Flora ja fauna

Valokuvatorstai-blogissa sanotaan se kukkasin.



Kukkanenhan se siinä, syyskesän sellainen, ja pingviini sen alla. Mutta kuka keksii homman nimen?

Quis, quid, ubi, quibus auxiliis, cur, quomodo, quando?

Jotkut paheksuvat asioiden tuotteistamista. Ollaan kaupallista tuotteistamista tukevista tekijänoikeus-, tuotesuoja- ja patenttikäytännöistä mitä mieltä hyvänsä, minusta tuotteistaminen sinänsä on ihailtava taito.

Meikäläisissä oloissa ainakin prosessiteollisuus käyttää ahkerasti yhdysvaltalaista 1950-luvulta periytyvää Kepner-Tregoena tunnettua ongelmanratkaisu- ja päätöksentekomenetelmää, jota Suomessa edustaa etäopetuksen edelläkävijänä tunnettu, jatkosodan aikana teollisuustuotannon rationalisointia propagoimaan perustettu Teollisuuden Työteholiitto eli tutummin Rastor. On olemassa monia muitakin vastaavia menetelmiä.

Vastaamalla kysymyksiin mikä (on poikkeama tai vika), missä (kohde sijaitsee, poikkeama kohteessa jne.), milloin (poikkeama havaittiin ensi kerran, sen jälkeen jne.) ja miten paljon (vikaa esiintyy kohteissa, kohteesta on viallista jne.) päästään yllättävän pitkälle esimerkiksi teknillisen järjestelmän poikkeamien syiden etsimisessä. Vuokaavioksikin jäykistyvien ja naiiveilta näyttävien mallien etuna on se, että niinsanotussa "asiantuntemuksessa" kyse on käytännössä useimmiten intuitiosta eli omien ennakkokäsitysten julkituomisesta.

Osa ongelmanratkaisumalleista ylikorostaa päättelyä tiedonhankinnan kustannuksella. Se lienee antiikin synnyttämää ja kristinopin läpilyömää perinnettä ajalta, jolloin henki ja ruumis erotettiin tiukasti toisistaan. Päättely yhdistyy henkeen ja jalouteen, tiedonhankinta taas on fyysistä työtä, guod licet servo.

Päättelyn oppimisen perinteet ja muodot ovat paljon laajemmat kuin tiedonhankinnan oppimisen. Niin lienee paljolti siksi, että päättelyä on helpompi oppia ja opettaa kuin tiedonhankintaa (joka puolestaan yhä redusoituu kirjaston- tai arkistonkäytön tai Internet-hakupalveluiden opiskelun kaltaisiin välineellisiin asioihin). Ensimmäinen syy on laadullinen: ihmisen "järki" on kurinalaisempi ja siten paremmin manipuloitavissa eli opetettavissa kuin havaintojärjestelmä. Toinen syy on määrällinen: meikäläisissä oloissa vasta viimeisen vuosisadan tai muutaman vuosikymmenen aikana toissijaista, havaintoihin perustumatonta tietoa, on tullut saataville siinä määrin, että sen hankkimisessa olisi erityistä opittavaa. Kuka, mitä, häh-tyyppiset järjestelmät lienevät oikeilla jäljillä ohjatessaan ongelmanratkaisua päättelystä tiedonhankinnan suuntaan.

Ehdotan jostakin tällaisesta liike- tai GPL-ideaa vaikkapa Tommille. Varsinkin jos siihen ryhtyisi ansaintatarkoituksessa, olisi kai Lordillakin vielä sen verran nostetta, että markkinoille voitaisiin lanseerata näyttävästi ikiroudan, jääkarhujen ja mammuttien maan ankarissa olosuhteissa kehitetty uusi päätöksentekomalli.

Tietokoneostoksilla

Laki julkisista hankinnoista määrää, että tarjouskilpailussa valituksi on tultava joko kokonaistaloudellisesti edullisin tai halvin tarjous. Kokonaistaloudellisuuden perusteella ei tietenkään hyllytetä "ATK laite tarjousta", jossa tarjotaan "työ asemia koulutus käyttöön", mutta jonkinlaisen kuvan sinänsä nimekkäästä laitetoimittajasta tuollainenkin paperi antaa.

Joskus tuttavat kysyvät mielipidettäni jonkin tietokonelaitteiston hinnasta. Joudun usein myöntämään, että en osaa muodostaa asiasta kunnollista käsitystä. "Koulutus käyttöön" viidenkymmenen tai sadan kappaleen erissä hankittavat laitteet ovat yksikköhinnaltaan erilaisia kuin kuluttajakaupassa, jonka hintatasoa en kovin aktiivisesti seuraa.

Kannatti silti illansuussa lähteä kaverin kaveriksi Hämeenlinnaan ja asettaa kyseenalaiseksi mielekkyys myydä Windows Vista -tarjouskannettavaa 512 megatavun työmuistilla. Tai toisaalta kaksiytimisellä suorittimella varustetun kannettavan tarjoaminen ykkösvaihtoehtona satunnaiseen yhdistystoiminnan pöytäkirjojen kirjoittamiseen ja sähköpostikäyttöön. Kuinka ollakaan, kauppias löysi varastostaan yhden kappaleen edullisempaa mallia mutta 1024 megatavun muistilla varustettuna ja samalla hinnalla kuin puolet vähämuistisempi. En ole hyvä tinkimään edes tuttavan puolesta, mutta tehokkainta tinkimistä näyttää olevankin se, kun ei puhuta niinkään vaihdon välineistä vaan itse tuotteesta.

Viikonloppu Turussa

Sekin ihme nähtiin, että IC-juna voi olla matkustajalle halvempi kuin pikajuna. Menoliput saatiin ratatöistä ja varsinkin Tl-Ur-välin nopeusrajoituksista johtuvalla kampanja-alennuksella, mutta tieto tästä ei ilmeisesti ollut tullut Turkuun saakka, kun paluuliput sinänsä mukavalla Esslingen-vaunun penkillä olivat menolippuja kalliimmat. Tampere-Turku-välillä matkustavien kannattanee silti kysyä ratatyökampanja-alennuksia kesäkauden aikana lippuja ostaessaan.

Turussa on aina mukava käydä. Kirkkopäivien ohjelmasta puolisoni ja minä emme ehtineet poimia montaa tapahtumaa - monet aiheet oli ymmärrettävistä syistä sijoitettu mahdollisimman lähelle virka-aikaa.

Tasavallan Presidentti puhui asiaa lauantai-iltapäivän kääntyessä illaksi. Laveasti toki, kuten virkaansa kuuluu. Mutta kuullessa näitä puheenvuoroja, joissa korostetaan uskonnon muuttumista ihmisen yksityisasiaksi, tuntuu joskus kuin samalla tarjottaisiin tilalle jotakin vähintään yhtä kertaluokkaa sitovampaa, vaativampaa, pakkoyhteisöllistävämpää.

Lauantain alkaessa vaihtua sunnuntaiksi joen pohjoisrannan teatteritalossa käsiteltiin kehollisuutta, seksuaalisuutta ja spiritualiteettia. On myönnettävä, että syksyllä ilmestyvän, tanssitaiteilijapariskunta Pahkinen & Hämäläisen Pyhä kauhu -nimisen esityksen maistiaiset sykähdyttivät. En tunne tanssitaidetta lainkaan, mutta ei retkikuntamme asiantuntevankaan jäsenen mielipide ollut erilainen. Hienoa katsoa, kun osaajat tekevät.

Stand-up-koomikkona toimi runoilija Tabermann. En ole häntä ennen livenä nähnyt, ja runoistaan minulle on tullut mieleen haparoiva Ovidiuksen jäljittelyyn ja modernisointiin perustuva Öyhönmäen yrjöpöydän tuolin kyttääminen. Mutta esiintyessään mies on mestari. Suhde omiin teksteihin on kohdallaan samoin kuin huumorikin. Ei ollenkaan niin totista kuin pelkästä tekstistä välittyy. Ehkä hän tietää olevansa kaukaisen ja syrjäisen Finnian oma Ovidius. Ei yhtään enempää tai vähempää kuin esikuvansa ja oman ympäristönsä konstellaatio. Edelleen, hienoa katsoa ja kuulla, kun osaaja tekee.

Niinsanottu teologinen osuus taas oli... no jaa. Mikäs siinä, jos papista (tai vastaavasta) on räväkkää sanoa "peenis" tai että yleisö kihertää, että nyt se sanoi "aanus". Tärkeitä asioita ja hyvä että puhutaan. Mutta pitääkö kaikesta tehdä riittejä? Tai pitääkö kaikki sukupuolistaa? Meneehän sekin, mutta hitto soikoon niiden qigong-halpakopioiden kanssa. Emme tietenkään osallistuneet.

Musiikkitarjonnasta vastasi kirkkoherroista koostuva Viis papeista aka Sex pastors. Eivät ehkä olleet ehtineet harjoitella kovin paljon, mutta ei haitannut kuulijaa.

Muutakin kuin kirkollista mahtui lauantaihin. Tämänkertaisen Turku-biennaalin teema "Hetkessä" oli tuonut esille lähinnä pop-taidetta eri muodoissaan. Elävä kuva oli monen suosima ilmaisuväline. Voittajakin, Hannu Karjalainen "Woman with Dark Hair" -teoksellaan, käytti tätä muotoa. Hiustenkuivaaja- tai hiustenhoitoainemainoksen mieleen tuova muotokuvamuunnelma ei minun silmääni näyttänyt kovin erikoiselta, mutta oli aivan asiallista tilataidetta suuritehoisen dataprojektorin tuulettimen äänen vuoksi.

Alakerran Aboa vetuksessa muisteltiin Agricolaa. Uusien sanojen suomennosten keräykseen tarjosin mobiilin vastineeksi kulkiota. Se tosin ei ole kovin agricolamainen - paremminkin 1800-luvun lopun suomennosperinnettä edustava - ja varmasti jo aikaa siten keksitty. Jokunen vuosi sitten Yleisradion järjestämässä suurin suomalainen -äänestyksessä kannatin Agricolaa. Hän oli mielestäni ainoa, joka loppukilpailussa olleista vastasi kisan nimeä. Mannerheimit, Kekkoset ja muut olivat epäilemättä tärkeitä omina hetkinään, mutta heidän suuruutensa vasta vuosisadat ratkaisevat.

Kaljalla käytiin Skodassa. Etupenkillä polttivat tupakkia, joten takapenkeille. Eerikinkatua lipui harvakseltaan mutta säännöllisesti poliisiautoja. Varmaankin katsomassa, että paikan asiakkaat eivät syyllistyisi rattijuoppouteen.

Helluntaipyhän messu tuomiokirkossa oli samalla Agricolan 500-vuotisjuhlamessu. Liturgia toteutettiin vuoden 1549 kaavalla ja senaikaisella kirjakielellä. Melkein kuin paikallisella murteella olisivat toimittaneet ;-)

Messuun liittyen, sateenkaari-vastaava pidettiin myöhään lauantai-iltana Henrikinkirkossa. Valitettavan kaukana keskustasta ainakin muualta tulleita ajatellen. Tässä mielessä taidetaan olla vielä länsinaapuria jäljessä. Siellä näitä järjestettiin ainakin jo viime vuosikymmenen alkupuolella, ellei aiemminkin, pääkaupungin tuomiokirkossa. Turku vaikuttaisi scenessä sisällä olemattoman silmiin suvaitsevaisimpiin kuuluvilta kaupungeiltamme. Ihan äkkiä on vaikea kuvitella, että Helsingin tai Tampereen kaltaisissa paikoissa vastaavia saataisiin aikaan valtakunnallisten kirkkopäivien yhteydessä ainakaan ilman voimakkaita vihanilmauksia eli puolin ja toisin tapahtuvaa vastakulttuurijulistautumista.

Kotona ehti vielä leikkaamaan ruohon. Yhtenä iltana menneellä viikolla kemiralaista kylväessäni naapurin Jussi kävi sanomassa, että tuota ei ehkä kannattaisi tehdä tai ruoho kasvaa liian kovaa vauhtia. Saa se mielellään kasvaakin, ainakin sammalta nopeammin, mutta nyt täkäläinen viidakkoilmasto taitaa kasvua vasta innostaa.

Peilikuva

Löysin vasta äsken alkukuussa kirjoitetun hauskan peilikuvan. Kiitokset!

Nelisen vuotta sitten, kun olin aloittelemassa blogiuraani, jotkut silloin tunnetut kirjoittajat hauskuttivat yleisöä kirjoittamalla parodioita toistensa teksteistä. Joku "Matti merellä" meni jo mauttomuuksiin, "Kublakhan" kolkutteli rajoja, mutta oli myös näitä ilmeisen hyväntahtoisen hauskoja.

"Tietoisuuden vapautuksen" kirjoitus oli minusta osuva, joskin Blogistanin raittiusihmisiä pitää valitettavasti etsiä muualta. Olen varmaankin kirjoittanut joitakin kaljapullonvihakirjoituksia, mutta luulen, että ne ovat usein liittyneet tapauksiin, joissa joku (tapahtuneen jälkeen yleensä entinen) hangaround-tyyppi on ihmetellyt tai jopa kritisoinut veturitallin iltamehupainotteista saunajuomavalikoimaa.

Ja toki me torpan kauniimman ihmisasukkaan kanssa joskus jossain käymme. Muutaman tunnin päästä vie IC-juna Turun kirkkopäiville :-) (Enkä muuten ole koskaan korjannut enkä vaihtanut solenoidia mihinkään laitteeseen.)

Ubiikkiyhteiskunta

Työpäivä tuli vietettyä tällä kertaa yhdellä rautatieliikennepaikalla, joka ei ole nimetty kyseisen kunnan mukaan: Tikkurilassa. Jostain käsittämättömästä syystä kotipuolessa jopa julkisessa mediassa on näkynyt lapsuksia "Akaan rautatieasemasta". Vasta vuosi sitten ratahallintokeskuksen johtava virkamies totesi kyläaukiolla pitämässään julkisessa puheessa, miten mitään Akaa-nimistä rautatieliikennepaikkaa ei ole koskaan ollut eikä ole tulossakaan. Jos kelpaa isolle Vantaalle ja monilukuisille muille (mille kaikille, on muuten perinteisesti suosittu rautatietietovisa), sopii minusta kelvata zombie-Akaallekin.

Se nimipolitiikasta. Nimittely ei yleensä ole kovin merkittävä asia. Mutta kehityksen megatrendit ovat aamuisen kuuleman mukaan kasvaneet gigatrendeiksi. Koska on teratrendien vuoro? (Pst, trendikkäät trendinhaistelijat, siirtykää suoraan vähintään petatrendeihin - kuitenkin löydätte nörtit taas edeltänne, kun atk-massamuisteja jo myydään kuluttajillekin teraluokassa.)

Gigaluokkaan mahtuu niin hieno sana kuin ubiikkiyhteiskunta. Siinä on adverbi ja kaikkialla läsnäoleva yhteiskunta, kertoo Strengin latinan sanakirjan laitos vuodelta 1933. Maan mahtavien puhenainen kertoi, miten teknologia tuo yhteiskunnan jokaisen luo.

Kunnon pohjoisen eläjän tapaan Tommi on tavannut jo pitkään kirjoitella yhteisöllisyyttä kritisoivasti, mutta raskasta lienee viivytystaistelu sillä rintamalla. Teknologia kun ei yhteisöllisyyttä vähennä, vaan muuntaa sen uuteen muotoon tai lisää sitä. Perustelut tälle eivät ole orwellilaisia, ne konstit kun on osattu ja ahkerasti hyödynnetty ikiajat.

Ajatellaan helppouden vuoksi (Ignosce, Clio!) epähistoriallista kolmijakoa maatalous-, teollisuus- ja tietoyhteiskunnan kesken ja sitäkin - kuten tällä kohtaa ainoa mahdollisuus on - vain ns. länsimaisessa kulttuuripiirissä. Maatalousyhteiskunnassa (usein pakon sanelemana) itseohjautuvasti ja luovasti toimiva väki oli harvalukuisen eliitin, kuten kirkon ja kruunun vallankäyttäjien, yhteisöllisyyteen - milloin enemmän, milloin vähemmän itselleen vieraaseen - pakottamia, mutta pääsivät niin halutessaan useimmiten sen vaikutuspiiristä pois mennen yksinkertaisesti kotioloihinsa. Elannon ansaintalogiikka ei edellyttänyt välttämättä kuin uutteruutta. Teollinen yhteiskunta standardisoimis-, solidaarisuus- ja suunnitelmallisuuspäämääriensä - eikä vähiten maatalousaikaa kehittyneemmän teknologiansa - ansiosta nosti yhteisöllisyyskriteerin uudelle tasolle eli sille, jota Orwellkin tuon kehitysvaiheen renessanssiaikana kuvasi. Se sai hienot kehityksen kehykset ja toi uutteruusvaatimuksen rinnalle aikaisempaa tiukemman uskollisuus- eli solidaarisuusvaatimuksen. Tietoyhteiskunta on tuonut yhteisöllisyyden jälleen uusiin sfääreihin paitsi kanssakäymisen ja/tai sen kaipaamisen uusien menetelmien puolesta myös konkreettisessa elämässä erityisesti elannon ansaintalogiikan muutoksen vuoksi. Uutteruutta ja uskollisuutta vaativat maatalous ja teollisuuskin, mutta jälkimmäistä yleensä vain harvoihin suuntiin. Verkostoituva tietoyhteiskunta panee kumartelemaan yhä useammalle suunnalle, kun yhteyksiä eli miellyttämisvaatimuksia on yhä enemmän.

Nykyajan yksilöllisyyden harha perustuu nähdäkseni kahteen asiaan. Itsestäänselvyys on se, että yhteisöllisyydestä poikkeamista ei seuraa niin ankaria sanktioita kuin ennen. Henkipattouden sijaan on tullut eriasteinen syrjäyttäminen. Samalla kuitenkin on poikkeamaksi tulkittavan olemassaolemisen raja-arvo laskenut. Sanktioita - tänä päivänä siis syrjäyttämistä - jaellaan aikaisempaa avokätisemmin ja jopa kauniisiin kääreisiin tarjottuna. Nykyihminen absoluuttiselta kannalta ajattelee mieluusti elävänsä jonkun Fredrik Barbarossan keisarillista elämää, eikä siinä erehdy. Mutta ketä Fredrikin aikalaista hän suhteellisesti ottaen vastaa?

Toinen yksilöllisyyden harha perustuu teknologian toistaiseksi mahdollistamaan kuluttajuuteen. Emo, ergo sum tai sinnepäin. Poikkeamia ei ole tarpeen sanktioida elanto- tai elämismahdollisuuksien menettämisellä. Myös sanktioiduille eli syrjäytetyille voidaan tarjota kohtuullinen kulutustaso, ja muilla on siihen vielä suuremmat mahdollisuudet. Niin kauan kuin näin on, ei Fredrik-vertauksessa ole sen suurempaa ongelmaa kuin sellaiset uudelleenjakoon ym. politiikkaan perustuvat kysymykset, jotka historian lyhyen keston ilmiöissä näyttäytyvät toki merkittävinä, mutta pidemmän keston osalta ovat lähinnä ajanvietettä. Entä jos luonnonlait tai ihmisten omat aikaansaannokset tekevät suhteellisesta absoluuttista?

Omaksi ad-hoc-väittämäkseni gigatrendisenseiden myllytyksessä muodostui, että aidosti yksilöllisimpiä eli yhteisöllisyydestä vapaimpia oltaneen historian keskipitkien kehityskausien väleissä. Se aikakausi, jota kutsutaan valistuksen ajaksi, ja jonka ylväs nimi ilmeni aikanaan käytännön toiminnassa vain harvakseltaan mutta ilmeni kuitenkin, sijoittui maatalous- ja teollisuusyhteiskuntien välimaastoon. Teollisuusyhteiskunnan solidaarisuusvaatimukseen (nationalismiin ja muihin poliittisiin ismeihin) ulottuva aikakausi koki läntisemmässä Euroopassa ja pohjoisamerikkalaisissa kulttuurinsiirtomaissaan itseään seuranneen interregnumin 1900-luvun alkupuolen suursotien jälkeen, idemmässä jonkin verran myöhemmin. Aika on historiallisesti katsottuna vielä aivan liian läheinen, jotta se olisi mielekästä aggregoida jonkin "valistuksen" tyyppisen nimen alle.

Tietoyhteiskunnan aikanaan vaihtuessa seuraavaan vaiheeseen murtuu tietenkin tämän ajan teknologiaan eli verkostoitumiseen ja kommunikaation eri tapoihin perustuva yhteisöllisyys. Olisi aika hienoa, että silloinkaan yksilöllisyyden saaminen tai ottaminen ei olisi pakotettua esimerkiksi resurssien liiallisen niukkuuden vuoksi. Vai otetaanko tilapäisessä pseudo-yksilöllisyydessä liikaa förskottia?

Kevään viimeinen tentti?

Kovin suuri ei ollut se väkimäärä, joka kansoitti Tampereen yliopiston päärakennuksen alakerran isoa Dx-luentosalia avoimen yliopiston kevään viimeisenä yleisenä tentti-iltana. Osallistuin kunnallisoikeuden perusteiden kakkososaan kirjallisuuden käsittäessä kuntalain kommentaarin (kahdesta vaihtoehdosta sain käsiini Heurun vuoden 2001 teoksen; Harjulan ja Prättälän tunnetumpaa ja tuoreempaa oli vaikea löytää kirjastoista), kunnallisen demokratian kehittämishankkeen väliraportin (PDF-tiedosto, 656 kB) ja tietenkin lakitekstiä perustuslaista kuntalain ja kuntien valtionosuuslain kautta kuntajakolakiin.

Lukeminen jäi taas viime tippaan. Tosin eivät kysymyksetkään aivan hurjia olleet. Puolisoni tarjosi eilen tärpiksi toimielimen otto-oikeutta ja oikeaan hänen arvauksensa osui. Vapaamuotoisesti sanottuna tällaisia kysyttiin:

1. Kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien ongelmat ja kehitystarpeet kuntademokratian kehittämishankkeen perusteella


2. Kunnan tilintarkastajien tehtävät, kelpoisuus- ja pätevyysvaatimukset ja yleiskuvaus kunnan tilintarkastusprosessista


3. Toimielinten ja viranhaltijoiden otto-oikeuden tarkoitus, soveltaminen, rajoitukset ja oikeusvaikutukset.

Kysymykset olivat sellaisia, että hyväksyttävän vastauksen niihin pystyisi varmasti - tai ainakin pitäisi pystyä - sanailemaan kuka tahansa yhden tai useamman valtuustokauden istunut kunnanvaltuutettu tai varavaltuutettu, vaikka ei olisi mainittuja kirjoja avannutkaan.

Luku-urakan jälkeen jouduin toteamaan ties miten monennen kerran, että en ole haka siinä lajissa. Joskus kauan sitten harkitsin hetken hakemista Helsinkiin oikeustiedettä opiskelemaan. Tilasin hakupaperit, mutta pääsykokeisiin en osallistunut. En enää muista, mikä oli ratkaisuni varsinainen peruste, mutta yleinen innostumattomuus moista monivuotista lukurupeamaa oli varmasti tärkeällä sijalla. Voihan tuota lueskella näin "harrastepohjallakin".

Asematunnelissa kaksi tyttöä lauloi suomalaisia iskelmiä. Minun korviini lauloivat ihan hyvin, paremmin kuin monet levylle laulavat. Toinen säesti kitaralla. Noitalinna huraan "Pikkuveli" oli ainakin tapetilla.

Kotiasemalla olisi kamera saanut olla matkassa. Kolme työn patinoimaa Dv12:ta veti pääosin Za-, Zan-v- ja vastaavista pöntöistä koostuvaa T 3005:ttä.

Adeste fideles et ridentes

Olen enemmän tai vähemmän onnistuneesti etsinyt sijaistoimintoja kunnallisoikeuden tenttiin lukemiselle. Eilisiltana kotipihan ruoho näytti kaipaavan - ja objektiivisesti kaipasikin - ruohonleikkuria. Vasta leikkurin käyntiin nykäistyäni muistin, että bensiiniä ei kanisterissa enää ole. Mutta tuoreilla öljyillä ja siivotulla sytytystulpalla ja ilmanpuhdistimella käyvä malmölais-milwaukeelainen ryysti niin säästeliäästi, että viime kesältä jäänyt puoli tankillista riitti pihan parturointiin.

Tämän aamun shoppailumatka suuntautui maatalousliikkeeseen, mistä auton perään tuli kaksi säkkiä kemiralaista ja isompi pussillinen nurmensiementä. Ne tosin saavat odottaa vielä muutaman päivän. Sateita odotellaan. Iltapäivällä lähdimme käymään kuntosalilla. On myönnettävä, että toissapäiväinen pyöräily painoi vielä alaraajoissa. Ja rauta painoi liikaa. Tuli, ei pelkästään lämmin, vaan kuuma.

Pari tuntia veturitallillakin. Lääninrajan tuolla puolen vietetyillä Pienoisjunatreffeillä oli kolmimiehinen edustus Tl:n määräasemakilvin. Samaiset kädet täyttivät illan mittaan viimekesäisten akvarellimaisten 1870-luvun rautatiekarttojen jäljiltä vapautuneet vitriinit tamperelaisen veturiteollisuuden historialla. Kiitos, Esko, Ilkka, Jani ja Jukka.

No, on tässä yritetty lukeakin. Kuntalain kommentaarista mieleen jää sen kaltaisia kuriositeetteja, että juridisesti katsottuna maamme ensimmäiset kauppalat olivat Ikaalinen ja Iisalmi.

Tour de Sääksmäki 2007

Helatorstain ohjelmaan kuului rovastikunnan pyöräily. Osallistumismaksuilla kerätään rahaa kehitysaputyöhän. Seitsemän kirkkoa (Kylmäkoski, Metsäkansa, Sääksmäki, Toijala, Urjala, Valkeakoski, Viiala) käsitti enää kolme seurakuntaa (Akaa, Sääksmäki, Urjala). Pyörän mittari näytti matkan pituudeksi noin 95 kilometriä.

Lähdin polkemaan aamuseitsemältä, Oy VR-Rata Ab:n lopetellessa töitään, kohti Urjalaa huomatakseni jälleen kerran, että kylmäkäynnistyminen on hidasta. 26 kilometrin matka kotipihasta Urjalan kirkolle meni ruumiin heräämiseen.

Mehu oli erityisen hyvää Metsäkansassa. Hapanta ennemmin kuin makeaa. Tosin arvelen, että enemmistö pyörän selkään hypänneistä arvostaa makeampaa.

Mutta Kylmäkoski oli koko reitin paras paikka, koska siellä sain paitsi mehua myös suukon.

Tuuli lienee ollut heikkoa koko päivän, mutta vastaiselta se tuntui aina paitsi ollessaan myötäinen. Se taitaa olla pyöräilijän luonnonlaki.

Merkkivalojen tuike

Valokuvatorstai-blogissa on tuotu kaunissanaisen Charles Baudelairen tekstiä kuviksi.



Taidekriitikkona Baudelaire (1821-1867) suosi realismia. Sitä realismia, jossa sai ja pitikin olla tuoksu ja maku, kunhan ne mahtuivat määrämittoihin. Riittävätkö 1990-2000-lukujen ajojohdintolpat rajaamaan hiilen palamisesta syntyvän 1940-luvun tuoksun Baudelairelle mieleiseksi? Joka tapauksessa lähtemisen ja saapumisen paikat olivat jo hänen aikanaan muuallakin kuin satamissa.

Aamu kiskoliikenteen parissa

Jos olisi aamun isoin herätyskello -kisa, luulisin olevani siinä vahvoilla. Sepelinpuhdistuskone Tsp 891 aloitti kotitorpan nurkalla juuri sopivasti klo 4.45, muutamaa minuuttia ennen tavanomaisen herätyskellon soittoa. Laitoin kahvin tippumaan, höyläsin naaman ja lähdin pienelle aamukävelylle radan varteen. "Pesukoneen" (lainausmerkit, koska puhdistuksessa kyse on lähinnä liian hienojakoisen sepelin pois seulomisesta) perässä tuli kokonainen topparoikka - viisi omin konein kulkevaa ja kelpo junallinen BMo-sepelivaunuja - Ttk1 nro 823 -raiteentukemiskoneen johdolla. Näitä tuli kuvattua jo lauantaina ratapihalla, mutta jos muistikortille jotain julkaisukelpoista tallentui, laitan kuvia näkyviin jonnekin paremmalla ajalla. Pilvipoutainen aamu oli sen verran hämärä, että heikkovalovoimaisella pokkarilla otettujen kuvien valaistus vaatinee hiukan Gimp-ohjelman apua.

Pesukone jatkoi verkkaista mutta äänekästä kulkuaan kohti länttä, ja muu topparoikka peruutti asemalle. Siellä ne seisoivat komeassa jonossa ykköslaiturilla, kun itse polkaisin Helsingin junaa odottelemaan. Näin paljon ihmisiä kotikylän asemalaitureilla ei juhlatapahtumien ulkopuolella liene kerralla nähty aikoihin. Ratayhtiön väkeä oli enemmän kuin matkustajia.

IC² nro 164 on maanantaiaamuiseen tapaan tupaten täysi. Hämeenlinnasta nousseet kaipailivat työmatkalaisten kiintiöpaikkoja. Niitä pitäisi olla tässä junassa peräti kaksi vaunullista eli 226 penkkiä, mutta taisivat jo nekin olla täynnä.

Ehkä nyt olisi aika unohtaa rautatiet illan museohoitokunnan kokoukseen saakka ja ryhtyä tarkastelemaan päivän ansiotyöepistolaa koulutuksen viranomaistoiminnan ja atk:n puitteissa. Mutta kun nuo ratatyökoneet ovat niin mielenkiintoisia. Riihimäellä näyttää seisovan Tte-huoltovaunu. Ehdinköhän kuvaamaan?

(Edit: Pari kuvaa aamulla napattua kuvaa näytillä: sepelinpuhdistuskone ja koko topparoikka. Riihimäen Tte:tä en sitten ehtinyt kuvata.)

Keltainen toukokuu

Päiväohjelmassa kevään toiset talkoot veturitallilla. Aamupäivällä pystytimme Suomen Rautatiemuseolta lainatun Naisia rautatien palveluksessa -kesänäyttelyn. Rautatielaitos, samoin kuin postilaitos, oli aikansa edelläkävijöitä, mitä sukupuolten väliseen tasa-arvoon työelämässä tuli.

Näyttelytaulut olivat nopeasti paikallaan, ja loppupäivä kului erilaisissa ylläpitotoimissa. Piakkoin purettavasta rataosaston vanhasta paja- ja varastorakennuksesta noudimme talteen muutamia vanhoja työkaluja. Ja yhden jarrukengän, jonka tosin palautimme hetikohta hyötykäyttöön nykyiselle Rto:lle - he kun olivat tuoneet Uad-sepelivaunun kohtuullisen kaltevalle tallitielle jättäen sen seisomaan pelkän käsijarrun varaan.



Ratapihalle on tuotu kelpo kokoelma ratatyökoneita Tl-Tku-radan perusparannustyömaan töihin. Löytyy ratakuorma-autoa, sepelinpuhdistuskonetta, sepeliauraa, tukikerroksen tiivistyskonetta, raiteentukemiskonetta, aggregaattivaunua. Hyvä tovi vierähti niitä kuvaillessa. Ratatyökoneissa ainakin minua viehättää niiden esillä oleva mekaniikka. Toisin kuin nykyaikaiset sähköveturit tai moottorivaunut, käsittävät ratatyökoneet monia ulospäin näkyviä liikkuvia osia. Niissä on samaa konkretiaa kuin höyryvetureissa. Ja keltainen on veikeä väri.

Loppukevennykseksi hiukan sisäpiirihuumoria.

Vanhan työkuntavaunun ollessa näköpiirissä:
- Onkohan tuo BT ollut ennen ykkös- vai kakkosluokan vaunu?
- Ei kai.

Tietovisa:
Mikä seuraavista ei ole "Lättähatun" liitevaunu: Eiab, EFiab, Geoab, FPoab, Hiab, Noab vai PFoab?

(Edit: Kuvalinkkejä lisätty 13.5.2007.)

Oppineisuuden osoittaminen

Viime viikonlopun seurakuntavaalien johdosta saan kiittää kaikkia neljää äänestäjääni. Kiitos te kaikki. Ei siis ollut minun heiniäni se luottamustoimisarka. Kirjoittamistauko ei ole johtunut pelkästään tuosta järkytyksestä, vaan puuhista, joita työmaa on tarjonnut tietokoneasentajan ammattitutkinnon näyttöjen parissa. Toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa aikuiset ovat suorittaneet tutkintonsa näyttöinä - ammattialaan liittyvien ja arvioitavien käytännön työtehtävien suorittamisella - jo toista vuosikymmentä. Nuorisopuoli tulee kovaa vauhtia perässä.

Lähiverkkotekniikan tutkinnonosan näyttötehtävä - eli tutkintotehtävä, kuten uudelleen muotiin tullut termi kuuluu - oli suunnilleen seuraava:

Asiakas tarvitsee Ethernet-verkon erikseen sekä henkilökunnalleen että asiakkailleen. Hänellä on seuraavat kriteerit verkkoa varten:

• asiakas- ja henkilökuntaverkko on erotettava toisistaan


• molemmista verkoista on päästävä Internetiin


• asiakasverkkoon on voitava liittyä myös suojatun langattoman verkon kautta


• molempiin verkkoihin kaapeloidaan työpisterasiat.

Tehtävänanto ei ole sanatarkka, mutta tuon monisanaisempi se ei juuri ollut. Ei tietokoneasentajan sovi odottaakaan kovin yksityiskohtaista tehtäväkuvausta, sillä kukapa sen hänelle osaisi kertoa. Työn tilaaja tietää parhaimmillaankin vain sen, miten hän haluaa jonkin suurinpiirtein toimivan.

Pelivälineinä oli kytkimiä ja langattomia tukiasemia, paljon kaapelia ja pikkutavaraa ja työkaluina perustyöasema konfigurointeihin, kaapelointityökalut ja mittalaitteet. Kaapelointityö on alati kehittyvistä työkaluistaan huolimatta edelleen sorminäppäryyttä vaativaa käsityötä. Aika harva haluaa käyttää uhkeiden CAT-6-kaapeleidenkaan kanssa "porkkanan" sijasta "pistoolia", niin tässäkin näytössä. Ei-käsityöosastolla pääosassa olivat tietenkin Lanin veljekset V ja W. Puuhaa riitti paitsi meille valmistelijoille, erityisesti töiden suorittajille ja arvioijille. Kelpo tuloksia saavutettiin.

Itsekin olen koulun testipenkillä ollut. Kunnallisoikeuden perusteet I -opintojakson tentti pidettiin tänä iltana. Kunnallisoikeuden perusteet -kirjan (Heuru-Mennola-Ryynänen) kanssa nukahdin sohvalle ainakin kolmena edellisenä iltana. Kirjan ohella tentittiin asiaa käsitellyt luentosarja. Kakkososankin olisi voinut suorittaa samalla, mutta huonona lukumiehenä päätin hajauttaa tentit (mistä tuli mieleeni lukiokoulutuksen saralla hiljattain todettu asia, että ylioppilaskirjoitusten hajauttamisen korrelaatio tutkintomenestyksen kanssa on voimakkaan negatiivinen).

Kysymyksiä oli neljä (sanamuotoa ei ole tarkka, kun tulin palauttaneeksi kysymyspaperin):

1. yleinen ja erityinen vaalikelpoisuus, vaalikelpoisuuden ja esteellisyyden erot ja vaalikelpoisuus kunnanvaltuustoon


2. tasa-arvolain mukainen kiintiöperiaate ja sen soveltaminen kunnallisten toimielinten valitsemisessa


3. kunnan yleiset ja erityiset velvoitteet perusoikeuksien toteuttamisessa sekä kuntalaisen subjektiiviset oikeudet


4. Kuntalaisen eri roolit kunnan toiminnan ja lainsäädännön näkökulmasta Heurun et al:n teoksen mukaan.

Tällaiset kai ovat tyypillisiä hallintotieteellisiä tenttikysymyksiä. Vaan eipä voinut olla tulematta mieleen, kumman osaamista mitattiin testattavana olevan asian kannalta luotettavammin, tietokoneasentajakokelaiden vai kunnallisoikeuden opiskelijain? Kallistun ensinmainittuun. Heidän piti soveltaa osaamistaan ja tietämystään ja toteuttaa konkreettinen omaan alaansa liittyvä työ, meidän vain tulostaa aivoistamme sitä, mitä sinne olimme syöttäneet. Olisi ollut aivan eri asia, jos meidänkin olisi pitänyt laatia sisällöllisesti ja muodollisesti oikeita kunnan hallintoon liittyviä asiakirjoja.

En pidä kirjallisia kokeita kovinkaan luotettavina osaamisen osoittajina sellaisten alojen ulkopuolella, joiden ydinosaamista kirjallisten tuotosten laatiminen ei ole. Sellaisissa ammateissa, missä ydinosaamista on esseen kirjoittaminen tai monivalintatehtävien ratkominen, voidaan onnistuneesti soveltaa koulumaailman ikivanhoja koemuotoja, mutta paljonko tuollaisia ammatteja onkaan?

Edelliseen liittyy se, että pelkällä koulutodistuksella, oli se saatu mistä oppilaitoksesta hyvänsä, on yhä vähemmän itseisarvoa. Kysymys kun on osaamisesta, ei siitä mitä on opiskellut. Ne ovat kaksi eri asiaa, ja suuri haaste koulumaailmalle kaikilla asteilla on kyetä osoittamaan, että tarjolla oleva koulutus tuottaa osaamista. Jättäytyminen esseiden ja monivalintatehtävien maailmaan on jäämistä menneisyyteen.

En tässä yhteydessä malta olla nostamatta esiin Tampereen yliopiston Aikalainen-lehden viimeisintä Akateemikot amikseen -aiheista pääkirjoitusta, jossa kasvatustieteen professori A. Heikkinen pyrki kai sarkasmia kilpenään käyttäen kauhistelemaan sitä, miten toisen asteen ammatillinen koulutus on rohjennut ryhtyä tarjoamaan koulutusta yliopistomaailman toimijoille. Kyseessä oli viime aikoina melko suuren suosion saanut JET eli johtamisen erikoisammattitutkinto, josta joku tutkinnonjärjestäjä on räätälöinyt erityisesti yliopistojen johtotehtävissä toimiville tarkoitetun version, joka lienee saavuttanutkin suosiota. Vastauksena professorin etikettivirhesyytöksiin voisin tarjota vaikkapa ajatusta siitä, että on vain keksitty tarjota osaamista sinne, missä sille on nähty olevan tarvetta. Ehkä yliopistonkin olisi hyvä irtautua ajatuksesta, että tietäminen olisi samaa kuin osaaminen enää nyky-yhteiskunnassa.

Johtajat ovat, tai ainakin heidän pitäisi olla, kärkijoukkoa. Koulumaailmassa voi olla mielenkiintoisia aikoja luvassa.

Seurakuntavaalipäivä

Kymmeneksi polkaisin kirkolle. En ole kotikylän kirkossa viime vuosina kovin ahkerasti käynyt, ja harkitsin lähtöäni jonkin aikaa. Läpinäkyväähän tuo oli vaalipäivänä. Mutta paljon siellä oli väkeä, ja kaipa sulauduin massaan.

Vaalitoimitus alkoi sanajumalanpalveluksen jälkeen. Itseäni en äänestänyt. Olkoon peli reilua. Omaan ryhmittymään kuuluva ääneni sai. Kirkkolain (1054/26.11.1993) mukainen suhteellinen vaalitapa kun sallii, että seurakunnassakin toista poskea saa tarjota vain näennäisesti.

Talkookauden avaus

Kiitos Ilkan, ei mennyt kauaa, kun veturitallin puhelinlinjoilla - niin yleisellä kuin ikivanhaa perua olevalla VR:n linjallakin - signaali taas kulki. Tl-Tku-radan perusparannustöihin tulleet, tallin nurkalle entiselle polttoaineenjakopaikan raiteelle tuotuihin BXE-vaunuihin majoittuneet, ratayhtiön miehet olivat lankapuhelinyhteyttä tarvitessaan kytkeneet tallin omat kaapeliparit hiukan huolimattomasti vaihtaessaan "erotusriman" hiukan edellistä isompaan (erotusrimana - se kaiken uhalla kerrottakoon - toimii vanha kunnon sokeripala). Sattuuhan sitä.

Nykypäivänä, jona raha on oletusarvoinen vastine mille tahansa asialle, on mukavaa, kun on tilanteita, joissa jokin vaihtaa omistajaa sekä vanhan että uuden omistajan kokiessa hyötyvänsä. Taannoin Esko toimitti ylimääräisiksi käyneet sermit Uudeltamaalta Hämeeseen, mistä suuri kiitos. Lohjan kaupungin tekninen toimi oli tyytyväinen päästessään eroon hankalahkosti hävitettävästä materiaalista, ja Museoveturiseura ilahtui, kun ei joutunut lähtemään sermiostoksille. Taannoiseen äijäkeskusteluun viitaten tällainen toimintatapa on minusta lähellä asian ydintä. Ei tarvita turhaa käyttäytymisprotokollaa eli muodollisia vaihdon välineitä tai muita kekkeruusismeja. (Tosin ehkä on myös asioita, joiden suhteen voisi jälkipolvia ajatellen olla hyvä, jos niitä ei olisi sovittu pelkästään äijjjjjien kesken, vaan jotakin olisi kirjattu paperille. Tarkoitan asioita, joiden painoarvo mitataan vähintään tonniluokassa ja joiden kohdalla esimerkiksi siirrettävyys tai ympäristönäkökohdat eivät ole itsestäänselvyys.)

Viimeksimainittuun liittyen, ei kukaan tarvitsisi ehtaa tamperelaista laatutyötä edustavaa dieselveturia? Vain yhden omistajan käytössä ollut. Kahdet renkaat (= neljä akselia). Piäntä laittoo vaatii se vaan; sitten paanalle rassailemaan.

Sermit saivat jalat tuumaisesta painekyllästetystä, jota löytyi muutaman vuoden takaisen talkooaktiviteetin jäljiltä verstaspilttuusta juuri sopiva määrä. Ruuveja vain nimeksi. Shoppailemaan lähetetty retkikunta sai maatalousliikkeeltä vastustamattoman tarjouksen myös akkuporakoneesta, ja sellainen hankittiin. Tällaista nykytekniikkaa ei tallin työkalukaapissa ole ollut: onhan sorvimmekin tyyppikilvessä vuosiluku 1892. Akun latausta ei kaupan päälle saatu, joten tänään ruuvit kierrettiin edelleen verkkovirran vauhdilla.

Saunaan en jäänyt. Toivottavasti makkara teki kauppansa. Ensi lauantaina uudestaan.

Leikkipuisto hiljenee, on lapset lähteneet

Naapuritontilta on purettu vanha leikkipuisto. Kauppala oli rakentanut sen asukkaiden viihtyisyyttä parantaakseen luullakseni 1960-1970-lukujen taitteessa, kun lapsiperheet rakensivat taloja alueelle. Sinä aikana, kun olemme tässä asuneet, puisto on ollut hyvin vähäisellä käytöllä. Vaatimattomat laitteet - keinut ja pari muuta - eivät enää aikoihin täyttäneet turvallisuusnormeja, ja myös rautatien läheisyyttä pidettiin turvallisuusongelmana. Mutta on sanottava, että tyhjänä tontti on ankeamman näköinen kuin ennen. Kevään aikana kylästä on purettu tai puretaan pari muutakin hiljaiseksi käynyttä, kauppalan aikanaan rakentamaa leikkipuistoa. Nykyinen kaupunki ei katso tarpeelliseksi kustantaa niiden saneeraamista nykynormien määräämään kuntoon. Kaupungin kanta on varmasti perusteltu, koska lapsia ei kylässä ole niin paljon kuin puistojen rakentamisaikana (ja varsinkaan ko. asuinalueilla ei juuri asu lapsiperheitä, kun taloissa elelevät vielä pääosin rakentajansa, eivätkä seniorin aseman saavuttamassa olevat kansalaiset juurikaan kaipaa leikkipuistopalveluita).

Jotain lähtee, jotain palaa. Veturitallin talkookausi avataan huomenna. Ylläpitotoimia luvassa. Puhelimet olisi mukavaa saada kuntoon, ja varmasti muitakin kohteita löytyy. Kesän museonäyttelyn esineistö saadaan vasta ensi viikolla.

Makkaraa ja sinappia, limonadia ja vissyä toimitettiin illalla miehistöhuoneen jääkaappiin. Komea rusakko kirmaili tallipihalla. Kuin olisi toivottanut kesäväen tervetulleeksi ja esitellyt, miten on pitänyt hyvää vahtia talvikauden aikana. Vettäkin tallille näytti tulevan. Vesijohto pidetään talvikaudella suljettuna putkien jäätymisriskin vähentämiseksi.

Tabula rasa

Valokuvatorstai-blogissa on tänään näytetty, miten kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tyhjästäkin.