Olé olé olé

Sunnuntaina vietettiin Veturimuseon avajaisia. Vain harvoin on asia hoidettu niin ohjelmatäyteisesti kuin tänään. Uusi museonhoitaja tekee hyvää työtä. Ensimmäisen toimintakauden avaus Hämeenlinna-Tampere-Turku-radan 110-vuotisjuhlien merkeissä kesällä 1986 oli tietenkin oma lukunsa ja mitä tilaisuutta juhlistamaan Olavi laajan suhdeverkostonsa avulla haali vaikka mitä valtakunnan huippuvirkamieskunnasta toimintakuntoiseen höyryveturiin (jollainen - niin oudolta kuin saattaa kuulostaakin - oli 1980-luvun jälkipuoliskolla harvinaisempi ilmestys kuin tänä päivänä).

Tänään ulkoilutettiin kalustoa vähintään samassa määrin kuin hyvänä talkoopäivänä: ulos pääsi monenlaista pyörillä kulkevaa Vr2-höyryveturista, "Ankasta" tai ammattimaisemmin kai "Tankista" Dm7-kiskoautoon, "Lättähattuun" ja kahteen pienveturiin. Jälkimmäisiin kului tanskalaisvalmisteinen Forcit Oy:n käyttämä pieni Pedershaab, jolla annettiin yleisön hauskutukseksi käynnistysnäytös ensin huonolla akulla, sitten veivillä ja lopuksi hyvällä akulla. Ford-sivuventtiilikone tarjosi historiallisen äänimaiseman lisäksi reilut bensiinintuoksut. DV-100, alunperin sotakorvaustuotteeksi valmistetun Valmet Move21:n jatkokehitelmä, esitti liikehtimisnumeronsa tyylilleen uskollisen vakaasti.

Kun Simo jätti DV-100:n hörsköttämään vanhalle itäiselle tallitielle, piru meni mieleeni ja kuiski, että siitä on kohta 22 vuotta, kun olet viimeksi ollut tuon puikoissa. Menin hyttiin, palauttelin pikaisesti mieleen suunnanvaihtajan ja vaihteenvalitsimen toiminnan ja sain veturin liikkeelle. Ajaminen oli hauskaa. Mutta mielessä on hyvä pitää edelleen syy, miksi olin koskematta veturin hallintalaitteisiin 22 vuoden ajan: tulin tällä samaisella yksilöllä työntäneeksi ei enempää eikä vähempää kuin väliraskaan tavarajunaveturi Tv1 nro 933:n tenderin ulos veturitallin takaseinästä eräässä vaihtotyöoperaatiossa.

Resiina-ajeluakin oli luvattu, mutta sille ei saatu järjestymään sopivaa radanpätkää kaluston ulkoilutuksen takia.

Ohjelmalliseen osuuteen kuului enimmäkseen teatteria. Ensin esiintyi paikallinen kaksikko rautatie- ja musiikkiaiheisella pätkällä. Toinen esitys oli TehdasTeatterin nukketeatteria, jonka aiheena oli niinkin kevyt kuin Kilven Alastalon salissa. Muutama vuosi sitten luin kirjan ja kirjoitin siitä joitain ajatuksia. Nukketeatteri tiivisti asian vajaaseen tuntiin ja teki sen ihan hyvin. Mitä tekemistä Alastalon salilla on rautatiehistorian kanssa? Ei mitään paitsi että kirjan tapahtuma-aika oli ensimmäisten runkoratojen suunnittelun ja rakentamisen aikaa.

Jouduin lähtemään museolta vähän ennen nukketeatteriesityksen päättymistä. Eilen iltapäivällä nimittäin soitti Risto, tuttava vuosien takaa, ja pyysi talkooapua. Tulin lupautuneeksi ensiapumieheksi naapurikaupunkiin Tehtaan kentällä pelattavaan jalkapallo-otteluun Haka-HIFK. Koulujen päättymisviikonloppu aiheuttaa miehitysongelmia, varsinkin kun Ykkösessä pelaavan joukkueen kotiottelut eivät enää taida kiinnostaa siinä määrin kuin mestaruussarja-aikoina.

Ryhmämme, lääkäri ja me neljä paarinkantajaa, sai istua aitiopaikoilla kaikessa rauhassa ja katsoa, kun kotijoukkue kärsi tappion maalein 1-4. Ennen pelin alkua porukkamme keskinäisessä veikkauksessa olin toiveikkaasti ennakoinut 2-0 kotivoittoa ja ollut hyvillä mielin vielä seitsemän minuutin kohdalla, kun kotijoukkue avasi maalitilinsä.

Parasta pelissä oli minusta vierasjoukkueen runsaslukuinen kannattajajoukko. He jaksoivat laulaa ja rummuttaa koko pelin ajan kuin oltaisiin oltu isommillakin areenoilla. Noloa ehkä sanoa, mutta Tehtaan kentän tunnelman ainakin tänä sunnuntaina tekivät helsinkiläiset.

Edellisestä paikan päällä katsellusta jalkapallo-ottelusta minulla on sangen pitkä aika, enkä seuraa lajia aktiivisesti. Mutta on sanottava, että tänä iltana oli pelituloksesta huolimatta mukavaa. Josko sitä saisi maailmanmestaruuskisavuoden kunniaksi hankittua jonain lauantaina liput vaikka kotikylän joukkueen peliin?