Akaan pohjoisissa kaupunginosissa

Ilta meni yhteisen hyvän merkeissä tällä kertaa Viialan työväentalolla. Tarjolla oli kahvia ja hyvää piparia.

Kokouksen molemmin puolin atk-tukea evp-upseereille. Keltainen A2:na olivat Penalla tulostinongelmat ja Sepolla OpenOfficen vieroksunta kuvia kohtaan. Vihollinen lyötiin, jonka jälkeen jatkettiin tavoitteeseen. Kotiintuomiseksi sain viialalaissyntyisen asesuunnittelijan luomuksen: konepistooli m/31:n rumpulippaan. Tyhjänä tietenkin.

Valokuvatorstain sika

Valokuvatorstai-blogissa kunnioitetaan edesmenneen Juice Leskisen muistoa. Kun kerran säännöissä sallittiin minkä tahansa Leskisen tekstin käyttäminen, valitaan lähestyvän adventin kunniaksi aiheeseen sopiva:


Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa.
Porsailla silloin on herkut suussa.
Se lihoo, se kasvaa se vahvistuu.
Ja sitten kun koittaa marraskuu....

Nämä joulumarttyyri sus domesticuksen villimmät ja karvaisemmat sukulaislapset päätyivät filmille Ähtärin eläinpuistossa loppukesällä 2003.

Pettymys

Syntymävuodestani huolimatta luen itseni "1960-lukulaiseen" kulttuuriin, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa kyseisellä vuosikymmenellä syntyneiden suomalaisten mutu-tuntumalta hahmotettua yleistä viitekehystä - eli oikeasti ei yhtään mitään. Mutta tuntuu kivalta ajatella kuuluvansa johonkin muka-olemassaolevaan historialliseen kontekstiin.

Koulussa, siinä hyvässä perus-sellaisessa, josta ainakin mainitun vuosikymmenen lopulla syntyneet jo saivat näillä leveysasteilla nauttia, oli kansainvälisyys arvossaan. Kansainvälisyyttä tosin ei ollut havaittavissa paljonkaan käytännössä. Iso juttu oli se, jos ala-asteella vieraili amerikkalainen vaihto-oppilas tai yläasteella luokalle tuli ruotsia äidinkielenään puhuva paluumuuttajien jälkeläinen (peruskoulun synkkiä puolia taas kuvaa se, että hänetkin istutettiin ruotsin tunneille, vaikka hän epäilemättä olisi voinut opettaa opettajaa ainakin ajanmukaisen puhekielen suhteen) tai historianopettajan sijaisena toiminut opiskelija toi afrikkalaisen opiskelukaverinsa mukanaan katsomaan täkäläistä koulua (mistä tuli mieleen, että vielä 1980-luvun alussa ei neekeriä ymmärretty halventavana sanana ainakaan pikkukaupungissa). Kansainvälisyydessä tai monikulttuurisuudessa - viimeksimainittua sanaa ei toki tunnettu - ei tiedetty olevan mitään kielteistä, päinvastoin. Junttimaisinta oli kansalliskiihko. Hitler tietenkin tunnettiin ja tuomittiin. Stalin sai - kieltämättä hirtehistä näin jälkikäteen ajatellen - vielä jyrkemmän tuomion, koska hän oli paitsi vähemmistöjä sortanut kansalliskiihkoilija myös ryssä. Yhtä kaikki, kansainvälisyys oli hyvä asia.

Hyvä asia se on useimmissa muodoissaan tietenkin edelleen. "1970-lukulaiset" ja sitä myöhemmät sukupolvet ovat käytännössä toteuttaneet paljon siitä, mitä vähän vanhemmat oppivat arvostamaan, mutta mitä heistä kovinkaan moni ei vielä vienyt käytännön tasolle. Lienen ennenkin kirjoittanut nykykoululaisten hienosta englannin ääntämyksestä sekä ihmisten matkustelusta ja pitkäaikaisestakin ulkomailla oleskelusta luonnollisena osana arkea.

Tämä johdannoksi pettymykselle. Eilisiltana kunnallisalan luentojen yhteydessä otin Tampereelta mukaani Aikalainen-lehden. Siinä kerrottiin Tampereen yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan suomalainen mies on usein väkivaltainen puoliso ulkomaalaiselle naiselle. Tutkimuksen mukaan suomalaismiehet terrorisoivat erityisesti Venäjältä, Virosta ja Thaimaasta kotoisin olevia kumppaneitaan.

Kansanvälisyysidealismia ajatellen tämä on melkoinen pettymys. Eikö niiden, jotka ovat olleet kyllin ennakkoluulottomia laittamaan hynttyyt yhteen ulkomaalaisen kanssa, pitäisi olla varsin kaukana nyrkki ja hella -juntteilusta? Parisuhdeväkivalta ja ryssäviha tai muut rotuopilliset ajatukset voisivat vielä jotenkin sopia yhteen, mutta miten silloin yhtälöön ylipäätään mahtuu ulkomaalainen, varsinkin mainituista maista tuleva, parisuhteen toinen osapuoli?

Lintukotoa ravisteltiin, pitää myöntää.

Ulkona kuin lintulauta

Toivoin, että H5N1-turvallisen lintulaudan tarveaineet olisivat löytyneet kotoa, mutta kun puuosat olivat valmiit, huomasin että kattoon sopivia saranoita ei löydy. Ne piti lähteä hakemaan ysitien varrelta, kun hämärä päivä alkoi jo kääntyä pimeydeksi.

Väsäilin siivekkäiden syöttölää autotallissa, jonka äänimaisemasta vastaa vanha matkaradio. Se ei enää taivu kuin Radiomafiaan, tai mikä se nykyään onkaan. Taisi olla juuri tuo radiovastaanotin, joka aikanaan kesäiltana Suomussalmella soitti Sörkan ruusua - "mis´jauhaa jatsirumpu" - ja herätti muistettavaa hilpeyttä.

Ajasta aikaan

Ilta kului kokouksessa. Hyvää ruokaa, ja janoisille juomaakin. Kiitos Ritvalle ja Sepolle. Virallisissa asioissa meni kolme tuntia, ja sen jälkeen alkoi kiertää konepistoolin lipas. Miekkoja voi takoa auroiksi ja konepistoolin lippaita taskumateiksi, näemmä. Hyvä niin, mutta katsoin silti parhaaksi poistua. Autolla kun olin, ja kotona tumma kalja maistuu hyvältä kotona Ukko-Pekka-tuopista.

Kokouksessa Make pani merkille, että kelloni viisarit kiersivät vauhdilla. Häh? Taisin olla vahingossa sohaissut jotakin nuppia, mutta meinasin sanoa, että vauhdillahan se elämä kulkee.

Keskiviikkoisessa merkinnässä tulin maininneeksi termin nuoret aikuiset. Tuosta 1990-lukulaisen kulttuurin mediaseksikkäimmästä väestöryhmästä lienen jo kaikkien kriteerien mukaan läpikulkenut ja poistunut.

Torstainen debytointi valokuvatorstaissa oli peräisin syksyltä 1991. Haapamäen Tr1 nro 1082 "Risto" oli tuolloin tietenkin jo nostalgia-ajossa. Siitä on 15 vuotta aikaa, vaikka voisi olla, että vasta edellisviikolla ohikulkijaa bongailtiin. Kun mennään vuodesta 1991 taaksepäin toiset 15 vuotta, elettiin VR:n säännöllisen liikenteen osalta ensimmäistä höyryveturitonta vuotta rataverkolla.

Make oli oikeassa. Nopea on viisarien vauhti.

Valokuvatorstain kaamos

Valokuvatorstai-blogin haasteisiin osallistuvat kai lähinnä valokuvausta tosissaan harjoittavat, mutta kai joukkoon joskus noviiseita mahtuu. Risto tarjoaa hetkisen valoa ja lämpöä:

(Substanssiaiheen harrastajat varmasti huomaavat, että ainakaan tänään kuva ei ole otettu.)

Koko päivä koulunpenkillä

Noin yksitoista tuntia päivästä meni koulunpenkillä istuessa. Työmaalla maahantuoja piti tuotekoulutusta uusista ja vähän vanhemmistakin tuotteista. Uusissa atk-verkoissa käytettävien kategoria 7:n mukaisten kierrettyjen parikaapelien liitäntämoduulit olisivat aika veikeä nörttihenkisen pääsiäismunan sisältö. Riittäisi hetkiseksi askarreltavaa (kuvassa alla tosin ei ole kyse kategoria 7:stä, vaan tavallisen monimuotokuidun päättämisestä puristusliitoksella).



Muutoin näyttää vahvasti siltä, että yhä laajakaistaisempien verkkokaapelien yhä kiristyvät toleranssit yhdessä entistä monimutkaisempien asennuskomponenttien kanssa - vertailukohtana olkoon tässä edellinen vuosikymmen, ei sen vanhempi aika - nostavat kädentaitojen arvoa atk-alalla.

Ilta meni jälleen kunnallisalan opinnoissa Tampereella. Viime päivien aikana sitä sorttia on riittänyt. Nyt tahti taitaa hiukan hellittää.

Asemalle kävellessä Tullikamarille oli huomattavan pitkä jono. Mietin, mitä tilaisuutta siellä mahdettiin jonottaa. Jonottajat kun eivät näyttäneet rock-musiikin tai minkään muunkaan vastaavan kulttuurimuodon sydänystäviltä vaan parempiin päällystakkeihinsa pukeutuneilta nuorilta aikuisilta, jotka olivat kuin olisivat kirkkoon tai äänestämään menossa.

Pari muuta illalla merkille pantua pikkuasiaa. Ensiksi, miksiköhän monet luennolle osallistuvat haluavat täyttää perinteisen luentosalin - jossa kulku penkkiriveille tapahtuu vain rivin päästä - niin että ensiksi tulleet istuutuvat heti rivin päihin, vaikka heillä ei olisi aikomusta lähteä kesken luennon? Varautuvatko he kenties paniikin aiheuttavan onnettomuuden mahdollisuuteen, ja haluavat turvata nopean poistumistien? En kylläkään aio tehdä asiasta kyselytutkimusta paikan päällä, vaan tyydyn pyytelemään anteeksi ahtautumistani päässä istuvien ohi rivin vapaille paikoille.

Toiseksi, VR:n vetokaluston kierto lienee jossain määrin muuttunut 3.9. tapahtuneen aikataulukauden muutoksen jälkeen, kun tuntuu, että illan taajamajuna H 9728 Tampereelta Helsinkiin ajetaan yleensä Sm4-rungolla. Helsingistä tuleva H 9703 saapuu kahdella Sm4-rungolla, joista toinen jää Tampereelle, ja toinen jatkaa takaisin H 9728:na. Ennen aikataulukauden vaihdosta vastaava, joskin Tampereelta vajaata tuntia myöhemmin lähtenyt taajamajuna H 9734 ajettiin yleensä vanhemmalla Sm-kalustolla. Tässä suhteessa vanha aika oli iltaopiskelijalle edullisempi, vaikka nykyinen sekä äänimaisemaltaan - pidän Sm4:n huomiotaherättävästi itsestään ilmoittelevasta paineilmajärjestelmästä; se tuo mieleen höyryveturit - että istumismukavuudeltaan parempi onkin. Aina ei ehdi nykyiseen aikaistettuun taajamajunaan, ja pitää odottaa kalliiseen IC2 184:ään.

Lisää kunnallisalan tenttikysymyksiä

Ilta meni Tampereella tentissä. Aika monen oppiaineen perusopinnoissa näyttää olevan suosittua, että saman opintojakson luento-osuus ja kirjallisuus tentitään erikseen. Näin oli muistaakseni kasvatustieteessä ja taidehistoriassa ja samoin on kunnallisalallakin. En tiedä, miksei luentoja ja kirjallisuutta voisi tenttiä samassa, varsinkin kun näyttää siltä, että sama opettaja vastaa molempien arvioinnista. Ehkä tällä yritetään tasata opiskelijoiden työtaakkoja?

Kunnallisalan perusopintojen johdantojakson "Kunnat suomalaisessa yhteiskunnassa" tentti siis oli kyseessä. Aiheena oli kolme kirjaa: Harjula–Majoinen–Myllyntaus–Kirvelä–Lundström: "Toimiva kunta", Anttiroiko – Haveri – Karhu –Ryynänen (toim.): Kuntien toiminta, johtaminen ja hallintasuhteet sekä Kantola –Kautto: Hyvinvoinnin valinnat. Suomen malli 2000–luvulla. Kysymyksiäkin oli kolme. Julkaistaan ne tässä, jos jotakuta samaa aihetta opiskelevaa joskus sattuisi kiinnostamaan (kävijälaskuri kertoo tästä blogista haettavan toisinaan esim. opetushallinnon tai taidehistorian tenttikysymyksiä; jatketaan siis yleisöpalvelua).

Ensimmäisen aiheena olivat kuntien kansainväliset hallintasuhteet. On myönnettävä, että en päässyt aivan perille siitä, millaista käsittelytapaa kaivattiin. Päädyin keskittämään tarkastelun kuntien halinnan säädösperustaan eli lähinnä europpaoikeuden merkitykseen kunnan hallinnassa. Myös Hallintolakia tuli siteerattua. Voi olla, että näkökulmani oli liian suppea.

Toinen kysymys oli varsin laaja koskien julkisten palveluiden tarjonnassa ilmeneviä tämän päivän haasteita. Yleisluonteinen aihe, josta oli vaikea saada otetta.

Kolmas kysymys vaikutti minusta helpoimmalta konkreettisuutensa johdosta. Siinä piti selostaa kuntien valtionosuusjärjestelmää. Esimerkiksi Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslakiin oli tentin kannalta onneksi aika usein tullut törmättyä töissä.

Täytyy todeta, että kuulun erilaisiin oppijoihin sikäli, että olen huono oppimaan mitään kirjoja lukemalla. Olen kai ns. käytännöllinen oppija. Jos ajattelen näitä viime vuosien harrasteopintojani, ovat tekemällä opittavat käytännön aihepiirit, kuten tietojenkäsittelyopin jaksot - vaikka ohjelmointiin keskittyvinä eivät leipätyöhöni lainkaan liity - olleet minusta helpompia omaksua kuin kirjoista päntättävät teoreettiset opinnot. Kukin tavallaan.

Tampereen yliopiston kurssikirjaston lyhyt kahden viikon laina-aika ei kovin hyvin tue harrasteena tehtävien opintojen tenttimistä ainakaan kaltaiseni hitaan lukijan näkökulmasta. Toisaalta oikeita opiskelijoita ajatellen kurssikirjojen nopea kiertovauhti on varmasti tärkeää, ja päätoimiset opiskelijat ovat arvatenkin myös nopeita lukemaan.

Alas, Ton! Pappi tulee.

Kun hiihtokelit ovat toistaiseksi menneet, mietittiin iltapäivähetken vaihtoehtoina kuntosalia ja hölkkää. Ulkoilu voitti, ja se oli hyvä ratkaisu. Illalla oli luvassa sisäilyä taijin muodossa. Tajusin vihdoin perusvirheeni apinan torjumisessa: liian lyhyt perääntymisaskel. Vanhaa painolastia on karttaa pitkiä askeleita, jotka tähän kuitenkin kuuluisivat. Vieressä treenannutta, liikkeen heti haltuunsa ottanutta tanssijatarta katsoessa mokani tajusin ja yritin korjata. Ei ihan helppoa. Oppineeko vanha apina uusia temppuja?

Otsikko ei viittaa varsinaisesti apinoihin vaan paitsi ikivanhaan Ton-pojasta kertoneeseen koululaisvitsiin myös iltapäivän elokuvaan. Pari iltapäivän tuntia kun tuli vietettyä paikallisella Kinolla. "Riisuttu mies" oli kohtuullisen uskottavasti seurakunnalliseen toimintaympäristöön istutettu elokuva, mitä tulee arkipäivän seurakuntatyöhön. Muu, kuten useimmat henkilöhahmot, olikin asia erikseen. Kirkkonäkymät oli hienosti kuvattu (aasillaratsastajasta Turun tuomiokirkon edessä voidaan toki olla montaa mieltä - minusta yliammuttua ja isolla kaliiberilla). Teki S. Edelmannkin hyvän pääroolin harvinaisen vastenmielisenä viettiensä riepottelemana pappismiehenä. Onneksi reaalimaailmassa radikaalimmatkin papit tuntuvat olevan ihan toista maata suhteessa läheisimpiinsä. Mikko Kouki vastasi toisesta hyvästä, joskin reaalimaailmaa vasten epäuskottavasta, roolista viinapirun riepottelemana paimenena.

Tietyiltä kohdin elokuva vihjasi asiaan, josta kirkkoa on melko paljon kritisoitu: siitä että instituution kiistämättä huomattavaa omaisuutta ei panna nykyistä suuremmassa määrin auttamaan köyhiä ja muita avun tarpeessa olevia.

Kirkon oppirakennelman perusteiden näkökulmasta tuskin voidaan kiistää sitä, että juuri lähimmäisen auttaminen, diakoniatyö, menee esimerkiksi sananjulistuksen ja muun oikeassaolemisen edelle. Jos luetaan vaikka ensi viikonlopun tuomiosunnuntain sanomaa Matteuksen evankeliumin 25. luvun mukaan, ei jää paljon epäselvyyttä siitä, mikä on vimekädessä tärkeää. Ei lupailla pilettiä vip-puolelle esimerkiksi omasta sukupuolestaan tykkääviä vainoaville eikä toisaalta kysellä sen perään, miksi olivat tilanteeseensa joutuneet ne autetut, joita piletin saaneet olivat ruokkineet, juottaneet tai vaatettaneet.

Mutta se mutta. Jotta kirkko voi vastata Matteuksen muinoin kirjaamaan haasteeseen, ei pelkästään hetkellisesti vaan myös pitkällä tähtäimellä, sillä pitää olla taloudellisia resursseja. Jos Suomen evankelisluterilainen kansankirkko nyt luopuisi kaikesta materiastaan ja käyttäisi sen täysimääräisesti tällä hetkellä apua tarvitsevien hyväksi, mitä se voisi vastata 2050-luvun avunpyytäjille, jotka yhteiskunnallisen hyvinvointimallin muutoksen - nykyisestä pohjoismaisesta siirryttäneen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kaltaisten muutosten kautta huomaamatta mutta vääjäämättömästi Euroopan Unionin kovan ytimen ansioperusteiseen malliin - myötä ovat jääneet muun yhteiskunnan avun ulkopuolelle? Tänäänkin kirkon diakoniatyö on se apu, joka ulottuu sinne, mihin muut yhteiskunnan järjestämät tukimuodot eivät. Yhteiskunnan maallistuessa ei voitane luottaa yksinomaan lahjoituksiin tai muuhun vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen - mitä maallistuminen itse asiassa on omiaan vähentämään - vaan taustalle tarvitaan vallitsevassa järjestelmässä toimivia resursseja.

Koulussa lauantaina

Ei ole vielä adventti, mutta keskustojen ulkopuolellakin sohjoa kyntää jo moni jalkahenkilö ja pyöräajoneuvo. Kovan lumen kauneus on vaihtunut ehtaan marraskuiseen.

Tälle päivälle olisi ollut kolme ajankäyttövaihtoehtoa. VAPEPAn maastoetsintäharjoitus Kylmäkosken metsissä, ilmapuolustusta Panssariprikaatissa ja kunnallisalan tentti Tampereella. Viimeksimainittu voitti, vaikka näistä tuskin jaloin tarkoitusperä on, mutta kyseessä oli ikään kuin pakkorako. Kunnallisalan perusopintojen ensimmäisen opintojakson "Kunnat suomalaisessa yhteiskunnassa" luento-osuuden varsinainen tentti pidettiin jo lokakuun lopulla, mutta sinä iltana leipätyö esti lähtemästä sauhuavien tehtaanpiippujen juurelta sammuneiden ja purettujen luo. Piti turvautua uusintakertaan.

Me uusintatenttiin menijät sähläsimme sen verran, että ilmeisen yleistä käytäntöä ajatellen odottelimme nimenhuutoa sukunimiemme alkukirjaimia vastaavilla ison salin ovilla. Kun nimenhuudossa kohdalle sopivia ei kuulunut, kysäistiin nimenhuudon pitäjältä, joka vastasi kyseessä olevan aivan eri oppiaineen, mutta tarjosi viereistä ovea. Huvikseni kokeilin vielä sitä seuraavaa, ja sieltähän oikea koulutusala löytyi. Iso luentosali DX (vai lieneekö nykyään yleissivistyksen rappeuduttua nimeltään D10) voidaan näemmä ilmoittaa aika monella tavalla. Oikeaksi osoittautuneelta ovelta yhä odotelleille näyttämäni sotaväen "mars"-käsiopaste taisi herättää hilpeyttä nuorten miesten keskuudessa.

Olin pannut merkille, että tentistä vastasi yhdyskuntatekniikan laitos, joten olin yrittänyt lueskella varsinkin maankäyttö- ja kaavoitusasioita ja tullut ulkoaopetelleeksi muutamia kaavamerkintöjäkin. Se ei ollut hyvä tärppi. Kysymyksiä oli neljä, eikä yksikään koskenut kaavoitusta. Kysymyksiin piti vastata esseemuotoisesti (taannoin kritisoin esseemuotoisia tenttejä monivalintatehtävien veroisena käytännöstä vieraantuneena "osaamisen" mittarina ja kritisoin edelleenkin, mutta ainakin perusopinnoissa ne näyttävät olevan suosittuja). Aiheet olivat suunnilleen seuraavat (kysymyksenasettelut oli hyvin monisanaisesti ilmaistu, enkä muista sanatarkkoja muotoja, kun palautin kysymyspaperin):
1. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion mallin vaikutukset rakentumis- ja arviointivaiheessa
2. Kunnan talousarvion rakenne ja sen merkitys kunnan johtamisessa
3. Kunnan jäsenyyden määräytyminen ja kunnan jäsenten lakisääteiset oikeudet ja velvollisuudet
4. Kunnan tarkoituksen fyysisen olemusmuodon suhde muihin olemusmuotoihin

Toinen kysymys oli konkreettinen ja sikäli vaikutti helpolta. Erilaisissa kuntasektorin talousarvion laadintaprosesseissa kun on päässyt tai joutunut mukana olemaan. Kolmonenkin olisi varmasti ollut helppo, jos olisi tullut luettua lakitekstiä oikeista kohdista. Ykkönen oli kovin laaja kunta-alan perimmäisiin kysymyksiin liittyvä, ja nelonen suunnilleen ekspressionistista sanataidetta. Nelosesta yritin ottaa kumikatan tekemällä surutta yhtäläisyysmerkit fyysisen olemusmuodon ja teknisen toimen välille. Ei siihen muuten olisi päässyt käsiksi, luulen.

Tentin jälkeen vietin jonkin aikaa kirjastossa lueskellen seuraavaksi tentittävä kirjallisuutta. Sumuisen päivän hämärtyessä illaksi liftasin. Kiva tyttö pysäytti kohdalle. Käytiin automarketissa, jonka luulimme olevan lauantai-iltana hiljainen. Väärä oletus. Tarjousten hyödyntäjiä riitti. Muutenkin tekstiilihankinnat olisi kannattanut tehdä viikko sitten Hämeenlinnassa eikä odottaa pseudo-oman maakunnan liikkeen tarjouspäiviä. Melko laihaksi jäi ostoskäyntimme. Takaisin ajellessa piti ottaa sumuvaloista kivisuojat pois Lempäälän paikkeilla.

Tavanomaisuuden vastaoffensiivi

Työpäivä meni vaihteeksi pääkaupungissa. On se vaan hienoa, kun ei tarvitse asua siellä. Ei edes eilen mainituksi tulleella konepajan alueella.

Pasilassa Hämeeseen vievää Pendolinoa - oli onneksi aikataulussaan Tampereen hämärtyvässä räntäsateisessa illassa - odotellessa asemalaiturilla puhisi, sihisi ja jutteli itsekseen mies välillä tervehtien ohikulkijoita kädenheilautuksella. Manööverit olivat lähes identtiset kotikylän erään tunnetun luojanluoman kanssa, joka myös viihtyy rautatieaseman kulmilla. Yhtä harmittomalta helsinkiläinenkin vaikutti. Sellaiselta, jonka päivän kohokohta saattaa olla, jos joku sattuu vastaamaan kädenheilautukseen. Kuitenkin kaksi vartijaa talutti miehen pois. Tuli mieleen, että jokin osa city-ihmisistä taitaa olla aika suvaitsemattomia meihin maakuntien ihmisiin nähden. Suvaitaan kyllä asioita, jotka ovat vallitsevan muodin mukaan "cooleja" samalla kun aivan yhtä viattomat mutta "epäcoolit" häädetään vaikka vartijavoimin pois silmistä.

Olisiko kaikkein cooleimpien mielestä jopa niin, että tavanomaisuus se vasta epäcoolia onkin, ja sitä pitää rangaista? Ainakin Vihreä Liitto tunnustaa ajavansa sellaista perustulomallia, jonka maksuhenkilönä on keskivertosuomalainen eli keskituloiset. Vanhaan hyvään aikaan tulonjakojärjestelmän radikaalimpia muutoksia vaatineilla oli sentään rohkeutta käydä ikioman luokkavihollisensa kimppuun joko vasemmalta tai oikealta, mutta nytkö ollaan valmiita puukottamaan potentiaalisia omia selkään, kun eivät ole tarpeeksi cooleja? Ei vaan. Sieltä on helpoin ottaa, missä kollektiivisesti vähiten tuntuu.

Radiomainoksen innostamana

Yleinen insinööritoimisto rakentaa uutta asuinaluetta Valtionrautateiden vanhan Fredriksbergin konepajan alueelle. Mainostavat tätä arvatenkin mitä parhaiten insinööreille ja heidän perheilleen sopivaa aluetta jo radiossakin. Mikäs siinä, mutta mainoslause "Ennen täällä höyrysivät veturit, pian cappuccinokeittimet" on rienausta. Ei mitään pinokkiinoja eikä kapukkiinoja, vaan oikeaa kahvia tai saikkaa, jos kerran vanhan rautatiekonepajan raunioilla ollaan :-)

Fredriksbergin, sittemmin Pasilan, konepaja aloitti toimintansa kevättalvella 1903. Rakentamispäätös oli tehty viisi vuotta aiemmin. Konepaja oli tarkoitettu korvaamaan tuolloin reilun nelikymmenvuotiaan, kaupungin keskustassa sijainneen Helsingin konepajan, olemattomia laajennusmahdollisuuksia ja vastaamaan huutavaan vaunukaluston rakentamis- ja korjaustarpeeseen. Laitoksesta rakennettiin suuri heti alusta saakka, koska elettiin rautatielaitoksen laajentumiskautta. Jopa veturien valmistusmahdollisuutta Pasilassa suunniteltiin, mutta tässä kohden SVR (vanha lyhenne tarkoittaa kuulemma "s...tanan vaarallisia rattaita", vaikka jotkut väittävät sen viittaavan Suomen Valtion Rautateihin) noudatti tilaajatuottajamallia tyytyen pysymään melko tarkkaan tilaajan roolissa tuottajien sijaitessa noina aikoina mm. Tampereella, Philadelphiassa ja Winterthurissa.

Konepaja-alueella uudisrakentamista jatkettiin vaiheittain 1980-luvun alkuun saakka. Konepajassa valmistettiin ahkerasti henkilö- ja tavaravaunuja - ensimmäisen vajaan kymmenen vuoden aikana ensinmainittuja tiettävästi 257 kpl ja viimeksimainittuja noin 350 kpl. Viimeiset puukoriset henkilövaunut tulivat ulos vuonna 1957, ja kun prosessi oli muutettu teräskoristen valmistukseen sopivaksi, rullasivat ensimmäiset Eit:t ja CEit:t ulos vuonna 1964. Henkilövaunujen valmistuksen vilkkain vuosi oli 1982, jolloin konepaja tuotti rataverkolle 54 uutta vaunua. Tavaravaunujen valmistus jatkui henkilövaunujen ohella. Niiden osalta vilkkain vuosi oli monesta muustakin syystä erinomainen 1969, jonka aikana 1610 uutta tavaravaunua lähti palvelemaan yhteiskunnan logistiikkaa.

Vaununvalmistuksen ohella konepaja huolehti myös vaunujen korjauksista, matkustajavaunujen osalta aina 1970-luvun puoliväliin saakka, jolloin niiden korjaamotoiminta keskitettiin VR:n Turun konepajalle. Myös vetokalustoa Pasilassa korjattiin: ensin 1950-luvulta 1970-luvun alkuun saakka Dm4-moottorivaunuja ja sittemmin Sm1- ja Sm2-sähkömoottorijunia.

Jokunen dokumenttivinkki aiheeseen liittyen: Helsingin kaupunginmuseo teki muutama vuosi sitten kulttuuriteon julkaisemalla konepajan historiasta kertovan, maisteri J. Eerolan kirjoittaman, kirjan. Aiheesta on kirjoittanut myös VR:n pitkäaikainen koneinsinööri L. Leino Resiina-lehden numerossa 2/1989. Konepajan kamerakerhon vuonna 1975 tuottama, sittemmin ainakin VHS-formaattiin muunnettu, Ruokatunti-niminen kaitafilmi on mielestäni hieno ajankuva.

Ruumiille tekemistä

Varhaisen lumentulon vuoksi osa pihamaan syystoimista on jäänyt tekemättä. Vieläkin kirsikkapuussa on lehtiä. Tuleva kevätharavointi taitaa olla totuttua työläämpi. Kasvilavan ja keinun siirtäminen talviteloille sisätiloihin olivat nekin saaneet odottaa tähän aamupäivään saakka.

Muilta osin päivä on kulunut lähinnä ruumiinkulttuurin merkeissä. Hiihtokeli oli lumipöhryisen raskas, ja lyhyt lenkki sai riittää lämmittelyksi. Jatkettiin kuntosalilla. Joskus on vähän nolottanut hyödyntää seuran tarjoamia ilmaisia salikäyntejä, kun tatamilla en ole aikoihin viihtynyt. Enää ei tarvitse huolehtia siitä. Syystä tai toisesta seura oli sanonut irti jäsenistönsä ilmaiset kuntosalivuorot. Ehkä se oli taloudellinen kysymys. En tiedä, kun olen koko lailla ulkona kuvioista. Rahaa meillä ei ollut mukana, mutta puolisoni uhrasi omasta kortistaan yhden ylimääräisen ruudun ja pääsin minäkin sisään.

En juurikaan tykkää (lue: osaa) harjoitella levytangoilla, mutta ranskalaista punnerrusta tulee harrastettua. Muistan, että olen ennenkin sählännyt kulmatangon lukkojen kanssa, mutta tänään kävi varsinainen läheltä piti -tilanne. Tankoa pois nostaessani toisen pään lukko aukesi ja levy vierähti pelottavan lähelle vieressä olleen nuoren miehen jalkapöytää. Myönnän, että sydän jätti väliin lyönnin tai pari. Niin kai toisella osapuolellakin. Syy taisi olla sopimattomat lukot tangon päissä. Tuntuivat kiristyvän, mutta eivät sitä tehneet.

Päivälliseksi tehtiin hyvää ruokaa. Ruokalepo olisi voinut kestää vaikka koko illan, mutta ajeltiin kuitenkin tehtaanpiippujen juurelle taijin pariin. Päästiin jo torjumaan apinoita.

Vapaapäivä

Aamupäivällä ajeltiin Hämeenlinnaan. Autokauppias pääsi soittamaan Stanislaville ja Václaville että ottavat viikonloppuna Velkoa pikkuisen vähemmän, kun pitäisi ryhtyä rakentamaan taas yhtä pientä autoa.

Tiiriön marketissa ostoskärry tuntui aluksi isolta, mutta alkoi vähitellen täyttyä. Kahvilla käytiin kotimatkan varrella lasitehtaalla.

Päivänvalon kääntyessä jälkipuolelleen latu-uraa hyödynsi useampi jaloin kuin suksin kulkenut. Sovussa mahduttiin.

Hautuumaalla monia muistajia.

Kytkentöjä

Tiedän, että opiskelijat olisivat mitä mieluimmin vaihtaneet jo aikaa sitten erään moniporttitoistimen karvalakkimallin kytkimeen, mutta opetuksettomana päivänä päätin tehdä laitteenvaihdon itse. Ennakkoarvaukseni siitä, että taustalta löytyy ongelmakohtia, jotka eivät aivan vielä sovi opetussuunnitelmaan - ammattikoulussa opetussuunnitelman tule toki mukautua käytännön tilanteisiin, mutta varsinkin lyhyehköissä koulutuksissa sen on oltava silti aiheen mukaan jäsennelty - osui valitettavasti oikeaan. Joku kaapeleita harjoitustyönään aikanaan väsännyt oli näyttänyt halkaisukirvestä muutamille kaapelipareille, minkä kaikkiruokainen vanha "hub" oli suosiolla niellyt, mutta minkä vastapäisen laitteen joka portissaan huomioiva uudempi kytkin torjui. Kaapelien uudelleenpäättämiseksihän se päätyi.

Jotta turhilta parisuhdedraamoilta myös atk-kaapelien sisällä vältyttäisiin, muistetaanhan kytkeä neliparisen kaapelin värit jompaankumpaan näistä järjestyksistä myös silloin kun ohjaavaa koodia ei ole:

EIA/TIA-568A

1. vihreävalkoinen


2. vihreä


3. oranssivalkoinen


4. sininen


5. sinivalkoinen


6. oranssi


7. ruskeavalkoinen


8. ruskea

EIA/TIA-568B

1. oranssivalkoinen


2. oranssi


3. vihreävalkoinen


4. sininen


5. sinivalkoinen


6. vihreä


7. ruskeavalkoinen


8. ruskea

Kotiinkin operaattori tarjoaisi yhä nopeampaa tietoliikenneyhteyttä. Ruistien puhelinpylväästä vintille vedettyä tilaajajohdon viimeistä pätkää katsoessa tarjous ei voi olla nostamatta hymyä huulille. Eiköhän tämä nykyinenkin tiedonsiirtonopeus riitä kotikäyttöön.

Sirokenkäisen jälki hangella

Olisi mukavaa, jos tällä seutukunnalla riittäisi lunta myös ensi kuussa. Silloin tämä vuosi olisi ollut harvinaisen hieno sikäli, että ladulle olisi täällä Vanajan-Hämeessäkin päässyt puolena kalenterivuoden kuukausista. Keväällä oltiin suksilla viimeisen kerran huhtikuun toinen päivä, ja nyt syksyllä hiihtämään on päässyt jo marraskuussa. Harvinaista herkkua.

Kuntoradalle tehdyn latupohjan kuluttajia ei ole vielä monia. Tänä iltana toiseksi kauneimmat noissa maisemissa näkemäni ulkoilijat sattuivat uraa hyödyntämään. Kaksi valkohäntäpeuraa katseli lähestyviä hiihtäjiä aikansa ennen kuin hyppäsivät kuusikkoon.

Junailijan pilli ilmaa jo viilsi - Seuraavana: mik' on tuo asema metsän takaa? Toijala, siis vanha Akaa

Paljon keskustelua tekijänoikeuksista on innoittanut Suomen Rautatiemuseon kuvien julkaiseminen vaunut.org-verkkopalvelussa.

Tekijänoikeuksista on aikanaan kirjoitettu blogeissa paljon, enkä edes yritä leikkiä lainoppinutta. Rautatiekuva-asiassa keskustelu kulkee lähinnä linjalla mistä palveluista saa pyytää korvausta ja mistä ei. Kysymys ei ole helppo.

Iltajunaan Tampereelta kotiinpäin osui mukavasti juttuseuraa. Ari kertoi tulevan harjoituksen edistymisestä. Kipparina, tai paremminkin harjoittelevan kipparin työpaikkaohjaajana, toiminut Lari tunnisti vuosikymmenen jälkeen, vaikka olenkin naamioitunut päälaelta leualle valahtaneisiin karvoihin. Hienoa kun kansanperinteeseen syöpyneen laulavan pseudo-konduktööri Pakarisen ja jokusen ehkä vielä muistaman aidon VR-runokipparin "Makarioksen" ylläpitämä originelli perinne jatkuu.

Suksilla marraskuun alkupäivinä

Aamulla nukutti siihen saakka, että ulkona oli jo valoisaa. Näitä aamuja ei ole liikaa

Iltapäivän aluksi puolisoni ja minä avasimme talven hiihtokauden kotikylän kuntoradalla. Harvoin hiihtelemään on täällä näin varhain päässyt. Viimeksi samankaltainen tilanne oli vuonna 2002 ja sitä edellisestä kerrasta on paljon aikaa. Suksenpohjissa piti olla jokunen päivä siten tekemäni periaatteessa aika tiukka luistovoitelu, mutta kovin hyvin se ei toiminut. Vapaa tyyli tuntui raskaalta. Olisi tuntunut varmasti perinteinenkin, vaikka latu näytti varsinkin ajankohtaan nähden oikein hyvältä. Eilisen illan epäterveellinen elämä lienee ollut suurin syy lenkin rankkuuteen.

Tämän illan taiji-treeni oli hiihdon päälle hyvää palauttelua, mutta en ihmettele, jos joku paikka on huomenna kipeä.

Sääli, että huomenna pitää luopua viikonloppuajopelistä. Tomaattiinkin tottui, vaikka ei sellaista omaksi ottaisi. Samaa mieltä oli torpan parempi autoilija. Turhan isokin tuollainen menopeli meille olisi, mutta vaikka ei kevät olekaan, kiinnostaa autonvaihto yhä enemmän.

Kokous

Maan rautatiemuseokentän tehtävien uusjakoa kahden toimijan osalta suunniteltiin tällä kertaa harvinaisen juhlavissa olosuhteissa, Hyvinkäällä Stjernvall-salissa. Matille kiitos kutsusta ja isännöinnistä. Niin hassua kuin se onkin, on puoliryhmälliselle rautatiehistorian ystäviä tällä hetkellä edullisempaa matkustaa tuon kaltainen matka bensiinikäyttöisellä henkilöautolla kuin kiskoja pitkin.

Ei tehty edelleenkään suuria päätöksiä. Hoitokunnalla ei sellaiseen ole valtuuksia ja tuskin haluakaan. Eikä kirjoitettu salaisia lisäpöytäkirjoja. Mutta tilaajatuottajamalli voi olla monestakin syystä paperilla tai lausuttuna kova sana 1.1.2007 jälkeen. Käytäntö on asia erikseen.

Kierros oli mielenkiintoinen. Varikon konttoriin rakennetussa kirjastossa tai arkistossa en ole käynyt aikoihin. Pöydät ja penkit olivat eri järjestyksessä, mutta siellä tuoksui samalle kuin taannoin.

Presidentin vaunu A30:llä, alunperin kenraalikuvernöörin vaunuksi tarkoitetulla, on mielenkiintoinen lähihistoria. Kekkonen ei lähtenyt Novosibirskiin neuvottelemaan savupirtin poikana. Oma rautatievaunu piti olla, ja sisustus vaihdettiin alkuperäisestä Alvar Aaltoon.

Vanha sisustus jäi varastoon Pasilan konepajalle, ja on 1980-luvun lopulla tehdyn entisöinnin yhteydessä mahdollisimman tarkkaan palautettu. Vaunun entisöinti on oma tarinansa, jossa viisas tallensi historian ja ahne maksoi viulut.

Kiitos kaikille mukana ja hengessä mukana olleille.

Talvinen maisema

Talvinen maisema vaihtui päivän kirkkaasta maaliskuusta lumea hippuilevaksi tammikuun pilvipäiväksi. Ensivaikutelmia tulevasta, kenties. Vanha kansa sanoo, että lokakuun lumi kestää kevääseen saakka. Suunnilleen niin taisi käydä näillä kulmilla viimeksi talvella 2002-2003. Tai sitten muistan väärin. Mukavasti on taivas antejaan nyt tarjonnut. Viikolla osui yhden vuorokauden sisään kolmet lumityöt ja jokaisella kerralla reilusti lykittävää. Pitäisi laittaa lintulauta. Vanha tuli purettua keväällä tautiopillisista syistä.

Töissä aikataulut pitivät. Tietokoneasentajaopiskelijat tekivät Linux-kokeensa kelpo tuloksin ja saivat luotua työasemilleen käyttäjiä ja ryhmiä ja määrittämään näiden ominaisuuksia ja oikeuksia järkevällä tavalla. Muutkin tehtävät menivät ihan hyvin.

Edellisestä tuli mieleeni, että ovatkohan Linuxia (tai vastaavia järjestelmiä) komentopohjaisessa tilassa käyttävät lyhytkestoisen minihistorian (jos mikrohistoria on yksilöiden historiaa, lienee minihistoria pienten kulttuurien eli yhteisöjen, kuten vaikkapa tietotekniikan historiaa) vastineita keskipitkäkestoisen historian latinisteille? Samaan tapaan kuin assembly-kielellä ohjelmoivat ovat vastineita hieroglyfien tuntijoille?

Ruokatunti jäi väliin, mutta otin vahingon takaisin hiukan myöhässä. Kävin hetkisen hyödyntämässä työterveyshuollon palveluita. Päätin palata työmaalle keskustan kautta. Vanajaveden ja Roineen välisen kanavan ylittävältä sillalta huomasin ensin autonosturin puomin, sitten sen juuressa vielä vesillä olevan veneen ja lopuksi tuttuja miehiä. Risto ja Tapsa huutelivat jutulle. Totesivat veneilykauden päättyneen myös Järvipelastajien kohdalla ja olivat viemässä Walkiakoskia Tervasaaren suojiin talveksi.

Kovin terveellistä ei ehkä ollut nautittu lounas, mutta Valtakadun tonnikala-herkkusienipizza on suosikkini.

Työpäivän jälkeen aikataulut sitten tahtoivatkin heitellä - ensiksi kotimatkabussin - mutta se ei ole niin vakavaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Kotiin palattua kaksi kokousta, joista ensimmäiseen ehdin turhan myöhään ja jälkimmäinen venyi turhan pitkäksi.

Huomisen reissulle autojen hovihankkija J.-P. ei enää voinut tarjota alkuviikosta puhuttua tilaihmettä, mutta ajopelin kuitenkin. Automaattivaihteista en ole aikoihin ajanut, enkä muutenkaan montaa kertaa nippa nappa yli puolet tähänastisesta elämästäni kestäneestä ajokortillisesta ajastani. Myönnettävä on, että autoissa en pidä "tomaatista". Ennen monet, ainakin nuoremmat ihmiset, pitivät sitä lähinnä mukavuusvarusteena, joka turhaan rokotti paitsi ostajan maksu- myös auton suorituskykyä. Nykyään on käsittääkseni useita automalleja, joissa tomaatti voimansiirrossa on menon kannalta ärhäkämpi ja/tai taloudellisempi kuin kuljettajan käsi. Mutta lumipöhryisillä teillä olisin sittenkin kaivannut kytkintuntumaa. Tottumuskysymys.