Risukuorma ja tilapäiskytkentä

Lauantai oli seudullisen jätehuoltoyhtiön risupäivä, jonka merkeissä sai viedä mielin määrin maatuvaa puutarhajätettä jäteasemalle. Aamupuuhana kävin noutamassa vuokraperäkärryn huoltoasemalta. Olin varannut tarjolla olleista kahdesta vaihtoehdoista pienemmän, mutta reilu koko ilahdutti ensinäkemältä. Viimeksi kuluneen vuoden aikana pihapuiden pudottama ja poltto- tai hakettamiskelvottomiksi katsottu risumäärä hoitui yhdellä kuormalla. Kuusenneulasilla ja muulla hienojakoisella pihajätteellä puoliksi täytetty suursäkkikin mahtui matkaan.

Aikanaan otimme autoon lisävarusteeksi irrotettavan vetokoukun. Auto täytti talvella seitsemän vuotta, ja sinä aikana koukku on ehtinyt palvella kahdesti: ensi kerran höyryveturin varailmapumppua Haapamäestä (virheellinen sijapäätehyväksyttäneen asiaan liittyvän rautatieslangin vuoksi) haettaessa ja toisen kerran tänään. Ei ollut huono idea muistutella eilen mieliin koukun asentamisprosessi. Siinä meni aikaa.

Jäteasemakeikan jälkeen ehdin hyvissä ajoin veturitallin toukotalkoisiin. Nostaessani tallin takapihalla polkupyörää telineeseen huomioni kiinnitti erikoinen ääni, jota voisi kuvailla sanalla repivä. Sen lähteeksi osoittautui puhdistusurakka Museoveturiseuran uuden painepesurin kanssa. Nähtävästi hintansa arvoinen laite. Idänkauppatuotteeksi 1940-luvun lopulla valmistetun, mutta erilaisten sattumusten kautta kotimaahan jääneen Valmet Vdm3 -teollisuusveturin alakerrasta paljastui yllättävän kirkkaita vihreän, valkoisen, mustan ja punaisen sävyjä. Paitsi moottoriveturin pesua, päivän ohjelmaan kuului EFi-vaunun pinnan rapsuttelua kesän maalausurakkaa varten, kaluston siirtoja perusnäyttelyn uudistusta silmälläpitäen, talvella saadun Valmet-laituriauton - virallinen nimi on laituritraktori - sähköjärjestelmän diagnosointia, ulko-ovien saranoiden rasvausta ja erinäisiä muita ylläpitotoimia.

Vaihtotöiden veturina toimi uskollinen 1940-luvun valmiste Valmet-Saalasti DV-100. Se veti uuteen paikkaansa itseään lähes viisi kertaa painavammat: Vr2-höyryveturin (kuvassa) - harrastajien kielellä "Ankan", veturimiesten kutsumana "Tankin" - ja VR:n ensimmäisiin rautatieliikenteen dieselöintikokeiluihin kuuluneen Vr11/Dv11:n.

Lopuksi hommana oli Breuer-raidetraktorin siirto uusvanhaan paikkaansa. Raidetraktorissa ei, toimintaperiaatteensa vuoksi, ole tavanomaiselle rautatiekalustolle tyypillisiä kytkimiä eikä puskimia. Ja kun se ei tällä hetkellä ole ajokuntoinen, piti alkaa miettiä kytkentää veturiin. Eskon idea "Otetaan Pedershaab välikappaleeksi" edusti mitä museoveturiseuralaisinta ongelmanratkaisutapaa. Tärkeää ei ole oikeaoppisuus eikä esteettisyys vaan toimivuus. Se voidaan rakentaa esimerkiksi vetovaijerin, kakkosnelosen ja muiden vastaavien saatavilla olevien tilapäisratkaisujen varaan. Arvelen, että museon perustaja, VR:n liikennemestari, olisi hymyillen hyväksynyt vaihtotyöyksikön kokoonpanon, koska olisi samassa tilanteessa itse päätynyt vastaavan tyyppiseen ratkaisuun.

Vaihtotöiden vuoksi ulkoilemassa oli myös tämä kaksikko. Ehkä Suomen rumimmat veturit? Edessä Puolustusvoimain Pansion laivastoasemalla vuoteen 1989 saakka käyttämä Frichs ja taempana järjestyksessä toinen Suomessa valmistettu moottoriveturi, ruotsalaisen mallin mukaan vuonna 1932 rakennettu Lokomo, joka teki pitkän päivätyönsä Aitonevan turvesuolla.

Kotiin polkaisin Iskmetin pizzapajan kautta. Pitkästä aikaa.