Syystalkoot

Kolmannentoista kautta luin kolumnin, jossa kerrottiin aivan kummallisista miehistä. Sellaisiin en onnekseni ole juuri törmännyt. Toisenlaisiin useinkin. Ei ole montakaan tuntia, kun pikkupoika löi päänsä veturin puskimeen. Itkuhan siinä tulee, kun ihmislapsen pää kohtaa teräsmöhkäleen. Kun isä oli tarkistanut, että mitään vakavampaa ei ollut sattunut, hän totesi pojalleen, että eihän tässä mitään hätää ole, kun ei puskimeen tullut naarmuakaan. Heti vaihtui itku nauruksi. Ehkäpä kolumnisti vain on sisäistänyt esikuvakseen mainitsemansa Michel de Montaignen kyseisen tutkielman alkusanat: "Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, en ikinä kunnialla selviydy tästä typerästä yrityksestä" (Edwin Hagforsin suomennos). Yksi epäonnistunut kolumni ei tietenkään vie arvoa siltä asialta, että aikanaan Montaigne kirjoitti isien ja lasten välisestä suhteesta viisaasti, 1500-luvun ihmiseksi sangen edistyksellisesti.

Veturitallin syystalkoot olivat aikaansaavat. Katkottiin pihalta turhia puita ja nurmikkoa, asennettiin sisälle valaistusta, voideltiin kääntölavan liikkuvia osia ja siirreltiin esineistöä. Veturimuseon näyttelyesineistön sijoittelusta on puuttunut oikeastaan kaikki museologinen järjestelmällisyys. Liikkuvan kaluston osalta asiaa rajoittaa veturien pituuden suhde käytettävissä olevien veturisijojen eli pilttuiden pituuksiin. Se on rajoite, joka estää optimaalisen sijoittelun isojen esineiden suhteen. Mutta pienesineistön osalta tilanne juontaa juurensa aikaan, kun museo oli uusi ja pienesineistöä vähän. Kaikelle löytyi hyvä paikka helposti. Sittemmin tilanne on jatkunut niin, että jokaiselle esineelle on löytynyt paikka edelleen sieltä, mihin se helpoimmin sopii. Samalla on menetetty järjestelmällisyys. Tätä älköön luettako niinkään moitteeksi kuin tapahtuneen kuvaukseksi; tapahtunutta olen itsekin ollut monesti toteuttamassa. Harrasteporukassa on viime aikoina tehty paljon esinesiirtoja jonkinlaisen asiallisen järjestyksen aikaansaamiseksi. Tänään vaihtoi paikkaa kaksi vanhaa kaappia esineistöineen – vanhojen työkalu- ym. kaappien käyttäminen läpinäkyvällä etulevyllä varustettuna näyttelyvitriineinä on ainakin minusta kustannustehokkuudessaan erinomainen toimintatapa miljöö huomioiden. Kyseessä kun ei ole arkeologinen tai taidekokoelma.

Museoveturiseuralla on viime aikoina ollut ilo saada toimintaan mukaan nuoria osaavia aktiiveita. Kiinnostusta ja asiantuntemusta on riittänyt mitä moninaisimmista käytännön töistä ratahallintokeskus- ja rautatievirastokontakteihin, ja moni asia on selvinnyt meille vähän vanhemmillekin harrastajille. Manulle, Petelle ja Simolle ja kumppaneille hatunnosto. Tänään nuorukaisten mielenkiinnon pääkohteena oli DV100 eli Move21-teollisuusveturi.

Lähdin veturitallilta kotisaunaan seitsemän aikoihin. Illan jo pimennyttyä tuli tekstiviesti: "Move21. It's alive." Vuonna 1948 syntyneen Valmet-Skandiaverkenin sata hevosta oli päästetty kirmaamaan 17 vuoden unien jälkeen. Ihailtavaa sitkeyttä veturinkorjaajilta.