Hoping for the best, but expecting the worst

Edellisessä merkinnässä tuli kirjoitettua huolimattomasti. Lause "keskustelua käytiin, kuten teknillisten harrastusten piireissä tapana on, pääasiassa faktalinjan ulkopuolella akselilla hyvä-paha." olisi kaivannut täsmennyksen. Teknillisissä harrasteissa konkreettista työtä tekevät eivät juuri ehdi miettimään asioita akselilla hyvä-paha. Näin ainakin rautatiemuseoharrasteessa niissä piireissä, joita itse tunnen (Haapamäki, Jokioinen, Oulu, Toijala jne.) tai muussa museoajoneuvotoiminnassa (Panssarikilta, autoporukat jne.). Pyydän anteeksi huolimatonta sanankäyttöäni.

Tarkoitin niitä piirejä, joissa "oikeassa" oleminen, "hyvän" eli oman mielipiteen puolustaminen "pahaa" eli muiden mielipidettä vastaan menee kaiken muun edelle. Verkkofoorumi vaunut.org on malliesimerkki rautatieharrasteen alalla. Toinen saman alan esimerkki oli pari vuotta sitten monella taholla käyty keskustelu, joka koski Haapamäelle sijoitetun museorautatiekaluston romutusta.

Tiedostan subjektiivisuuteni ja kirjoitan näin varautuessani suojautumaan niiltä likasangoilta, joita odotan, kun yhteistyökuvioiden kartoitukset Suomen Rautatiemuseon ja Veturimuseon välillä ensi viikolla saavat päätösvaltaisia keskustelijoita taakseen.

Informaatioyhteiskunnassa aika ja paikka menettävät merkityksensä

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen viimeksi kuluneen vuoden aikana palannut iltaopinnoista Tampereelta kotiin myöhässä, kun VR-Osakeyhtiön ysäriylpeydestä oli puhjennut kumi tai lähteneet ketjut. Samanmoista viestiä tuli aamulla eteläisestä Hämeestä.

Muistan 1980-1990-lukujen taitteen rautatieharrastuspiirien vilkkaat keskustelut linjalla sveamammanpoikien X2000 vs. italianpepaanoiden Pendolino (keskustelua käytiin, kuten teknillisten harrastusten piireissä tapana on, pääasiassa faktalinjan ulkopuolella akselilla hyvä-paha). Moni kannatti ensinmainittua, kun naapurimaan nopeutta oli moni ehtinyt omakohtaisesti jo kokeilemaan. Itse olin tuolloin KkkK- eli kaksikurkkukaasutin-karvanoppa-linjalla ja ajattelin, että "Kiitojunien" tai "Porkkanoiden" seuraajaksi ei TGV:tä tai Shinkansenia rauhallisempi menijä kelpaa. No, ICE kyllä, kun sentään saksalainen oli.

Aika vähän on tullut Pendolinolla matkustettua. Muutaman vuoden takaisella aikataulukaudella sellaisella pääsi sopivasti Tampereelta Jyväskylään. IC-vaunujen penkit ovat minusta mukavammat, Esslingen-vaunuista puhumattakaan. Hyvin tuo pelasi niillä matkoilla.

Pyydettiin mainostamaan esitelmätilaisuutta web-sivuilla. Toki, mielelläni. Muotoiluksi tuli:Dosentti Pekka Visuri pitää esitelmän aiheesta "Suomi kylmässä sodassa" maanantaina 16.10.2006 alkaen klo 18.00 Karllundin navetalla Kylmäkoskella. Vähän ennen ftp-asiakkaan lähetysnapin klikkaamista huomasin, että esitelmänpitopaikkaan viittaava sananvalinta - vaikka oikeellinen onkin - voi tuntua city-ihmisen silmissä erikoiselta. Jätin silti muuttamatta. Maalla on mukavaa. Ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija itse tuskin pahastuu ilmauksesta, joka viittaa yhteiskunnan huoltovarmuuteen.

Ilta Panofskyn seurassa

Ilta meni humanistin akateemista uraa tältä erää lopetellessa. Viime lukuvuoden avoimen yliopiston opinto-oikeus kestää onneksi vielä syyslukukauden, taidehistorian perusopintojen yksi tentti kun jäi keväällä tekemättä, koska en ilmoittautunut ajoissa. Yhden kirjan tentti (Elovirta ja Lukkarinen: "Katseen rajat") se vain oli. Tämän metodiopintojakson tein pääasiassa luentoina ja sen yhteydessä tentityllä kirjallisuudella pois jo viime syksynä.

Tenttiin lukemisen olisi kai voinut aloittaa aikaisemminkin kuin eilisiltana, mutta aina oli olevinaan muuta tekemistä. Siinähän sitä sitten vielä luettiin alakuppilassa luettiin varttia ennen aloitusaikaa. Kysymyksiä oli kaksi, joista vain toiseen piti vastata. Kirjoitin ikonologian perinteestä taidehistorian tutkimuksessa. Alkuperää ja intertekstuaalisuutta käsitellyt kysymys sai jäädä. Tarvittaessa olen ahkera suoltamaan puppua, kuten blogistakin toisinaan näkee. Käsialani on pieni, mutta tekstiä tuli nelisen sivua. Ei tuosta hyvää arvosanaa tule (ja taas olen kuulemma lukiolaistyttö).

Äijien saunailta ja sunnuntai

Lauantai-iltana vietettiin Museoveturiseuran saunailtaa hyvän matkaa rautatiestä. Toimintakauden loppupuolella maanpuolustusyhdistysten majalla vietettävästä epämuodollisesta saunaillasta taitaa pikkuhiljaa tulla perinne.

Noissa merkeissä saunailta meni mukavasti. Valkea kiukaan ja padan alle sekä takkaan. Nuoret miehet kävivät soutuveneilemässä. Naisten saunavuoro ensin, rumempi sukupuoli sitten. En muista, että sitten sotaväkiajan olisin käynyt uimassa näin myöhään syksyllä. Dataprojektori heitti illan ajan kotimaista elokuvaa vuoden 1947 rautatiejännäristä viisikymmentä vuotta nuorempaan kantaaottavaan veijaritarinaan.

"Veturimuseon äijiä" kiitettiin taannoin erään mediatuotteen lopputeksteissä. Noista parista sanasta on tullut suosittu ilmaus meidän asianosaisten keskuudessa. Äijyyden määritelmä kolmen j:n äijjjien joukossa on jotakin muuta kuin sellaista, mitä äijä-termiin ko. kulttuuria tuntemattomien keskuudessa virheellisesti yhdistetään. Mainittakoon vaikka, että jokunenkin paikalla käynyt vierailija on pannut merkille, kun "Veturimuseon äijien" taukotuvassa ei ole tyttökalenteria. Ei tietenkään ole. Esineet, kuten raskas dieselveturi Dr13, sopivat kalenterikuviksi. Ihmisille kuuluu eri osa.

Sunnuntain päiväohjelmani oli VAPEPAn maastoetsintäharjoitus naapurikunnassa. Syysflunssa verotti osanottajien määrää aiotusta. Suurin osa mukana olleista mahtui kahteen riviin (allekirjoittanut kirkkaan värisine vaatteineen rumentaa kuvaa alarivissä keskellä; kunniapaikan luovutti etsimen taakse tullut harjoituksen johtaja; Arille kiitos kuvasta :-)



Muutama muu kuva harjoituksesta.

Ministerien kokoontumisajot

Bloggaaminen on jäänyt vähemmälle, kun iltoja on vietetty yliopistolla ja dojolla. Sain elokuussa itsestäni irti sen verran, että ilmoittauduin Tampereen avoimeen yliopistoon kunnallisalan perusopintoihin. Kun leipätyö alkaa olla yhä suuremmassa määrin muuta kuin opetusta ja sidosryhminä on paljon erilaisia kuntatoimijoita, ajattelin että kunta-alan tuntemusta on syytä laajentaa käytännön kokemuksista ja jokunen vuosi sitten suoritetusta melko kapea-alaisesta opetushallinnon tutkinnosta.

Kunnallisalan, kauppa- ja hallintotieteiden tiedekuntaan kuuluvan oppiaineen nimi voi kuulostaa tylsältä, mutta ainakin pari ensimmäistä luentokertaa ovat olleet mielenkiintoisia. Konkretia kolahtaa ainakin minuun hyvin. Kyseessä on muuten toimittajakoulutuksen ohella Tampereen yliopiston vanhin oppiaine. Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa piti 1920-luvulla tuottaa virkamiehiä nuoren tasavallan paikallishallintoon, joka uusien kunnallislakien asettamien velvoitteiden myötä kasvoi suuresti entisestä.

Tampereella oli paljon poliiseja. Ajattelin ensin, että siellä lienee joku bloggaajatapaaminen tai muu mellakka menossa, mutta kyseessä olikin EU:n oikeus- ja sisäministerien kokoontumisajot lähinnä Tampere-talon ja Scandic-hotellin nurkilla. Eipä ollut autoilijoillakaan tavallisenlainen kiire kaasuttaa Yliopistonkadulta Kalevantielle kisaamaan suojatien yli ehtimisestä, kun parikymmentä poliisia päivysti nurkilla.

Tampereen poliisit näyttivät kovin erilaisilta kuin Helsingin järjestyskaartti taannoisissa uutiskuvissa. Leppoisia Reinikaisia, joille moni ohikulkija pysähtyi juttelemaan. Tampere on - pääasiassa ympäröivästä elinvoimaisesta ja omaleimaisuutensa säilyttäneestä ja kaupungille tervettä vastakohtaisuutta luovasta väljän yhdyskuntarakenteen seudusta johtuen - sivistyneempi ja kulturellimpi kaupunki kuin Helsinki, joten poliisin siviilimäisyys on itsestäänselvyys.

Asemalle mennessä tosin muutama lainvartija katsoi oudon pitkään. Johtuikohan se siitä, että olen kalju ja ruma sikaniska, jonka reppuun mahtuisi minikasvihuoneen sadon verran mätiä tomaatteja? Jos jostain syystä olisin oikein vihainen vaikkapa jollekin ministerille, niin en toki turvautuisi tomaatteihin. Odottaisin talvea ja tekisin lumipallon. En taputtelisi sitä kovaksi enkä heittäisikään kovaa. Mutta ei se kävisi päinsä Tampereella, kun siellä mukaan tarttuisi helposti kiviä.

Pari kuultua kommenttia sopisi vaikka salakuuntelublogiin, mutta julkaistaan nyt vain omassa. Rautatienkadun linja-autopysäkillä Scandicia vastapäätä odotteli maastokuvioisessa lomapuvussaan varusmies lomakassinsa kanssa. Kaksi varhaisteini-ikäistä poikaa käveli ohi poliisipaljoutta ja mustien autojen saattuetta katsellen. Varusmiehen huomattuaan toinen virkkoi kaverilleen: "Voi ...ttu, tääl on armeijakin. Tää onkin vähän isompi juttu."

Tamperelaiset aktivistitkin ovat kilttejä ja käytännönläheisiä. Kaksi ainakin ulkoasunsa perusteella sellaiselta näyttävää katselijaa keskusteli hienojen autojen lipuessa ohi:
- Oliskohan hianoo olla ministeri?
- Emmäänyttiä. Joutus pitään jotain mustaa pukua joka päivä. Ja ravattia. Ei jaksais.

Olen siis tänä lukuvuonna akateemiselta statukseltani kauppa- ja hallintotieteilijä (pitäisikö alkaa pelata golfia?), mutta jos olisin yhteiskuntatieteilijä, voisin alkaa pohtia vaikkapa viranomaisten käytössä olevien autojen merkityksiä. Ministerikokouksen siviilipukuisella turvaorganisaatiolla (niin oletan) näytti olevan käytössään XC-sarjan Volvoja, isoja kaupunkimaastureita. Varmasti tarkoituksenmukaisia tehtävässään, siviilimäisiä, edustavia autoja, jollaisen varmaan moni kansalainen haluaisi itselleenkin. Eikö sellainen ole omiaan herättämään nurinaa? Virkavalta tai sen edustajat ajavat yhteiskunnan laskuun autolla, jollaisen moni itsekin haluaisi. Minusta tältä kannalta sopivampi valinta olisi ollut vaikka Land Roverin Defender-malli. Se on paitsi halvempi, selvästi viranomaismaisempi. Olemukseltaan korostetun tehtävänmukainen auto, nykyään kaupungissakin varmasti lähes yhtä käyttökelpoinen ja mukava kuin Volvo herättämättä kuitenkaan samanlaisia ajatuksia kuin se. Tosin voi olla, että maailmaa kiertäneille ministereille Land Rover viranomaisajoneuvona kaupunkiolosuhteissa toisi mieleen pohjoismaisen demokratian sijasta kolmannen maailman valtiot. Mutta UAZillahan vasta voisikin tarjota omanlaistansa estet... eksotiikkaa!

Vapaa sunnuntai

Tällaiset päivät kuin eilinen ja tämä päivä ovat juhlaa. Taloudessamme on harvinaista, että kummallakin on vapaapäivä.

Iltapäivällä hölköteltiin kuntosalille. Pitkästä, pitkästä aikaa. Dojolla olen todennut lihaskuntoni, varsinkin kaikenlaisen kestävyyden, korkeintaan välttäväksi. Näin on käynyt usein kesän jälkeen. Asialle pitäisi tehdä jotakin. Jos vain innostusta olisi, hyödyllisiä harjoitteita voisi aivan hyvin tehdä vaikka kotipihassa, ja pitkään olinkin sitä mieltä, että kuntosalit ovat enimmäkseen hömppää. Lieneekö taustalla viehtymys mekaanisiin vimpaimiin, kun sali kaikesta huolimatta on vuosi sitten tehdyn ensitutustumisen jälkeen tuntunut ihan asialliselta paikalta. Lämmin tuli, ja venyttelyistä ja illan taiji-treeneistä huolimatta huomenna paikat lienevät kipeät.

Yhden laitteen onnistuin salilla rikkomaan. En toki voimankäytöllä vaan huolimattomuudella painopakan säätöjä tehdessä. Hävetti mennä tunnustamaan hallivirkailijalle, mutta häpeällisempää olisi ollut jatkaa muina miehinä viereisellä laitteella. Onneksi hallimestari on tuttu mies. Tuskin lähettää laskua perään.

Iltapäivän puhteeksi asensin kotityöasemaani viime viikolla hankkimani tallentavan DVD-aseman ja lisämuistin. Samalla tuli imuroitua tietokoneen sisuskalut pölystä - toimenpide, jonka saisi tehdä useamminkin. Työmuistin kasvattaminen alkuperäisestä yhdestä gigatavusta puoleentoista tuntui vaikuttavan ainakin toimisto-ohjelmiston suorituskykyyn mukavalla tavalla, vaikka hidas prosessori, prosessoritehoa kuluttava emolevyn kautta peilaava kiintolevypakka ja vanhanaikainen näytönohjain takaavat, että tehokonetta tuosta ei järkevin kustannuksin enää tehdä. Ja ainakin SiSoftware Sandran mukaan muistikin pitäisi vaihtaa virheenkorjaavaksi ECC-tyyppiseksi. Hyvin tuo on silti tähän saakka toiminut, vaikka Sandra on muistaakseni nalkuttanut muistin tyypistä jo vuosia.

Jos joku noutoon valmis sattuisi tarvitsemaan Philips 1600 -mallista tallentavaa CD-asemaa, niin sellaisen saa ilmaiseksi. Jo ikään ehtinyt (hankittu keväällä 2002) mutta melko vähän käytetty ja käsitykseni mukaan kaikin puolin toimiva IDE-väylään asentuva laite annetaan vastikkeetta tarvitsevalle ilman ohjelmia, takuuta ja tukea.

Nörtteillessäni puolisoni lähti oikeisiin töihin ja nosti ämpärillisen perunaa. Ajattelin hihkaista perunannostajan lämpimille voileiville, mutta oikea työ sujui nopeammin kuin tietokonehommat (mieleen tuli viime vuosikymmenen alussa suosittu lentävä lause "Onko kiire, vai tehdäänkö tietokoneella?"), enkä ehtinyt yllättämään.

Haka-HJK-pelissä taisi olla mukavasti yleisöä päätellen Tietolan koulun pihan tai Niementien penkan autojentäyttöasteesta. Tehtaan kentän valonheittimet loistivat näyttävästi hiljattain avatulle sisääntulotielle. Tasapeli tuli. Mutta hiton tamperelaiset, kun meinaavat karata. Omaan iltaamme tosin ei kuulunut jalkapallo, vaan joidenkin väittämien mukaan sitäkin lukumääräisemmin harrastettu liikuntalaji: Kiinassa kun väkeä riittää. Takaisin ajellessa oli jo yö.

Jännäksi taitavat mennä länsinaapurimmekin valtiopäivävaalit.

Auton päivä

Nukuttiin kaikki kolme - Vilmakin alkaa taas viihtyä öitä sisällä - kahdeksaan. Rauhallisen aamuhetken jälkeen lähdimme auton päivän kunniaksi ajelemaan Hämeenlinnaan. Vanhaa kolmostietä, kuten tapanamme on.

Päivän teemaa seuraten ensiksi autokauppaan. Tarjous saatiin, ja ihan kelvollinen sellainen. Koeajettavana ei ollut kaipaamaamme, ensimmäistä kertaa vuonna 1897 Augsburgin konetehtaalla puksuttaneen moottorin nykyisellä implementaatiolla varustettua mallia, mutta joku tuntuma sentään saatiin. Ei kauppoja kuitenkaan.

Kahdet housut ostin. Jos kestävyytensä on totuttua, ei housukaupassa tarvitse ihan pian vierailla uudestaan.

Automarketista kärryyn halpaa leipää ja halpaa kaljaa. Ja tomaatteja. Reilun kuukauden ajan olemme nauttineet minikasvihuoneemme tuotoksista, mutta öiden viiletessä ja päivänvalon heiketessä piti jälleen turvautua kaupan tarjontaan. Eilen taisi kasvukauden viimeinen oma kurkku päätyä ruokapöytään. Toivottavasti öisin palava puutarhalyhty saisi tomaatit tuottamaan vielä jotain.

Kotiin päin ajellessa alkoi kahvihammasta kolottaa. Panssarimuseon kahvila sattui sopivasti matkan varrelle. Vanhat panssarivaunut näyttivät kiinnostavan erityisesti moottoripyörällä matkailevia.

Neljän maissa kotikylään palaillessa näytti kovin hiljaiselta. Saunalenkillä vähän ehtookellojen jälkeen oli vielä hiljaisempaa. Vuodenaikojen vaihtumista ei peruskalliossa aina näe yhtä hyvin kuin sen päällä heikosti juurtuneissa vaivaiskoivuissa.

Mattien päiviä

Eilen puhuttiin kirjastolla vakavasti yhden pienen Suomen rautatiehistoriallisen museon tulevaisuudesta. Kuten Matti taannoin osuvasti sanoi, ennen museoilla oli - nykyiseen verrattuna - resursseja vaikka tulipesässä poltettavaksi kunhan kävijöitä riittää. Silloinen, vielä viime vuosikymmenellä voimissaan ollut, museon ihanne oli demokraattinen. Ikävä kyllä ei ole enää.

Puhuttiin paljon hyvää ja kaunista. Toteuttamiskelpoistakin, mutta ei se yksin meistä riipu. Tallimiehistä ainakin Esko ilmoitti olevansa asian takana.

Puhe siirtyi vajaan kuuden vuoden päästä 150 vuotta täyttäviin Suomen rautateihin. Matti kertoi kuulumisia Ruotsissa tänä vuonna järjestetyistä vastaavista. Ensin olivat eri toimijat tahoillaan kyyristyneet yritysasiakkailleen tarkoitettujen seminaarien tai henkilökunnalleen suunnattujen kahvikestien taakse. Mutta vähitellen puolitoistavuosisatainen hahmottui Sveriges Järnvägsmuseumin koordinoimaksi massatapahtumaksi, jossa liikennöi huomattava määrä niin höyry-, sähkö- kuin dieselvetovoimaakin. Juhlavalmistelujen suhteen Suomessa ollaan kuulemma nyt asiakasseminaarivaiheessa. Mikähän kalustoyksikkö Toijalasta laitettaisiin vuoden 2012 juhlaparaatiin?

Off-topicin minusta mielenkiintoisin oli kirjastotoimenjohtajattaren näkemys siitä, miten median - hän korosti erityisesti ns. naistenlehtiä - tarjoama ihmiskäsitys omasta itsestä kaiken keskipisteenä appeuttaa henkisen kulttuurin. Viime kädessä se johtaa itsesaastutukseen, jossa ollaan valmiita imemään itse kaikki, mitä muut - yhä harvenevat - tarjoavat samalla kun pitäydytään visusti tarjoamasta mitään muille. Niinhän se on. Olisivatko pelkkää omaa aikaansa laskevat lähteneet vanhoilla sähkövetureilla Gävleen jostain vanhan TGDG:n länsipäästä? Tai diesel-höyryllä Haapamäestä Hyvinkäälle? Tai ajaisi läntiseltä Uudeltamaalta Vanajan-Hämeeseen jokaisena kesäviikonloppuna? Tai ylipäätään suostuisi likaamaan kätensä tai hikoilemaan muun kuin oman itsensä vuoksi? Toki museorautatietoimintaa tunnetumpiakin esimerkkejä ei-kaikkea-mulle-eikä-edes-ihan-heti-asenteesta löytyy paljon.

"Niin kauan se ainakin toimii, kun me ollaan tässä", sanoi Matti leveällä viialalaisperäisellään ja nyökkäsi kohti. Pisti miettimään viikonloppuisia puheita tovereiden kesken. Mutta ei se saa olla ihmisistä kiinni.

Tänään töissä pari muistiota, puheluita Malminkartanolle ja kokeen tarkastusta. Jossain välissä myöhäinen lounas paikallislehtien parissa.

Linja-auton lähtöön oli vielä aikaa, ja kävin torin laidalla ostamassa hiivaleivän. Tuottajan omassa myymälässä 15 senttiä edullisempaa kuin marketissa. Leipää oli ostamassa vapaaherran päiviä viettävä firmamme edellinen johtaja, hänkin Matti nimeltään ja kulttuurimies. Paljon on hyviä muistoja, mutta tuli mieleen mahtaako monenkin työyhteisön iltajuhlissa johtaja ottaa esiin viulun ja säestää illan mittaan Straussista kevyempiin? Vaihdettiin nyt vain pikaiset kuulumiset.

Suomen ensimmäisen presidentin nimeä kantava hiivaleipä on huvennut hyvää vauhtia illan aikana. Epäterveellisempääkin naposteltavaa kai on olemassa.

Juhlapäivä arjen keskellä

Puolisoni täytti vuosia. Veikeälle tytölle veikeä kukka. Lieneekö ollut juhlapäivän kunniaksi, kun kruunu muisti meitä molempia ilmoittamalla, että viime vuonna verokarhu oli ollut kohdallamme liian ahne. Viimevuotisten katto- ja ulko-oviremonttien tarjoama kotitalousvähennys ei ollut aivan mitätön asia.

Päivänsankari lähti illaksi kuoroon. Omassa iltapuhteessani en sitten tarvinnutkaan konevoimaa. Kaarisahan kanssa toissapäiväisen kovan tuulen aiheuttama hopeapajuvaurio päätyi vahvinta kohtaansa lukuunottamatta kuivamaan tulevan talven lämmitystarpeiksi.

Taannoin sain Eskolta erinomaiset työhanskat. Puusouvissakin mainiot, mutta pienen säikähdyksen aiheuttivat. Oksia karsiessani vesuri teki hieman turhan pitkän liikeradan ja tuntui kolahtavan käteen. Ei juuri sattunut, mutta vilkaisin, ja kirkkaan punainen väri kämmenselässä sai yhden sydämenlyönnin jäämään väliin. Kerran nimittäin olen onnistunut kirveellä veistämään hiukan kättäni. Mutta yksi syy, miksi pidän hanskoista, on niiden hyvä huomioväri. Kirkkaan punainen. Erikoisia ovat ihmismielen ensi reaktiot yllättävissä arjen pikku tilanteissa.

Nyt kun olis saha

Ruoho tuli leikattua. Kasvu on ollut hyvää syyskuuksi. Kemiallisen sammalsodan operaationa syyslannoitus on harkinnassa.

Puolisoni ja minä emme ole oikeastaan koskaan kiistelleet kodinhankinnoista, maltillisia kun olemme. Tänään sen teimme. Minä haluaisin moottorisahan. Sähkösahakin kelpaisi tarkoituksiini hyvin. Käänsin puheet taktisesti kirjahyllyyn. Ei sitä toki sahalla veistettäisi, ainakaan omilla puutyötaidoillani, mutta ehkä tämä tästä :-)

Illalla ajoimme kaupunkiin jatkamaan kesällä lupaavasti alkanutta kung-fu -uraamme (taiji kun luetaan kiinalaisiin kamppailutaitoihin, joiden yleisnimityksenä käytetään kantonilaista termiä "kung fu" tai yleisemmin mandariininkiinalaista "wushu"-sanaa). Mietin, pitäisikö minun nolostua ollessani Matti-opettajan ohella kurssin ainoa miespuolinen. Eiköhän tuolla kuitenkin pärjätä. Tehtaantuoksuinen sali oli jokseenkin erilainen harjoitusympäristö kuin kesäinen järvenranta.

Syyskuun talkoopäivä

Esko kiteytti eilisen päivän tunnelman ajatukseen, että syyskuun talkoopäivä on haikea. Näyttely purettiin, ja valmistuttiin hiljentämään veturitalli talveksi.

Käväisin linja-autojen välillä kaupungissa, mutta matka oli varsinaisen tarkoituksensa kannalta melko turha. Siispä poikkesin tietokoneliikkeessä antiikkikaupoilla ja tilasin 133 MHz:n taajuudella sykkivälle järjestelmäväylälle soveltuvaa Saksan Demokraattisen Tasavallan nimellistä perinnettä vaalivaa RAM-muistia. Se ei ole yhtä edullista kuin ennen. Kysymykselleni nopeammasta prosessorista, joka asettuisi Socket A -kantaan, melkein hymyiltiin. Tiedän - olisi pitänyt olla ajoissa liikkeellä. Sen sijaan IDE-väylään asentuva tallentava ja muutenkin moniosaava DVD-asema maksoi alle 40 euroa. Jotain halpaakin. Näytönohjainta en päätynyt päivittämään. Pidän Matroxin tuotteista, mutta AGP-väylään uppoava 460 euroa sai huokaamaan niin myyjän kuin minutkin. Ei tullut kauppoja. Eikä Windows Vista -kelpoista tästäkään työasemasta.

Toverit veturitallilla iskivät aidantolpat kovaan maahan. Ja pystyttivät aurausmerkin 1800-luvulla tehtyine tolppineen haettuaan sen duudson-hengessä mönkijällä pääradan varresta, poistetun tasoristeyksen vaiheilta. Ehkä osallistumme sorateiden lanauksen tarjouskilpailuun ensi kesänä, jos vain käytöstä poistettuja rautatien liikennemerkkejä riittää :-)

Kebab-ravintolassa nautitun gourmet-päivällisen jälkeen Ilkka ja minä päätimme poiketa Ympäristökeskuksen ja paikallisten toimijoiden pystyttämässä näyttelyssä vanhassa ratamestarin talossa. Kovalla tohinalla rouvat hehkuttivat ulkorakennuksesta löytyneestä määräasemakilvestä, joka ilman muuta kuuluu museolle. Kiitimme kohteliaimmin, jos tosin muovisen kilven materiaaliin ja VR:n liikemerkkiin perustuva ajoitus aikaisintaan vuoteen 1985 taisi olla pettymys löydön tehneille.

Toinen löytö oli toista maata. Dieselaikakaudella syntyneenä en olisi ymmärtänyt rautaputkikehikon tarkoitusta, mutta Ilkka tunnisti ratapihan toiselta puolelta aikanaan 1870-luvun hirsitalon lämmityksen logistiikkaa tukemaan tuodun halkokärryn. Herrasmiehinä takaisin rouvien luo, ja toki saimme luvan.

Pyörä - nokialaisessa näköjään pysyy henki vuosikymmenten aikajänteellä - ja notkuvalaakerinen akselikin löytyi. Joukkue paikalle. Pekalla oli matkassaan jakoavain. Pultit auki ja akseli paikalleen. Poikansa Timon kanssa herätimme joltistakin huomiota työntämällä hassunnäköisen kärryn ratapihan toiselta puolelta veturitallille. Perillä totesimme pyörällisen putkikehikon vaikeaksi tunnistettavaksi. Jokunen vuosi sitten täytimme halkoruokavaliota noudattaneen Tv1 nro 933:n tenderiä tallin takaa kaadetuilla koivuklapeilla. Vaikka nuo eivät olleet metrisiä halkoja, ne ehkä antavat museokävijöille näkemyksen siitä, mihin kärryjä on aikanaan käytetty.

Projektiporua

Eilisiltaisista harrasteista tuli selkä kipeäksi. Vaikka painittiin vain matossa. Toisaalta sellainen voi rasittaa joskus enemmän kuin pystytekniikkaharjoitukset tai -ottelut. Luettakoon seuraava siis selkäkipuisen kiukutteluksi.

On asioita, joita hoidetaan päätoimisesti, ja on asioita, joita hoidetaan siinä ohella enemmän tai vähemmän muodollisessa roolissa.

Modernistisen ajattelun kukoistusaikaan - meidän yhteiskunnassamme lähinnä 1970-luvulla ja jonkin verran sen molemmin puolin - päätoimisuus ja professionaalisuus oli arvossaan. Jopa "[poliittinen] toimitsija" saattoi silloin olla kunniallinen ammatti.

Sen ajan perintöä pyritään elvyttämään projektityöinstituution kautta. Uskotellaan "projektiosaamisen" roolia ammattiosaamisena. Suuri ero menneiden vuosikymmenten ajatusmaailmaan tosin on siinä, että nyt tätä tehdään nähdäkseni ennen kaikkea epävakauden ja pätkätyökulttuurin uusintamiseksi ja vahvistamiseksi. Morfiinia tai heroiinia asianosaisille?

Reaalimaailmassa - ainakin julkisella sektorilla - näyttää kuitenkin siltä että "projektiosaamisen" arvostuksen edelle menee arvostus jotakin määritelmällisesti tilapäisluonteisen projektin taustalla enemmän tai vähemmän olevaa osaamista kohtaan. Karrikoituna kyse on siitä, että julkisella sektorilla toivottu projektitehtävä on samankaltainen kuin tietyntasoinen virkavelvollisuus muinaisessa Roomassa: projektinhoito on kunniavirka, joka hoidetaan muista tehtävistä saatavien resurssien turvin (ero muinaisuuteen tosin on se, että projektitehtäviin ei muualta tarvitsemansa resurssit saavien joukosta ole läheskään samanlaista hinkua kuin ediiliksi tai senaattoriksi. Sitä varten kehitetään erilaisia järjestelyjä).

Käytäntö johtaa - edelleen karrikoituna - siihen, että projekteissa työskentelee joko (1) heikoin työehdoin palkattua ja tilanteensa tietäen heikosti sitoutuvaa "orjatyövoimaa" tai (2) muista toimista resurssinsa hankkivaa ja siksi projektin tarkoitukseen rajoitetusti paneutuvia "kunniaviranhoitajia".

Tämä on resurssien allokoinnin kannalta järkevää ainakin projektin omistajan näkökulmasta. Se varmasti on järkevää, ainakin johonkin rajaan saakka, myös yhteiskunnan yleiseen hyvinvointiin tähtäävän resurssien jakamisen kannalta.

Muuan yhteiskunnallinen ongelma liittyy eräässä mielessä myös valtakunnalliseen koulutuspolitiikkaan: hämääkö tarjolla oleva koulutus uskomaan, että kaikelle sen tuottamalle osaamiselle todella on kysyntää? Kysynnän ja tarjonnan epäsuhtaa tietyissä asioissa on kanavoitu juuri "projektiosaamisen" hehkuttamisen kautta, mutta onko se lopulta paljon muuta kuin epävarmuuden ja sitä kautta epävakauden

Edellä sanottu on tietenkin pelkkä erinäisiä projekteja "kunniavirkana" hoitavan henkilökohtainen mielipide. Mutta voisin mieluusti tarjota projektiileja joillekin projektiuskon ilmentymille. Huomenna ehkä vielä mieluummin. Entä jos sittenkin palattaisiin 1970-lukulaiseen ajatteluun ja tehtäisiin "projektipäälliköstä", "projektikoordinaattorista" tai "projektisihteeristä" ihan kunniallinen ammatti?

Tavallinen keskiviikko

Asioilla on tapana järjestyä. Taloushallinnosta otettua puhelua olisi voinut pitää pelkkänä rutiiniasiana, mutta huomista kokousta varten se tulikin havaittua mitä arvokkaimmaksi. Toivottavasti hyötyä oli sinnekin päin.

Työpäivän jälkeen puolisoni lähti tallille ja minä temppeliin. Roolienvaihtoa emme sentään tehneet, kun kyseessä oli hevostalli, ja temppeli käännös dojo-sanasta. Saunan lauteilla totesimme, että niin hevos- kuin ihmisvartalonkin kontakti oli haastavaa.

Perusvihreät keskellämme

Suomen Luonnonsuojeluliiton lehdessä kirjoitti Paavo Väyrynen. Kirjoituksessa oli paljon asiaa, mm. perusteltua kritiikkiä ns. cityvihreyttä kohtaan, mutta retoriikka, jolla Väyrynen teki peruskeskustalaisista perusvihreitä, oli suoraan sanoen hauskaa. Kekkoslaiset perinteet näemmä vielä elävät ja hyvä niin. Mielenkiintoisempaa luettavaa Väyrysen teksti oli kuin monen nykyisen raskaan sarjan poliitikon joko ympäripyöreys tai räyhääminen.

Train to nowhere

Illalla tehtiin perunapitoista herkkuruokaa, nautittiin se kuistilla ja kuunneltiin jalkapalloa. Hyvä Suomi. Yhden maalin johtoasemissa oli hyvä poiketa rautatieasemalla.

Toistaiseksi viimeisen kerran lähti yöjuna, P835, Vanajan-Hämeestä kohti Pohjois-Karjalaa. Aikataulussaan täällä, toivottavasti määränpäässäänkin.



Kolmenkymmenenkahden männän kumea jyskytys ei enää vuosiin ole kuulunut tuohon nyt muistoihin jääneeseen junaan. Se oli aikanaan kolea ääni, joka tiesi pitkää erossaolemista. Nyt oli vetovastuussa Alsthomiin verrattuna hiljainen tuplasusi.

Aikataulumuutosten päivä oli yhden täkäläisen rautatieharrastajan muuttopäivä uusille työselkosille. Hienoa, kun muuttoliike toimii välillä näinkin päin. Menestystä Jukalle uusien haasteiden parissa.

Maan ystävät liikkeellä

Viime hetken (virheellisten) tietojen lukemisen vuoksi ei lauantain aamuherätys ollutkaan kovin aikainen.

Lauantaipäivä meni Panssariprikaatin harjoitusmaastoissa. Kvasi-maanpuolustushenkisen tapahtuman, jonka "tarkoituksena on ohjata kansalaisia huolehtimaan peruskunnostaan pitkäkestoisella kävelysuorituksella" olisi voinut tiedottaa paremmin lähtöajan osalta. Olisi tullut ainakin yksi osanottaja lisää. Matka tuskin oli ilmoitetun 16 kilometrin pituinen, koska ilman yhtäkään hölkkäaskelta se taittui hiukan reilussa kahdessa tunnissa. Paljonko perinteinen Lehijärven kierros sitten onkaan; sehän tässä tehtiin.

Toverit, joita kuvittelin saavani kävelyseuraksi, eivät olleet uskoneet Internetin harhaan ja olivat tehneet lenkin ajoissa. Mp3-soittimesta (jonka mielenkiintoisin osa eli radiovastaanotin muuten lakkasi toimimasta pian takuuajan umpeuduttua; se taisi olla vain harvoja asiakkaita kiinnostava ylimääräinen lisä tuossa Creativen luomuksessa) loppui paristo jo alkumatkasta. Mikäs siinä, pilviä päälle ajavaa tuulta, nautakarjaa ja lampaita hämäläisessä maalaismaisemassa kuunnellessa.

Kävelylenkin jälkeen ajattelin tasata kulutetut kalorit nauttimalla pizzanpalan tai vastaavan sotilaskodissa, mutta "vanhan soden" aukioloajat kertoivat, että on terveellisempää olla ilman. Viikonloppuisin klo 16.00-19.30 on se aika, jona käytännössä kuka tahansa ohikulkija pääsee nautiskelemaan herkuista halpaan hintaan.

Mielenkiintoista nähdä, mahtaako illan mittaan tämän maanpuolustusjärjestön tempaus toteutua. Kyseessä on ensi yönä toistaiseksi viimeistä kertaa liikennöivien pohjoinen-etelä- ja itä-länsi- suuntaisten yöjunien muistohetki. Järjestö on kampanjoinut aktiivisesti yöjunaliikenteen säilyttämisen puolesta. Kuuleman mukaan tämän illan teemana on tuoda muistoseppeleitä ainakin viimeisten yöjunien lähtöasemille. Toivon, että tempauksiin osallistuvat eivät vahvistaisi hautajaistunnelmaa kynttilöin ainakaan väliasemilla tai ohitettavilla liikennepaikoilla. Radan vieressä loistaviin valoihin kun veturinkuljettajan näkökulmasta liittyy se vähäinen mutta silti olemassaoleva mahdollisuus tulkita ne raide- tai muiksi opastimiksi ja tehdä sen perusteella vääriä ja pahimmillaan ikäviä johtopäätöksiä.

Oikorata avataan

Sunnuntaina alkaa liikenne uudella 74 kilometrin pituisella Kerava-Lahti-radalla noin neljä vuotta rakennustöiden alkamisen jälkeen. Varsinaisia avajaisjuhlallisuuksia vietetään tänään. Kyseessä on Suomen rataverkon mittavin hanke sitten vuonna 1977 valmistuneen Jämsänkoski-Jyväskylä-radan valmistumisen, radan joka oli viimeisiä nauloja Haapamäen risteysaseman suuruuden aikojen arkkuun.

Harrastajapiireissä huhuttiin avajaisjuhlallisuuksiin sisältyvän myös höyryveturivetoista liikennettä, mutta Ratahallintokeskus ei voinut vilkkaana päivänä tarjota ratakapasiteettia siihen tarkoitukseen. Nostalgia-ajon organisaattoriksi oli tarjoutunut Suomen Rautatiehistoriallinen Seura ry.

Höyryä, joskin radan avajaisiin varsinaisesti liittymättömänä, on tänä iltana pääkaupunkiseudulla kuitenkin nähtävissä, kun Höyryveturimatkat 1009 Oy:n "Ukko-Pekka" vetää erään yrityksen tilausjunan Pasilasta Keravalle ja takaisin (Lähtö Pasilasta klo 17.00, Tikkurilassa pysähdys klo 17.42-18.05 ja tulo Keravalle klo 18.20. Lähtö takaisin Keravalta klo 19.38 ja paluu Pasilaan klo 20.45).

Lauantaina on aikainen herätys, joten taitaa jäädä osallistumatta radan avajaisiin. Niin harvinaislaatuinen tapaus kuin sellainen onkin.