Äijäpuhetta

Lienen joskus aiemminkin esittänyt kaavion ihmistyypeistä äijyysasteikolla (kuvassa pystyakselilla). Karkeasti sanottuna on erilaisia äijiä ja erilaisia ei-äijiä, ja pehtoorit näiden välimuotona.

Kaaviossa esiintyvät nimitykset eivät ole patriarkaalisnormatiivisia, koska jokainen ihmistyyppi on riippumaton niin biologisesta, sosiaalisesta, tiedostetusta, tiedostamattomasta kuin kuvitellustakin sukupuolesta. Parempia ehdotuksia nimityksiksi otetaan mielellään vastaan.

Pohjimmiltaan äijyys on elämänasenne. Siihen kuuluvat - paitsi itsestäänselvyydet, kuten rauhanomaisuus, kiihkottomuus ja pyrkimys olla loukkaamatta muita - myös sellaiset käytännön asiat kuin toimiva eli todellisuutta luova kieli.

Otetaan kuvitteellinen esimerkki. Ei-äijät ovat tekemässä Asiaa, jota tehdään kieltä käyttämällä. He käyttävät Asian tekemiseen tunnin ja toisenkin, viimein puolikkaan päivän. Sitten he turhautuneina ja kiukkuisina soittavat eräälle äijälle, jonka velvollisuuksiin tietävät kuuluvan auttaa erilaisissa Asioissa. Äijä tietää, että ei osaa itse auttaa tässä nimenomaisessa Asiassa. Niinpä hän kysyy, ovatko ei-äijät jo kysyneet Asiaa eräältä toiselta äijältä, jonka tietää kykenevän auttamaan. Ei-äijät vastaavat, että ovat, mutta se ei ratkaissut Asiaa. Äijä soittaa toiselle äijälle. He keskustelevat minuutin tai ollessaan puheliaita hämäläisiä kaksi - joista toinen käytetään tuolle äijälajille ominaiseen "juusanojuu"- ja "semmostaseon"-tyyppisten varattujen sanojen sijoitteluun oikealle kohdalle todellisuutta luovaa koodikieltä. Sitten Asia on selvä.

Loimaan kautta kotiin

Reilu vuosi sitten seminaarin huonetoverisähkömies ylisti ilmalämpöpumput aina kahteen kerrokseen saakka. Nyt hyttitoverisähkömies kehotti laskemaan eurot tarkkaan. Pumppua ei ole tullut hankittua, mutta toisaalta ei tämänkertainen lausuntokaan aikeita tyrmännyt.



Seutukunnallisen näyttötutkintoseminaarin anti oli hyvä. Paperityön tuotoksia syntyi niin teollisuuden kuin valtionhallinnonkin tarpeisiin.

Lauantai-iltapäivänä maan toiseksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli valita Esko liittohallitukseen. Oikea mies oikeaan paikkaan. Menestystä! (Samaten liitolle kiitos luottamuksesta saada toimia edelleen tilintarkastajana. Kaksinkertainen kirjanpito, yksinkertainen tilintarkastaja ja miten se menee...)

Samaisena iltapäivänä maan kolmanneksi vanhimman risteysaseman kupeessa tehty hyvä päätös oli lähteä saunalenkille. Pimeni soratielle tultaessa. Vastaan tuli autoja ja kaivinkoneita, joten heijastinliivien päälle pukeminen ei osoittautunut huonoksi ratkaisuksi.

Hakiessani liiteristä klapeja takkaan hämmästyin, kun kello oli niin vähän. Monena kesälauantaina olen tuohon aikaan, ehtookellojen aloittaessa, nostanut polkupyörän veturitallin telineestä ja lähtenyt kotiin päin.

Tämä ei ole mikään pursiseura

Saarioispuolen kautta kulkeva aamulinja-auto jäi melko tyhjäksi. Perusopetuksen yläkoululaisten kuljetusvahvuus oli minimaalinen. Syy ei ollut jakson vaihdos: se osuu vasta kuukauden viimeiseen päivään. Empatia on hieno asia. Käpertyminen taas ymmärrettävä joskin hiukan huolestuttava. Arvelen, että mitä enemmän annamme kielteisten poikkeamien vaikuttaa elämäämme pintatasolla, sitä herkemmäksi kielteisille poikkeamille se tulee pintaa syvemmällä. Ja mitä enemmän annamme toisaalla tapahtuvien kielteisten poikkeamien haavoittaa itseämme, sitä herkempiä olemme haavoittumaan lähellä olevista, jotka vain hipaisevat poikkeaman rajapintaa. Ja mitä haavoittuvampia olemme, sitä herkempiä olemme...

Entä jos ilmapiiri olisi senkaltainen, että jos yhteiskunta ahdistaa, siitä olisi helppo tulla sanomaan? Se, jolle voisi tulla sanomaan, voisi olla kuka tahansa. Sanomiseen ei tarvitsisi tavoitella eliittejä.

Entä jos puhuttaisiin kuin ihminen ihmiselle? Hätätilassakaan ei tarvitsisi turvautua kommunikoimaan - puhein, elein, asein - kuin hätääntynyt alamainen eliitille.

Entä jos yhteiskunnan jäsenistä ei kasvaisi toistensa vastakkainasettelijoita vaan tasavertaisia toimijoita?

Utopiaa se on. Olemme tottuneet ajattelemaan joko eliittien, niiden murtamisen tai anarkian kautta.

Yksi vaihtoehto on kieltää tietokonepelit, Internet, metallimusiikki, aseen hallussapito, elokuvat, eksistentialismi, historia ja paljon muuta, käyttää resursseja kiellon noudattamisen valvomiseen ja netota se takaisin tarinoimalla, millä raflaavilla tavoilla kieltoja on onnistuttu kiertämään.

Toinen vaihtoehto on käyttää vielä enemmän resursseja kaiken ikävältä tuntuvan ulkoistamiseen ammattilaisen alueelle, oman lokoisan elämänpiirin ulkopuolelle.

Entä mitä jos kerrankin sanoisi "Moro!" sillekin yhdelle oudolle vastaantulijalle?

Lunta odotellessa

Töistä palatessa alkaa olla pimeää, joten lisää lunta kaivattaisiin.

Parin viime vuoden aikana heijastinliivi on yleistynyt ulkoilijoiden pimeän ajan varusteena. Heiluvista heijastimista olemme mekin siirtyneet liivilinjalle. Ongelmana on tosin koko, joka usein on yhden koon eli monen x:n large. Ammatillista käyttöä varten on tietenkin hyvä, että alle saa tuhdimmankin pilkkihaalarin, mutta hupikäyttöön riittäisi pienempi.

Tie oli sen verran liukas, että lyhytkin matka väsytti.

Puolisollani on tapana palmikoida hiuksensa ulkoilemaan lähdettäessä. Se on vaativan näköinen toimenpide. Tuskin pystyisin itse samaan, vaikka ryhtyisin hevariksi ja kasvattaisin molemmat hiukseni niin pitkiksi, että niistä riittäisi palmikoksi saakka.

Siinä, missä näppäräsormisempi on loppuillan kutonut mattoa, on nakkisormisempi näppäillyt tietokonetta samatta mitään aikaiseksi. Noloa.

Liikettä hiljaisuudessa

Illan taiji-treeneissä tehtiin Beijingin muotoa tavalliseen tapaan ja peilikuvana. Liikesarja ei ole symmetrinen, toisin sanoen jokaista liikettä ei tehdä sekä "vasemmalle" että "oikealle" puolelle, kuten esimerkiksi judon nage-no-katassa, joten peilikuvaharjoituksessa on haastetta.

Pariharjoituksessa - alkukielellä nimi lienee tuišou - pääsin puolisoni pariksi. Muodollisen liikesarjan "polven harjaukseen" (luxi niubu; translitterointiini on suhtauduttava terveellä kriittisyydellä) palautuvasta liikkeestä tuli tässä harjoitusmuodossa sellainen, josta japanilaisterminologiassa käytettäisiin nimitystä uchiuke ja jossa näinollen painoerostamme ei ollut haittaa kummallekaan. Pariharjoituksissa minulla on ongelma, joka lähtee korvien välistä ja joka ehkäisee turhan tehokkaasti sen oppimisen, jota olisi tarkoitus oppia: oikean liikkumisen tavan.

Työväenopiston tanssisali, jossa treenit pidetään, on varustettu yhden seinän kokoisella peilillä. Tänään sitä ei oltu peitetty verholla. Peilissä on hyvät ja huonot puolensa. Se auttaa korjaamaan omia liikkeitä, mutta samalla vangitsee huomion pois itsestä, ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmaan. On toki niin, että hyvältä tuntuva liike voi olla väärin tehty, mutta rohkenen väittää, että hyvältä näyttävä voi olla vielä suuremmalla todennäköisyydellä väärä.

Pyhien naisten ja miesten päivä

Sääennustuksista hitot, mutta hyvä, että tämänaamuinen osui oikeaan. Oikeat renkaat oli alla peurojen suosimalla tiellä.

Liikuntahallilla iso sali oli sulkapalloilijoiden kansoittama. Moni osanottaja löi palloa turnaajan lailla. Sivulla tehtiin aika isoilla painoilla.

Hautuumaalla kynttilöitä paljon, ja liikenteestä päätellen vilkastui.

Melkein valmiina talveen

Ilta kului talveen valmistautuessa. Pihakeinu ja minikasvihuone varastoon. Viimeksimainittu piti kasvukauden verkkaisen alun jälkeen torpan tomaateissa näihin päiviin saakka. Kaupasta niitä ei aikoihin joutunut ostamaan. Syksyn tullen kasvihuonetta toki lämmittivät öiseen aikaan kynttilät sisällä ja matto ulkopuolella, ja sadon loppukypsyminen tapahtui huoneenlämmössä.

Autoon talvirenkaat alle rapisemaan. Moni on vaihtanut jo aiemmin, mutta vähemmän ajelevina emme ole kokeneet niitä aiemmin tarpeelliseksi. Edellinen talvi aikaisine renkaanvaihtoineen mutta vähine lumikeleineen kulutti vanhasta autosta parivuotiaat nokialaiset lähelle loppua. Kesäpyörien pesuun käytin sadevesitynnyrien vettä vähemmän säästeliäästi.

Alkuviikosta kirjoitin susista. Päivän paikallislehti tiesi kertoa, että nyt niitä on nähty aivan kotikulmilla. Vilma-neidin outo käytös muutamana iltana voisi selittyä sillä. Kissa on herkkävaistoinen ja viisas eläin.

Get on

Kotikylän Kinossa esitetään usein elokuvia, varsinkin kotimaisia, hyvin tuoreeltaan. Hurriganes-elokuvaa on kuitenkin saatu odotella tähän viikkoon. Viimeisenä esitysiltanaan se keräsi saliin kelpo joukon katsojia.

Elokuvaa sinänsä on vaikea lähteä erityisesti arvioimaan. Tunnelma on hiukan tummasävyinen, melankolisempi kuin viime vuosikymmenellä tehdyssä ja vähemmän tarkasti kotimaista rock-historiaa noudattelevassa filmissä Pitkä kuuma kesä. Kerronta keskittyy johtohahmo Aaltosen ympärille, mikä on ymmärrettävää. Hän on edelleenkin kohtuullisen tunnettu hahmo ja lisäksi alkuperäisen kitaristin, nykyisin vaimonsa kanssa pop-iskelmöivän, Kallion lisäksi ainoa varhaisten kokoonpanojen elossa olevista jäsenistä. E. Milonoffin esittämä Aaltos-hahmo ei anna itsestään niin raisua kuvaa kuin mitä S. Bruunin ja kumppanien "Jee jee jee - Suomalaisen rockin historiassa" (1998) on kerrottu. Milonoffin Aaltonen on sympaattinen kauppamies ja vähemmän sympaattinen häntäheikki, mutta ei lainkaan sellainen kovakasvo jonka on sanottu "vastanneen yksinään kokonaista ammattiyhdistysliikettä".

J. Nikkilän esittämä kitaristi Järvinen jää - ehkä tarkoituksella - sivuhenkilöksi: tarvitaanhan tarinaan salaperäinen ja vähäeleinen apuri, joka ylivertaisilla taidoillaan auttaa sankarin tavoitteeseen. Järvisen kitaravelhoilu oli tärkeä syy siihen, että yhtye sai sen aseman, jonka se aikanaan sai. Alkuvoimaista rock-mättöä olisi ajan tarpeisiin saattanut löytyä aivan hyvin Tampereelta tai Lahdesta, mutta sieltä puuttui Järvisen kaltainen osaaja, joka lunasti puhdasoppinen proge-väen suosion tai ainakin hyväksynnän ja siten nosti Hurriganesin koko rock-genren symboliksi.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Somerjoki olisi päätynyt Hurriganesin laulusolistiksi ja Aaltonen keskittynyt tuotantoon ja rumpuihin. Makuasioitahan nämä ovat, mutta aikansa rockeimpien suomalaisten soundien ja rockeimman lauluäänen kombinaatio olisi voinut olla mielenkiintoinen.

Yhtä kaikki, instituutio joka tapauksessa. Hurriganes menestyi vuosikausia. En tiedä, miten suosittu se tänä päivänä on ollut nuoremman väen keskuudessa - ainakaan ennen elokuvaa - mutta ainakin vielä 1980-luvun lopulla sitä kuunneltiin paljon. Jopa niin paljon, että vaikka en ole yhtyettä koskaan vieroksunut, koin aikanaan saaneeni pahemman puoleisen yliannostuksen sotaväkikavereiden ansiosta.

Menestyksensä sivussa Hurriganes jauhoi Love Recordsille niin hyvin rahaa, että levy-yhtiö saattoi pitää hengissä myös "aatteellisempaa" julkaisulinjaansa ja tallentaa jälkipolville mm. poliittisen laululiikkeen tuotoksia.

Elokuvan toteutus oli mielestäni hyvä. Varsinkin mobilisteille nähtävää löytyy runsaasti. Tosin filmin autokanta on kovin Volvo- ja Mercedes-painotteista 1970-luvun alun todellisuuteen verrattuna, mutta niin on pidemmässä mittakaavassa säästämisen arvoiseksi katsottu rakennuskantakin kovin kirkko- ja linnapainotteista. Se taas, onko Haapamäeltä(?) Malmin mustalaisten 1950-lukulaiseksi kortteeriksi lainattu Ei-vaunu liian hyvässä maalissa, meneekin jo pilkunviilauksen puolelle.

Poliisikamarin kautta kotiin

Työmaalta poliisilaitokselle ei ole pitkä matka. Sijaitsevat vastakkaisilla puolilla Mallasveden pohjukkaa, syysvalaistun kevyenliikenteensillan yhdistäminä.

Komisario tarjosi kahvia ja pullaa. Illan teemana käytiin läpi parin viikon takaista. Nykyohjeistus, joka velvoittaa poliisin järjestämään palautetilaisuuden etsinnän jälkeen, on ollut voimassa jo muutaman vuoden, mutta ensimmäistä kertaa tällaiseen osallistuin. Sopiva paikka ja aika. Ei mitään erityistä uutta. Koiraekspertit pohdiskelivat mahdollisuutta, että susia liikuskelisi näillä seuduilla. Havaintoja ei ole, mutta väittivät, että eivät koirat hirvieläimiin tai ihmisiin sillä tavalla reagoisi.

Ei tarvinnut jäädä odottelemaan iltaa kohti harvemmin liikennöivää linja-autoa, kun pääsin kotiin urjalalaisten kyydissä. Kiitokset. Mutta kyllä tie osasikin olla märkä ja pimeä.

Pehmeällä penkillä töihin

Rautatieaiheisesta viikonlopusta paluu arkeen sujuu pehmeästi työmatkaamalla rautateitse pääkaupunkiin harjoittamaan koulutuksen viranomaistoimintaa. Aikataulu salli valita IC²:ta hitaamman, halvemman ja istumismukavuudeltaan paremman Aurora Borealis Expressin eli P 272:n. Kaksi etua IC-vaunuissa tosin on näihin sinisiin nähden: parempi pöytätaso tietokonekäyttöä ajatellen ja radionkuuntelumahdollisuus. Viimeksimainittua kaipaisin, kun tietokonelaukussa kulkevan MP3-soittimeni radio-ominaisuus ei enää aikoihin ole ollut yhteistyöhaluinen. Huono ja häiriöaltis se oli alusta saakka.

Viikonloppu ruotsinkielisellä yhteiskoululla

Viikonloppu meni Tampereella pienoisrautatiepäivillä, joita vietettiin jo 25. kertaa. Miksi vuonna 1984 syntynyt instituutio juhli jo nyt neljännesvuosisataistaan selittyy sillä, että ensimmäisenä vuonna tapahtuma pidettiin kahdesti, talvella Tampereella ja syksyllä Hyvinkäällä.

Voinee sanoa, että Tampere ja sikäläinen rautatieharrastusyhdistys Pirkanmaan Rautatieharrastajat ry PIRAKE oli itseoikeutettu järjestäjä tapahtuman täyttäessä neljännesvuosisadan. Ensimmäiset "PR-päivät" järjestettiin nimenomaan Tampereella, ja siellä ne on tapahtuman historian aikana pidetty kaikkiaan kahdeksan kertaa tämänviikonloppuinen mukaan laskien (1984, 1985, 1988, 1990, 1992, 1997, 2004, 2007). PIRAKEn kanssa järjestäjäaktiivisuudessa voi kilpailla vain Märklin Club of Finland, joka on järjestänyt tapahtuman kahdesti Helsingissä (1996, 1998) ja neljästi Lahdessa (2000, 2002, 2005, 2006), ja jonka nokkamies M. Rinne vastaanotti tänään hyvin ansaitun vuoden rautatieharrastajan tittelin. Ensi vuoden pienoisrautatiepäivien pitopaikka on Turku. Turkulaisharrastajillakin on kokemusta jo neljältä aikaisemmalta kerralta (1989, 1993, 1999, 2003).

Tämänvuotinen näyttelypaikka, Svenska Samskolan i Tammerfors, oli arvokas talo arvokkaassa ympäristössä. Ei ehkä kaikkein käytännöllisin, mutta hyvin tunnelmallinen. Koulun kahdeksasluokkalaiset olivat tapahtuman ajaksi järjestäneet luokkaretkikassansa kartuttamiseksi varmasti kaupungin hinta-laatusuhteeltaan parhaan kahvilan.

Sääli, että järjestäjän asettama kahdentuhannen kävijän tavoite jäi puolitiehen, mutta eivät he onneksi tappiolla joutuneet tätä toteuttamaan. Pienoisrautatiepäivien kävijämäärä lienee 1990-luvun puolenvälin ajoista jonkin verran laskenut ja sitä myötä hienoimpia ratoja rakentavien kerhojen into tehdä tehdä jopa kymmeniä henkilötyöpäiviä pelkkään tuotostensa siirtoon pienenevän yleisön nähtäville on laimennut.

Sorminäppäryys ei ole minun lajini, ja pienoisrautateiden kyseessä ollen tyydyn mieluusti katselijan osaan. Kyllä Museoveturiseurassa mallinrakentajiakin on, mutta tällä kertaa tyydyimme esittelemään 1:1-rautatieharrastusta kannettavan tietokoneen, ammattikoululta lainatun dataprojektorin ja kirjaimellisesti valkokankaan tehtävässä toiminen, sinänsä museaalisen, lakanan avulla. Myös varainhankinta harjoitettiin reilun puolen kiloeuron verran. Vaikka kävijämäärät saattavatkin puolentoista vuosikymmenen tarkastelujaksolla olla vähentyneet, kävijöiden ostohalukkuus näyttää lisääntyneen. Tämänkaltaisella toiminnalla nimellistä jäsenmaksua keräävä ja vain harvoin kerjäävä yhdistys rahoittaa toimintansa.

Toimeksi saaneena kyselimme näytteilleasettajien alustavaa suhtautumista nelisenkymmentä kilometriä Tamperetta etelämpänä sijaitsevan risteysaseman kupeeseen kasvaneella paikkakunnalla mahdollisesti vuonna 2009 pidettäviä pienoisrautatiepäiviä kohtaan. Tulos oli tyrmäävä. Ennakolta oli ajateltu, että tuskin yksikään tosimielellä toimiva olisi valmis tuomaan mitään näytille pieneen ja eteläsuomalaisittain heikon talousalueen keskellä sijaitsevaan kylään. Vastausprosentin ollessa yli 83 ei yhtäkään kieltävää vastausta saatu. Lienee paikallaan korostaa, että kyseessä oli vain alustava tiedustelu, eikä mitään konkreettisia suunnitelmia asian suhteen ole olemassa. Jos asia lähtisi etenemän, on ratkaistavana paljon asioita. Yhtenä tärkeänä tämänvuotisen messunaapuruston kesken keskusteltu asia järkevästä kestoajasta. Vanhat ketut, kutsuttakoon heitä tässä vaikka Martiksi ja Erwiniksi, olivat eri linjoilla. Ammattimaisella tyylillä toimittaessa yksi päivä pienellä paikkakunnalla voisi riittää hyvin. Mutta jos asia ja sen harrastus lähtee "aus dem Herzen", saisi tapahtumapäiviä olla neljännesvuosisataiseen tapaan kaksi ja nukkumapaikaksi, kaupallisten majoitusmahdollisuuksien ollessa paikkakunnalla vähäiset, kelpaisi vaikka VR:n BXE-asuntovaunu. Yhtä kaikki, nyt varsinainen aktiivijoukkomme saanee näyttää koottua punaista opastelippua tai kättä raiteen poikkisuunnassa tietyillä tahoilla...

Tämänvuotisen tapahtuman järjestäjät olivat kehittäneet mukavana lisäohjelmana tutustumismahdollisuuden samassa korttelissa sijaitsevaan Pyynikinlinnaan eli Emil Aaltosen museon.Tampereella hyvin menestynyt sääksmäkeläissyntyinen kenkätehtailija Aaltonen hankki innostui 1920-luvun puolivälissä shoppailemaan mm. Lokomo-nimisen veturikonepajan, johon liittyvä yläkertaan rakennettu näyttely kiinnosti monia pienoisrautatiepäivien vieraita. Ei Aaltosen taidekokoelmia esitellyt alakerran näyttelykään huono ollut. Nimekkäitä kuvia ja oman aikansa manieristin R. W. Ekmanin töitä jopa hämmästyttävän monta.

Koulutuspolitiikan ideologia ja sen täytäntöönpano

Päivän tilaisuus oli leppoisa pilvisen syyspäivän työrupeama, jollaisena ei haluta olla liikaa mitään. Ei kiivailla eikä masennella. Kouluaikana syyspäivät olivat joskus sellaisia. Jostakin syystä muistan syksyn 1984 erityisen pilvisenä ja verkkaisena. Pilvisyysmuistikuva voi olla väärä. Ainakaan Ilmatieteen laitoksen julkaisemat tilastokatsaukset eivät pidä kyseistä syksyä pilvisimpien joukkoon kuuluvanamm.

Paljon asiaakin oli, mutta keskustelut käytiin kahvi- ja ruokapöydissä. Lohjalaisiin pääsin tekemään vaikutusta omenapuilla, onttoudella, paikannimillä ja muulla paikkakuntatuntemuksella, kiitos Eskon. Savolaiset olivat kuulemma tulleet junalla Mikkelistä. "Oikorataa vai Riihimäen kautta", kysyin. Ei oikorataa eikä Riihimäen, vaan Kouvolan kautta olivat tulleet. En ryhtynyt väittelemään. He sen matkan olivat tehneet, en minä.

Asiaan, lähdetään ammikselle.

Suomessa käydään hiljaista sisällissotaa - pahemman kerran ylimitoitettu termi - jonka yhtenä pienenä foorumina on koulutuspolitiikka. Osapuolina ovat ikiaikaiset kiistakumppanit valtio eli keskushallinto ja kunnat eli paikallishallinto ja panoksena lähinnä rahan ja velvoitteiden eri yhdistelmät. Koulutuspoliittisen kiistan ulottuvuudet ovat monimutkaisemmat.

Valtakunnan koulutuspolitiikkaa on viime kuukausina suunnattu hallituspuolueiden näkemysten mukaisesti. Yksi avainsana on duaalimalli, jota pyritään vahvistamaan niin korkeakouluissa kuin toisen asteen koulutuksessakin. Hallituksen suosiossa eivät enää ole takavuosina voimalla lanseeratut kaksoistutkinnot, vaan ammatillista koulutus ja lukiokoulutus halutaan pitää toisistaan tarkemmin erillään. Esimerkiksi koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa eli KESUssa vuosille 2007-2012 ainakin nykyisessä luonnosvaiheessa (PDF-tiedosto, 412 kB) duaalimallin tukeminen näyttäytyy vahvana. Kuntien näkemys on erilainen, ja niissä halutaan jatkaa toisen asteen koulutuksen yhteistyön tiivistämistä jo kustannuksellista syistä. Huomattava osa lukioista on alle 100 opiskelijan oppilaitoksia. Samaten on pieniä ammattikouluja. Näiden hallinnolliset yhteistyökuviot tuovat paikallisella tasolla paitsi koulutuksen järjestäjille säästöjä myös opiskelijoille monipuolisia opintopolkuja.

Kunnat ovat ottaneet asiakseen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen eli PARAS-hankkeen (joku on kuuleman mukaan ristinyt sen myös KUPRUksi) ajamisen. Tämä sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen peruspalvelujen saatavuuteen ja hallinnon virtaviivaistamiseen tähtäävä hankekokonaisuus käyttää konsulttinaan euroa, ja konsultti on sitä mieltä, että toisen asteen koulutuksen mahdollisimman laaja yhteistyö kunta-, seutu- ja maakuntatasolla on hyvä asia. Valtio on halunnut rakentaa PARAS-hankkeen - vaikka sekin on ollut alkujaan hyvin valtiovetoinen - rinnalle oman koulutuspoliittisen infrastruktuuriviritelmänsä eli ammatillisen koulutuksen järjestäjäverkon kokoamishankkeen, jonka ohjaksissa toimii opetusministeriö. Valtion näkökulmasta PARAS ja kokoamishanke tukevat toisiaan, kuntien näkökulmasta ne repivät koulutusta eri suuntiin. Valtion hankkeen taustalla saattaa olla nähtävissä koulutuspoliittinen duaalimalli: isot ammattiopistot eivät liiaksi ehtisi veljeillä pienten lukioiden kanssa eivätkä hentoiset lukiot tohtisi lähestyä kaapinkokoisia ammiksia.

Viime viikolla olin tilaisuudessa, jossa opetusministerille olisi voitu sanoa häijymminkin, jos hän ei olisi habitukseltaan kuin kiltti ja reipas kympin oppilas ja siten ainakin varttuneempien opettajien ja koulutuksen järjestäjien mieleen. Virkamiehet saivat kitkerämpiä kommentteja.

Toista koulutuspoliittisen ideologian ja toimeenpanon välistä kiistaa käydään keskushallinnossa. Opetusministeriö on kovistellut koulutuspolitiikan kehittämisestä vastaavaa keskusvirastoa - tai asiantuntijavirastoa, kuten hieno termi kuuluu - Opetushallitusta teettämällä selvityksen sen asemasta. Alkuun kentällä monet ajattelivat, että kyseessä on viraston viimeaikaiseen johtamiskulttuuriin liittyvä epäluottamus ja henkilöstöpolitiikka. Voi olla, että taustalla on vähintään yhtä paljon ideologinen puhdistus. Opetushallitus kun vastaa mm. ammatillisen koulutuksen tutkintojen perusteiden laatimisesta. Tätä työtä tehdään pitkän ja hartaasti - jätettäköön nyt huomiotta, että monien alojen kannalta turhankin pitkään ja hartaasti, se lienee pohjimmiltaan resurssikysymys - ja prosessia voisi verrata Sr1:n verkkaisesti vetämään tavarajunaan. Vaikka se näyttäisi Pendolinon ikkunasta katsottuna rumalta ja epäajanmukaiselta, paha sitä on pysäyttääkään noin vain. Niinpä Opetushallitus moduloi vuonna 1.8.2010 mennessä voimaan tulevat uudet ammatillisten perustutkintojen perusteet niin, että niissä vahvistetaan ammattikoulujen ja lukioiden yhteistyötä mm. yhteisten opintojaksojen puitteissa. Perusteiden uudistaminen on jo siinä vaiheessa, että ilman runsasta resurssien lisäämistä ei duaalimalli-ideologian mukaisia täyskäännöksiä ole aikaa tehdä ainakaan nykyisellä hallituskaudella. Yksi syy Opetushallituksen aseman kriittiseen uudelleenarviointiin voi olla pyrkimys poistaa hidasliikkeinen toimija, joka ei käänny kovin nopeasti jokaisen koulutuspoliittisen tuulenpuuskan mukaan. Herää tietenkin kysymys, mikä taho hoitaisi vastaavat työt. Ainakaan kuntatasolla ei ole vastassa verkkainen nallekarhu vaan kiukkuinen ilveslauma.

Töihin kuntotestin kautta

Ammatillisten perustutkintojen uudistamiseen liittyy idea, jota on väläytelty viime vuosina eri tahoilta: yleisen toimintakyvyn - lähinnä fyysisen ja psyykkisen terveyden ylläpidon - nostaminen osaksi ammatillista osaamista.

Ammattikouluissa erikseen arvioitavaksi tulisi toimintakyky osana ammatinhallintaa. Se, seuraako ahkerasta tupakkapaikalla käymisestä tutkinnon osan hylätyksi tuleminen, jää nähtäväksi. Ehkei sentään, mutta toimintakykypassista kaavaillaan uutta tapaa, jolla työnhakija voisi osoittaa toiminta- ja työkykyisyydestä huolehtimisvalmiutensa työnantajalle. Idea voi kuulostaa radikaalilta, mutta kansan fyysisen ja henkisen kunnon romahtaessa käsiin nousee näille tilauksia. Kaunistella ei voi sitäkään, että opiskelijoiden fyysisen kunnon osalta ammattikoulut ovat toisen asteen koulutuksen ottelussa lukioita jäljessä.

Huono kirjoitusalusta

Viime aikoina tässä blogissa on ollut hiljaista. Ellei edes junamatkalla saisi tekstiä aikaiseksi, olisivat asiat huonosti. Taajamajuna, vaikka Sm4-runkoinen onkin, ei pärjää pika- ja IC-junille, mitä kirjoitusmukavuuteen tulee, mutta kyllä tämäkin kelpaa, kun laukkua pitää pöytätasona.

Vuodenvaihteessa sulkeutuu kotikylän asemalla lipunmyyntiluukku palveltuaan matkustavaisia yli 130 vuotta (tosin sisällissodan aikaan ymmärtääkseni osui ajanjakso, jolloin matkalippuja ei myyty). Taajamajunamatkustamista palvelun heikentäminen ei juuri haittaa, mutta sitäkin enemmän junia, joihin tarvitaan paikkalippu. Signaali on kuitenkin sen verran selkeä, että en ihmettele, jos yhä useampi seutukunnan junamatkustaja siirtyy vähitellen kumipyörille. Myös maantieyhteydet moneen suuntaan ovat hyvät.

Nyt tekisi mieli kahvia, mutta sitä ei tästä junasta saa. Helsingissä isäntäväki on onneksi luvannut tarjota.

Aihepiiriä sivuavana mainoksena linkitettäköön tulevana viikonloppuna Tampereella järjestettävä pienoisrautatietapahtuma.

ATK-asiaa

Viimeisen reilun kuukauden aikana olen jonkin verran vieraantunut ATK-asioista. Vieraantumisen havaitsee vaikkapa siitä, että alkaa kiinnittää huomiota epäoleellisuuksiin. Viime viikolla Helsingin työväentalolla pidetyssä seminaarissa huomiota herätti termi "Internet-nettilomake". Melkein kuin CD-levy. Vähän sitä ennen oli ammattiliiton lehdessä kerrottu, miten Windows Vista "vaatii toimiakseen yhden gigahertsin kellotaajuuden keskusmuistia". Ymmärtääkseni kakkos-DDR:stä on olemassa jo Hastingsin taistelun vuosilukua kantava kellotaajuus, mutta ei kai Vista sentään niin vaativa ole, kun kerran suostuu toimimaan kotitorpankin kirjastohuoneessa, kotoisen Mustankirjan faksimile-kopion varjossa yhtään vihjaamatta, että Bayeuxin ryijyä pitäisi olla.

Sen verran ATK-asioita on tullut harrastettua, että uskallan suositella kokeiltavaksi Recover4all-nimistä kokeilukäyttöön ilmaiseksi ladattavissa olevaa ohjelmaa vaikkapa vainaalta näyttävän USB-muistitikun tiedostojen pelastusyrityksiin Windows-työasemaympäristössä. Tämän kanssa on hyvä muistaa, ettäUSB:n standardoinnista huolimatta valmistajien toteuttamissa liitännöissä on eroja: jos yhdessä työasemassa ei toimi, kannattaa kokeilla toisella.

USB-liitännän riskeistä ainakin yksi liittyy kannettavien tietokoneiden WLAN-sovittimiin. Jos kannettavassa syystä tai toisesta ei ole käytettävissä integroitua WLAN-sovitinta, ei USB-liitäntäinenkään ole välttämättä paras ratkaisu. Sellainen on ulkomitoiltaan melko pitkä ja taipuessaan vaurioituu helposti. Tyhmyyttäni rikoin yhden sellaisen. Ulkoisesti näytti, että juotoskolvin ja tarkan käden yhdistelmällä sen olisi voinut yrittää korjata, mutta nykymuodin mukaisesti menin kauppaan ja ostin tilalle PCMCIA-liitäntäisen, vain pari senttiä koneen sivusta ulkonevan laitteen. Vanhaa perua olen pitänyt PCMCIA-kortteja virtasyöppöinä, mutta lähiaikoina nähdään, miten kova tämän itselleni oudonmerkkisen ruokahalu on.

Monikulttuuria

Työmaalla vietettiin muutaman EU:n rahakirstujen kustantaman projektin päättäjäisiä. Tilaisuuden musiikista vastasi maakunnan oma world music -kokoonpano, suomalais-senegalilainen Senfi. Kanteleen melodia ja rumpujen komppi sopivat hyvin yhteen. Vielä kun taustalle olisi saanut massiiviset synteettiset soundit, olisi oltu aika hienosti syvällä metsässä tai - kanteleen sävelin - peräti korvessa.

Juhlapuhuja, kognitiotieteilijä K. Hakkarainen oli cyborgien asialla. Hänen mukaansa koneet, erityisesti tieto-sellaiset, lisäävät ihmisen älyä. Tähän on historiallisesti katsoen helppoa yhtyä, jos äly nähdään ensisijaisesti informaation hallintaan liittyvinä kykyinä, ja miksi ei nähtäisi. Samaten koneet lisäävät yhteisöllisyyttä eli luovat vuorovaikutusmahdollisuuksia ja ohjaavat ihmisiä niiden pariin. Tätäkään vastaan en yritä väittää, kunhan muistetaan se mm. Tommin esillä pitämä ajatus, että yhteisöllisyyteen liittyy aina riippuvaisuus muista.

Teknologian ystävien näkökulmasta vanha "nature vs. nurture" -peli taitaa olla ainakin 0-6 "nurturen" hyväksi.

Sahurista lentokenttämieheksi

Lauantai-iltapäivän työkalut olivat sähkömoottorisaha ja kirves. Toimme jo aikaa sitten kotiin elokuisesta Tk3-vetoisesta museojunasta jääneet halot, kun niille ei veturitallilla olisi ollut käyttöä. Puolimetriset ovat liian pitkiä kotiuuniin, vaikka höyryveturin pesään juuri oikean mittaisia ovatkin. Niinpä saha soimaan.

Puolisoni totesi, että kirves sopii hänen käteensä sahaa paremmin. Hän ihastui työmaansa leiritapahtumassa nykyaikaiseen Fiskarsin halkaisukirveeseen, ja sellainen kotiinkin hankittiin. Pääsin minäkin sitä kokeilemaan, eikä voi moittia. Ylivuotinen kuiva puu ei ollut ylivertaisen sitkeää.



Kouluaikana kaverillani Ilpolla ja minulla oli tapana käyttää joku kuulas syysviikonloppu tehden Ilpon vaarille tulevan vuoden polttopuut. Saimme yleensä sahan lainaksi toisen luokkakaverin kotoa, maatalosta. Mutta ylipäätään en ole päässyt kovin usein moottorisahaa käyttämään. Ennen sähkösahoja pidettiin hiukan leikkikalumaisina, ja sellaisia ne kai olivatkin. Muistan, kun joskus neljä-viisitoistakesäisenä tai niillä main isäni kanssa rikoimme hänen veljeltään lainaamansa uuden sähkösahan yksinkertaisesti ylikuormittamalla sen moottoria pätkiessämme hiukan ranteenvahvuista paksumpaa sokkapuuta. Silloin meitä harmitti ja hävettikin, ja ajattelin että sähkösahaan en enää koske. Nykyään tilanne ei ole aivan samanlainen. Käyttökytkimet ovat raskaat ja ergonomia varmasti kaukana ammattimaisesta, mutta kyllä uudesta pelistä tehoa ja leikkaavuutta löytyi äänen pysyessä hyvin sivistyneellä tasolla. Sahan puhdistaminen tosin ei ollut kovin nopeaa. Ehkä ovat ajatelleet, että kevyessä kotikäytössä sahaaminen on sen verran harvoin toistuva toimenpide, että puhdistukseenkin on varaa käyttää aikaa.

Ilta oli tarkoitus käyttää saunoen ja hyvästä ruoasta ja viinistä nauttien. Saunan jälkeen totesin matkapuhelimeen soitetun numerosta, joka enteili pahaa. Etsintähälytys. Mitäpä asiaa kaunistelemaan. Niin hyvästä toiminnasta kuin kyse onkin, lähteminen hitotti raskaamman päälle. Mutta haalari päälle ja karttalaukku ja valaisin olalle ja menoksi.

Vanhan Urjalan tien varteen kokoontui lauantai-ilta huomioon ottaen kiitettävästi heijastinliivisiä ja valaisimellisia saapasjalkoja. Autoradiossa oli viritettynä kai Iskelmäradio. Vanha käännösiskelmä "Olen suomalainen" tuntui jollakin tavalla sopivan noihin kolean illan näkymiin. Ja oltiinhan tuollakin Pohjantähden alla.

Johto päätti kuitenkin lähettää läheltä tulleet pääjoukot koteihinsa valmistautumaan sunnuntaiaamun valjettua aloitettavaan haravointiin. Pimeässä se on varsin tehotonta vanajanhämäläisessä peitteisessä ja vaikeakulkuisessa maastossa. Puolensataa etsijää ei saisi paljonkaan aikaan. Jonkin verran väkeä jäi yötoimintaa varten. Johtopaikka siirrettiin paikalliselle koululle. Käskivät minun naapuripitäjän miehenä johdattaa joukon sinne. En yrittänyt kehottaa seuraamaan keltaista pikkufarmaria, vaan delegoin homman suosiolla viranomaisille. Pyysin ajamaan edellä hälytysvilkut päällä ja muita seuraamaan sinistä vilkkuvaloa. Poliisisaattueessa komeasti mentiin.

Poliiseja riitti jostakin syystä johtopaikalle nyt reilu puoli tusinaa. Se on harvinaista, ja nytkin viranomaisvahvuus hupeni lauantai-illan viettäjien touhujen vaatiessa partioita vähitellen eri puolille maakuntaa.

Muutama kilpasuunnistajien tukema koirapartio ja yksi autopartio tutkivat oletettuja kulku-uria tai muita todennäköisiä paikkoja. Kymmenen jälkeen saapui Vartiolentolaivueen helikopteri valonheittimineen, valonvahvistimineen ja lämpökameroineen ja ilman välilaskua aloitti etsinnän heti toiminta-alueelle päästyään. Operaattori paikansi kadonneen matkapuhelimen kahden linkkimaston kohtuullisen heikolla tarkkuudella, mutta jonkinlainen suunta saatiin. Tosin puhelin poistui verkosta pian sen jälkeen.

Illan mittaan kopterin ääni ja valot, lukuisat poliisiautot ja ylipäätään maalaistaajaman lauantai-illan rauhaan kuulumaton liikenne houkutti monia lähistön asukkaita koululle kysymään homman nimeä. Tuo on niitä seutuja, joissa vanhanajan talkoohenki on kunniassa ja apua tarjottiin.

Autopartiomme kuljettajalla Juhalla on erinomainen paikallistuntemus. Tarkastettiin laavuja ja nuotiopaikkoja, syrjäisiä hylättyjä taloja ja autioita pihoja ja tieuria, joita ei ollut merkitty edes viime vuonna painettuun karttaan. Ohut lumikerros näytti jälkiä, niin saappaan kuin sorkankin, mutta paljon niistä ei apua ollut. Pimeä metsätie ja talvea enteilevä tähtikirkas taivas voivat olla kaunis kokemus, mutta ei välttämättä, jos tuossa tilanteessa ollaan.

Jossakin vaiheessa kopterin säksätys loittoni Satakunnan lennostoon tankkaamaan: toiminta-aika kun on reilut puolitoista tuntia.



Maapartiot eivät saaneet tulosta aikaan, mutta kopterin toinen yritys onnistui. Valonheitintä modernimmalla tekniikalla vahvistamaton aistihavainto tehtiin ilmasta käsin ja se ratkaisi tilanteen onnellisesti. Kylmissään, mutta onneksi kunnossa oleva eksynyt sienestäjä sai valtion kopterikyydin kotikylänsä koulun pihalle. Viimeiseksi hommaksi tuli Tapsan kanssa järjestää laskeutumisvalaistus koulun kentälle. Yhteen kulmaan mustamaija ja vastakkaiseen SPR:n auto pitkät valot ja hälytysvilkut päällä saivat toimia tilapäisratkaisuna.

Yöpalan jälkeen Rajavartiolaitos tarjosi innokkaimmille helikopterista kiinnostuneille pienen Huhti yöllä -lennon. Oli kuulemma elämys. Lieneekö naisvoittoista matkustajakaartia kiinnostanut enemmän itse kone vai sen käyttäjät.

Peuroja oli etsinnän aikana juoksennellut metsäautoteiden varsilla öisten kulkijoiden ja arvatenkin ilmasta kuuluvan metelin säikäyttäminä. Urjalan alueella peurakannat ovat suuria - illan aikana kuulin, että paikallinen riistanhoitoyhdistys on saanut 250 kaatolupaa - joten ajelin kotiin suosiolla kuuttakymppiä. Sänkyyn pääsin kolmen jälkeen, mutta elimistö oli virittäytynyt sellaiselle taajuudelle, että uni tuli vasta neljältä.

Pyhäpäivä on ollut huonosti nukutun yön mukainen. Unelias ja hidas. Rautaa nostellessa tuli lämmin. Lieneekö johtunut väsymyksestä vai siitä, että sadepäivä oli houkutellut salille tavanomaista sunnuntai-iltapäivää enemmän väkeä. Nuorella miehellä ja kaverillaan oli Tetra koko ajan käden ulottuvilla. Ei käynyt kateeksi.

Verkostoja ja hankkeita

Eilen aamupäivällä Tampereen yliopiston A I -niminen suuri luentosali oli lähes viimeistä penkkiä myöten täynnä. Tuttuja kasvoja näkyi paljon, mutta vain harva tervehti oma-aloitteisesti. Vaisusti ainakin. Mietin, mikä ihmeen rupinen paise päähäni on kasvanut, kun niin kartellaan, mutta siten tajusin. Saliin oli ahtautunut lauma eliöitä, jotka ovat valmistautuneet taistelemaan keskenään samoista resursseista.

Pirkanmaan maakunta on saanut uudelle EU:n ohjelmakaudelle paljon ennakoitua suuremman osuuden rakennerahastojen kakusta. Lyhyesti todettuna aluekehitysrahasto kanavoi ensi vuonna eri toimenpideohjelmiin reilut 11 miljoonaa ja sosiaalirahasto reilut yhdeksän miljoonaa ecua. Siinä sitä olisi jaettavaa, mutta on kyllä ottajiakin paljon. Jakajat - etunenässä työvoima- ja elinkeinokeskus, lääninhallitus, ympäristökeskus ja maakuntaliitto- korostivat jos mahdollista entistäkin enemmän verkostohankkeita. Paikalla olleiden "cooliudesta" toisiaan kohtaan voisi kuvitella jotakin todellisesta verkostoitumishalukkuudesta, mutta olkoon.

Aluekehitysjohtaja totesi terveen itsekriittisesti, että vaikka on Suomen osalta jo kolmas ohjelmakausi aluillaan, ollaan tänäkin vuonna myöhässä, kun erilaisia työnjakoperusteita rahoittajien kesken on viilattu ohjelmakauden lähes koko ensimmäinen vuosi. Hakuilmoituksia on luvassa kuulemma aikaisintaan marraskuussa.

Jos minä vastaisin nyt vaikkapa jostakin kolmen radan risteysasemalla sijaitsevasta pikkumuseosta ja samalla minulla olisi liikaa vapaa-aikaa tai muutoin työn vähyyttä, lähtisin hakemaan kumppania vaikkapa Keski-Suomen maakunnasta neljän radan risteysaseman tuntumasta ja ryhtyisin kasaamaan EAKR- tai ESR-hanketta vaikkapa viideksi vuodeksi ja palkkaisin itseni hankkeeseen jollakin tyydyttävällä kuukausipalkalla, ostaisin asiantuntija-apua Suomen toiseksi vanhimman risteysaseman kupeesta ja pyrkisin tekemään hyvän projektin vaikkapa rakennusperintöön ja maakunnallisiin matkailuyhteistyöverkostoihin liittyen. Halukas, suorastaan himokas yhteistyökumppani viimeksi mainittuun löytyisi paperitehtaanpiippujen tuntumasta varsinkin kesää 2009 ajatellen. Työtä siinä olisi paljon, ja alkuvaiheessa lähinnä talkoo-sellaista, kun verkoston ja hankesuunnitelman rakentamisessa sekä nykyään jopa 35 %:n kuntarahoitusosuuden varmistamisessakin on työtä (mikä hieman karrikoiden sanoen johtaa pelottavan helposti siihen, että toteutuvien hankkeiden hyvin hoidettu osuus on jäänyt usein hakemisvaiheeseen: kun rahoitus on saatu, huilaillaan sen turvin rankasta hakuvaiheesta ja lähinnä ollaan toteuttavinaan hanketta). Taitaa olla turha toivo, että löytyisi joku itseohjautuva ja työn vähyydestä kärsivä museo- ja matkailuhenkinen tätä ajatusraakiletta jalostamaan.

Mitä itseeni tulee, toisen asteen ammatillinen koulutus on rakennerahastojen yksi painopistealue opetusministeriön hallinnonalalla. Sen parissa riittänee työsarkaa myös kehityshankkeiden osalta ja harrasteet saavat pysyä kevyissä ja kivoissa asioissa.

Yliopistolla kun oltiin, käväisin avoimen puolella pyytämässä paperin toissa lukuvuonna opiskellusta taidehistorian "approsta". Olin ajatellut, että en tee sellaisella paperilla mitään ja hukannut jo kokonaismerkinnän hakulomakkeetkin, mutta onhan se mukava muisto tuosta iltaharrasteiden harharetkestä.

Iltapäivän aluksi oli sovittu neuvottelu erään jo toimivan kehittämishankkeen puitteissa, johon sain taannoin kuulla tulleeni nimetyksi. Aiheen sisällöstä sen paremmin tietämättä olen sujuvasti vaihdellut sähköpostia asiasta. Nyt oli tilaisuus tavata projektikoordinaattori, ja hiukan selkiytyi se, mihin olen mukaan joutunut. Ei se kovin selkeää taida olla muillekaan osallistujille. Hankkeessa ollaan jossakin suunnitelman ja toteutuksen alkamisen rajapinnassa eli kriittisiä aikoja elellään. Toteutukseen pitäisi sitten kerjätä rakennerahastojen ecuja.

Projektikoordinaattori katsoi hetken ja tunnisti. Vuonna 1993 tai joskus niihin aikoihin komeaa nimeä kantava hypermedialaboratorio kolmine työasemineen- demokraattisesti oli valittu yksi Sun-pohjainen, yksi Mac-pohjainen ja yksi PC-pohjainen - oli uusi ja houkutteli nörttihenkisiä monelta taholta, ketä ideoimaan, ketä askaroimaan maanläheisempien seikkojen kanssa.

Eilen valitsin pikavuoron sammuneiden tehtaanpiippujen luota yhä savuavien luo. Periaatteessa olisi ollut reilua suosia "ojalalaista", mutta tuohon aikaan iltapäivästä lähti vain Lempäälän kautta kiertävä, yli puoli tuntia pikavuoroa hitaampi. Oman auton käyttämättömyys ei näin tullut tolkuttoman tehottomaksi. Olen kuullut, että jotkut tamperelaiset tai muut kaupunkilaiseudun eläjät kokevat masentavana saapua Valkeakosken kaltaisiin paikkoihin. Se on hiukan yllättävää, koska linja-auton ikkunasta molemmat kaupungit näyttävät samalta, koko- ja rakennusten ikäluokka on vain eri. Ja ihmiset myös samankaltaisia, puhuvatkin samalla murteella (tosin valkeakoskelaisessa on hiukan kantahämäläistä mukana).

Tänään vie taajamajuna H 9648 pääkaupungin työväentalolle. Kuvittelin tämän täyttyvän Riihimäeltä, mutta niin ei käynyt. Ei edes Hyvinkäältä. Alkaako pääkaupunkiseutulaisten päivä myöhemmin kuin maakunnissa?

Syksyn lehtiä

Työpäivän jälkeen ulkoilemaan haravanvarteen. Torpan kauniimpi asukas oli ahkeroinut pihalla koko päivän. Koivut ovat kohtuullisen anteliaasti vuosikerran 2007 lehtensä luovuttaneet. Vaahteran nuoremmassa haarassa niitä on vielä yllättävän paljon. Hopeapajussa, omenapuussa ja kirsikassa tietenkin.

Tomaattia on saatu pitkään omasta kasvilavasta. Tuottokausi alkoi melko myöhään, mutta pitkään se on kestänytkin. Kaupassa kotimaiset tomaatit ovat jostakin syystä vaikuttaneet melko huonolaatuisilta ja ovat olleet melkoisen kalliitakin. Kotituotanto on kelvannut hyvin. Tyhjät kurkunvarret saivat antaa tilaa parille tomaatinvarrelle, jotka siirrettiin avomaalta lavan suojiin. Yöpakkasia - ja jopa räntää tai luntakin - on loppuviikoksi lupailtu, mutta ehkä vielä muutama tomaatti ehtii jollei syötäväksi niin ainakin sisäkypsytyskelpoiseksi.

Lienee aika kysyä, kelpaisiko fyysisessä työssä kauemmin ahkeroineelle niska-hartiahieronta ennen levolle käyntiä.

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Hyvinkään seurakunta on kuulemma maan kahdeksanneksi suurin. Siunauskappeli sijaitsee mäntykankaalla naapurikunnan puolella ja vaikuttava sekin.

Kaunis siunaustilaisuus ja Ruusuvuoren piirtämän tetraedrin kupeessa kaunis muistotilaisuus.

Mitä päivä tuokin tullessansa

Illan tullen toimintaan, joka puolisoni ja minun suhteen alkuvaiheessa oli merkittävimpiä asioita, mutta jonka varaan toimivaa parisuhdetta tuskin kannattaa yrittää rakentaa. Ensin ajateltiin puuhata Erkkilän sillan kupeessa, sitten siirryttiin vähemmän häirittyihin maisemiin Lapintien sillan lähelle.

Ei onnistunut. Vuodenajan, kellonajan, säätilan ja iäkkään kameran yhdistelmä ei tuottanut hyviä tuloksia. Lajinsa ainoan käyttökuntoisen vetämä juna oli lähestymässä kaupunkia kuvauksellisessa kuilussa, mutta minkäs teet, kun osaaminen ja tekniikka eivät riitä. Tekniikka rajoituksineen toki mahdollistaa sen, että jokainen meistä epäonnistuvista rautatiekuvaajista saa parisataa (tai megaa, gigaa, teraa, petaa, eksaa jne.) kertaa elämässään kokea olevansa Laurajenna Ellinoora Aleks...... eiku... Joseph Mallord William Turner.

Ensin ajattelin, että edellä linkittämääni Dr12-kuvaa ei pitäisi edes yrittää julkaista, vaan sen sijasta vaihteita rapistelleen Sr1:n kuva. Mutta olkoon, kun kumpikaan ei onnistunut.

Kotona hitottavat raskaamman päälle LVI-ongelmat. Vettä ei tule lirua enempää hanojen ilmansuunnasta riippumatta.

Usvainen päivä

Piti käväistä pikaisesti työmaalla, hypätä Tampereen linja-autoon ja käyttää pääosa työpäivästä puhdistuspalvelualan tietoa omaksumassa. Ei onnistunut, kun piti ryhtyä värväämään omalle työmaalle kyseisen alan opettajaa. Se onnistui paljon paremmin kuin päivän alkuperäinen työtehtävä ja hyvä niin. Sitten tarvittaisiin vielä Econet-ohjelmistoa tunteva ja osaamistaan jakamaan valmis taloushallinnon ammattilainen.

Kostea ja happirikas syysilta houkutti ulkoilemaan pidemmälle kuin oli suunniteltu. Hämärää oli, mutta heijastimettominakaan tuskin vielä vaaransimme liikennettä. Mopoilija - todennäköisemmin tyyppikatsastamattomalla kevytmoottoripyörällä ajava - tunnistettiin vasta kohdalla. Avopäin ajanut kuljettaja todettiin aika ritarilliseksi, kun oli luopunut kypärästä neitonsa pään suojaksi. Ajoneuvo näytti Helkama Raisulta, mutta tuskin sentään oli sellainen nostalgiakalu.

Veturitallilta löytyi embleemi ja kokardi perintövirkalakkinsa hiljattain linjalle kadottaneelle. Lippu poltetaan ja kirja makuloidaan, mutta voiko vanhalle virkalakille ajatella kunniakkaampaa loppua kuin pudota vauhdissa "Rulla-Pekan" kyydistä?

Myöhäisen päivällisen salaatin ainekset löytyivät vielä kokonaisuudessaan kotipihalta, vaikka lokakuuta eletään. Se on toki mukavaa, mutta edellisen sekundatalven toistumista ei kaivattaisi.

Reissuhommissa

Eilinen Vantaalla. Tänään Tampereella ja huomenna taas sinne. Niitä viikkoja, kun juna saa toimia työmatkakulkuneuvona linja-autoa useammin.

Sikäli huono viikko reissata, että töitä olisi ollut hyvä tehdä myös oman kellarikopin työpöydältä käsin. Mobiilitekniikka auttaa vähän. Epäkohteliasta ehkä, mutta varsinkin eilisen kurssipäivän istuin vähän väliä isäntäammiksen langattomaan verkkoon kytkeytynyttä SeaMonkey-sähköpostiohjelmaa silmäillen (pidän yhä näistä Netscapen old-school-perillisistä).

Se ei ehkä ollut hyvä ratkaisu tilaisuudessa, jossa osanottajien tittelit olivat hienoja ja silmälasinkehyksissä luki Chanel tai Prada (kun joskus ensi kertaa näin Prada-tekstin lasinpokissa, luin mukaan enemmän tai vähemmän vahingossa ylimääräisen v-kirjaimen ja mietin, mahtavatko kyseessä olla ne kuuluisat lasit, joiden läpi yhden ideologian kannattajat uskovat toisen ideologian kannattajien maailmaa katselevan).

Sattui nimittäin niin, että yksi sähköpostiviesti kehotti käymään Hilman luona. Hilma-palvelu on konseptina fiksu ja reilun pelin hengen mukainen. Olisi vielä hienompaa, jos toteutuksessa olisi hyödynnetty vaikkapa RSS-syötteitä. Luulen, että moni tarjouspyyntöjä ahkerasti tutkiva yritys arvostaisi syötteitä, kun asiaan on joko jo totuttu tai Windows Vistan tyrkylle saattamien pienoisohjelmien myötä pian totutaan. Unohduin hetkiseksi ideoimaan toteutusta hyvin ylimalkaisella tasolla. Syötin Googleen hakusanaksi "RSS" ja jokusen XML-tagin. Muuan linkki johdatti Kauppalehden(?) sivuille ja näytti ilmeisesti keskustelupalstalta kotoisin olevan koodinpätkän, jonka varsinaisen tekstisisällön loppuosa oli tämä:
"Jengi hakee öilöttii damist, sit boxi kuittaa ja Mononen voittaa. No ku lakupekkaa piestää ku flipperinkylkii ja kuppa puras sit mutsii. Se on tiättekste hirveetä kattoo.
Vanha rausku ulisi ku rekikoira ja koht abloot rapisee ja mamba paukkuu, mut mitä sit? Ei tää mikää pursiseura oo. Se o hirveetä kattoo.
No ku kuuski vuotta kuluu, mikä sä oot? Mikä mä oon? Et sä oo muuta ku rupinen kurppa.
Se o tiättekste hirveetä kattoo. "

Billy Parabellumin syvällisiä sanoja lukiessa ei voi muuta kuin nyökytellä päätään. Tai yrittää pidätellä nauruntyrskähdystä. Ehkä noloa, mutta onneksi hymy tarttuu.

Tämä päivä meni Tampereen aikuiskoulutuskeskuksella puhdistuspalvelualan seminaarissa. Aamun taajamajunassa konduktöörinä toimi herra Nylund. Hän jaksaa olla aina hyväntuulinen. Muutaman viikon takaisen rautatieharrastajien elokuvaillan perusteella oli helppo ajatella haitari konduktöörin kaulaan. Veikkaan häntä jatkumoksi yleisön muistamiin rautateiden henkilöstölegendoihin. Lapsuudessani ja nuoruudessani kuuluisa oli Makariokseksi kutsuttu mustapartainen runoileva konduktööri. Hän oli tunnettu taiteilijanimellään, oikeaa nimeään en enää muista.

Olen kyllä kotona saanut tunnustusta mattojen tamppaamisesta, mutta ammatillisella statuksella en silti paikalla ollut. Viisaampien sijaisena kuunteluoppilaana. Nimineulani kertoi minun olevan Paul. Järjestäjä olisi ollut valmis korjaamaan ajan tasalle, mutta sanoin asian olevan OK. Sehän on melkein kuin Klee. Jos siinä olisi lukenut toinen periaatteessa mahdollinen vaihtoehto Päivi, olisin varmankin pyytänyt vaihtamaan. Poika nimeltä Päivi olisi ollut liian suuri tähti pieniin rooleihin tottuneelle.

Sivistävä kokemus kaiken kaikkiaan, vaikka kovin syvälle ammatin substanssiasioihin ei lukuisten koulutuksenjärjestäjien, yritysten, julkisen sektorin kiinteistötoimen ja opetushallinnon edustajien tapaamisessa menty. Koulutuspolitiikkaa lähinnä, ainakin tämän päivän osalta.

Lähivuosina Suomessa tarvitaan kuulemma 4 000 uutta työntekijää kiinteistön ja toimitilojen huoltoon ja kotipalveluihin (sama määrä muuten, jonka muutama viikko sitten telakan edustaja kertoi tarvitsevansa kone- ja metallialan työntekijöitä niinikään lähivuosina). Kuulosti hurjalta - väitettä en ole tarkistanut - että viime kevään yhteishaussa koko maassa vain 18 peruskoululaista olisi valinnut ensisijaiseksi vaihtoehdokseen puhdistuspalvelualan ammatillisen koulutuksen. Joka tapauksessa tosiasia on se, että alan työvoimatarvetta on ainakin toista vuosikymmentä täytetty ammatillisen aikuiskoulutuksen, kuten oppisopimus- ja työvoimapoliittisen koulutuksen kautta.

Vertailun vuoksi voi todeta, että toisilla aloilla liikkuu rahaa, toisilla ei. Siinä, missä ATK-alan opetusviranomaisen saita varapuheenjohtaja tarjoaa seminaarissa vain kymmenelle ja valtion laskuun ruokajuomaksi vain vettä, tarjoaa puhdistuspalvelualan viranomainen monikymmenpäiselle osanottajajoukolle koko illan ohjelmineen ja tarjoiluineen.

En jäänyt kaupunkiin illaksi. Työpöytä löytyy kotoakin, ja täällä viihtyy muutenkin hyvin. Tarjousta kirjaillessa pimeä ehti laskeutua.