Alas, Ton! Pappi tulee.

Kun hiihtokelit ovat toistaiseksi menneet, mietittiin iltapäivähetken vaihtoehtoina kuntosalia ja hölkkää. Ulkoilu voitti, ja se oli hyvä ratkaisu. Illalla oli luvassa sisäilyä taijin muodossa. Tajusin vihdoin perusvirheeni apinan torjumisessa: liian lyhyt perääntymisaskel. Vanhaa painolastia on karttaa pitkiä askeleita, jotka tähän kuitenkin kuuluisivat. Vieressä treenannutta, liikkeen heti haltuunsa ottanutta tanssijatarta katsoessa mokani tajusin ja yritin korjata. Ei ihan helppoa. Oppineeko vanha apina uusia temppuja?

Otsikko ei viittaa varsinaisesti apinoihin vaan paitsi ikivanhaan Ton-pojasta kertoneeseen koululaisvitsiin myös iltapäivän elokuvaan. Pari iltapäivän tuntia kun tuli vietettyä paikallisella Kinolla. "Riisuttu mies" oli kohtuullisen uskottavasti seurakunnalliseen toimintaympäristöön istutettu elokuva, mitä tulee arkipäivän seurakuntatyöhön. Muu, kuten useimmat henkilöhahmot, olikin asia erikseen. Kirkkonäkymät oli hienosti kuvattu (aasillaratsastajasta Turun tuomiokirkon edessä voidaan toki olla montaa mieltä - minusta yliammuttua ja isolla kaliiberilla). Teki S. Edelmannkin hyvän pääroolin harvinaisen vastenmielisenä viettiensä riepottelemana pappismiehenä. Onneksi reaalimaailmassa radikaalimmatkin papit tuntuvat olevan ihan toista maata suhteessa läheisimpiinsä. Mikko Kouki vastasi toisesta hyvästä, joskin reaalimaailmaa vasten epäuskottavasta, roolista viinapirun riepottelemana paimenena.

Tietyiltä kohdin elokuva vihjasi asiaan, josta kirkkoa on melko paljon kritisoitu: siitä että instituution kiistämättä huomattavaa omaisuutta ei panna nykyistä suuremmassa määrin auttamaan köyhiä ja muita avun tarpeessa olevia.

Kirkon oppirakennelman perusteiden näkökulmasta tuskin voidaan kiistää sitä, että juuri lähimmäisen auttaminen, diakoniatyö, menee esimerkiksi sananjulistuksen ja muun oikeassaolemisen edelle. Jos luetaan vaikka ensi viikonlopun tuomiosunnuntain sanomaa Matteuksen evankeliumin 25. luvun mukaan, ei jää paljon epäselvyyttä siitä, mikä on vimekädessä tärkeää. Ei lupailla pilettiä vip-puolelle esimerkiksi omasta sukupuolestaan tykkääviä vainoaville eikä toisaalta kysellä sen perään, miksi olivat tilanteeseensa joutuneet ne autetut, joita piletin saaneet olivat ruokkineet, juottaneet tai vaatettaneet.

Mutta se mutta. Jotta kirkko voi vastata Matteuksen muinoin kirjaamaan haasteeseen, ei pelkästään hetkellisesti vaan myös pitkällä tähtäimellä, sillä pitää olla taloudellisia resursseja. Jos Suomen evankelisluterilainen kansankirkko nyt luopuisi kaikesta materiastaan ja käyttäisi sen täysimääräisesti tällä hetkellä apua tarvitsevien hyväksi, mitä se voisi vastata 2050-luvun avunpyytäjille, jotka yhteiskunnallisen hyvinvointimallin muutoksen - nykyisestä pohjoismaisesta siirryttäneen kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kaltaisten muutosten kautta huomaamatta mutta vääjäämättömästi Euroopan Unionin kovan ytimen ansioperusteiseen malliin - myötä ovat jääneet muun yhteiskunnan avun ulkopuolelle? Tänäänkin kirkon diakoniatyö on se apu, joka ulottuu sinne, mihin muut yhteiskunnan järjestämät tukimuodot eivät. Yhteiskunnan maallistuessa ei voitane luottaa yksinomaan lahjoituksiin tai muuhun vapaaehtoiseen hyväntekeväisyyteen - mitä maallistuminen itse asiassa on omiaan vähentämään - vaan taustalle tarvitaan vallitsevassa järjestelmässä toimivia resursseja.