hoitaessa telalla isot pinnat. Huomenna katon pitäisi olla pintamaalauskunnossa.

Mutta kotimaiset mohair-telat ovat hinnoissaan. Lyhytkarvaisesta, nimenomaan tällaiseen kohteeseen erityisen hyvin soveltuvasta maalaustelasta saa pulittaa lähes 30 euroa. Ja siihen vajaan kympin hintainen varsi päälle. Toisaalta telan laatukin vaikutti hintansa mukaiselta. Edes ksyleenikäsittely maalauksen lopuksi ei irrottanut karvoja. Muuten, jos tarvitsette maalausvälineiden pesuun, liimatahrojen poistoon tai muuhun puhdistukseen ksyleeniä, älkää menkö ostamaan sitä pitkätukkaisena tai muuten rokkarin tai muun hampuusin näköisenä. Silloin voi saatavuus olla vaikeaa. Tällaisille lyhyttukkaisille tai kaljuille asiallisille herrasmiehille, jollaisia tarvikepartiomme miehet olivat, ei esitetä kiusallisia kysymyksiä aineen suunnitellusta käyttötarkoituksesta ;-)

Ammatinvalintaa

Viisikymmenluvun varikkomiehenä oli mukavaa, mutta mikäs nyt eteen, kun tietokone väittää, että olisi paikka auki myös keskiajan kirjanoppineena?


Holy man or Scribe:
Your love of history and a spartan sense of style,
you would have been a Scribe or Holy man.


Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla

Niin kaunista, niin herttaista

Aamupäivän työkalut olivat puolisollani höyrymehustin ja minulla lapio ja kottikärryt. Ei sillä, ettäkö pyrkisimme aktiivisesti uusintamaan perinteisiä roolimalleja, mutta minä saan lapiolla paljon vähemmän sotkua aikaiseksi kuin mehustimella :-) Sorakasa pieneni taas, mutta vielä siitä taitaa riittää pihatien päähän ja talven hiekoitusvaraksi. Herkullista mehua syntyi tällä kertaa eilen poimituista mansikoista ja pihanperän raparperisadon viime antimista.

Iltapäivän lopuksi polkaisimme Vanajanselän ympäri, Metsäkansan kautta Valkeakoskelle ja Sääksmäen kautta takaisin.

Tänään viettivät vuosipäiväänsä - Ranskan vallankumouksen ja vanhan Panssaripataljoonan ohella - sormukset puolisoni ja minun nimettömissä. Kymmenen vuotta sitten vaihdoimme niitä ensimmäisen kerran vanhan kivikirkon pihassa, pyöräilemässä silloinkin. Sää oli myös tuolloin aurinkoinen, mutta tuulisempi ja viileämpi kuin tänään tai silloin, kun samalla päivämäärällä alkoi toinen erä.

Päivittäin, vuosien ajan, on ollut hienoa kokea, että punatukkainen tuo vihersilmä neitonen, kesakkoposkinen, ja minä, olemme toisillemme tarkoitetut elämänkumppanit.

Illalla juhlistimme vuosipäivää mansikoilla, kermavaahdolla ja Pommacilla.

Strawberry fields forever

Nyt on talven mansikat pakastettu ja osa keitetty hilloksi.

Puolisoni ja minä vietimme aamupäivän Pälkäneellä mansikanpoiminnassa. Mansikantuotannon suhteen Pälkäneen-Luopioisten seutu on Hämeen ykkösalueita. Itsepoiminta ei välttämättä säästä rahalliseesti kovin paljon verrattuna nykyisiin torihintoihin, kun matka lasketaan mukaan. Mutta homma on mukavaa ajanvietettä, ja marjojen perkaus tulee tehtyä jo poimimisvaiheessa.

Mukava aurinkoinen ja paarmoja karkottavan tuulinen sää veti poimijoita pellolle hyvää tahtia. Sankojen täytyttyä poikkesimme pellon laidalla kahvilla ja porsaita tervehtimässä.

Konvergenssi

Paikallislehdessä muisteltiin 20 vuotta sitten perustettua ja noin vuodessa lopettanutta tämän seutukunnan paikallisradiota. Se syntyi lukuisten muiden samanlaisten joukossa radiotaajuuksien vapauduttua kaupalliselle toiminnalle vuonna 1985. Monissa pienissä paikallisradiohankkeissa aluelehdistö oli innokkaasti mukana odottaen sitä kautta uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

Kaksikymmentä vuotta sitten perustetuista kaupallisista paikallisradioasemista ovat selvinneet näihin päiviin saakka lähinnä vain suurten kaupunkien radiot, sellaiset kuin Helsingin Radio City ja Tampereen Radio 957. Suurissa taajamissa on riittänyt tarpeeksi mainostajia paikallisen kaupallisen radiotoiminnan ylläpitämiseksi.

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että 1980-luvun puolivälissä radiotekniikka oli pitkälti analogista, toisin sanoen kallista. Suuria perustamis- ja kiinteitä kustannuksia kattamaan olisi tarvittu tuloja paljon enemmän kuin saatiin. Nykyään tilanne voisi olla osittain toinen, jos ajatellaan datasiirtoverkkoihin pohjautuvien digitaalisten "podcasting"-tekniikoiden tarjoamia mahdollisuuksia. Toisaalta samoin kuin blogit tai aatteelliset lehdet, ne lienevät omimmillaan kohdeviestinnässä valikoituneelle yleisölle, ei niinkään joukkoviestinnässä.

Hetken aikaa vaikuttaneita 1980-luvun paikallisradioasemia taitavat enää muistaa saati kaivata vain harvat. Yleisradion kanavauudistuksessa vuonna 1990 osittain aluekanavaksi profiloitunut Radio Suomi on täyttänyt tehtävänsä tehokkaasti maakunnallisen radiotiedonvälityksen osalta.

Entä konvergenssi, tuo yksi tämän päivän mediatekniikan iskusana? Täkäläisen paikallisradiokanavan alkuperäinen nimi oli Radio 937. Se ei viitannut käytettyyn taajuusalueeseen vaan silloiseen puhelinverkon verkkoryhmätunnukseen. Kahdenkymmenen vuoden takaista teknologista konvergenssia?

Kesätyöpäivä

Siispä työpäivä tänään. Päivän blogimerkintä menee tylsän - ja näin kesäkuumalla vielä tylsemmän - atk:n puolelle, mutta kirjoitetaan, jos joku muu sattuu joskus törmäämään samantyyppiseen ongelmaan.

Ongelmatilanne oli varsin tavanomainen: SCSI-RAID-levyohjaimella (Adaptec 2100S) varustetusta palvelintietokoneesta oli toinen RAID-1:n mukaan peilatuista kiintolevyistä (IBM
Ultrastar) rikkoutunut. Näitä tilanteita vartenhan RAID-peilauksia rakennetaan: koska kaikki - niin data kuin sovellukset käyttöjärjestelmää myöten ovat identtisenä useammalla levyllä, levynvaihdon jälkeen järjestelmä pitäisi onnistua saamaan nopeasti pystyyn ilman, että dataa joudutaan palauttamaan varmistuksista tai sovelluksia asentamaan uudelleen.

Levynvaihtoon liittynyt ongelma oli seuraavan kaltainen: Järjestelmän saatua rikkoutuneen levyn tilalle uuden, levyohjaimen BIOS ilmoitti, että sekin on viallinen levy (minkä saman levyn kokeileminen toisessa koneessa osoitti vääräksi hälytykseksi). Sama tilanne toistui myös toisella uudella levyllä kokeiltaessa.

Manuaalissa suositeltu tapa hoitaa tilanne oli hyödyllisyydeltään samaa tasoa kuin kehotus seurata kuvaruudulle tulevia ohjeita, jos näyttö on rikki. Siinä nimittäin neuvottiin, miten asia hoidetaan käyttöjärjestelmän päällä toimivalla sovelluksella. RAID-5:n ja vastaavien tasoisten, tai muuten paremmin "hot-swapia" eli lennossa vaihtamista tukevien kehittyneempien järjestelmien kanssa tämä varmasti toimii, koska levyjärjestelmä sallii koneen käynnistämisen vielä, kun yksi levyistä on rikki. RAID-1-järjestelmässä ohjain ei anna käynnistää konetta, jos vain toinen levyistä on ehjä. Tämä on ymmärrettävää turvallisuussyistä, mutta tilannetta ei päästä auttamaan manuaalien suosittelemalla sovelluksella.

Tämä ei tosin ollut varsinainen ongelma, koska levyohjaimen BIOSin oma Setup-ohjelma on käytettävissä, vaikka kone ei käyttöjärjestelmään saakka käynnistykään. Mutta nimenomaan siellä ilmeni edellä kuvattu ongelma: levyohjaimen BIOS ilmoitti uudenkin levyn olevan rikki. Tästä kohden jatkettiin aamulla, itse asiassa vielä testaamalla uudet levyt pikaisesti väsätyssä, ongelmapalvelinta jotenkuten muistuttavassa testiympäristössä. Samalla otettiin ehjällä kiintolevyllä sijaitsevasta datasta vielä yhdet varmistukset erilliselle levyasemalle, ihan vain varmuuden vuoksi. Henkisesti piti kuitenkin varautua sovellusten udelleenasentamiseen ja datan palautukseen varmistuksilta.

Ratkaisu löytyi siten, että ongelmapalvelimen levyohjaimen BIOSissa purettiin olemassaoleva RAID-järjestelmä. Sen jälkeen se luotiin uudelleen aivan, kuten tehdään levyohjainta käyttöönotettaessa. RAIDin purkaminen ei toki hävitä tietoa kiintolevyiltä. Luontivaiheessa määritettiin luonnollisesti niin, että peilaus toteutetaan alkuperäiseltä ehjältä levyltä uudelle tyhjälle levylle. Tässä kohden kannattaa olla tarkkana (väärä valinta olisi peilannut tyhjän levyn alkuperäisen ehjän päälle, jolloin tallella oleva data ja sovellukset olisivat kadonneet). Ei ole pahaksi tarkastaa vaikkapa aivan fyysisesti eli levyjen siltausten asennoista, millä levyllä on mikäkin ID-numero.

Kun levyohjaimen BIOS oli saanut peilauksen valmiiksi (se vaatii jonkin aikaa, kiintolevyjen koosta riippuen), onnistui koneen käynnistäminenkin. Windows-palvelimen aloitusnäkymä ei olekaan vähään aikaan näyttänyt yhtä mukavalta.

Järjestelmä on siis yhdessä työvaiheessa purettava, jotta se toteuttaisi tehtävänsä oikein. Mielenkiintoinen RAID-tapaus. Niinpä.

Nörttihommien päälle piti syödä pizza, joka tosin oli turhan raskas valinta keliin nähden. Ja juoda colaa.

Kotona hain kannullisen bensaa ja lyhentelin nurmikon. Sen kasvuvauhti alkaa pikkuhiljaa hidastua kuukauden takaiseen verrattuna, mutta monin paikoin tahti on edelleen ripeä. Jälkeenpäin harmittaa, kun unohdin yrittää soveltaa muuatta lauantaisella reissulla Siuntiossa silmiin osunutta yksinkertaiselta ja samalla nätiltä näyttävää tapaa säästää valkoapilat.

Joku heinä yritti tehdä taas kiusaa, mutta eipä saanut taipumaan lääkekaapille saakka.

Myöhäisen päivällisen grillivartaissa sipuli ja kesäkurpitsa edustivat omaa pihaa.

Oikeita töitä ja atk-hössötystä

Päivällä puolisoni ja minä veimme uudet pesälaatikot mehiläistarhalle. Kaikki kolme pesää olivat ahkerassa työntouhussa, ja lisätilaa tarvitaan uutta hunajaa varten. Tuotantokautta on jäljellä vielä kuukauden päivät, ja säätila on jo pitkään pysytellyt suotuisana.

Kun pesä avataan eli katto poistetaan, paikalla olevia asukkaita rauhoitellaan savun avulla. Savua tuotetaan savuttimella, joka on käsikäyttöinen palkein varustettu laite ja jossa voidaan polttaa esimerkiksi halltex-levyn palasia. Hoitotoimenpiteet, joissa pesä avataan, on paras suorittaa parhaan päivänpaisteen aikaan, jolloin suuri osa pesän asukeista on medenkeruumatkoilla. Puolisoni mehiläiset tosin ovat sangen kilttejä eivätkä näytä pitävän hoitotoimenpiteiden tekijöitä isona uhkana yhdyskunnalleen.

Uutta, tyhjillä kennostoilla sisustettua pesälaatikkoa ei kannata asettaa pesän ylimmäiseksi, koska sinne tulee periaatteessa pisin matka viedä mettä, mikä hidastaa hunajantuotantoa. Se on paras asettaa lentoaukon lähelle, heti sulkuristikon päälle (sulkuristikko on pesän sisäistä liikennettä rajoittava rakenteellinen ratkaisu, joka rajaa emon munimisen ristikon alle jääviin laatikoihin, koska emo ei mahdu kulkemaan sulkuristikon läpi - sellaisista kennostoista, joihin emo munii, on vaikeaa korjata hunajaa talteen).

Pesälaatikoiden järjestelytyöstä johtuen mehiläishoito on myös ankaraa fyysistä työtä: täysinäisen laatikoiden nostelu pesän yläkerroksiin kysyy voimia. Tästä syystä monet tarhaajat suosivat styrox-rakenteisia ns. kevytpesiä perinteisten puurakenteisten sijasta. Myös matalia puurakenteisia laatikoita käyttämällä voidaan työtä keventää. Meillä on käytössä perinteiset isot puiset pesälaatikot eli ns. Langstroth-laatikot.



Monet eläimet pitävät harjaamisesta, eivätkä mehiläiset tee poikkeusta ;-) Harjauksen todellinen tehtävä on estää siivekkäitä ystäviä litistymästä eli siirtää avatusta pesästä ihmettelemään nousseet hellävaroen takaisin ennen kuin päälle asetetaan katto.

Kun pesä kerran tuli avatuksi, teimme hieman muitakin järjestelytoimenpiteitä. Emoa käytiin tervehtimässä sulkuristikoiden alapuolisissa pesälaatikoissa ja samalla siirrettiin niistä pelkkää hunajaa sisältävät kennostot ylempiin laatikoihin tuotantokäyttöön. Tilalle emo sai lisää munintatyömaata tyhjien kennostojen muodossa.



Kennostoja voi nostella käsinkin, mutta työtä helpottavat ns. kakkupihdit, joilla kennoston reunasta saa varman otteen. Työkalun nimi tulee siitä, että ammattikielessä kennostoa kutsutaan yleensä kakuksi.


Huomattavasti epämiellyttävämpi homma tuli eteen illalla, kun työmaalla oli hajonnut palvelimen kiintolevy. Ajattelin jutun olevan nopeasti hoidettu ja päätin yhdistää huvin ja hyödyn eli työmaalla käynnin vajaan viiden peninkulman polkupyörälenkkiin.

Pyöräily oli mukavaa, mutta levyrikko osoittautui ajattelemaani aika paljon hankalammaksi tapaukseksi, kuten vanhoissa laitteissa joskus käy. Niinpä huomisesta tulee työpäivä. Johan tässä on lomailtukin.

Syvältä

Eilen Museoveturiseuran aktiivit tekivät perinteisen kesäretken, jonka ajankohta tällä kertaa poikkesi totutusta elokuusta. Minibussiin nousi vain seitsemän henkeä, joten ahtaus ei kiusannut. Mutta kylmälaukkuun pakatut kivennäisvedet tekivät hyvin kauppansa.

Tämän torpan molemmat asukkaat olivat syväsi vaikuttuneita retken kohteista ja kiittävät erityisesti mestarina toiminutta Eskoa.

Retki suuntautui läntisen Uudenmaan (teollisuus)historiallisiin kohteisiin. Rautatiekohteissa ei juuri poikettu muutamaa muistomerkkiä ja Kirkniemen ratapihaa lukuunottamatta (sielläkin on vielä pystyssä oleva kampiasetinlaite).

Tytyrin kaivos Lohjalla on tuottanut kalkkia ja maanparannuksen raaka-aineena käytettävää dolomiittia jo pitkään. Kaivoksen koko kalkkituotanto ei mene sementintekoon tai muihin rakennusteollisuuden tarpeisiin: yli 30 % tuotannosta käytetään paperiteollisuudessa.

Tytyrin kaivos on osittain yleisöllekin avoin. Siellä, noin 110 metrin syvyydessä, sijaitsee kaivosmuseo, jota käytetään myös erilaisissa taidetapahtumissa.

Kaivoksen mielenkiintoisimpien tilojen näkemiseen tarvitaan kuitenkin suhteita, ja niitä joukollamme oli, kiitos Eskon. Pääsimme tutustumaan Lohjaan kirjaimellisesti pintaa syvemmältä kaivoksen johtoportaaseen kuuluvan Jari Laakkosen opastuksella.

Millaisia ovat nykyajan kaivoskäytävät? Ahtaita ryömittäviä loukkoja? Eivät, vaan järeiden maansiirtokoneiden ajettavia luolastoja, jotka tuovat mieleen lähinnä vanhan Descent-tietokonepelin maisemat.

Entä miten laskeudutaan nykyaikaiseen kaivokseen? Huteralla hissillä? Ei suinkaan, vaan mukavasti VW Transporter -pakettiauton kyydissä istuen. Eskon urheilullinen ajotapa Jarin toimiessa kartturina toi pilkkopimeissä kaivosluolissa oman viehätyksensä asiaan.

Kaivoksen työkoneet ovat pitkälti samanlaisia kuin maanpäällä sijaitsevien työmaiden: kuorma-autoja (Sisu vaikutti hallitsevalta merkiltä) ja pyöräkuormaajia. Kotimaista valmistetta olevat Toro-kaivoskuormaajat ja muutamat muut erikoisajoneuvot poikkeavat jokapäiväisistä tutuista.

Kaivoksen perusyksikkö on louhos, josta materiaali louhitaan. Yksittäinen louhos, joita Tytyrissä on nelisenkymmentä, on mittasuhteiltaan maanpäällisiin maisemiin tottuneen katsojan vaikeasti hahmotettavissa. Pääsimme katsomaan aitiopaikalta yhtä louhosta (ikävä kyllä kameran valovoima ei riittänyt), ja vaikutelma oli lähinnä surrealistinen, vaikka itse kohde oli mitä konkreettisin. Louhoksen mittasuhteita voi toki kuvata kirjallisesti: yhteen louhokseen mahtuisi Helsingin Stadionin torni leveyssuunnassa ja Tampereen Näsinneula korkeussuunnassa. Tämä kaikki keskellä pelkkää kiveä olevaa maisemaa.

Kaivoskäynnin yhteydessä tuli todettua, miten alas voi rautatieharrastaja vajota. Syvimmillään olimme kaivoksen nykyisessä "pohjakerroksessa", noin 350 metriä maanpinnan alla. Siellä oli lyhyesti sanottuna viileää ja pimeää. Tietenkin keskeiset tilat ja reitit on valaistu sähkövaloin.

Louhiminen tuottaa huomattavasti pohjavettä, joka pumpataan kaupungin asukkaille hyötykäyttöön. Pääsimme tutkimaan noin 195 metriä maan alla sijaitsevaa vedenottamoa ja maistamaan vanajanhämäläisen suuhun uskomattoman raikkaalta maistuvaa kylmää vettä.

Kesäretkillämme vaikuttava taistelupari Mooses ja Aaron - muistanemme heidät vuorella (toiseksi viimeinen kuva) viime kesän kaakonreissulta - hankkivat tällä kertaa kalliosta vettä kansalle juotavaksi.

Linnasta linnaan

Kaivoksen jälkeen Esko vei meidät vierailulle tuttavapariskuntansa luo. Jos asunnottomuus ja elämäntapaintiaanius jätetään pois laskuista - ei tietenkään niin, että ne olisivat väheksyttäviä asioita - tämä koti lienee monellakin tapaa kauimmainen mahdollinen asumistapa keskimääräiseen suomalaiseen kotiin nähden.

Sjundbyn harmaakivinen kartanolinna on rakennettu 1560-luvulla. Rakennuttajana toimi kuningas Kustaa Vaasan tallimestari Jaakko Henrikinpoika, joka ilmeisesti virkansa vuoksi otti sukunimen Hästesko. Jaakolla oli paitsi onnekas naimakauppa myös suhteita, koska hän puuhaili Turun linnassa vaikuttaneessa Juhana-herttuan hovissa. Rakennuttajansa Turku-suhteiden vuoksi Sjundbyn linna muistuttaa enemmän Turun linnan renessanssikerroksia kuin hiukan aikaisemmin rakennettuja karuja yksityisiä kartanolinnoja.

Sjundbyn suurta kivirakennusta oli aikanaan helppo perustella kritisoijille strategisella merkityksellä eli satamapaikan läheisyydellä, mutta alusta saakka suuret ikkuna-aukot kahdessa asuinkerroksessa kertovat, että Jaakko-tallimestari havitteli ensisijaisesti loistoasuntoa.

Sjundby on Suomen vanhimpia, ellei vanhin, normaalissa asumiskäytössä palveleva rakennus. Yksityiskohdan mainiten aivan jokaisessa suomalaiskodissa tuskin on sisäkattojen materiaalina Ruotsinsalmen meritaistelusta vuonna 1790 sotasaaliiksi saatuja laivanpurjeita.

Linna ei ole yleisökohde, vaan yksityiskoti. Pyynnöstä isäntäväki esittelee tiettyjä osia kodistaan myös ulkopuolisille, mutta jälleen tutunkaupan ansiosta ovia oli auki enemmänkin. Erityisesti yksi jäi mieleen. Satoja vuosia sitten holvattu kellari katosta roikkuvine hämähäkinseitteineen oli kotitalouden koon huomioon ottaen hyvin ymmärrettävässä tilassa. Samalla se on myös hyvin kliseinen, mutta nykyisten maatalouden harjoittamisedellytysten vuoksi ei moitteen sanaa tule lukea edellä kirjoitetusta. Mutta ennen kaikkea Sjundbyn kellari oli miellyttävän viileä paikka, ja totesimme, että meille maanalainen toiminta sopii hyvin.

Emäntänämme toimi talon rouva, jonka suvussa tila on kulkenut 1600-luvun lopulta saakka. Avarasydäminen rouva valloitti retkueemme jäsenet. Mutta neuvostoliittolaiset 1940-1950-luvun vuokralaiset saivat syvän paheksunnan. Sjundby kuului Porkkalan vuokra-alueeseen, ja vuokralaiset eivät käsitelleet tätä(kään) kiinteistöä kovin huolellisesti. Vuokra-alueen palautuksen jälkeen linna korjattiin parhaan mukaan, ja sinne lisättiin mm. edelleen käytössä oleva öljypolttoinen keskuslämmitysjärjestelmä.



Vuokra-alueajasta keskusteltaessa linnanrouva ja Esko päätyivät väittelemään siitä, pidettiinkö vasta palautetulla alueella maatalousnäyttely jo kesällä 1956. Rouva ei tätä sanonut muistavansa eikä pitävänsä sitä mahdollisena, mutta myöhemmin päivän aikana Esko kaivoi kirjallisen dokumentin retkikuntamme nähtäväksi. Myös mentaalihistoriallisesti ajateltuna on järkeenkäyvää, että alueen henkinen jälleenrakentaminen on saatettu vauhtiin maatalousnäyttelyn kaltaisella toimenpiteellä. Materiaalisia resursseja alkoi tuolloin olla tällaiseen "ylimääräiseen" toimintaan - siksi toiseksi maatalousnäyttelyitä oli pidetty aikaisemminkin sodan jälkeisinä niukkoina vuosina.

Sain tilaisuuden kysyä "asianosaiselta" toisinaan askarruttanutta asiaa siitä, kuuluiko Sjundby 1600-luvulla kuningatar Kristiinan myöntämiin läänityksiin. Seikalla on historian kannalta mielenkiintoa muutenkin kuin yksittäistapauksena, koska Sjundbyn tilusten silloinen laajuus ja strateginen sijainti tekee asian tilastollisesti merkittäväksi Suomen historian mittakaavassa. Tähän monia näkemyksiä herättäneeseen kysymykseen rouva vastasi diplomaattisesti toteamalla vain, että sitä on kiistelty. Asialla ei tietenkään ole vuosisatoihin ollut enää konkreettista merkitystä, mutta mielenkiintoista oli todeta, että nykyisenkään omistajasuvun piirissä asia ei näytä merkitykselliseltä.

Toinen kartanolinna, Svidja eli Suitia, oli perustettu alueelle parikymmentä vuotta Sjundbytä aikaisemmin Fleming-suvun asuinpaikaksi. "Näytetään naapurille" -ideologia tunnettiin jo 1500-luvulla, koska Sjundbyn perustajan Jaakko Henrikinpojan, jolla ei ollut aivan yhtä komeaa nimeä kuin Flemingeillä, piti tehdä talostaan Flemingien kivistä paritupaa komeampi - suunnilleen samanpituinen, mutta kymmenisen metriä leveämpi.

Muuan Wrede-suvun jäsen hankki Svidjan omistukseensa 1890-luvulla ja teetätti sille mainittavassa määrin vakavampia vahinkoja kuin joku hypoteettinen nykypäivän ideologianjakajansa, joka palkkaisi pipopääarmeijan graffitimaalareita muuttelemaan satoja vuosia vanhan rakennuksen ulkoasua. Graffitit kun voi yleensä pestä pois, mutta 1800-luvun länsieurooppalaisen romantiikan vaatimusten mukaan tuhottua vanhaa kivilinnaa on vaikeaa yrittää korjata. Tasapuolisuuden vuoksi tosin on todettava, että Svidja paloi vuonna 1758, minkä jälkeen se oli kokenut jo yhden ulkoasunmuutoksen.



1800-luvun ylikansalliselle romantiikalle ominainen kummituslinna siitä tuli. Toivottavasti ainakin viulut maksanut August-herra tykkäsi.

Hiljainen tehdas

Vanhoissa teollisuusalueissa on jotakin vaikeasti määriteltävän viehättävää. Lohjan sementtitehdas lopetti toimintansa syvän laman aikana vuonna 1992, mikä kerrannaisvaikutuksineen toi seutukunnalle noin 1 500 työtöntä. Lopettamispäätöksen syyt lienevät kahdesta silloisen laman perussyystä - idänkaupan supistumisesta ja rahoitusmarkkinoiden avautumisesta - lähinnä jälkimmäisessä. Kerrannaisvaikutus iski myös Tytyrin kaivokseen, jonka tuotanto supistui voimakkaasti kyseisenä vuonna.



Nyt tehdasalueella toimii lukuisia pk-yrityksiä, mutta suurteollisuuden rakenteiden katoilla kasvaa jo vahvaan mittaan ehtineitä koivuja. Tällä menolla alueen suurtuotannon rakennukset lienevät varsin mielenkiintoisen näköisiä viidentoista vuoden päästä.

Muutama edellisen merkinnän lisähuomio

Eilinen merkintä tuli tehtyä liian myöhään ja liian väsyneenä. Jokunen mainitsemisen arvoinen huomio jäi puuttumaan.

Karlebyn eli Kokkolan muistomerkkiveturi, tanskalaisen A/S:n Frichsin maamme jälleenrakennusajan veturipulan aikana vuonna 1949 kotimaisten piirustusten mukaan valmistama kevyt tavarajunaveturi Tk3 nro 1159, on yllättävän hyvässä kunnossa taivasalla säilytettäväksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen muistomerkkiveturiksi.

Samaisella ratapihalla on myös täkäläisittäin katsoen käsittämättömän hyväkuntoiselta näyttävä laatikko- eli Linder-tyyppinen lumiaura. Mahtaako ulkoasuun olla jokin muukin syy kuin paperi- tai kemianteollisuuden puuttuminen aivan naapurista? Meitimmiähet tosin tekevät omastamme tälläkin kertaa vielä kauniimman.

Muutoksia pihamaalla

Reissun päälle nukuttiin hyvin. Päivän helteisimmät hetket tuli vietettyä lapion ja haravan varressa sorarallin merkeissä. Kasa pienenee pikkuhiljaa.

Iltapäivällä käväisin taajamajunalla Lempäälässä ja hain sieltä auton huomiselle seuran kesäretkelle. Pitkä Ford Transit ei ole mielestäni maailman miellyttävin ajettava. Onneksi huomisesta reissuporukasta useampikin viihtyy auton ratissa.

Hei kuule Suomi

Rautateitse matkailu on toisaalta mukavaa (voi torkkua, jos siltä tuntuu) ja toisaalta tylsää (matkan aikana ei näe kovinkaan mielenkiintoisia maisemia eikä poikkeamismahdollisuutta kiintoisille kohteille ole). Puolisoni ja minä käytimme lomapassiemme kaksi kolmasosaa reitillä Tl-Ri-Jns-Nrm[-Kaj]-Ol-Sk-Pro-Tpe-Tl.

Kotoa Riihimäelle vei pikajuna P162 ja siitä Joensuuhun IC1. Jälkimmäisessä isänmaan nouseva polvi piti huolen kesäajan oloihin nähden aikaisehkon herätyksen univajeen täyttämättömyydestä. Paikkavalinta tosin oli oma syy. Joensuusta Nurmekseen matkustettiin Tampella-MGO:n (Dv12 nro 2624) tuoksuisen "taajama"juna H861:n kyydissä.

Nurmeksesta ei nykyisin voi jatkaa rautateitse "eteenpäin". Matkahuollon penkkien läsnäolijoiden keskustelu antoi ymmärtää, että puheenaiheena olivat nuoruuden savotat.

Nurmes vaikutti paikkakunnalta, jossa voisi olla hyvä asua.

Matkalaisten alkoi olla jo nälkä, ja Porokylästä löytyi sopiva ruokapaikka. 1950-lukulaiseen rakennukseen sijoittunut ravintola tarjosi kelpo annokset. Suosittelemme. Ovikäytävässä bongattiin lakiasiaintoimisto, jonka nimi kertoi, miten pieni maa tämä kaikesta maantieteellisestä koostaan huolimatta on.

Linja-auto tarjoaa junaa paremmat mahdollisuudet maisemien katseluun, vaikka onkin muutoin epämukavampi matkustusmuoto. Nurmeksesta Kajaaniin matkattiin linja-autossa Valtimon ja Sotkamon kautta kiertäen.

Kajaanissa nukuttiin ja aamupäivällä katseltiin paria nähtävyyttä.

Linna, eli nykyisin sen Paltamon tien alle jääneet rauniot, Ämmänkoskessa on harmaakivimuureihin pohjautuvan rakennustekniikkansa puolesta nykyisen Suomen viimeinen keskiaikainen linna, vaikka onkin rakennettu vasta 1600-luvun alussa. Se rakennettiin turvaamaan ruotsalais-suomalaista frontier-ideologiaa eli itäistä uudisasutusta ja jopa tukikohdaksi Arkangelin kaupan valtaamiseen, mutta joutui itäisen vihollisen haltuun isonvihan aikana. Venäläiset räjäyttivät linnan vuonna 1717.

Kajaanin kirkko on J. Ahrenbergin suunnittelema, ja - miten sen nyt diplomaattisesti sanoisi - siltä se näyttääkin. Mies, joka olisi halunnut "restauroida" mm. Turun linnasta mieltymystensä mukaisen keskieurooppalaisen "goottilaisen" linnan, sai toivottavasti toteuttaa näkemyksiään riittävästi Kajaanin uuden kirkon parissa.

Kajaanissa on edelleen käytössä rautateillä harvinainen kampiasetinlaite, jossa vaihteet (ja aikaisemmin myös opastimet) asetettiin kohdalleen vaijerien välityksellä asemarakennuksen välittömässä läheisyydessä olevia kampia kääntämällä. Puolisoni bongasi kestopuukyllästeiset vaijerikourut, ja etelän ihmisten ihmetyksen palkitsi mielihyvin kameranobjektiivin tielle osunut VR:n ammattimies ryhtyessään hyvissä ajoin kääntämään vaihteita kohtaaville junille lähestyviksi.

Viimeistään sähköistetyn radan rakentaminen on hävittänyt kampiasetinlaitteet rataverkolta, kuten se teki Tl-Tku-radalla viime vuosikymmenen lopussa ja pian tekee Kainuunkin rataverkolla. Kajaanin ratapihalle on jo asennettu muutama sähkötoiminen vaihde, joita nyt, sähköistyksen vielä puuttuessa, käännetään akkuporakoneeseen liitetyn hylsyavaimen avulla.

Asetinlaitteen avulla käännetyt vaihteet saivat nyt palvella pikajunia P80 ja P 973. Ensinmainitun veturina oli Dr16 nro 2802. Kuvassa tuo kyseisen prototyyppisarjan liikenteessä oleva yksilö esiintyy, mutta ikävä kyllä junien aikatauluihin liittyvien syiden vuoksi tunnisteita siitä ei kuvassa näy.

Oulun kautta palattiin pitkällä mutta kilometreihin nähden nopealla paluuyhteydellä kotiasemalle.

Rullaluistelu voi olla vaarallinen liikuntamuoto

Aamulenkillä tapahtui parivuotisen rullailuharrastukseni ensimmäinen kaatuminen. Sauvan piikki lipesi asfaltista (puolisoni ja minä luistelemme nykyisin aina sauvojen kanssa, koska se paitsi tuntuu turvallisemmalta myös tarjoaa työtä ylävartalolle ja palauttaa mukavasti talviset hiihtokelit mieleen), ja sitten tehtiinkin tuttavuutta Tl-Vi-radan vartta noudattelevan yhdystie 3044:n vieressä kulkevan kevyenliikenteenväylän asfaltin kanssa noin ratakilometrillä 153.

Tästä kokemuksesta taas vähän viisastuneena esitän toivomuksen: käyttäkää hyvät ihmiset suojuksia ja kypärää rullaluistellessanne.

Luulen, että sopivassa elämänvaiheessa saadut opit ovat automatisoituneet siinä määrin, että onnistun kaatumaan joltisenkin pehmeästi ja isoja vahinkoja itselleni tuottamatta. Eivät luut nytkään ottaneet kovaa kontaktia maahan. Mutta karkea asfaltti on armoton ja tekee pintavahinkoja, ainakin jos vaatetus on tämänpäiväisen säätilan mukainen. Ilman polvi- ja kyynärsuojia olisi kyseisten paikkojen iho tällä hetkellä varmasti paljon huonommassa kunnossa. Nyt selvittiin pienillä naarmuilla.

Vähän aikaa lenkiltä palaamisen jälkeen iski melkoinen allerginen reaktio. Mikä lie heinä ollut asialla. Silmät saivat uuden mallin ja kurkku turposi ahtaaksi. Apteekista ensiavuksi haettu Heinix-niminen tuote auttoi. Väitän, että ainakaan kymmeneen vuoteen en ole tarvinnut apteekkitavaraa allergiaoireiden kesyttämiseen. Tuote on tehokas allergiaoireiden hoitoon, mutta sillä on sivuvaikutuksensa. Iltapäivä oli sanalla sanoen raukea.

Illansuussa olo alkoi olla normaali. Poikettiin Tampereella automarketissa. Kotipuoleen löysivät tiensä niin tyynyt kuin tomaatitkin.

Varhain huomisaamuna puolisoni ja minä lähdemme pariksi päiväksi katselemaan kesäisen Suomen rautatiemaisemia VR:n edullisen lomapassin turvin. Päivityksiä tähän sepustukseen ei tuona aikana ole odotettavissa. Lapa pystyyn, jos jossakin runkorataverkon koillisella osalla nähdään.

Kesäinen maanantai

Auto sai leimansa. Jos viimeviikkoiset rengasostokset lasketaan mukaan, leiman hinnaksi tuli melko tarkkaan 600 euroa. Auton markkina-arvo lienee kaksinkertaistunut kerralla. Taannoin työmaalla käydessäni ja jarruletkuremontista kertoessani kollega ehti varoittaa täydellisestä jarruremontista, mikä sitten tulikin eteen, ja viranomaistoimintaa toteuttavan oikeushenkilön dynamometrin mukaan myös onnistui.

Katsastusasemalla toivoteltiin ensi kesänä tervetulleeksi uudelleen. Mutta autoliikkeiden web-sivuilla on tullut vierailtua vielä ahkerammin kuin keväällä.

Tulevan viikonlopun kuljetuskalusto tuli sovittua katsastusmatkalla. Tarjolla ollut nelivetoinen näytti allekirjoittaneen silmissä mallinimensä veroiselta, mutta matka-ajossa järkevämpi ja tilavampi tuli valinnaksi.

Kotikulman soraralli aloitettiin seinänvierusten täyttämisellä. Kasa tarjoaa tervehenkistä puuhastelua tulevillekin kesäpäiville, mutta tärkein eli seinänvierustat saivat iltapäivällä täytteensä.

Iltaruoka päätettiin grillata. Perunat maistuivat myös Vilmalle.

Hiirenmetsästyksen lomassa vegetarististakin ruokavaliota noudattava kissaneiti taitaa olla kulmakunnalla parinkin eri kollikissan kiinnostuksen kohteena. Siltä ainakin viimeyönä kuulosti. Vilma itse ei ollut hätistelemässä mouruajia muualle, kuten se joskus tekee, vaan kissanhäätö jäi meille. Olisi aika fiksua, jos ihmiset leikkauttaisivat kotikissaystävänsä.

Ihmisiä telineillä

EU:n aluekehitysrahaston varoin vuokratut rakennustelineet olivat vielä noutamatta, siistissä kasassa, EFin nurkalla. Varsinainen työ on jäänyt pahasti kesken syistä, joiden käsittelemiseen tämä yksityinen verkkopäiväkirja ei ole oikea foorumi. Työn varsinaiset tekijät, pohjanmaalainen entisöintirakentajaopiskelijaryhmä, hoitivat hommansa äärimmäisen tarkkaa työtä tehden ja muutenkin mitä mallikelpoisimmin. Toivottavasti heille kaksikuukautisen urakan ajaksi majoituskäyttöön annettu ratamestarin villa 1870-luvulta (pitäjän eliittiasuntoja aikanaan, virka-asunnoissa heti kolmantena pappilan ja asemapäälliköntalon jälkeen) tarjosi jotain muisteltavaa myöhemmille vuosille.

Puolisoni kanssa päätimme (minä toki vain apupojan tehtävissä) eilen illalla leipoa mansikkakakun tämän päivän talkoisiin. Talkoot aloitettiin perinteiseen tapaan kahvi- ja suunnittelutuokiolla, ja kelpo osa kakkua nautittiin sen aikana. Hyvä eväs johtaa hyviin suunnitelmiin.

Päivän urakaksi sovittiin lumiaura Etv-Rto40:n puuosien ulkomaalaus. Talliremontilta noutamatta jääneet rakennustelineet saivat palvella lumiauran maalausta. Sekä telineiden pystytys että värikaupassa asiointi oli nopeaa, ja pönttö öljymaalia oli paikalla suunnilleen samaan aikaan kuin telineet olivat pystyssä. Työ alkoi luonnollisesti vanhan irtonaisen maalin poistamisella.



Lumiauran puuosat on maalattu viimeksi vasta(?) kesällä 1993 (silloisista maalareista olivat tämänpäiväisessä uusinnassa paikalla ainakin Olavi, Ilkka ja minä), ja tuohon aikaan käytettiin öljymaalin ohenteena vielä vernissaa. Puuvillaöljy on toki luonnonmukainen ohenne, mutta sillä on paha tapa tarjota kasvualusta homeitiöille. Nykysuositusten mukaan öljymaali ohennetaan lakkabensiinillä. Lakkabensiinillä korkeintaan 5 %:n verran ohennettu maali ei ole yhtä miellyttävää maalattavaa kuin vanhanaikainen vernissaohenteinen, mutta toivottavasti tulos on nyt kestävämpi kuin taannoin.

Ennen kuin topparoikka pari vuotta sitten haki uutta kiskoa ratapihan pohjoispäästä ja siirsi lumiauran aikaisempaa asiallisemmalle paikalle ratapihan avoimen tilan ulottuman äärirajoilta, auran toinen pää osoitti suoraan kesäpäivän kuumimpaan päivänpaisteeseen. Sen pään ison ikkunan alapoka oli kokolailla laho. Juuri ennen sulkemisaikaa ehdimme rakennustarvikeliikkeeseen, ja nuoret ammattimiehet Simo ja Ermo tekivät uuden pokan vanhaa mallia uuden puutavaran kanssa soveltaen. Turhaan ei ole puusepäntaitoja kehuttu.

Olavin työtahti on jussikoskelamainen, äärimmäisen tuloshakuinen, mutta jokseenkin ilottomalta vaikuttava. Se on sodan jälkeen jälleenrakentaneen maan työtahti, joka on kadonnut tai viimeistään kohta katoaa. Tai sitten se on työtapa, jossa tulos sulautuu toimintaan ja joka kokonaisuutena muodostaa eräänlaisen flow-ilmiön. Mentaalihistoriallisesti ajatellen jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu paremmin järkeenkäyvältä.

Meidän nuorempien tahti on leppoisampi. Jos joku meistä lähtisi ajassa tai pinta-alassa mitattaville kilpasille, hän saattaisi pärjätä hetken nuoremman kehon fyysisten ominaisuuksien vuoksi, mutta ei missään tapauksessa asenteen puolesta. Saamme olla iloisia, että meille on, jollei kultalautasella niin ainakin rautaisessa kulhossa, ojennettu tällainenkin harrastekohde.

Poutapäivä suosi maalausurakkaa, mutta auringon puolella oli kieltämättä kuuma. Vaikka yritin toteuttaa maalauksellisia ambitioitani (mahdollisimman leveän pensselin mahdollisimman peittävä veto) auran runkopalkkien varjossa, onnistuin polttamaan kaulan, niskan ja olkapäät melko tehokkaasti. Auringon puolella maalaaminen ei toki ole muutenkaan järkevää, mutta päätimme, että lumiauran kääntö olisi kuitenkin suurempi kokonaisriski.

Metalliosat eli katto, runko ja auraussiivet jäivät odottamaan uutta maalausurakkaa. Ongelmallisimman kohteen eli katon osalta on tarkoitus soveltaa Eskon järjestämää hi-techia.

Niin kaunista, niin herttaista

Aamupäivän työkalut olivat puolisollani höyrymehustin ja minulla lapio ja kottikärryt. Ei sillä, ettäkö pyrkisimme ylläpitämään perinteisiä roolimalleja kotitöiden jaossa, mutta minä saan lapiolla paljon vähemmän sotkua aikaiseksi kuin mehustimella :-) Sorakasa pieneni taas, mutta vielä siitä taitaa riittää pihatien päähän ja talven hiekoitusvaraksi. Herkullista mehua syntyi tällä kertaa eilen poimituista mansikoista ja pihanperän raparperisadon viime antimista.

Iltapäivän lopuksi polkaisimme Vanajanselän ympäri, Metsäkansan kautta Valkeakoskelle ja Sääksmäen kautta takaisin.

Tänään viettivät vuosipäiväänsä - Ranskan vallankumouksen ja vanhan Panssaripataljoonan ohella - sormukset puolisoni ja minun nimettömissä. Kymmenen vuotta sitten vaihdoimme niitä ensimmäisen kerran vanhan kivikirkon pihassa, pyöräilemässä silloinkin. Sää oli myös tuolloin aurinkoinen, mutta tuulisempi ja viileämpi kuin tänään tai silloin, kun samalla päivämäärällä alkoi toinen erä.

Päivittäin, vuosien ajan, on ollut hienoa kokea, että punatukkainen tuo vihersilmä neitonen, kesakkoposkinen, ja minä, olemme toisillemme tarkoitetut elämänkumppanit. Selvisipä illalla sellainenkin seikka, että päivän mittaan, madaltuvaa sorakasaa omilta tahoilta silmäillessä, olimme molemmat mielessämme todenneet, että talveksi tarvitaan uusi lumikola. Muuten on liikaa soraa nurmella keväällä.

Illalla juhlistimme vuosipäivää mansikoilla, kermavaahdolla ja Pommacilla.

Torilla

Puolisoni kanssa päätimme lähteä katsastamaan Urjalan torin uusien perunoiden tarjonnan. Heikkotuulinen sää houkutti pyörän selkään, ja aamulenkin pituudeksi tuli melko tarkasti 50 kilometriä. Kesäpäiväiset maisemat olivat kauniit, ja Riisikkalan tiellä oli edellisten päivien jäljiltä vahva metsän tuoksu. Tosin parhaat maisemat olivat katseltavissa päästessäni peesaamaan kevytkulkuisemmalla pyörällä polkijaa.

Reilusti kauhottu kapallinen tilliä kaupantekijäisinään kulki hyötykuormana kotiinpäin. Paikanpäällä nautiskelimme kesän ensimmäiset mansikat.

Urjalan tori on maakunnankuulu ja maineensa veroinen. Näillä kulmissa päästään tuskin yhtenä kesän kohokohtana, markkinoiden aikaan, samaan väkimäärään, mitä Urjalassa on tavallisena toripäivänä.

Kotikylässä vietetään kesän toisia rokkijuhlia. Järjestäjien kannalta sopii toivoa, että taloudellinen tulos on parempi kuin muutaman viikon takaisten vastaavien.