Jätkä poika kysy niitten lapikasten hintaa

Töissä olin karkottaa huoneeseen tulijan. Sattui nimittäin niin, että juuri kun olin kutsunut hänet sisään, alkoi ikkunalaudalla Kankaanpään Elias laulaa. Samasta asiasta lukemattomin muunnelmin.

Yleisradion kuunnelmasarjassa Elias on pantu laulamaan "Levanterin laulua" niillä ilmeisesti underground-kulttuurin aikana muistiinmerkityillä ja kehitellyillä sävelellä ja sanoilla, jotka 80-luvulla koulupojatkin tunsivat. Kirjailija itse oli ollut varovaisempi. Hän ei kai enää 50-luvun lopulla katsonut tietäneensä kovin tarkkaan, miten vallityöjuntassa oli laulettu muutama vuosikymmen aiemmin. Mahdollisesta anakronistisuudestaan huolimatta ihan naseva veto nyky-yleisöä ajatellen, joskaan radiossa Eliaksen ääni ei ollut kaunis eikä laulu rytmikästä, jollaisena Linna sen kuvasi.

Lämpimän kauden lopulla

Yösähköllä saatiin pestyä kaksi koneellista pyykkiä ja vuoden viimeiseksi lämpimäksi viikonlopuksi ennustetun tuuli kuivasi hyvin. Omenia ei tullut maasta enää kuin säkinpohjallinen. Johan valkohäntäkauriit ovat kuutiometrin verran tämänkin pihan hedelmiä popsineet. Päivällispöydän salaatti saattoi olla kauden viimeinen suoraan pihamaalta haettu.

Taiji-tunnille lähtiessä väsytti, mutta palatessa ei lähtö kaduttanut.

Lauantaipuuhailua

Aamulla petivaatteiden tuuletuksen jälkeen oli tarkoitus käydä tarkastuttamassa jauhesammutin, mutta yrittäjäksi taannoin ryhtynyt palomestari oli laittanut liikkeensä ovelle lauantaikiinnioloa pahoittelevan kyltin. Maatalousliikkeestä oli tarkoitus ostaa pakkasmuovinen laastisanko ilmalämpöpumpun ulkoyksikön alle kondenssiveden kerääjäksi. Päädyin perinteiseen sinkkiämpäriin.

Talven klapit saatiin liiteriin. Yleensä ne on tullut hankittua samalta tuottajalta, mistä kulloisetkin höyryveturiajelujen polttopuut, mutta puolisoni löysi kinkeripiiristään uuden tarjoajan. Kuljetus tapahtui tavallisella umpipakettiautolla, ja myyjä totesi, että kuorman tyhjentäminen kolmeen pekkaan suoraan liiteriin ei olisi sen hitaampaa kuin lappaaminen pihamaalle. Puolisoni ja minä emme ole varreltamme kovin pitkiä, joten ulottuva pinoamisapu nopeutti työtä reilusti. Auton tyhjennyksen jälkeen kahvipöydässä keskusteltiin maaseudun asioista. Kuivuriaan puuenergialla käyttävä luomuviljelijä kertoi kolmena kuivausvuorokautena ehtineensä nukkua kaikkiaan yksitoista tuntia.

Veturitallille ehdin kahteen otteeseen. Simon, Manun ja Peten äskettäin ajokuntoon elvyttämä Valmet-Saalastin leveäraiteinen Move21 eli DV100 oli valmistautumassa ensimmäiseen vaihtoveturitehtäväänsä ties miten pitkän tauon jälkeen. Yli kuusikymmenvuotias moottori kävi kuin uusi ja paineilmaa oli juuri siellä, missä piti. Minulla oli ruokahalu kasvanut syödessä ja hain kotoa sähkösahan pätkiäkseni edellistalkoissa Eskon seinänvierestä kaatamat pikkuvaahterat polttopuuksi. Ilkka avusti, ja loppusiivouksessa apumiehenä ahkeroi veljenpoikansa Konsta, kukaties 2030-luvun veturimies.

Illan kulttuuriannoksesta vastaa Antti Tuurin uutuus "Suuri viljajuna Siperiasta" ja levysoittimessa Time of the Templars -trilogian etnosikermä "Music of the Mediterranean".

Kissankorjaus

Vihtori-kissan korjaaminen meni tohtoristason käsityöksi. Lantio ja polven ristiside olivat rikki, joten kissa joutui leikkauspöydälle. Kotikylän arvostettu pieneläinkirurgi oli lomalla, ja lähin asiantuntija löytyi Hattulasta. Operaatio tehtiin keskiviikkona, ja pelkkä leikkaus vei kolme tuntia. Lantioon tuli rautaa ja suoliluuhun naula. Samalla tavalla näitä vammoja kai ihmiselläkin korjataan.



Opiaattilaastaroitu eläin näki pari päivää pieniä vihreitä kissoja ja on muutoinkin ollut surkean näköinen ilmestys. Tänään saatiin huumelaastari pois. Onneksi kasvavalla kissalla toipuminen on tehokasta. Tänään taas kehrättiin.

Toipilaana Vihtori viettää aikaansa vessalla ja vesikupilla varustetussa maalaistyyliin mäntypaneloidussa poikamiesboksissa. Kovin hyvin se ei silti karsinassaan aina viihdy, mutta minkäs teet, kun hyppiminen ja ylipäätään kaikki kissanpoikamainen telmiminen on toipumisaikana kiellettyä.

Harmaita pikkutakkeja

Työpäivän anti oli todeta, että Microsoft haluaisi suomalaisille oppilaitosmarkkinoille operatiivisten järjestelmien tasolla. Pyrkimys on kova, mutta kovinkaan paljon valmista ei ollut esiteltäväksi ainakaan tähän tilaisuuteen. Alustoja ostetaan nyt julkiselle sektorille, sanoivat, mieluummin kuin valmiita järjestelmiä. Eilen Tampereella vanhan polven titaani Logica antoi ymmärtää lähes päinvastaista. Periaate muunneltavista ja standardien – ainakin ns. teollisuusstandardien – mukaisista alustapainotteisista ratkaisuista on hyvä, mutta ikävä kyllä näissä asioissa leivän päällä pitää olla aina reilusti voita, jotta mikään toimisi.

Mitä tehdä CRM:llä tai SharePointilla ilman niistä johdettuja käytännön sovelluksia? Sovellusräätälöinti taas maksaa joko suoraan tai välillisesti, vaikka alusta olisikin edullinen. Ja ennenkaikkea se johtaa eri organisaatioissa erilaisiin ja siten mahdollisesti epäyhteensopiviin sovelluksiin yhdenmukaisesta alustasta huolimatta. Tämänpäiväisen perusteella näkisin mieluusti Microsoftin ainakin toistaiseksi pysyttelevän ainakin oppilaitosmaailmassa omalla kotikentällään käyttöjärjestelmien, työvälineohjelmien ja niitä tukevien palvelinsovellusten saralla.

Mainospuheita kuunnellessa huomasin, että kuntatalolta on suora näkymä eduskuntatalolle. Oikeastaan vain ratapiha on välissä. Näytetäänköhän siellä puolin ja toisin enemmän tai vähemmän hävyttömiä käsimerkkejä budjetinsorvauksen lomassa, vai miksi yhteisen kakun jakajat kiusaavat toisiaan minkä ehtivät?

Sm4-juna oli mukavaa vaihtelua IC:ille niin Helsinkiin mennessä kuin palatessakin.

Kissanhoitajana

Kissalapsen sairastumisen takia ei taida saada töistä vapaata, mutta etätyöpäivä onnistui hyvin. Puolisollani oli vaihteeksi työmatka pääkaupunkiseudulle, joten minä jäin kotihoitajaksi. Samahan se on, missä lähettelee tarjouspyyntöjä, laatii tulosalue-esittelyä, viimeistelee talousarvioesitystä ja hoitelee puheluita (ei sillä, että olisin innokas etätyön kannattaja poikkeuksia suuremmassa mittakaavassa: työpiste siellä, missä muutkin ovat, on kuitenkin monella tapaa toimivin ratkaisu).

Vein Vihtori-kissan röntgenkuvattavaksi paikalliselle eläinlääkärille. Itse toimenpidettä pelottavampaa taisivat olla muut vuoroaan odotelleet. Yksi iso koira rähjäsi, toinen karvakasa touhotti ympäriinsä ja kiltti shetlanninpaimenkoira (ainoa rotu, jonka paikallaolleista tunnistin, koiraihminen kun en ole) yritti tehdä kaikessa ystävyydessä tuttavuutta.

Kuvatkaan eivät tapausta ratkaisseet, vaikka kävivät bittimuodossa analysoitavana Hämeenlinnassa. Huomenna otetaan lisää kuvia.

Diagnoosia ja sen perusteella ratkaistavaa hoitoa odotellessa kissa määrättiin häkkilepoon. Mistä häkki tähän hätään, mietin ensin, mutta kissamittakaavan karsina syntyi helposti liiteristä löytyneestä puutavarasta. Valvovan silmän alla veijarin liikkumista on helppo seurata ja tarvittaessa rajoittaa, mutta häkki on tarpeen, kun päällekatsojaa ei ole. Tärkeää on, että otetaan rauhallisesti.

Kissanpoika sairastaa

Eilen jatkoin hitaasti etenevää museouraani koulutuspäivällä Suomen Rautatiemuseossa. Kurssilla oli kolme miestä Pieksämäeltä ja neljä Toijalasta. Opiskeltiin esineluetteloinnin logiikkaa, joka ei pystymetsäläiselle avaudu ilman asiantuntijan johdatusta.

Kouluiltapäivän jälkeen vietettiin perinteistä Museoveturiseuran syyssaunailtaa Kylmäkosken saloilla metsälammen rannalla. Ainakin kolme norppaa kastautui syysviileässä vedessä. Puolisolleni ja minulle se oli samalla talviturkin heitto. Emme ole uimaihmisiä.

Kotiin palatessa odotti huolestuttavia havaintoja. Kissalapset olivat viettäneet iltaa pihalla, mutta vain Viljami odotti ovella. Velipoika, Vihtori-raukka, oli satuttanut itsensä niin että ei päässyt kiipeämään rappuja ylös. Lähdettiin Valkeakoskelle eläinlääkäripäivystykseen samoihin aikoihin, kun lehdenjakaja aloitteli Kärjenniemen kylässä.

Eläinlääkäri oli mitä ystävällisin. Hän arveli kissan pudonneen takamukselleen niin korkealta, että oli käynyt pahasti. Eivät kissatkaan aina kivuttomasti putoa – lääkärin mukaan tämänkaltainen onnettomuus on jopa melko yleinen. Ainakin takajalan polven nivelsidevammaa epäillään. Kipulääkepistos antoi pienelle unta, ja hoito-ohjeet ja -aineet saatiin mukaan. Maanantaina mennään röntgenkuvaan.

Tänään iltapäivän tullen kissa on ollut jo pirteämpi ja kehräilee tapansa mukaan. Ruokakin on maistunut.

Opinkappaleita muutostilassa

Eilen julkaistiin mielenkiintoinen tutkimus asumisen ympäristövaikutuksista. Isompi vaikutus kuin asumismuodolla sinänsä näyttää olevan sillä, miten paljon mahdollisuuksia asumismuoto antaa energiatehokkuuden parannustoimiin. Omakotitalo vastaan kerrostalo -asetelma saa uusia ulottuvuuksia.

Vapaaehtoistyön rajoituksia

Toiset on luotu keräämään, mainostaa lyhtypylväissä Nälkäpäivä-keräys. Vaikka jäsen olenkin, minusta ei ole tienhaaroihin ja kadunkulmiin keräyslippaan kanssa. Pitäisi olla mainio seuramies tai sitten pieni ja söpö.

Sotainvalidien ja -veteraanien syyskeräykseen sen sijaan osallistuin. Ei sillä, että itse asia menisi välttämättä edelle, mutta talkooväelle oli tarjolla erilaisia toimia. Tarvittiin oppaita ja autonkuljettajia keräystä suorittaneille varusmiehille. Kyyditsin kahta viestimiestä. Siinä sivussa vinkkasin heille palasen aselajinsa lähihistoriaa.

Miehet kertoivat, että komppaniassa herätys huudetaan klo 5.15. Vahvistaa suurten keskeyttämisprosenttien ohella mielikuvaani siitä, että armeija on muuttunut rankemmaksi kuin ennen. Reilut kaksi vuosikymmentä sitten nukuttiin kuuteen. Lieneekö kasarmiolojen herätysaikaa mietitty ihan loppuun saakka? Nuoret tarvitsevat riittävästi unta.

Uutuuksia ja sahaamista

Ostin eilen Valkeakosken torikauppiaalta kengät. Mitä sievimmät työkengät naulan kestävällä pohjalla ja taakanpudotukselta suojaavalla kärjellä. Jämäkkä pohja tekee niistä jalkaan mukavammat kuin monista ns. kävelykengistä. Jos en välttämättä leipätyössä aina tarvitsekaan, on käyttöä varmasti muuten.

Töihin tuli uusi hieno pöytätietokone. Asensin käyttöjärjestelmäksi Windows 7 Professionalin. Ohjelmisto julkaistaan suurkulutuskäyttöön ensi kuussa, mutta volyymilisenssin käyttäjät, kuten ammattikoulun kaltainen school agreement -asiakas – on voinut ladata suomenkielistäkin versiota verkosta jo jonkin aikaa. Tutustumiseni uuteen työasema-Windowsiin oli ensimmäinen laatuaan, eikä voi moittia. Siirtymä Windowsin vanhasta kunnon XP-versiosta voi olla suuri, mutta Vistaan tutustuneelle mitätön. Asennus on identtinen Vistan kanssa, eikä käytössäkään ole juuri eroa. Työpöydän alareunan tehtäväpalkki on asiallisesti toteutettu kaikkine räätälöintimahdollisuuksineen. Olen kuullut sitä kutsutun Mac OS -kopioksi, mutta ellen aivan väärin muista, ovat KDE- ja Gnome-työpöytäjärjestelmät tarjoilleet samantyyppistä Linuxissa jo useamman vuoden. Voi olla, että 7 on hyötykäytössä rivakampi kuin Vista, mutta kohtuullista näytönohjainta sekin vaatii. Intelin yhdysrakenteisella taitaa jäädä monenlaista hauskaa hyödyntämättä.

Iltapuhteena pätkin taannoisen tuuli-illan alas pudottaman tuhdin vaahteranhaaran. Ajattelin pudokkaan olevan sen verran kovaa puuta, että otin työkaluksi sähkösahan – oikeaa moottorisahaa emme omista. Voi olla, että sähkökaapelien kelaamiseen ja sahan puhdistukseen kulunut aika huomioiden puu olisi tullut pätkittyä melkein yhtä nopeasti käsisahalla. Mutta saipahan käsiin teräketjuöljyn tuoksun.

Liian hyvässä seurassa

Lähdin hölkkälenkille iltakuuden maissa. Tällä kertaa olin yksin, kun puolisoni oli iltatöissä. Koulun ja urheiluhallin tietämillä teki lähtöä omalle lenkilleen puoliksi tuttu mieskaksikko. Heillä on kuulemma tapana tehdä tunnin-puolentoista lenkki sillä aikaa, kun lapset ovat omissa treeneissään. Miehet kysyivät minua mukaansa, ja tyhmänä lähdin. Meikäläisen ei ole kovinkaan mielekästä hölkätä maratoneille ja sun muille harjoittelevien kanssa. Ei kai vauhti kova ollut, mutta toimin jarrumiehenä. Kaksikko sai hoitaa keskustelupuolen. Tuli kuultua Pirkan hölkän tavoiteajat ja vaikka mitä. Totesin kerran kävelleeni Pirkan hölkän reitin Valkeakoskelta Tampereelle. Kun kysyttiin, kauanko meni aikaa, en osannut vastata. Mittaamisesta pitävien on joskus vaikea ymmärtää kulttuuria, jossa kellolla ei juuri ole merkitystä.

Kymmenkunta kilometriä tuli täyteen kotipihan kohdalla, ja se oli minulle enemmän kuin tarpeeksi. Kaverukset jatkoivat vielä muutamalla. Ottivat ehkä loppukirin, kun hitain kulkija jäi matkasta.

Ymmärsin taas, että en ole ulkoiluharrasteiden laumaeläin. Toisen samanhenkisen kellottoman nautiskelijan kanssa tai vaikka yksin on parempi.

Pönttövuoren läpi itään ja länteen

Lauantaipäivä sujahti ajellen Sm2-sähkömoottorijunan kyydissä ratoja, joilla kyseistä kalustotyyppiä harvemmin nähdään. Pyöreiden vuosien syntymäpäiväänsä koruttomasti viettänyt puolisoni ja minä osallistuimme Museorautatieyhdistyksen syysretkeen. Nousimme kyytiin aamupäivällä Hämeenlinnasta, ja lukuisten kuvauspysähdysten ja mielenkiintoisten varikko-, asema- ja tunnelivierailuiden jälkeen saavuimme illalla Pieksämäelle.


Sm2 retkeläisten kuvattavana Lahdenvuoren tunnelin itäisellä suulla.


Retken ajoneuvo luonnonkauniilla Leppälahden järvipenkereellä.

Savonradan museoon tutustumisen jälkeen retkeä jatkaneet majoittuivat kaupungissa, mutta Markon kera palailimme Pendolinon kyydissä samoja jälkiä Hämeen suuntaan. Rautatieretkeily on mukavaa, mutta loppujen lopuksi aika väsyttävää. Pyhitettäköön sunnuntai lepopäiväksi arjen aherrusta varten.

Retkellä tuli opeteltua Sm2:n kuulutuslaitteiston käyttöä, tavattua pitkästä aikaa Janne ja vietettyä antoisia keskustelutuokioita. Ja tehtyä veturikauppaa retken järjestäjäyhdistyksen kanssa.

Kotipuolessa ahkerat talkoolaiset olivat jatkaneet DV100:n paineilmapuolen kunnostusta ja siinä sivussa käyneet hakemassa oppia Minkiöltä. Puheenaiheeksi nousseen pienen moottoriveturin tulevaisuudesta keskusteltaneen lähiaikoina enemmän.

Vasen laita

Olen pannut kuluvana vuonna merkille, että matkustaessani IC-junalla päärataa kumpaan suuntaan tahansa ja ostaessani lipun sitten automaatista tai lipputoimistosta, Toijalasta tai Helsingistä, istumapaikkani sattuu lähes aina etelän suunnasta katsottuna vaunun vasemmalle puolelle eli sille puolelle, jolle radan asemat pääosin rakennettiin.

Päivän aiheissa esiintyi taas paljon hienoja lyhenteitä. ITIL ja COBIT muiden muassa. Ei ole kovin kauaa siitä, kun näin jommankumman noista tehtynä graffitiksi jonnekin näkyvälle paikalle. Ajattelin silloin, että joku sopivan nörttihenkinen mutta huonotapainen olisi voinut mennä kirjoittamaan viereen sen toisen. Mutta parempi, kun nuokin "tagit" pysyvät siellä, mihin ne on tarkoitettu. Eli ainakin pois sieltä, mihin niitä ei ole erikseen haluttu.

Pasilan jäähallille oli käynnissä melkoinen kansainvaellus radanvartta pitkin. Kun ei itse ole erityinen jääkiekkofani, talviurheilukauden alkaminen yllättää aina, kun puu on vielä lehdessä.

Markkinavoimia

Pääosa työpäivästä sujahti Kalliossa Kuntaliiton talossa. Sain kutsun eräältä yhteistyöyritykseltä, joka oli paikalla näytteilleasettajana. Poikkeuksellisesti noudatin kutsua. Olen pidättyväinen, mitä tulee tavaraa tai palveluita myyvien yhteistyökumppaneiden vastaaviin tarjouksiin, mutta kun näille markkinoille ei olisi muutenkaan ollut pääsymaksua, sopi lähteä hyvällä omallatunnolla.

Jotkut luennot yhdistivät valtionhallinnon, kunnallishallinnon, ATK:n ja liikkeenjohdon jargonien hurjimmat fraasit. Ne olivat vaikuttavia esityksiä. Noissa asiayhteyksissä SOA on service-oriented architecture, mutta vanhaa perua minun aivoni avaavat sen helpommin muotoon start of authority. Toinen on aitaamissuunnitelma ja toinen seipääseen lyötävä naula.

Viestintäministeri Lindén esikuntineen keräsi kohtuullisesti kuulijoita. Eturivissä istui joukko karripäitä Piratpartiet-huppareineen. Odottivat kai sirkushuveja. Ministeri puhui lähinnä laajakaistahankkeesta ja oli valmistautunut aiheeseen hyvin. Jos kyseessä olisi ollut sähköalan perustutkinnon tietoliikennetekniikan alkeiden teoriatentti, olisin kernaasti antanut hyväksytyn arvosanan. Siitäkin huolimatta, että laajakaistan määritelmää haarukoitiin taas megahertsien sijasta megatavua sekunnissa -suurein ja että kantataajuustekniikat upotettiin sujuvasti laajakaistan sisään.

Hankkeen idea on karkeasti se, että kun Suomessa yksityiset operaattorit takaavat laajakaistamahdollisuuden noin 95 %:lle väestöstä, valtio takaa sen lopuille 5 %:lle. Tai ainakin melkein. Nimittäin valtion ja EU:n maaseutuohjelman rahoituksella rakennetaan syrjäseuduilla valokuituverkkoja niin, että yhteys tulee syrjäisimmänkin mökin asujalle vähintään kahden kilometrin päähän. Loppuosuuden maksaa käyttäjä itse. Saloseutujen kunnanjohtajat ja teleoperaattorien edustajat kyselivät itselleen oikeasti tärkeitä asioita, joten säästin ihmettelyni blogiin. Kuultuaan koillismaalaisten huolia ministeri ei vierittänyt vastuuta laajakaistahankkeen etenemisestä kunnille, kuten ministeriön äskeinen tiedote väittää. Ehkä tiedotteessa on kyse vain budjetinsorvauskuukauden tavanomaisesta valtion ja kuntien välisestä nokittelusta.

Onko tarkoitus, että Jussi kuokkii suohon kahden kilometrin ojan ja Otto muuraa kuituliitokset? Voiko Jussi ja kyläyhteisönsä hakea EU-maaseutuohjelmasta tai -rakennerahastosta tukea kaivurin vuokraamiseen? Vai nouseeko kuidun päähän automaattisesti kaupallisen operaattorin masto, joka tarjoaa Jussille luotettavuudeltaan ja laajuudeltaan vaihtelevaa langatonta kaistaa? Entä onko mitään mahdollisuutta hillitä valtion tiliviraston perillisen intoa kaataa syrjäseutujen puhelintolppia, ja hoitaa Jussin tilaajajohdon viimeiset kaksi kilometriä kuparikaapelin yläkaistoilla? Kalliosta käsin ei ehkä heti tule mieleen, että kahden kilometrin päässä viimeisestä kuitupaneelista on paitsi skypettelevien ja sähköpostittelevien mummojen mökkejä myös korkeaa teknologiaa käyttäviä, syötävää ja juotavaa tuottavia yrityksiä, joiden tuotantoprosesseja on viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu tasalaatuisen ja riittävän nopean tietoliikenneyhteyden varaan.

090909

Tällä viikolla vain eilinen ja sunnuntai taitavat jäädä junattomiksi päiviksi. Tänään ja huomenna IC ² 164 vie Helsinkiin, perjantaina odottanee Lahden keikka ja lauantaina syysretkeillään rautatieharrastusporukassa. Tähän junaan kannattaisi nousta kahvinjanoisena. Lähes poikkeuksetta kärrymyyjät osuvat kohdalle hetikohta Toijalasta lähdön jälkeen. Viime viikkoina olen tavannut jättää aamukahvin väliin, kun kokouksista sun muista tapaamisista koostuvan työpäivän aikana sitä on saanut riittämiin.

Tästä päivästä odotetaan vuoden viimeistä yli 20 celsiusasteen päivää. Tähän vuodenaikaan sellaisia tavataan kuulemma noin kerran kymmenessä vuodessa.

Vornedskab

Verovoudin mielestä omistusasunnossa asuminen on kuulemma tuloa, jota ainakin teoriassa voisi verottaa. Siihen mäntyyn yksinkertaisinkaan verokarhu tuskin päätään ihan heti iskee. Mutta pitkään keskusteltuihin asuntolainojen korkovähennysoikeuksiin halutaan kyllä puuttua, samoin asuntojen mahdollisiin myyntivoittoihin. En ole missään määrin asuntokaupan asiantuntija enkä aiheesta juurikaan edes kiinnostunut, mutta minusta tuntuu, että perusteita moiselle on etsitty nyt menneestä maailmasta. Jo yhteiskunnallisella oikeudenmukaisuudellakin olisi helppoa puolustaa ratkaisuja, joissa yksityisten omaisuuden arvon kasvattamiselta poistetaan yhteiskunnan tukia. Kuumien asuntomarkkinoiden ja kohoavien hintojen vallitessa muutama vuosi sitten ainakin kasvukeskuksissa omistusasunnolla varmasti olikin sijoituksenomainen luonne. Mutta vähitellen oltaneen kulkemassa taas siihen suuntaan, että asunto on iän ja käytön myötä luonnollisella tavalla kuluva ja arvoaan alentava hyödyke.

Vai haetaanko uusilla järjestelyillä jonkinlaista ideologispohjaista omistussuhteiden uusjakoa? Historiasta ei ehkä haluta muistaa kahta raskasta sotaa välittömästi seuranneiden omaisuuden omistuspohjan laajentamistoimien yhteiskuntaa vakauttanutta vaikutusta. Vuoden 1918 levottomuuksien jälkikaiut eivät ehkä olisivat vaimenneet niin nopeasti ilman torpparivapautusta ja 1940-luvun loppu olisi voinut olla kuohuvampi ilman siirtoväen ja rintamamiesperheiden asutustoimintaa. On ymmärrettävää, että yhteiskunnan epävakautta tavoittelevat poliittiset ryhmät pyrkivät vähentämään kiinteän omaisuuden omistajien joukkoa, mutta nyt verotusehdotukset tulevat erikoiselta suunnalta.

Lännentiellä

Sininen vaunu tarjosi mukavan kyydin aamu-usvaisten peltomaisemien läpi. Tuntui, että matka olisi vasta alkanut, kun tuomiokirkko tuli jo näkyviin. Ripeä kävely linja-autoasemalla, lippu Hajalan tienhaaraan – sekä lipunmyyjää että kuljettajaa piti muukalaisen hiukan auttaa sijainnin määrittämisessä - sieltä taas pieni kävelypyrähdys ja olin kokouspaikalla ensimmäisenä vieraana.

Linja-autoasemalla Satakunnan liikenteen kuljettaja virkapukuineen ja koppalakkeineen keräsi roskia laiturilta odotellessaan matkustajia. Vanhan ajan ammattiylpeyttä. Paikat pitää olla kunnossa.

Rutiinikokouksen jälkeen sain Heikiltä kyydin Paimion matkahuoltoon, ja takaisinpäin vei kaupunkibussi. En ryhtynyt juoksemaan päätepysäkiltä asemalle ja jättäydyin suosiolla tuntia myöhäisempään junaan. Sinivaunuinen sekin ja nyt pellot täynnä leikkuupuimureita. Urjalantien tasoristeyksen kohdalla jäi taas kaipaamaan sitä joihinkin ratakarttoihin piirrettyä yhteiskoulun pysäkkiä.

Omenoita säkkiin ja liikettä niveliin

Vanha omenapuu oli muutamassa päivässä pudottanut satoaan taas kahden jätesäkillisen verran. Niitä kerätessäni naapurin Jussi sattui sopivasti pihalle ja kysyin, kelpaisivatko omenat vielä valkohäntäkauriille. Vastaus oli myönteinen. Kuulemma juuri omenat ja porkkanat tekevät kauppansa erityisen hyvin. Takavuosina EU-direktiivi kielsi liian käyrien porkkanoiden myynnin, joten niitä päätyi kuorma-autolavoittain kauriiden pötseihin. Nykyään saa käyrääkin porkkanaa taas myydä ihmisille, joten omenoille on eläinkunnassa kysyntää. On kauriita joskus aprikooseillakin ruokittu, kuulin. Se oli siihen aikaan, kun muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla elintarviketehtaalla valmistettiin hilloja ja marmeladeja, ja raaka-aineesta jäi ylijäämää.

Illalla alkoi taiji-kausi työväenopiston salilla tehtaanpiippujen juurella. Viime kauden peruskurssilta ilahduttavan moni oli tullut jatkoryhmään, joka oli kutistunut melko pieneksi. On myönnettävä, että kesällä harjoittelu jäi olemattomaksi. Onneksi illan harjoituksissa Beijing-muotokin alkoi palautua mieleen ja jäseniin.

Huomenna pääsee aamujunalla Turkuun.

Syystalkoot

Kolmannentoista kautta luin kolumnin, jossa kerrottiin aivan kummallisista miehistä. Sellaisiin en onnekseni ole juuri törmännyt. Toisenlaisiin useinkin. Ei ole montakaan tuntia, kun pikkupoika löi päänsä veturin puskimeen. Itkuhan siinä tulee, kun ihmislapsen pää kohtaa teräsmöhkäleen. Kun isä oli tarkistanut, että mitään vakavampaa ei ollut sattunut, hän totesi pojalleen, että eihän tässä mitään hätää ole, kun ei puskimeen tullut naarmuakaan. Heti vaihtui itku nauruksi. Ehkäpä kolumnisti vain on sisäistänyt esikuvakseen mainitsemansa Michel de Montaignen kyseisen tutkielman alkusanat: "Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, en ikinä kunnialla selviydy tästä typerästä yrityksestä" (Edwin Hagforsin suomennos). Yksi epäonnistunut kolumni ei tietenkään vie arvoa siltä asialta, että aikanaan Montaigne kirjoitti isien ja lasten välisestä suhteesta viisaasti, 1500-luvun ihmiseksi sangen edistyksellisesti.

Veturitallin syystalkoot olivat aikaansaavat. Katkottiin pihalta turhia puita ja nurmikkoa, asennettiin sisälle valaistusta, voideltiin kääntölavan liikkuvia osia ja siirreltiin esineistöä. Veturimuseon näyttelyesineistön sijoittelusta on puuttunut oikeastaan kaikki museologinen järjestelmällisyys. Liikkuvan kaluston osalta asiaa rajoittaa veturien pituuden suhde käytettävissä olevien veturisijojen eli pilttuiden pituuksiin. Se on rajoite, joka estää optimaalisen sijoittelun isojen esineiden suhteen. Mutta pienesineistön osalta tilanne juontaa juurensa aikaan, kun museo oli uusi ja pienesineistöä vähän. Kaikelle löytyi hyvä paikka helposti. Sittemmin tilanne on jatkunut niin, että jokaiselle esineelle on löytynyt paikka edelleen sieltä, mihin se helpoimmin sopii. Samalla on menetetty järjestelmällisyys. Tätä älköön luettako niinkään moitteeksi kuin tapahtuneen kuvaukseksi; tapahtunutta olen itsekin ollut monesti toteuttamassa. Harrasteporukassa on viime aikoina tehty paljon esinesiirtoja jonkinlaisen asiallisen järjestyksen aikaansaamiseksi. Tänään vaihtoi paikkaa kaksi vanhaa kaappia esineistöineen – vanhojen työkalu- ym. kaappien käyttäminen läpinäkyvällä etulevyllä varustettuna näyttelyvitriineinä on ainakin minusta kustannustehokkuudessaan erinomainen toimintatapa miljöö huomioiden. Kyseessä kun ei ole arkeologinen tai taidekokoelma.

Museoveturiseuralla on viime aikoina ollut ilo saada toimintaan mukaan nuoria osaavia aktiiveita. Kiinnostusta ja asiantuntemusta on riittänyt mitä moninaisimmista käytännön töistä ratahallintokeskus- ja rautatievirastokontakteihin, ja moni asia on selvinnyt meille vähän vanhemmillekin harrastajille. Manulle, Petelle ja Simolle ja kumppaneille hatunnosto. Tänään nuorukaisten mielenkiinnon pääkohteena oli DV100 eli Move21-teollisuusveturi.

Lähdin veturitallilta kotisaunaan seitsemän aikoihin. Illan jo pimennyttyä tuli tekstiviesti: "Move21. It's alive." Vuonna 1948 syntyneen Valmet-Skandiaverkenin sata hevosta oli päästetty kirmaamaan 17 vuoden unien jälkeen. Ihailtavaa sitkeyttä veturinkorjaajilta.

Korjataan

Omenia

Kesäisten kelien ansiosta nurmikon kasvuvauhti ei ole vielä syksyistynyt. Loppukesäinen kymmenen päivän väli pätee edelleen. Eilen oli jo korkea aika tarttua leikkurin kahvaan. Mutta sitä ennen oli kerättävä omenasato maasta.

Viime syksynä museoveturiseuralaisten ex-puheenjohtajalleen lahjoittama Malus hyviengiensis voi hyvin, mutta ei ole vielä hedelmällisessä iässä. Vanha puu sen sijaan on tänä kesänä tehnyt hedelmää urakalla. Ihmekös se, kun kukinta-aikaan näytti tältä, eivätkä myrskyt ja tuholaiset ole kiusanneet. Kovin herkullisia syömäomenia ne eivät ole ja putoilevat tuulella herkästi maahan. Ratakaivurinkatsastuskeikaltaan palannut naapurin Jussi lupasi toimittaa hedelmät seutukunnan kauriskannan naposteltavaksi. Kaksi isoa jätesäkillistä korjattiin talteen, ja paljon lisää on vielä tulossa.

Sähköpostipalveluita

Jos MS Exchange Server 2007 -sähköpostikonttorin käyttämä varmenne – tuo nykyisen viestiliikenteen kirjesalaisuuden takaaja - vanhenee, se tietenkin pitää uudistaa. Jos toimitaan budjettiluokan Self signed -tyyppisillä eli tee-se-itse-varmenteilla asia hoidetaan Exchange-ohjelman komentokehotteessa New-ExchangeCertificate-käskyllä (esim. New-ExchangeCertificate -DomainName "omapalvelin.omadomain.ööö" -Services "SMTP,POP,IMAP,IIS"). Muussa tapauksessa kysymys on liikeneuvotteluluonteinen (joskin on todettava, että ainakaan Telia-Soneralla ei ole ollut kovin paljon annettavaa Exchange-varmenteita koskeviin lisätietopyyntöihin; eräskin siltä taholta luvattu yhteydenotto on edelleen tekemättä).

Entä jos varmenteen uudistamisenkin jälkeen sähköpostin käyttäjät ihmettelevät, kun yhteys sen paremmin MS Officen Outlookista, Seamonkeyn tai Thunderbirdin tyyppisestä POP-asiakasohjelmasta tai OWA-webmailista ei toimi? Yksi mahdollinen syy voi olla, että varmenteen vanheneminen on muitta mutkitta "umountannut" eli poistanut järjestelmän käytöstä Exchangen tietokannat. Tämä skenaario ei ehkä tulisi ensimmäisenä mieleen, ja sen kanssa jokunen tunti työmaallakin vietettiin ja säädettiin varmenteita yhä uudelleen ja uudelleen. Niiden kanssa jo ensimmäinen yritys olisi luultavasti toiminut, kun vika oli toisaalla.

Kiitos Kirsin löytämän ratkaisun, testattiin mitä Exchange sanoo kokeiltaessa hallintakonsolin Recipients-kohdassa jonkun ongelmia valitelleen käyttäjän postilaatikkoa tarjoamalla sille hiiren kakkosnapin kautta Manage full access permissions -komentoa. Tuloksena oli virheilmoitus, joka kertoi käyttäjää koskevan tietokannan olevan pois pelistä.

Sitten hätä ei ole enää pahan näköinen. Tietokannat "mountataan" eli liitetään takaisin järjestelmään yksinkertaisesti Exchangen hallintakonsolissa Server Configuration -kohdan asetuksessa Mailbox, jossa valitaan ongelmatietokanta, klikataan sitä hiiren kakkosnapilla ja valitaan komento Mount Database.

Vesihanoja

Äskettäin totesin suihkun hanan jäävän käytön jälkeen tiputtamaan. Se ei ole mukava asia: jostakin muistan lukeneeni, että tippuva hana voi aiheuttaa vuodessa monen kymmenen euron ylimääräisen vesilaskun, eikä veden muutenkaan kuulu tippua sisätiloissa.

Vesihanoissa ei taida tyyppikilpiä juuri olla, mutta huolto-oppaan (PDF-tiedosto, 3364 kB) tarjoamin tiedoin oli hyvä tunnistaa laite jo hieman varttuneemman sukupolven automaattihanaksi. Kun vika ja viallisen laitteen tyyppi on selvillä, oli käväisy LVI-liikkeessä nopea. Uusi käyttöventtiili kustansi 13 euroa ja oli varsin helppo vaihtaa kotityökaluin.

Monenlaisia LVI-kalusteita myyvät nykyään monenlaiset liikkeet. Saattavat olla ihan hyviä, mutta tuli vain mieleen, miten pitkään valmistuksen lopettamisen jälkeen mihinkin malliin saa varaosia. Ja miten hyvin huoltokäsikirjoja saa verkosta – tässäkin suhteessa Oraalle sopii nostaa hattua, kun niitä ei ole kätketty vain virallisille yhteistyökumppaneille tarkoitettujen extranetien holveihin.

Inhouse & outsourcing

Otsikon termit, hosting ja pilvipalvelut olivat päivän sanoja. Vaikka oltiin varsinaisista nörttipiireistä muutama askel liiketoiminnalliseen suuntaan, oli puhe fingelskaa. Tämän kaltaisissa tilaisuuksissa minua katsotaan pitkään, joskus hitaastikin, siinä vaiheessa, kun puhelimet on aika panna äänettömälle. Työpuhelimeni on perinteikäs Nokian 3310. Harmi, että 6250-halko aikanaan hajosi. Se olisi vielä näyttävämpi kommunikaattorien seurassa.

Nyt on kuulemma väestötietojärjestelmämme yksi liitännäisjärjestelmä, evankelis-luterilaisen kirkon tietojärjestelmä, siirtymässä keskitettyyn Active Directory -pohjaiseen ratkaisuun. Hankkeen lieveilmiöistä jo puolisoltani kuulinkin.

Korkeilla valtionhallinnon viroilla ja Microsoftin yhteiskuntasuhteiden johtajan pestillä on viime vuosina ollut mielenkiintoisia yhteyksiä. Näin on rumaa sanoa, mutta tänään minulle tuli - tietenkin aivan perustelematon - assosiaatio Raid-dekkarielokuvaan, jota katseltiin joskus museoveturiseuralaisten saunaillassa. Niinpä A-junan hampuusit alkoivat vaikuttaa arskoilta ja sundmaneilta (isänmaan vastaisia hankkeita hautoville todettakoon, että rautatieplutoonalle taannoin esitetty kutsu tulla veivaamaan mainitussa filmissä esiintynyttä isommanpuoleista rantapyssyä on tietääkseni edelleen voimassa, ja siihen tartutaan tarpeen vaatiessa).

Microsoftin yhteiskuntasuhteet Suomessa tuntuvat olevan hyvissä käsissä. Henkilö, joka sanoo, että vanha agraariyhteiskunta oli mitä suurimmassa määrin tietoyhteiskunta, ymmärtää asioita kunnioitettavan syvällisesti. Ja kun vielä lausuu isännän nimen kansanomaisesti "Mikrosoft" eikä, kuten viralliset kumppanit ja muut hangaroundit mielellään tekevät, "Maikrosoft".

Seminaari loppui ajoissa, mutta matka työmaalle vähän reilua tuntia varten ei houkuttanut DNA:n mokkulan ollessa junamatkustajan kannalta edelleen huono etätyöapuri. Päätin loukata kansalliskirjaston käyttösääntöjä ja mennä etätyöskentelemään sinne. Hain silmänlumeeksi pöydälleni vuoden 1948 valtiopäiväasiakirjaniteen: kirjaston vahtimestarit kun ovat vanhan hyvän ajan koulun talonmiehiä. Se on aivan oikein. Nytkin torilla ja Suurkirkon portailla metelöi haalareista päätellen opiskelijoiksi tunnistettava väkijoukko. Minulla oli takki, jonka selässä lukee näyttävästi Valkeakosken ammatti- ja aikuisopisto, ja soluttauduin joukkoon hetkeksi heiluttelemaan karvanoppia. Minulle ei kylläkään selvinnyt, valmisteltiinko siellä Vanhan valtauksen jatko-osaa vai peräti opiskelijavallankumousta. Ainakin siellä sovellettiin mies ja ääni -periaatetta ja kuuluvasti.

Helsingin rautatieasemalla laituriopasteet olivat pimeänä ja postitalon puolella seisoi Pasi-Sisu. Ei siellä sotainvalidien syyskeräystä raisumpaa toimintaa harjoitettu, mutta kaarttin miehet keräyslippaineen olivat ottaneet korttelin haltuunsa. Ei näkynyt sen enempää romanialaiskerjäläisiä kuin facebookkaajiakaan, vai mitä he nyt ovat.

Bisnesluokassa

Harvemmin pitää lähteä pääkaupunkiin IC² 160:llä, mutta jos Valimon seisakkeen vaiheilla pitää olla kahdeksaksi, on matkaan lähdettävä ennen kuutta. Lähdettiin naapurin kanssa pihasta samaan aikaan. Mainitsi tämän jokapäiväiseksi työmatkajunakseen ja kertoi palaavansa pikapuoliin vielä takaisinpäin, Lempäälään ratakaivuria katsastamaan.

Tähän aikaan asemalle lähdettäessä saisi pyörässä olla jo valo. Pihassa dynamo vielä toimi, mutta heti pyörätielle päästyä joutui ajamaan pimeällä pyörällä. Täytyy tutkia asia. Käyttöpyörä lamppuineen on hankittu siihen aikaan, kun oli vielä Valtionrautatiet ja Neuvostoliitto ja Tampereella tehtiin tai ainakin kasattiin polkupyöriä Joutsen-merkin alla.

Kaksikerrosvaunuissa matkustan mieluummin yläkerrassa, ja riittävän ajoissa automaatista ostettaessa paikan saa yleensä valita melko vapaasti. Nyt lippu osoitti vaunun nro 1 yläkertaan, mutta junan saapuessa asemalle totesin ikkunoissa Business-tekstit. Menin suosiolla kakkosvaunun tyhjään yläkertaan ja ihmettelin konduktöörille, miten kakkosluokan lippu ohjaisi Business-luokkaan. Vahvalla itämurteellaan konduktööri totesi, että lippu on oikein, koska tässä junassa bisnesluokkaa ei varsinaisesti ole. Mutta onpahan hiostavat keinonahkapenkit – asianmukaista henkistä valmennusta tulevalle Museorautatieyhdistyksen syysretkelle – ja pistorasia tietokoneen akun latausta varten. Tosin uudemman vaunukaluston kakkosluokankin osastoissa taitaa jo olla riittävästi pistorasioita.