 | Syyllistäminen ja uhriutuminen |
Syyllistäminen on vanha ja ilmeisen hyväksi havaittu keino käyttää tai kahmia valtaa. Meidän kulttuurissamme uskonto syyllisti ja siten vallitsi jonnekin 1900-luvun alkupuolelle saakka (toki joissakin alakulttuureissa edelleenkin). Valtio pyrki muutaman seuraavan vuosikymmenen ajan samaan kunnon kansalaisen ihantein, mutta kirkon korvaajaksi siitä ei ollut, koska sillä ei kohderyhmänsä käsityksissä ollut takanaan metafyysisten sanktioiden monopolia.
Syyllistäminen toimi erityisen hyvin niukkuuden aikoina, kun ei ole ollut jaettavana palkkioita vallankäyttäjille mieluisasta toiminnasta, mutta ei myöskään varaa, halua tai uskallusta konkreettisten kielteisten sanktioiden toteuttamiseen.
Viime vuosisadan lopulla syyllistäminen saattoi jäädä vallankäyttökeinona palkkioiden jakamisen varjoon niinä parina vuosikymmenenä, kun vallankäyttäjillä oli varaa toimia kansantribuuni Publius Clodiuksen anteliaisuudella.
Se Titus Annius Milo, joka anteliaan tappoi, oli 1990-luvun alun taloudellinen lama. Vanha keino löysi tiensä käyttöön, ja milloin työttömät, milloin opiskelijat, milloin julkinen sektori ja milloin mikin integroitiin - tai alistettiin - syyllistämisen keinoin.
Aktivismiliikkeet ja prekariaattirähinät ovat antaneet esimakua siitä, miten heikko integraation muoto syyllistäminen on ollut. Vertailukohtana olkoon vaikka vielä 1940-luvun loppuvuosina hampaitaan näytellyt radikaali vasemmistolaisuus - jossa kylläkin oli kysymys enimmäkseen hyvityksen hakemisesta sisällissodan ajoilta - integroitiin kokonaisuuteen positiivisin keinoin järjestämällä ensin edullisia tontteja (esimerkiksi Kangasalan Ruutanan omakotiasutus on syntynyt lähinnä viereisen tehdaskaupungin ja erityisesti Lokomon ja Tampellan metallityöväen rakentamana, samaa voidaan sanoa kemiallisen puunjalostusteollisuuden työväen osalta lukuisista Valkeakosken kaupunginosista) ja sitten koulutusta ja sen mukanaan tuomia virka- ym. asemia.
Melko uusi syyllistämismenetelmään liittyvä piirre on uhriutuminen. Tarkoitan sitä, että syyllistämisellä valta-asemaa hakeva paitsi valitsee dialektisen näkökulman - joka on eräällä tavalla koko syyllistämisajattelun perusta - myös korostaa asemaansa syyllistämiensä uhrina.
Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa uhriutumisstrategiaa käytetään eri rintamalinjojen molemmin puolin pelottavan ahkerasti. Niin työntekijät kuin työnantajat esittävät itsensä toistensa uhreina. Sama pätee maaseutu-kaupunki-asetelmaan, eri sukupuolten asemaa käsittelevään politiikkaan ja moneen muuhun.
Minusta uhriutumisen menetelmä on äärimmäisen vaarallinen käyttäjälleen. Kuka todellisuudessa haluaa tai uskaltaa uskoa valtaa sellaisen käsiin, joka on uhri? Voiko valtaa käyttää sellainen, joka ei kykene pitämään omia puoliaan, vaan on ajautunut uhriksi? Uhriutumisella ratsastaminen tuo kannattajia ennen kaikkea niille ajatussuunnille, jotka valitsevat - ehkä aivan perusteettomasti - toisenlaiset manööverit, jopa äärilaidasta.
Jatkan poliittisesti epäkorrektilla linjalla. Uskallan väittää, että maamme työväenliike saavutti tavoitteensa suurelta osin siksi, että se oli aikanaan - puhuttakoon sitten vuodesta 1918 tai 1948 - kannattajiensa silmissä osoittanut olevansa jotakin muuta kuin uhrilammas. Samoin se, että koko maa selvisi "vaaran vuosista" - jotka ainakin joidenkin näkökulmien mukaan olivat vuosina 1970-71 ja 1978-79 vakavammat kuin 1940-luvun lopulla - oli seurausta siitä, että aikanaan oli valittu eri tie kuin esimerkiksi Suomenlahden eteläpuolella.
1 kommentti:
Voipi olla niinkin, että Suomenlahden eteläpuolella asuvat ihmiset eivät ole niin traumatisoituneita, kuin me täällä Suomessa. Heillä ei ole niin paljon tarvetta käyttää psykologisia puolustuskeinoja kuten syyllistämistä, kieltämistä, projisointia ym. muita käyttäytymistapoja, jotka meihin suomalaisiin on kuin sisäänkirjoitettuina ja joista emme näytä pääsevän irti. Ne kulkevat sukupolvelta toiselle muuttaen aina vähän muotoa, mutta niiden juuret ovat syvällä historia hämärässä.
Joskus uskoin että kyllä aika tekee tehtävänsä ja päästää suomalaiset elämään valoisampaa ja toiveikkaampaa elämää, mutta kun aikaa on kulunut jo yli kuusikymmentävuotta, olen luopunut tästä ruusuisesta unelmasta, niin ei tule tapahtumaan.
Riitelijä ja räyhääjä valitsee aina toisen äärikeinon, jollei hän pääse päsmäröimmällä tavoitteeseensa - hän heittäytyy uhriksi, joka on myös täysin hedelmätön tapa toimia. Totuuksien myöntäminen on ainoa keino millä elämä helpottuu, mutta se on myös keino mikä otetaan käyttöön vasta sitten kun kaikki muut tiet on kuljettu loppuun. Uhriutuminen on viimeisen pisteen lähentymisen merkkejä, mutta sekin voi kestää vielä kauan, vaikka se on huomattu jo hyödyttömäksi.
Mielenkiinnolla odottelen mikä kamelin selän katkaisee.
Lähetä kommentti