Ubiikkiyhteiskunta

Työpäivä tuli vietettyä tällä kertaa yhdellä rautatieliikennepaikalla, joka ei ole nimetty kyseisen kunnan mukaan: Tikkurilassa. Jostain käsittämättömästä syystä kotipuolessa jopa julkisessa mediassa on näkynyt lapsuksia "Akaan rautatieasemasta". Vasta vuosi sitten ratahallintokeskuksen johtava virkamies totesi kyläaukiolla pitämässään julkisessa puheessa, miten mitään Akaa-nimistä rautatieliikennepaikkaa ei ole koskaan ollut eikä ole tulossakaan. Jos kelpaa isolle Vantaalle ja monilukuisille muille (mille kaikille, on muuten perinteisesti suosittu rautatietietovisa), sopii minusta kelvata zombie-Akaallekin.

Se nimipolitiikasta. Nimittely ei yleensä ole kovin merkittävä asia. Mutta kehityksen megatrendit ovat aamuisen kuuleman mukaan kasvaneet gigatrendeiksi. Koska on teratrendien vuoro? (Pst, trendikkäät trendinhaistelijat, siirtykää suoraan vähintään petatrendeihin - kuitenkin löydätte nörtit taas edeltänne, kun atk-massamuisteja jo myydään kuluttajillekin teraluokassa.)

Gigaluokkaan mahtuu niin hieno sana kuin ubiikkiyhteiskunta. Siinä on adverbi ja kaikkialla läsnäoleva yhteiskunta, kertoo Strengin latinan sanakirjan laitos vuodelta 1933. Maan mahtavien puhenainen kertoi, miten teknologia tuo yhteiskunnan jokaisen luo.

Kunnon pohjoisen eläjän tapaan Tommi on tavannut jo pitkään kirjoitella yhteisöllisyyttä kritisoivasti, mutta raskasta lienee viivytystaistelu sillä rintamalla. Teknologia kun ei yhteisöllisyyttä vähennä, vaan muuntaa sen uuteen muotoon tai lisää sitä. Perustelut tälle eivät ole orwellilaisia, ne konstit kun on osattu ja ahkerasti hyödynnetty ikiajat.

Ajatellaan helppouden vuoksi (Ignosce, Clio!) epähistoriallista kolmijakoa maatalous-, teollisuus- ja tietoyhteiskunnan kesken ja sitäkin - kuten tällä kohtaa ainoa mahdollisuus on - vain ns. länsimaisessa kulttuuripiirissä. Maatalousyhteiskunnassa (usein pakon sanelemana) itseohjautuvasti ja luovasti toimiva väki oli harvalukuisen eliitin, kuten kirkon ja kruunun vallankäyttäjien, yhteisöllisyyteen - milloin enemmän, milloin vähemmän itselleen vieraaseen - pakottamia, mutta pääsivät niin halutessaan useimmiten sen vaikutuspiiristä pois mennen yksinkertaisesti kotioloihinsa. Elannon ansaintalogiikka ei edellyttänyt välttämättä kuin uutteruutta. Teollinen yhteiskunta standardisoimis-, solidaarisuus- ja suunnitelmallisuuspäämääriensä - eikä vähiten maatalousaikaa kehittyneemmän teknologiansa - ansiosta nosti yhteisöllisyyskriteerin uudelle tasolle eli sille, jota Orwellkin tuon kehitysvaiheen renessanssiaikana kuvasi. Se sai hienot kehityksen kehykset ja toi uutteruusvaatimuksen rinnalle aikaisempaa tiukemman uskollisuus- eli solidaarisuusvaatimuksen. Tietoyhteiskunta on tuonut yhteisöllisyyden jälleen uusiin sfääreihin paitsi kanssakäymisen ja/tai sen kaipaamisen uusien menetelmien puolesta myös konkreettisessa elämässä erityisesti elannon ansaintalogiikan muutoksen vuoksi. Uutteruutta ja uskollisuutta vaativat maatalous ja teollisuuskin, mutta jälkimmäistä yleensä vain harvoihin suuntiin. Verkostoituva tietoyhteiskunta panee kumartelemaan yhä useammalle suunnalle, kun yhteyksiä eli miellyttämisvaatimuksia on yhä enemmän.

Nykyajan yksilöllisyyden harha perustuu nähdäkseni kahteen asiaan. Itsestäänselvyys on se, että yhteisöllisyydestä poikkeamista ei seuraa niin ankaria sanktioita kuin ennen. Henkipattouden sijaan on tullut eriasteinen syrjäyttäminen. Samalla kuitenkin on poikkeamaksi tulkittavan olemassaolemisen raja-arvo laskenut. Sanktioita - tänä päivänä siis syrjäyttämistä - jaellaan aikaisempaa avokätisemmin ja jopa kauniisiin kääreisiin tarjottuna. Nykyihminen absoluuttiselta kannalta ajattelee mieluusti elävänsä jonkun Fredrik Barbarossan keisarillista elämää, eikä siinä erehdy. Mutta ketä Fredrikin aikalaista hän suhteellisesti ottaen vastaa?

Toinen yksilöllisyyden harha perustuu teknologian toistaiseksi mahdollistamaan kuluttajuuteen. Emo, ergo sum tai sinnepäin. Poikkeamia ei ole tarpeen sanktioida elanto- tai elämismahdollisuuksien menettämisellä. Myös sanktioiduille eli syrjäytetyille voidaan tarjota kohtuullinen kulutustaso, ja muilla on siihen vielä suuremmat mahdollisuudet. Niin kauan kuin näin on, ei Fredrik-vertauksessa ole sen suurempaa ongelmaa kuin sellaiset uudelleenjakoon ym. politiikkaan perustuvat kysymykset, jotka historian lyhyen keston ilmiöissä näyttäytyvät toki merkittävinä, mutta pidemmän keston osalta ovat lähinnä ajanvietettä. Entä jos luonnonlait tai ihmisten omat aikaansaannokset tekevät suhteellisesta absoluuttista?

Omaksi ad-hoc-väittämäkseni gigatrendisenseiden myllytyksessä muodostui, että aidosti yksilöllisimpiä eli yhteisöllisyydestä vapaimpia oltaneen historian keskipitkien kehityskausien väleissä. Se aikakausi, jota kutsutaan valistuksen ajaksi, ja jonka ylväs nimi ilmeni aikanaan käytännön toiminnassa vain harvakseltaan mutta ilmeni kuitenkin, sijoittui maatalous- ja teollisuusyhteiskuntien välimaastoon. Teollisuusyhteiskunnan solidaarisuusvaatimukseen (nationalismiin ja muihin poliittisiin ismeihin) ulottuva aikakausi koki läntisemmässä Euroopassa ja pohjoisamerikkalaisissa kulttuurinsiirtomaissaan itseään seuranneen interregnumin 1900-luvun alkupuolen suursotien jälkeen, idemmässä jonkin verran myöhemmin. Aika on historiallisesti katsottuna vielä aivan liian läheinen, jotta se olisi mielekästä aggregoida jonkin "valistuksen" tyyppisen nimen alle.

Tietoyhteiskunnan aikanaan vaihtuessa seuraavaan vaiheeseen murtuu tietenkin tämän ajan teknologiaan eli verkostoitumiseen ja kommunikaation eri tapoihin perustuva yhteisöllisyys. Olisi aika hienoa, että silloinkaan yksilöllisyyden saaminen tai ottaminen ei olisi pakotettua esimerkiksi resurssien liiallisen niukkuuden vuoksi. Vai otetaanko tilapäisessä pseudo-yksilöllisyydessä liikaa förskottia?