Kesäpuuhia isomassa kaupungissa

Puolisoni ja minä siirryimme keväällä kiinan kielen harrastuksessa työväenopistosta yliopistoon, Valkeakoskelta Tampereelle. Kesäyliopistoon toisin sanoen.

Katsoimme parhaaksi valita uudessa oppilaitoksessakin alkeiskurssin, ja se oli järkevää. Ei siksi, että työväenopistolla oltaisiin opiskeltu saati opetettu huonosti vaan siksi, että opettaja on syntyperäinen ja kurssivaatimukset korkeakoulutason mukaiset.

Työväenopistolla opiskeltiin, opiston periaatteisiin hyvin sopien, pääasiassa käytännön puhekieltä Kiinassa vuosia bisnestä tehneen opettajan ohjauksessa. Kesäyliopistossa lähtökohta on kirjakieli, eli kirjoitusmerkeistä lähdetään. Se on kiinan kaltaisen kielen perusta.

Kun vihkoon piirretään hanzi-merkkejä (汉字), en voi kuin ihailla puolisoni kaunista käsialaa. Minulla kynän jälki on sama kuin koulussa aikanaan, kammottava. Mutta rohkenen sanoa, että merkkien piirtämisen makuun olen tällä kurssilla jo hieman päässyt.

我 爱人 是 我 的 老师。

Kurssin opetuskielenä on englanti. Meille, 1970- ja 80-luvun koululaisille, se on oma haasteensa. Sukupolven tai puolen verran nuoremmille kurssilaisille kyseessä tuntuu olevan toinen puhekieli.

Viileä kesäpäivä

Tänä kesänä on tarkoitus viettää kerrassaan ruhtinaallisen pituinen kesäloma, viisi viikkoa. Parempi suhtautua asiaan pienellä varauksella: joskus aiemminkin on ollut samanlaisia suunnitelmia, jotka sitten syystä tai toisesta ovat kariutuneet. Vaikka saan leivän opetusalalta ja ehdin tehdä varsinaisia opettajan töitäkin vuosien ajan, en muista nauttineeni niin sanotusta opettajan kesälomasta kuin kaksi tai kolme kertaa.

Erilaista puuhaa tahtoo kertyä kesää odottamaan. Puolisoni kanssa teimme eilen työlistan asioista, jotka lomalla pitäisi tehdä ja hupilistan asioista, joita olisi mukava tehdä. Lieneekö luterilaista etiikkaa, kun ensinmainittuun tuli kaksinkertainen määrä asioita jälkimmäiseen nähden.

Pitää-listan tyyppiset asiatkin ovat varsin mukavia kiireettömästi puuhaillessa. Tänään otettiin tuntumaa listan ulkopuolelta pihamaan perusylläpitotöiden merkeissä.

Nurmikonleikkuun väli on pidentynyt kymmeneen päivään. Sellaista ei ole kesäkuussa koettu sitten sammalsotien alun. Nyt ei asialla ole sammal, vaan sama vihulainen, joka pitää tomaatinlehdet kelmeänvihreinä ja maissintaimet vielä vaaleampina. Onneksi viileys ei ole painunut pakkasen puolelle. Ja maan suojassa kasvavat sipuli ja peruna näyttävät ainakin tässä vaiheessa lupaavilta.

Iltalenkillä T-paidan riittävyys oli siinä ja siinä.

Kesäpäivänseisauksen alla

Menneelle työviikolle osui kokousmatka Keski-Suomeen. Varasin menomatkaan aikaa, ylimääräistäkin. Kun maailmanperintökohteen opaste ja kello näyttivät sopivaa konstellaatiota, päätin poiketa ysitieltä ja käväistä katsomassa.

Virolainen professori Struve halusi 1800-luvun alkupuolella tutkia, minkä muotoinen ja kokoinen maapallo oikeastaan on. Tutkimuksiaan varten hän rakennutti kolmionmittausketjun Jäämereltä Mustallemerelle.

Yksi ketjun pisteistä sijoitettiin Oravivuorelle. Sama mittauspiste säilyi läpi vuosikymmenten, ja vuonna 1928 paikalle rakennettiin Puolakan kolmiomittaustorni. Vuonna 1931 paikalle määritettiin ensimmäisen luokan kolmionmittauspiste, jolla oli suuri merkitys varsinkin 1950-60-lukujen peruskartoituksessa. Vuodesta 1996 saakka Oravivuoren mittauspiste on ollut osa Euroopan laajuista EUREF-koordinaattijärjestelmää.

Paikalle on rakennettu museomielessä niin  toiminnallisesti kuin ulkonäöllisestikin oikea kolmiomittaustorni 1990-luvun lopulla.

Kokouspäivä sujui, kuten kokouspäivän kuuluu sujua. Iltaohjelmaksi puheenjohtajamme oli järjestänyt vapaaliput Aploodi-Teatterin mainioon näytökseen. Simo Hämäläisen kirjoittama Kätkäläinen on yksi kansallisen kulttuurimme teos ja erityisen merkittävä näyteltynä. Satunnaisen katsojan silmissä se on suora esikuva myöhempien vuosien suositulle Tankki täyteen -televisiosarjalle johdannaisineen ja sen jälkeisille Maalaiskomedioille. Kiitos jälleen, Arto!

20 vuotta

Kaksi työpäivää meni Helsingin Malminkartanolla ammattitutkintoaineiston laadun parissa. Yhdessä suomalaisen ammatillisen koulutuksen terävimmän kärjen, näyttötutkintojärjestelmän, kanssa 20-vuotisjuhlavuottaan viettää Ammattitutkintoaineiston Laadunvarmistus eli ALVAR-organisaatio. Sen tehtävänä on jalostaa toisen asteen ammatillisten tutkintojen perusteita näyttötutkintoaineistoiksi, joiden avulla todennetaan, vastaako jokin työkokonaisuus tutkinnonperusteiden määrittämää tasoa, toisin sanoen hyväksytäänkö jokin käytännön työtehtävässä osoitettu taito tutkintosuoritukseksi.

Näyttötutkintojärjestelmän edistyksellisin piirre on riippumattomuus ammattitaidon hankkimistavasta. Järjestelmässä mitataan käytännön tehtävissä osoitettua osaamista, ei esimerkiksi koulun penkillä istuttua aikaa. Näyttötutkinnot kehitettiin ensi vaiheessa aikuisten ammatilliseksi pätevöitymisväyläksi, mutta suomalaisen ammattiosaamisen ja sitä kautta ammattikoulutusjärjestelmän pelastuksena voi pitää sitä, että valtiovalta on viimeinkin, resurssiohjauksen kautta, tuomassa järjestelmän perusperiaatteet myös nuorten ammatilliseen koulutukseen.

Jo etukäteen mielessäni vaihdoin torstai-illan iltajuhlan Pendolinoon, joka ehti ajoissa Tampereelle.

Kerrankin ilman rakkoja

Lauantain ja sunnuntain välinen yö tuli vietettyä Tuusulanjärven maisemissa Kesäyön marssin merkeissä. Edellisestä kerrasta tuolla olikin jo aikaa. Puolisoni ja minä päätimme ilmoittautua vasta toukokuun puolivälissä.

Nykyisin ei enää kävellä kahtena päivänä, vaan tapahtuman nimen mukaisesti vain illalla ja yöllä. Valitsimme 40 km:n reitin. Ensin kierrettiin Tuusulanjärvi vastapäivään ja sitten kevyenliikenteenväyliä ja metsäpolkuja Hyrylän eteläpuolella. Järven kierto tuli aikanaan tutuksi, ja Paijalan kylätien vaiheilla mieli alkoi odotella taipaleen päättymistä. "Ylimääräinen" kymppi kulki osin tuttuja, osin vieraita reittejä ja tuntui pitkältä.

Tuusulan rantatien maisemat huokuvat suomalaista kulttuurihistoriaa. Järjestäjät olivat tuoneet lisukkeeksi vuosisadan takaista suurvaltapolitiikkaa ensimmäisen maailmansodan ja meikäläisen jääkäriliikkeen nimissä. Huoltopisteet oli nimetty jääkärien historiaan liittyneiden paikkojen mukaan: Aa-joki, Misse-joki, Riianlahti, Schmarden ja niin edelleen. Toiset järjestäjien edustajat intoutuivat pitämään esitelmiä ensimmäisen maailmansodan historiasta mehutankkaukselle tulleille kävelijöille. Satunnaisen sotahistoriaharrastajan kuuleman mukaan ihan laadukkaita sellaisia.

Lumian SportsTrackerin mukaan aikaa kului kuusi tuntia ja 18 minuuttia. Pitkä matka sujui nopeasti, mistä kiitos matkaseuralle. Varustusta meillä ei ollut vyölaukkua enempää, ja kerrankin liimasideteippaukset onnistuivat täysin. Kun rakkoja ei ollut eikä tullut, kävi kestopäällysteen tallaaminenkin mukavasti. Loppumatkan muutamalle kilometrille ratamestarit olivat löytäneet kerrassaan mainion metsätaipaleen.

Takaisin Hyrylän jäähallilla oltiin sunnuntain ollessa vielä nuori. Kevyen ilta-aterian jälkeen suunnattiin auton nokka hiljaiselle moottoritielle kohti pohjoista. Kotikylään saavuttua kapakka purki lentopallo- ja markkinaviikonlopun kansaa taksijonoon.

Kotona pantiin sauna päälle ja nukkumaan käytiin auringon noustessa.

Kuvia Kesäyön marssilta 2014.

Olé olé olé

Sunnuntaina vietettiin Veturimuseon avajaisia. Vain harvoin on asia hoidettu niin ohjelmatäyteisesti kuin tänään. Uusi museonhoitaja tekee hyvää työtä. Ensimmäisen toimintakauden avaus Hämeenlinna-Tampere-Turku-radan 110-vuotisjuhlien merkeissä kesällä 1986 oli tietenkin oma lukunsa ja mitä tilaisuutta juhlistamaan Olavi laajan suhdeverkostonsa avulla haali vaikka mitä valtakunnan huippuvirkamieskunnasta toimintakuntoiseen höyryveturiin (jollainen - niin oudolta kuin saattaa kuulostaakin - oli 1980-luvun jälkipuoliskolla harvinaisempi ilmestys kuin tänä päivänä).

Tänään ulkoilutettiin kalustoa vähintään samassa määrin kuin hyvänä talkoopäivänä: ulos pääsi monenlaista pyörillä kulkevaa Vr2-höyryveturista, "Ankasta" tai ammattimaisemmin kai "Tankista" Dm7-kiskoautoon, "Lättähattuun" ja kahteen pienveturiin. Jälkimmäisiin kului tanskalaisvalmisteinen Forcit Oy:n käyttämä pieni Pedershaab, jolla annettiin yleisön hauskutukseksi käynnistysnäytös ensin huonolla akulla, sitten veivillä ja lopuksi hyvällä akulla. Ford-sivuventtiilikone tarjosi historiallisen äänimaiseman lisäksi reilut bensiinintuoksut. DV-100, alunperin sotakorvaustuotteeksi valmistetun Valmet Move21:n jatkokehitelmä, esitti liikehtimisnumeronsa tyylilleen uskollisen vakaasti.

Kun Simo jätti DV-100:n hörsköttämään vanhalle itäiselle tallitielle, piru meni mieleeni ja kuiski, että siitä on kohta 22 vuotta, kun olet viimeksi ollut tuon puikoissa. Menin hyttiin, palauttelin pikaisesti mieleen suunnanvaihtajan ja vaihteenvalitsimen toiminnan ja sain veturin liikkeelle. Ajaminen oli hauskaa. Mutta mielessä on hyvä pitää edelleen syy, miksi olin koskematta veturin hallintalaitteisiin 22 vuoden ajan: tulin tällä samaisella yksilöllä työntäneeksi ei enempää eikä vähempää kuin väliraskaan tavarajunaveturi Tv1 nro 933:n tenderin ulos veturitallin takaseinästä eräässä vaihtotyöoperaatiossa.

Resiina-ajeluakin oli luvattu, mutta sille ei saatu järjestymään sopivaa radanpätkää kaluston ulkoilutuksen takia.

Ohjelmalliseen osuuteen kuului enimmäkseen teatteria. Ensin esiintyi paikallinen kaksikko rautatie- ja musiikkiaiheisella pätkällä. Toinen esitys oli TehdasTeatterin nukketeatteria, jonka aiheena oli niinkin kevyt kuin Kilven Alastalon salissa. Muutama vuosi sitten luin kirjan ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia. Nukketeatteri tiivisti asian vajaaseen tuntiin ja teki sen ihan hyvin. Mitä tekemistä Alastalon salilla on rautatiehistorian kanssa? Ei mitään paitsi että kirjan tapahtuma-aika oli ensimmäisten runkoratojen suunnittelun ja rakentamisen aikaa.

Jouduin lähtemään museolta vähän ennen nukketeatteriesityksen päättymistä. Eilen iltapäivällä nimittäin soitti Risto, tuttava vuosien takaa, ja pyysi talkooapua. Tulin lupautuneeksi ensiapumieheksi naapurikaupunkiin Tehtaan kentällä pelattavaan jalkapallo-otteluun Haka-HIFK. Koulujen päättymisviikonloppu aiheuttaa miehitysongelmia, varsinkin kun Ykkösessä pelaavan joukkueen kotiottelut eivät enää taida kiinnostaa siinä määrin kuin mestaruussarja-aikoina.

Ryhmämme, lääkäri ja me neljä paarinkantajaa, sai istua aitiopaikoilla kaikessa rauhassa ja katsoa, kun kotijoukkue kärsi tappion maalein 1-4. Ennen pelin alkua porukkamme keskinäisessä veikkauksessa olin toiveikkaasti ennakoinut 2-0 kotivoittoa ja ollut hyvillä mielin vielä seitsemän minuutin kohdalla, kun kotijoukkue avasi maalitilinsä.

Parasta pelissä oli minusta vierasjoukkueen runsaslukuinen kannattajajoukko. He jaksoivat laulaa ja rummuttaa koko pelin ajan kuin oltaisiin oltu isommillakin areenoilla. Noloa ehkä sanoa, mutta Tehtaan kentän tunnelman ainakin tänä sunnuntaina tekivät helsinkiläiset.

Edellisestä paikan päällä katsellusta jalkapallo-ottelusta minulla on sangen pitkä aika, enkä seuraa lajia aktiivisesti. Mutta on sanottava, että tänä iltana oli pelituloksesta huolimatta mukavaa. Josko sitä saisi maailmanmestaruuskisavuoden kunniaksi hankittua jonain lauantaina liput vaikka kotikylän joukkueen peliin?

Juhlaviikonlopun lopuksi vielä

Perjantaina loppui ammattikoulun lukukausi tällä seudulla. Viime vuosina olen tavannut osallistua päättäjäistilaisuuteen yleisön joukossa, omia opetettavia kun minulla ei ole vuosiin ollut. Meillä ollaan - onneksi - pidetty kiinni myös suvivirrestä.

Tänä vuonna suunnitelmaan tuli mieluisa muutos. Sain pitkästä aikaa kunnian pitää puheen tutkinnon suorittaneille aikuisopiskelijoille, joiden päättäjäistilaisuus pidettiin samaan aikaan kuin nuorten valmistujaisjuhla, mutta eri salissa.

Puhe tuli valmisteltua pitkälti torstaina pyörän satulassa. Vastatuuleen polkeminen ei nostattanut klassisen retorisen ihanteen mukaiseen vivat, crescat, floreat poljentoon, ja onneksi opetusministeri tuli apuun.

Ammattikouluista valmistuvat, aikuisopiskelijat aivan erityisesti, jäävät kevätjuhlakaudella edelleen hiukan pimentoon. Tämä tuskin asiaa auttaa, mutta tulkoon perjantainen teksti julkaistuksi blogissakin:

Arvoisat tutkinnon tai osatutkinnon suorittaneet, opettajat, tutkintovastaavat, koulutussihteerit ja muu henki­löstö.

Tänään on tärkeä päivä. Koulujen päättymispäivään liittyy aina oma merkityksensä. Var­masti moni meistä muistaa lapsuuden ja nuoruuden koulujen päättäjäiset, kevätjuhlat, ku­ten niitä myös oli tapana kutsua.

Mutta Teille, tutkinnon suorittaneet, tämä ei ole mikään tavallinen lukuvuoden päättäjäis­päivä. Tämä ei ole mikään tavallinen kevätjuhla. Onhan meillä täällä tänäänkin hienoa mu­siikkia, tanssitaidetta ja sanataidetta, kiitos kaikkien esiintyjien. Ja aivan kuin niissä kansa­koulun, peruskoulun tai minkä tahansa lapsuuden ja nuoruuden koulun päättäjäisissä, on myös tämä kuiva puhe, joka viimeistään saa huokaisemaan helpotuksesta: kohta tämä opintien haara on loppuun saakka kuljettu. Eli kyllä meillä kevätjuhlankin ainekset on.

Te, valmistuneet hiusalan, sähkö- ja automaatiotekniikan sekä myynnin ammattilaiset, olet­te tätä päivää varten kulkeneet pitkän opintien. Voi olla, että jollekin Teistä tänä päivänä saatava todistus ja ennenkaikkea ammatti, johon se pätevöittää, on ollut toiveena jo vuo­sia, ehkä jopa vuosikymmeniä. Toisella taas kyseessä saattaa olla paljon tuoreempi kiin­nostuksen kohde, kolmannella käytännön syistä ja arkipäiväisin perustein valittu tie. Meillä aikuisilla syyt lähteä opiskelemaan ja suorittamaan uutta tutkintoa ovat mitä moninaisim­mat. Yhtä kaikki, jokainen niistä on arvokas.

Tämä on tärkeä päivä, koska tämän opintien haaran päätteeksi olette suorittaneet näyttö­tutkinnon omalla ammattialallanne. Kuten hyvin tiedätte, näyttötutkintoa ei suoriteta kirja­tietoa lukemalla tai koekysymyksiin vastaamalla. Toki nekin voivat olla osa ainakin tutkin­toon valmistavaa koulutusta, mutta se on silti sivuasia. Olette suorittaneet tutkintonne osoittamalla osaamisenne todellisissa työtehtävissä todellisessa työelämässä tai sitä vas­taavissa olosuhteissa.

Suoritustanne eivät ole arvioineet yksinomaan opettajat, vaan näyttötutkintojärjestelmän mukaisesti kolmikanta, jossa suurin painoarvo on työelämän edustajilla. Osoittamanne am­mattitaito vastaa juuri niitä vaatimuksia, jotka alanne työelämä asettaa. Tietenkin jokaisella työpaikalla on erilaisia työmenetelmiä ja muita käytäntöjä, eikä niiden kaikkien hallintaa voida missään tutkinnossa todentaa. Mutta Teillä on ammattinne vahvat perustaidot ja -tie­dot ja täydet valmiudet omaksua kaikki alaan liittyvät työpaikkakohtaiset asiat.

Rohkenen sanoa, että näyttötutkinto on Suomen koulutusjärjestelmän vaativin tutkinto­muoto. Sen vaativuus ei perustu ulkoa opetellun nippelitiedon muistamiseen tai siihen, että osaa tehdä asiat mahdollisimman tarkkaan opettajaa jäljitellen. Näyttötutkinto on vaativa, koska sen arvioijana ovat työelämän edustajat. Työntekijäarvioija hyväksyy lähtökohtaises­ti vain sellaisen tutkintosuorituksen, jonka tekijän hän olisi valmis ottamaan työkaveriksi. Työnantaja-arvioija puolestaan hyväksyy tutkinnon vain sellaiselta vain suorittajalta, jonka hän voisi harkita palkkaavansa töihin. Näyttötutkinnossa ei mitata ammattitaidon ulkopuoli­sia asioita, eikä siinä ole mitään keinoja kerätä hyvityspisteitä, jos varsinainen ammattitaito ei riitä.

Te, jotka tänään - tai tutkintotoimikuntien aikataulujen vuoksi ehkä vähän myöhemmin - saatte tutkinto- tai osatutkintotodistuksen, voitte jo hyvillä mielin kutsua itseänne ammatti­laisiksi. Tiedän, että monilla aloilla ajatellaan, että ammattilainen on vasta se, joka on toi­minut alan työtehtävissä kolme, viisi, kymmenen, tai kaksikymmentä vuotta - tai koko työ­uransa. Nekin ovat perusteltuja näkemyksiä, mutta ehkä silloin puhumme jo korkeamman tason ammattilaisuudesta, mestariudesta ja huippuosaamisesta. Valitettavasti joskus myös kapea-alaisuudesta, mihin en toivo - enkä usko - Teidän sortuvan.

Mutta Te voitte kutsua itseänne ammattilaisiksi sillä perustella, että näyttötutkinnon kautta saatu tutkinto- tai osatutkintotodistus on osoitus siitä, että kykenette tekemään ammattinne työtehtävät sillä tasolla, että työelämä - asiakkaat, esimiehet ja työtoverit - ne hyväksyvät.

Tässä yhteydessä haluan kiittää opettajia, vastuukouluttajia, tutkintovastaavia sekä toimistohenkilöstöä ja muuta tuki- ja kehittämispalveluiden henkilöstöä siitä suuresta työstä, jonka olette tehneet tämän juhla­hetken mahdollistamiseksi. Me aikuiset opimme ja opiskelemme paljon itsenäisesti, mutta aina tarvitaan ohjaajaa, vierellä kulkijaa, sparraajaa, järjestelijää ja ylipäätään tukea oppi­miselle. Tämä on myös Teidän juhlapäivänne.

Myös tämä koko vuosi on merkittävä. Elämme nimittäin näyttötutkintojärjestelmän, tuon suomalaisen ammatillisen koulutuksen kruununjalokiven, 20-vuotisjuhlavuotta. Kuten useimpien asioiden kohdalla, alku oli hidasta ja ehkä vaikeaakin. Olihan kyseessä suuri muutos, kun tutkinnon suorittamiseen ei enää riittänyt ennalta määrätty aika koulunpenkillä istumista ja työharjoittelujen tekemistä. Oli uutta, että tutkintosuoritusten hyväksymisestä eivät enää päättäneet pelkästään me opetusalan ihmiset vaan työelämän kokeneet am­mattilaiset. Uutta oli myös, että tutkinto tuotti muodollisten pätevyyksien lisäksi runsain mi­toin käytännön osaamista ja aiempaa parempia valmiuksia aloittaa ammatin harjoittaminen työelämässä. Näyttötutkintojärjestelmän luoma työelämän osaamisen kasvu todennäköi­sesti oli yksi niistä monista innovaatioista, jotka auttoivat Suomen ylös 1990-luvun lamas­ta.

Te olette suorittaneet tutkintonne jo vakiintuneessa ja pitkälle kehittyneessä järjestelmäs­sä. Ei niin, etteikö aina olisi uutta kehitettävää. Esimerkiksi tutkinnonperusteita uudistetaan tiheästi vastaamaan työelämän vaatimuksia. Nopeimmin muuttuvien alojen ammatti- ja eri­koisammattitutkinnot saavat uudet tutkinnonperusteet kolmen vuoden välein, perustutkin­not hieman harvemmin.

Hyvät tutkinnon tai osatutkinnon suorittaneet! Olen puhunut Teille oppilaitoksen edustajana samoin kuin erään tutkintotoimikunnan, ei tosin nyt suorittamianne tutkintoja koskevan sel­laisen, edustajana. Tänään meillä on harvinainen, oman muistini mukaan laatuaan ensim­mäinen, kerta kun olemme saaneet tervehdyksen myös valtiovallan taholta. Opetusminis­teri Krista Kiuru on lähettänyt Teille, hyvät valmistuneet, kirjeen joka kuuluu seuraavasti:

"Hyvät ammattiin valmistuneet!

Haluan tervehtiä teitä, kanssanne ahertaneita opettajia ja teistä ylpeitä läheisiänne

tänä keväisenä juhlapäivänä. Te olette Suomen arvokkainta pääomaa. Ainutlaatuisia, voi­makkaita, tulevaisuuteen katsovia, jotka rakennatte huomispäivän parempaa Suomea, Eurooppaa ja maailmaa.

Maailma muuttuu nopeasti. Edessänne avautuva maailma on enemmän kuin koskaan en­nen meidän kaikkien yhteinen liikkua, kulkea, elää ja avartua ‒ mutta samalla tietoinen omasta rajallisuudestaan niin ilmastonmuutoksen, köyhyyden kuin muiden ongelmien osalta.

Me Suomessa olemme onnekkaita. Siksi meillä on vielä muitakin suurempi vastuu siitä,

että maailma jää meiltä paremmaksi kuin sen itse saimme. Meidän tärkein työkalumme

maailman muuttamiseen on sivistys eli tieto, taito ja tahto tehdä paremmin ja nähdä

kauemmas. Tämän päivän viesti onkin, että oppimisen tie on elämän pituinen. Tehdään

kaikki sitä matkaa mieli avoinna.

Tämä päivä on teidän. Se on täynnä keväistä lupausta tulevaisuudesta ‒ kauniista kesäs­tä, ja oman tien löytämisestä. Tänään juhlitte ansaitusti. Toivotan teille onnea, iloa ja menestystä.

Opetus- ja viestintäministeri Krista Kiuru"

Näin siis tervehti Teitä opetusministeri. Mitä muuta hänen sanoihinsa olisi enää tarpeen li­sätä? Tuskin mitään.

Lopuksi haluan vielä lausua Valkeakosken seudun koulutuskuntayhtymän ja Valkeakosken ammatti- ja aikuisopiston puolesta parhaat onnittelut Teille kaikille tutkintonne tai osatutkin­tonne johdosta ja toivottaa kaikkea hyvää niin ammatissa, työelämässä kuin muussakin elämässä.

Vanajan-Hämeen kierros

Aamu ei ollut lupaavin mahdollinen kesän pyöräilykauden avaukselle. Navakkaa tuulta ja ennustettua sadetta höystivät viime viikonloppuisen talviturkin heiton myötä saatu flunssanpoikanen ja huonosti nukuttu yö.

Mutta rovastikunnan helatorstaiperinteeseen Seitsemän kirkon lenkille lähdettiin. Oli juhlaa saada kotoa saakka pyöräilykaveri mukaan. Aika monta helatorstaita puolisoni on joutunut viettämään töissä.

Pian puoli seitsemän jälkeen käännettiin etuhaarukat kohti Kurisjärveä, Riisikkalaa ja edelleen Urjalaa. Ilmoittauduttiin Urjalan kirkolla ja lähdettiin puskemaan ysitien laitaa vastatuuleen. Kylmäkoskella ihastelin hetken remontin jälkeen vasta uudelleen avattua kirkkoa ja sitä, miten sen omintakeinen kansallisromanttinen interiöööri on onnistuttu korjaustöissä säilyttämään. Kirkonmäellä kippurasarvisen vauhtihirmun polkija kysyi ajo-ohjeita Viialan kirkolle. Hänellä näytti olevan sama suunnitelma kuin meillä. Taisin kertoa reitin aika epäselvästi, kun mies katsoi parhaaksi peesata minua ja puolisoani lenkin lyhimmän etapin ajan. Vastatuuleen mentiin edelleen, eikä edes keltainen liivi ja tieto siitä, että perässä tulee jo kaksi pyöräilijää tuonut kummoistakaan Tour de Sääksmäki fiilistä.

Viialasta eteenpäin peesaajamme jatkoi itselleen normaalimpaa vauhtia. Kurjenkallion risteykseen saakka oli vaihteeksi petollinen myötätuuli. Petollinen sikäli, että pieni tauko vastatuuleen puskemisessa haihdutti ajatukset paluusta kotiin lyhintä reittiä. Päätimme tehdä koko lenkin, ja suuntasimme Metsäkansaan ja edelleen Valkeakoskelle. Peltoaukeilla tuuli oli taas vastainen, ja Valkeakoskella rehellisesti sanoen väsytti. Lopussa kiitos seisoo. Rovastikunnan emäkirkolle Sääksmäelle poljettaessa navakka tuuli oli viimeinkin selän puolelta. Sivumyötäisenä se avitti vielä kivikirkolta kotikylään saakka.

Sadetta oli ennustettu aamukuudesta saakka. Muutamia pisaroita tuli siellä täällä pitkin matkaa, mutta varsinaisesti sade alkoi vasta viimeisellä etapilla Sääksmäeltä Toijalaan. Vettä hylkivällä asustuksella varautuminen ei silti ollut huono ratkaisu: goretexit tai drymaxit pitävät hyvin tuulta eivätkä olleet tämänpäiväisellä vajaan kymmenen celsiusasteen kelillä liian kuuma vaatetus.

Jossain Metsäkansan ja Valkeakosken välillä Lumian SportTracker-sovellus kadotti GPS-signaalin tai muusta syystä lopetti mittaamisen, joten vieläkään ei tullut selvyyttä, miten pitkä tarkalleen ottaen on lenkki, joka useissa virallisissa tiedotteissa mainitaan olevan "reittivalinnoista riippuen 90-100 km." Matka ei ole järkevä kesäkauden ensimmäiseksi pyörälenkiksi, jollainen se usein on itselleni ollut. Viime viikolla tuli sentään testattua pyörää reilun puolentoista peninkulman ampumaratareissulla.

Kotiin päästyä mentiin ensi töiksi saunaan. Kissojen kanssa takan lämmössä vietetyn lepohetken jälkeen lähdettiin tankkaamaan veturimiehenpossua moottoritien varteen.

Keväisen metsän tuoksu

Vietin viikonlopun luonnon helmassa, moottorien pauhussa ja kerosiinin - ainakin kuvitteellisessa - katkussa. Pari päivää meni Lopen Räyskälässä. Majoittuminen ja koulutuksen teoriaosuudet tapahtuivat Suomen urheiluilmailuopistolla, käytännön harjoitukset sen sijaan viereisellä Viestirykmentin harjoitusalueella. Kyseessä ei ollut harrasteilmailu eikä sotaväen viestitoiminta, vaan Vapaaehtoisen pelastuspalvelun, VAPEPA:n, maastojohtajakoulutus.

Kurssilaisia oli kolmetoista ympäri maan lounaista neljännestä. Tampereelta alueelta oli autokunnallinen miehiä, mutta olin ainoa Vanajan-Hämeen edustaja. Alueellamme moni on vastaavan kurssin jo käynyt milloin minkäkin nimisenä.

Tarkoituksena oli, että kurssilla saa valmiuksia johtaa partion, ryhmän ja joukkueen suuruista yksikköä kadonneen henkilön etsinnässä. Joukkuejakoa ei omalle kohdalle osuneissa tilanteissa ole käytetty, vaan on suosittu matalia organisaatioita, jossa ryhmät, ketjut, autokunnat, partiot, tai miten mikin on ristitty, ovat kommunikoinet suoraan johtopaikan kanssa. Isoissa operaatioissa joukkuejako olisi ihan harkittavissa oleva järjestelmä.

Kurssin isoin anti oli omalla kohdallani sangen maanläheinen: johdettavaksi saadulle joukolle kannattaa järjestää pikakoulutus käytettävästä etsintämenetelmästä. On myönnettävä, että en ole aiemmin ymmärtänyt asian tärkeyttä ja siten joskus mielessäni harmitellut varsinaisen tehtävän hankaluutta. Ja vielä opettajaksi olen joskus itseäni kutsunut...

Lauantain kurssiohjelma sai jo puolilta päivin äkkikäänteen, kun lähipaikkakunnalla tuli eteen oikea etsintätilanne. Luonnollisesti kurssi komennettiin mukaan. Soveltava vaihe tuli näin ollen toteutetuksi ennen opetusvaihetta.

Etsinnästä palattiin leirialueelle myöhään illalla. Oppimismielessä käytyä keskustelu riitti pitkään, mutta saunaankin vielä ehdittiin. Ja omalta kohdaltani heittämään talviturkki pieneen ja lämpöiseen Vääriä-järveen.

Sunnuntaipäivä sujui pikamuokatun kurssiohjelman mukaisen käytännön harjoittelun merkeissä. Lounaskeitto tuli nautittua pitkästä, pitkästä aikaa pakinkannesta. Yhteiskuva ehdittiin ottaa juuri ennen kuin ukkoskuuro ehti päälle.

Hieno kurssi. Kiitos toteuttajille ja mukana olijoille!

Kotona ehdittiin mukavasti äänestyspaikalle. Ja hampurilaisaterialle.

Kuvia kurssilta.

Hellepäivä

Vaikka talvea ei ollut eikä kevät juuri tuntunut keväältä, on ensimmäinen hellepäivä kuitenkin ensimmäinen hellepäivä. Kullan kotiuduttua töistä lähdimme sunnuntaikävelylle maaseutumaisemiin. Puolentoista peninkulman lenkki vei Sotkian kylän kautta Sontulan kylään ja takaisin kotiin. Touot oli monin paikoin tehty ja kotinurkilla tekeillä. Sen verran reipasta askelta pidimme, että vettä olisi voinut olla matkassa toinenkin pullollinen.

Päivälliseksi käytiin nauttimassa kiinalainen ateria rautatieasemalla. Possu herkkusienillä ja bambunversoilla oli erinomaista. Riisikulho oli niin runsas, että kaikkea ei jaksanut.

Kesän ensimmäisiä

Varhain aamulla kulta lähti linturetkelle Valkeakoskelle. Odottelin säädyllisen ajan, kunnes vedin ruohonleikkurin käyntiin. Kesän ensimmäisen leikkuun ja nurmikonilmastoinnin myötä nousi reilu kottikärryllinen sammalta. Jokavuotisen sammalsodan biodynaamiskemiallinen kalkki- ja kananlantaisku tuli tehtyä pari viikkoa sitten. Tänään varusteena toimi harava samoin kuin huhtikuisessa ensi-iskussa.

Reserviläisyhdistyksen ulkoampumaratakausi tuli niinikään avatuksi. Kovin hyvin eivät 22-kaliiperiset luodit osuneet sen paremmin pitkällä kuin varsinkaan lyhyellä aseella. Ei vaikka talvikaudella kävin melko säännöllisesti ilma-aseradalla. Vein mukanani aikanaan isän peruja minulle jääneet panokset ylevänä ajatuksena säästää yhdistyksen kuluja ja hoitaa nuo silmiin osuessaan omatuntoakin kalvaneet esineet pois kotoa. Viidestä ensiksi lipastetusta kaksi lähti ja kolme teki vinosyötön. Jari lupautui loppusijoittamaan vanhentuneet panokset ekologisesti ja juridisesti kestävällä tavalla.

Ampumaradalta ajelin järeämmän radan varteen. Vaikka eletään vielä toukokuuta, Veturimuseo oli auki paikallisten asumismessujen merkeissä. Ei turhaan: messukävijöitä oli päivän aikana vieraillut toista sataa. Paikalla oli tietenkin Museoveturiseuran talkooväkeä: Eskon ja Jukan tiimi entisöi laituriauton sähkö- ja polttoaineensyöttöjärjestelmää kun taas Simo ja Ilkka rakensivat jykevää työpöytää siistittyyn pitkään pilttuuseen, tulevaan höyry- ja muidenkin veturien korjauspajaan.

Veturitallilla puhe kääntyi ruohonleikkuuseen. Ikivanhan, lähinnä suullisen, sopimuksen mukaan kaupunki hoitaa isoimmat nurmialueet ja talkooväki ratapihan puolen, johon ei kaupungin päältä ajettavilla koneilla ole asiaa. Ongelma on se, että Museoveturiseuralla ei enää ole ruohonleikkuria, kun takavuosina käytettyinä saadut lahjoitukset ovat tulleet elinkaarensa päähän. Ongelmaa ei lievennä se, että ruohoa, rikkakasveja ja ratasepeliä kasvava nurmikko käytännössä edellyttää leikkurilta valettua runkorakennetta ja vahvuutta niin moottorin kuin terienkin osalta.

Risukuorma ja tilapäiskytkentä

Lauantai oli seudullisen jätehuoltoyhtiön risupäivä, jonka merkeissä sai viedä mielin määrin maatuvaa puutarhajätettä jäteasemalle. Aamupuuhana kävin noutamassa vuokraperäkärryn huoltoasemalta. Olin varannut tarjolla olleista kahdesta vaihtoehdoista pienemmän, mutta reilu koko ilahdutti ensinäkemältä. Viimeksi kuluneen vuoden aikana pihapuiden pudottama ja poltto- tai hakettamiskelvottomiksi katsottu risumäärä hoitui yhdellä kuormalla. Kuusenneulasilla ja muulla hienojakoisella pihajätteellä puoliksi täytetty suursäkkikin mahtui matkaan.

Aikanaan otimme autoon lisävarusteeksi irrotettavan vetokoukun. Auto täytti talvella seitsemän vuotta, ja sinä aikana koukku on ehtinyt palvella kahdesti: ensi kerran höyryveturin varailmapumppua Haapamäestä (virheellinen sijapäätehyväksyttäneen asiaan liittyvän rautatieslangin vuoksi) haettaessa ja toisen kerran tänään. Ei ollut huono idea muistutella eilen mieliin koukun asentamisprosessi. Siinä meni aikaa.

Jäteasemakeikan jälkeen ehdin hyvissä ajoin veturitallin toukotalkoisiin. Nostaessani tallin takapihalla polkupyörää telineeseen huomioni kiinnitti erikoinen ääni, jota voisi kuvailla sanalla repivä. Sen lähteeksi osoittautui puhdistusurakka Museoveturiseuran uuden painepesurin kanssa. Nähtävästi hintansa arvoinen laite. Idänkauppatuotteeksi 1940-luvun lopulla valmistetun, mutta erilaisten sattumusten kautta kotimaahan jääneen Valmet Vdm3 -teollisuusveturin alakerrasta paljastui yllättävän kirkkaita vihreän, valkoisen, mustan ja punaisen sävyjä. Paitsi moottoriveturin pesua, päivän ohjelmaan kuului EFi-vaunun pinnan rapsuttelua kesän maalausurakkaa varten, kaluston siirtoja perusnäyttelyn uudistusta silmälläpitäen, talvella saadun Valmet-laituriauton - virallinen nimi on laituritraktori - sähköjärjestelmän diagnosointia, ulko-ovien saranoiden rasvausta ja erinäisiä muita ylläpitotoimia.

Vaihtotöiden veturina toimi uskollinen 1940-luvun valmiste Valmet-Saalasti DV-100. Se veti uuteen paikkaansa itseään lähes viisi kertaa painavammat: Vr2-höyryveturin (kuvassa) - harrastajien kielellä "Ankan", veturimiesten kutsumana "Tankin" - ja VR:n ensimmäisiin rautatieliikenteen dieselöintikokeiluihin kuuluneen Vr11/Dv11:n.

Lopuksi hommana oli Breuer-raidetraktorin siirto uusvanhaan paikkaansa. Raidetraktorissa ei, toimintaperiaatteensa vuoksi, ole tavanomaiselle rautatiekalustolle tyypillisiä kytkimiä eikä puskimia. Ja kun se ei tällä hetkellä ole ajokuntoinen, piti alkaa miettiä kytkentää veturiin. Eskon idea "Otetaan Pedershaab välikappaleeksi" edusti mitä museoveturiseuralaisinta ongelmanratkaisutapaa. Tärkeää ei ole oikeaoppisuus eikä esteettisyys vaan toimivuus. Se voidaan rakentaa esimerkiksi vetovaijerin, kakkosnelosen ja muiden vastaavien saatavilla olevien tilapäisratkaisujen varaan. Arvelen, että museon perustaja, VR:n liikennemestari, olisi hymyillen hyväksynyt vaihtotyöyksikön kokoonpanon, koska olisi samassa tilanteessa itse päätynyt vastaavan tyyppiseen ratkaisuun.

Vaihtotöiden vuoksi ulkoilemassa oli myös tämä kaksikko. Ehkä Suomen rumimmat veturit? Edessä Puolustusvoimain Pansion laivastoasemalla vuoteen 1989 saakka käyttämä Frichs ja taempana järjestyksessä toinen Suomessa valmistettu moottoriveturi, ruotsalaisen mallin mukaan vuonna 1932 rakennettu Lokomo, joka teki pitkän päivätyönsä Aitonevan turvesuolla.

Kotiin polkaisin Iskmetin pizzapajan kautta. Pitkästä aikaa.

Torvisoittoa sisätiloissa

Pitkästä aikaa vappupäivä, jolloin ei oltu katsomassa kulkuetta ja kuuntelemassa torilla puheita. Koleassa säässä tyydyttiin kuuntelemaan torvisoittoa radiosta.

Iltapäivän ohjelmassa oli Tampere Filharmonian vappukonsertti Tampere-talolla. Tarjolla oli kevyttä klassista Straussin Radetzky-marssista alkaen ja Samppanjagaloppiin päättyen.

Niinkuin marssit yleensä, Radetzky-marssi on pohjimmiltaan verinen. Ehkä jopa verisempi kuin monet työväenmarssit. Muistan, kun jonakin aamuna 1980-luvun alussa radiossa Esko Riihelä soitti marssin ja kertoi, että italialaiset kappaleesta tuskin pitävät. Nykyään radiotoimittajat puhuvat toisenlaisista asioista. Ehkä siksi, että - Joseph Radetzkystäkin - tarpeellinen tieto on kaikkien luettavana verkossa.

Kuten historiasta tiedetään, vappua vietetään vuoden 1886 Chicagon verilauantain muistoksi. Työsuojeluun liittyvät alkujuuret ovat hautautuneet juhlahumuun, ja Kleio teki kevääseen uuden muistutuksen aiheesta.

Valokuvatorstain pääsiäinen

Valokuvatorstai-blogin viikon aihe on pääsiäinen.

Pääsiäispäivä alkoi varhaisaamun kirkonmenoilla, jotka tänä(kin) vuonna pidettiin rovastikunnan alueella vain Valkeakoskella. Aamiaiseen kuuluivat kahvi ja kananmunat, mutta sitten lipesi kohti suklaamunien yliannostusta.

Eilen pääsin kulkuneuvojen kevätsiivouksen makuun, ja niin pyhäpäivä kuin olikin, jatkoin samoilla linjoilla. Tosin höyrykäyttöisen tilalla oli tänään polttomoottorikäyttöinen ja kemikaalina ruosteenestomaalin tilalla autovahaa.

Pääsiäispäivällinen laitettiin perinteistä poiketen kiinalaiseen tapaan. Kiinalaiset eivät juuri pääsiäisestä perusta, paitsi tietenkin kristityt, joita heitäkin maassa on kymmeniä miljoonia. Kana (jī, 鸡) sai nauttia pihalla kevätauringosta ja narsissien väriloistosta, kun ruokapöytään päätyi yhtä puolisoni bravuuria, hapanimelää possua, (suān tián zhūròu, 酸甜 猪肉), jasmiiniriisiä ja salaattia. Riisilajikkeen piti olla kuàizi (筷子) -yhteensopivaa ja olikin. Paitsi että tuoksu oli aito, sitä oli helppoa syödä puikoilla.

Riskienhallinnan ja vakuuttamisen johdantokurssin tenttikysymyksiä

Tällä kevätkaudella olen ollut laiska harjoittamaan opiskeluja. Viime vuosi ja varsinkin syyspuoli olivat sen verran Työterveyslaitoksen ja Pelastusopiston työhön liittyvien kurssien sekä kiinan harrasteopintojen työllistämät, että nyt olen mennyt säästöliekillä.

Ainoaksi koulunpenkillä istumiseksi keväällä jäi avoimen yliopiston riskienhallinnan ja vakuuttamisen johdantokurssi. Käytännön toteutuksessa pääpaino oli nimen jälkimmäisellä osalla - kyseessä oli käytännössä vakuutusopin peruskurssi. Se oli minulle pettymys siinä mielessä, että nimen perusteella olin odottanut kurssilla käsiteltävän myös riskienhallintaa, mille olisi ollut sovelluksia työtehtävissä. Mutta käytännöllisen yleissivistyksen kannalta kurssi oli kuitenkin hyvä. Rohkenisin suositella sitä jokaiselle nuorelle yliopiston tutkinto-opiskelijalle pääaineesta tai koulutusohjelmasta riippumatta. Perustietämys niin sosiaali- kuin yksityisvakuutuksista on eduksi monissa elämäntilanteissa.

Vähäinen etu tuskin on sekään, että kurssista saanee - luvalla sanoen - melko helposti viisi opintopistettä. Luentoja oli viitenä iltana ja niiden lisäksi tenttiin tuli muutamia lukuja Vakuutusoppi- ja Introduction to Risk Management and Insurance -kirjoista. Jos luennoitsijoita pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se olisi iloinen. Niinkin kuivakalta tuntuvasta aiheesta kuin vakuutusopista voi näemmä puhua hymyillen ja hauskoja juttuja väliin kertoillen. Erään rahoitus- ja vakuutuslehtorin esiintyminen veti vertoja jopa eri alan kollegan luennoillaan harjoittamalle älyllis-pedagogiselle ilotulitukselle (asiaan sinänsä liittymättä jälkimmäinen tohtori on jo pitkään rakentanut kunnioitettavalla volyymilla rautatieliikenteen nykydokumentointia yhdellä rataosuudella vaunut.org-kuvagalleriassa).

Kurssin tentti pidettiin piinaviikon tiistaina, mutta kovin piinallinen se ei ollut. Tai sitten oli niin ovelalla tavalla, että se jäi huomaamatta. Kysymyksiä oli kolme. Yhdessä piti selvittää riskin vakuutuskelpoisuuden kriteerit, toisessa Suomen sosiaaliturvan jakautuminen eri alalajeihin ja kolmannessa kuvailla riskienhallinnan menetelmiä. Kuten todettu, viimeksi mainittuun kysymykseen ei luennoilta saanut eväitä, joten kirjallisuuden - ja laiskana lukijana minun kohdallani eritoten viime vuoden työsuojeluopintojen - varassa mentiin.

Hiljaisen viikon puuhia

Hiljainen viikko on mennyt hiljaisen arkisissa merkeissä. Arkipäivät töissä, ja iltaisin on ollut tentin lisäksi museohoitokuntaa, ampumarataa ja ehtoolliskirkkoa. Pitkien pyhien alettua siirryttiin kotipuuhiin, ja vastoin vanhanajan tapoja ryhdyimme heti kirkonmenojen jälkeen hyödyntämään pitkäperjantaita siivouspäivänä.

Siivousurakkaa jatkettiin lauantaina, mutta välillä käväisin kevään ensimmäisissä veturitallitalkoissa. Kauden ykköskohde on tietenkin viime syksynä ensimmäiset metrinsä omin konein yli neljään vuosikymmeneen liikkuneen Tv1-höyryveturin entisöinnin jatkaminen. 
 

Simo asensi hyttiin sieltä vielä puuttuneita varustimia, kuten jarruventtiilin ja vesilasien valaisimet. 

Minä myönsin itselleni säiliötyöluvan (muotoseikkoja en noudattanut, mutta työturvallisuuslain 2 §:n 2 momentti meidät harrastelijat siitä vapauttaa) ja kiipesin imuroimaan tenderin vesisäiliötä sisäpuolelta. Työmaani oli ahdas, pimeä ja kolea ja pani viheltelemään pitkänperjantain virttä. Varovaisuudella ja roikkalampulla siellä pärjäsi hyvin, mutta pienen pölynimurin alitehoisuus haittasi. Sen kanssa oli vain tultava toimeen, kun tehokkaampi laite ei säiliöön olisi millään mahtunut. Markon jostain tallin kätköistä löytämä suulakelajitelma tuli parahiksi apuun, kun siivottava pinta muuttui epätasaiseksi.

MOOC:eja ja pääsiäistrulleja

Perjantaisen työpäivän vietin jo omaksikin kevätkauden perinteeksi muodostuneessa

ITK-tapahtumassa Hämeenlinnassa. Täytyy sanoa, että antia ei tällä kertaa voinut suuremmin kehua. Tuntui, että esitykset olivat enimmäkseen julkisella rahalla toteutettujen projektiorganisaatioiden esittelyjä, ja sisältö oli melko ohutta. Päätösluento, joka yleensä on ollut ajatuksia virittelevä tai vähintään lennokas, toisteli nyt asioita, joista luennoivat yli 20 vuotta sitten eri aikakauden ja eri tekniikan miehet Hemánus ja Nordenstreng esittelemättä niitä silloinkaan uutuuksina.

Vuoden iskusana taisi olla MOOC (massive open online course), eli suurelle ennalta valikoitumattomalle joukolle suunnatut verkkokurssit. Minulle jäi hämäräksi, onko Suomessa muita tällaisia verkko-oppimisympäristöjä kuin alallaan jo varsin tunnetut Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin verkkokurssit. Sotaväen PVMoodle on käyttäjätunnuspolitiikkansa ja tekniikkansa puolesta MOOC, mutta ei sielläkään voi kuka tahansa rekisteröitynyt ryhtyä tekemään opintosuorituksia.

Yksittäisenä seikkana opin, että MOOC-konseptinkin taustalla esiintyy muuan nimi.

Toinen hajahuomio perjantailta: Maalainen, Suomen blogigenren varhaisvuosien yksi suuri hahmo on näkyy vaihtaneen vaihteeksi television puolelle.

Viikonloppu on mennyt flunssasta toipuessa ja Vakuutusoppi-kirjan parissa. Sunnuntaiaamupäivänä kävi sateisesta säästä huolimatta virpojia, ensi kertaa moneen vuoteen. Trulleja oli kaikkiaan yhdeksän, kolmessa eri ryhmässä. Vaikka välissä on ollut monia virpomattomia palmusunnuntaita, tuli onneksi nytkin varauduttua trullien palkkasaataviin riittävällä määrällä suklaamunia. Virpominen taisi tehota, kun olotila oli iltapäivällä jo kuntosalikelpoinen.