Mattien päiviä

Eilen puhuttiin kirjastolla vakavasti yhden pienen Suomen rautatiehistoriallisen museon tulevaisuudesta. Kuten Matti taannoin osuvasti sanoi, ennen museoilla oli - nykyiseen verrattuna - resursseja vaikka tulipesässä poltettavaksi kunhan kävijöitä riittää. Silloinen, vielä viime vuosikymmenellä voimissaan ollut, museon ihanne oli demokraattinen. Ikävä kyllä ei ole enää.

Puhuttiin paljon hyvää ja kaunista. Toteuttamiskelpoistakin, mutta ei se yksin meistä riipu. Tallimiehistä ainakin Esko ilmoitti olevansa asian takana.

Puhe siirtyi vajaan kuuden vuoden päästä 150 vuotta täyttäviin Suomen rautateihin. Matti kertoi kuulumisia Ruotsissa tänä vuonna järjestetyistä vastaavista. Ensin olivat eri toimijat tahoillaan kyyristyneet yritysasiakkailleen tarkoitettujen seminaarien tai henkilökunnalleen suunnattujen kahvikestien taakse. Mutta vähitellen puolitoistavuosisatainen hahmottui Sveriges Järnvägsmuseumin koordinoimaksi massatapahtumaksi, jossa liikennöi huomattava määrä niin höyry-, sähkö- kuin dieselvetovoimaakin. Juhlavalmistelujen suhteen Suomessa ollaan kuulemma nyt asiakasseminaarivaiheessa. Mikähän kalustoyksikkö Toijalasta laitettaisiin vuoden 2012 juhlaparaatiin?

Off-topicin minusta mielenkiintoisin oli kirjastotoimenjohtajattaren näkemys siitä, miten median - hän korosti erityisesti ns. naistenlehtiä - tarjoama ihmiskäsitys omasta itsestä kaiken keskipisteenä appeuttaa henkisen kulttuurin. Viime kädessä se johtaa itsesaastutukseen, jossa ollaan valmiita imemään itse kaikki, mitä muut - yhä harvenevat - tarjoavat samalla kun pitäydytään visusti tarjoamasta mitään muille. Niinhän se on. Olisivatko pelkkää omaa aikaansa laskevat lähteneet vanhoilla sähkövetureilla Gävleen jostain vanhan TGDG:n länsipäästä? Tai diesel-höyryllä Haapamäestä Hyvinkäälle? Tai ajaisi läntiseltä Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen jokaisena kesäviikonloppuna? Tai ylipäätään suostuisi likaamaan kätensä tai hikoilemaan muun kuin oman itsensä vuoksi? Toki museorautatietoimintaa tunnetumpiakin esimerkkejä ei-kaikkea-mulle-eikä-edes-ihan-heti-asenteesta löytyy paljon.

"Niin kauan se ainakin toimii, kun me ollaan tässä", sanoi Matti leveällä viialalaisperäisellään ja nyökkäsi kohti. Pisti miettimään viikonloppuisia puheita tovereiden kesken. Mutta ei se saa olla ihmisistä kiinni.

Tänään töissä pari muistiota, puheluita Malminkartanolle ja kokeen tarkastusta. Jossain välissä myöhäinen lounas paikallislehtien parissa.

Linja-auton lähtöön oli vielä aikaa, ja kävin torin laidalla ostamassa hiivaleivän. Tuottajan omassa myymälässä 15 senttiä edullisempaa kuin marketissa. Leipää oli ostamassa vapaaherran päiviä viettävä firmamme edellinen johtaja, hänkin Matti nimeltään ja kulttuurimies. Paljon on hyviä muistoja, mutta tuli mieleen mahtaako monenkin työyhteisön iltajuhlissa johtaja ottaa esiin viulun ja säestää illan mittaan Straussista kevyempiin? Vaihdettiin nyt vain pikaiset kuulumiset.

Suomen ensimmäisen presidentin nimeä kantava hiivaleipä on huvennut hyvää vauhtia illan aikana. Epäterveellisempääkin naposteltavaa kai on olemassa.