Hiuksissa hiekkaa

Jokin aika sitten Hattulan Parolannummella Panssarimuseota ylläpitävä ja panssarijoukkojen perinteitä vaaliva Panssarikilta lahjoitti Veturimuseolle Leyland-dieselmoottorin. Kiltalaiset olivat alunperin ajatellet käyttää sitä eräässä omassa museopanssarivaunussaan, mutta erinäisistä syistä moottori osoittautui heille tarpeettomaksi. Samaa moottorityyppiä käytettiin myös eräissä Valtionrautateiden ratakuorma-autoissa, joten Veturimuseon näyttelyesineeksi se kelpasi hyvin. Moottoriasiaa käytännössä hoitanut Ilkka myi museoveturiseuralaiset moottorin vastineeksi yhdeksi päiväksi Panssarikillan palvelukseen.

Tuo päivä oli tänään, Panssarikillan toimintapäivänä. Heinäkuun puolenvälin seutuville osuvana lauantaina killalla on jo pitkään ollut tapana järjestää erilaisia yleisölle tarkoitettuja toimintapäiviä. Syy on se, että suomalaisten panssarivaunujoukkojen perinnepäivää vietetään Ranskan vallankumouksen kunniaksi 14.7. Tämä kaivannee selityksen. Vasta itsenäistynyt Suomi osti ensimmäiset panssarivaununsa, tuolloin hyvin ajanmukaiset Renaultit - ellei jopa aikansa Lecrercejä vastanneet state-of-art-vaunut - Ranskasta. Panssarijoukot siis valitsivat perinnepäivänsä uuden aselajin osaamista tarjonneen maan kunniaksi. Muutenkin Ranska oli tuolloin melko suosittu, olihan se ollut tammikuun alussa 1918 Neuvosto-Venäjän ja Ruotsin ohella ensimmäinen maa, joka tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Kilta yhdessä Panssariprikaatin kanssa järjesti yleisölle monenlaista ohjelmaa Panssarimuseolla ja Panssariprikaatin tärkeällä lähiharjoitusalueella, Parolannummen entisellä lentokentällä. Museoveturiseuran väen hommaksi tulivat lentokentällä toteutetun yleisöajelun tuki- ja turvatoimet. Myytiin lippuja ajelulle, autettiin ihmisiä nousemaan tykinvetäjien lavalle ja ajon jälkeen sieltä pois, jaettiin sotaväen sadeviittoja suojaksi lentokentän pölyä vastaan, valvottiin yleisön turvallisuutta ajon aikana lavalla ja muuta mukavaa.

Yleisöajelu tapahtui aluksi kahdella ATS-59-tyyppisellä tykinvetäjällä (Iso-H:lle kiitos hyvästä tyyppikuvasta, jota valitettavasti rumentaa allekirjoittanut perälautaa sulkemassa). Näitä telavetoisia, tykkimiehistölle ja varusteille tarkoitetulla avonaisella lavalla varustettuja jokapaikankulkijoita hankittiin Suomeen Neuvostoliitosta vuonna 1965. Telatraktoreiksi kutsutut ajoneuvot olivat vuoteen 1978 saakka puolustuslaitoksen ajoneuvorekisterissä, jonka jälkeen ne siirrettiin panssarirekisteriin.

Parin tunnin ajon jälkeen toisesta ATS-59:stä hajosi kytkin. Yleisöjono kasvoi yhden telatraktorin lavan vetäessä matkustajien koosta riippuen vain 8-10 henkeä kerralla. Panssarikiltalaiset hakivat varikoltaan avuksi vanhemman telatraktorin tyyppiä AT-S. Tämä kuuden hengen hytillä ja uudempaa versiota monimutkaisemmalla telakoneistolla sekä hieman pienemmällä avolavalla varustettu malli saapui maahamme Neuvostoliitosta tehtyjen tykkihankintojen yhteydessä 1960-luvun alkuvuosina. Levosta vauhdikkaaseen ajoon herätetty ajoneuvo jaksoi hyvin muutaman tunnin, kunnes siitä katkesi tuulettimen hihna. Ylikuumentunutta yritettiin jäähdyttää hiilihapposammuttimen avulla, mutta yleisöajelu oli hoidettava loppuun yhden ATS-59:n voimin. Yleisömäärän huvettua iltapäivän myötä asia ei aiheuttanut suuria ongelmia.

Liikkuvan museokaluston kanssa toimittaessa tekniset viat tai ainakin niiden riskit ovat usein lähes enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi suuri yleisö ei pääse vanhojen autojen, panssarivaunujen tai veturien kyytiin läheskään niin paljon kuin haluaisi. Maastossa tapahtuvassa panssarikaluston "nostalgialiikenteessä" ongelmien seuraukset eivät ole kovin vakavia. Rautatieliikenteen vikasietoisuus on erittäin matala, ja liikennöidessä kaluston kuntovaatimukset ovat tiukemmat, kun yksi rikkoutunut kulkuneuvo voi sekoittaa pahimmassa tapauksessa koko maan junaliikenteen.

Panssarikillan museokaluston osalta ongelma iski myös sodanaikaiseen saksalaisvalmisteiseen ja meillä jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluissa tärkeäksi aseeksi osoittautuneeseen Stu 40 -rynnäkkötykkiin, "Sturmiin", jonka oli määrä olla päivän ajan yleisön nähtävänä lentokentän laidalla. Käyntiongelmien vuoksi museovaunua lähdettiin ajamaan välittömästi paraatin jälkeen varikolle.

Hommat hoituivat tällä porukalla hyvin, kuten aina. Täytyy sanoa, että erityisen ylpeä olin omistani, kun Panssariprikaatin järjestämän taistelunäytöksen edellä totesimme monisatapäisen katsojajoukon ryhmittyneen melko vapaamuotoisesti lentokentän pohjois- ja koilliskulmaan. Vaihdettiin pari sanaa, ja hetken päästä oli yleisön ja kentän väliin ryhmittynyt tasaisin välein neonkeltaisilla huomioliiveillä varustautunut joukko osoittamaan, mihin saakka on turvallista tulla katsomaan. Taatusti tehokkaampi keino kuin heikosti kuuluneen ämyrin kautta komentajan esittämä toive turvallisesta käyttäytymisestä.



Aikaisemmin päivä oli suosittu alokkaiden sotilasvalapäivä, mutta kun nykyisin palvelukseen astutaan aikaisemman kesäkuun sijasta heinäkuussa, tämä perinne on katkennut. Nyt taistelunäytös oli paraatin ohella tärkein prikaatin anti yleisölle. Massiivinen se oli kaikkiin aikaisemmin näkemiini verraten. Kokonainen panssarikomppania hyökkäsi lentokentän eteläpäästä pohjoispäähän. Näytös on näytös ja taktiikka on taktiikkaa ja ne ovat kaksi eri asiaa. En ollut ainoa, joka ihmetteli, kun viholliskosketuksen jälkeen Leopard-taistelupanssarivaunut jäivät avoriviin aukeaan maastoon helikopterien syöteiksi, ja BMP-2-rynnäkköpanssarivaunut ajoivat taisteluvaunujen välistä vihollisen kimppuun. Vai oliko tarkoitus esitellä, että hienoja Leopardeja säästellään, ja "Bemareita" ja panssarijääkäreitä riittää tuhlattavaksi. Mutta kulku-uran miinanraivauksen ja merkinnän esittelemiseen oli nähty kunnioitettavasti vaivaa.

Samoin tulenkuvaukseen. Kun pauke alkoi, monet isät vakavoituivat. Luultavasti nostalgian vuoksi, muistelemaan nuoruuden aseleikkejä. Lapset hiljenivät jännityksestä; joku taisi itkeäkin. Äidit hymyilivät "tämä on jännää" -hymyä. Jännääkö on, kun leikitään lihamyllyä, joka muokkaa ihmiset kasaksi ruumiin nesteillä kostutettuja luunsiruja ja repaleista lihaa? Enemmän se johtui pitkästä työrupeamasta päivänpaahteessa, mutta oksennusrefleksi oli hetken lähellä. Mutta vähän niiden hymyjenkin vuoksi. Eivät he tietenkään lihamyllyleikille hymyilleet, vaan sotaleikille. He... heei. Lihamylly on kaukana. Libanonissa saakka.

Hyppäsin ATS-59:n kyytiin viimeiselle kierrokselle, joka ajettiin hieman tavanomaista pitempänä. Melko hurja oli vaikutelma, kun telavetäjä vauhdilla syöksyi metsiköstä uralle, jossa mutkan takana sodanaikaisen Stu 40 -rynnäkkötykin putki katsoi suoraan kohti. Kyseessä oli paraatin jälkeiselle siirtomatkalle väsähtänyt käyntiongelmainen museovaunu, jota ei oltu vielä ehditty noutaa varikolle.

Talkoolaisille tarjottu hernekeitto oli erinomaista, mutta illalla kotipuolessa maittoi pitkästä aikaa kebabkin. Me, jotka toimimme kentän laidalla ja erityisesti he, jotka ohjasivat yleisöä vaunuissa, olimme päivän päätteeksi tomun peitossa. Mukavampaahan se on kuin rapa. Puhdistuu helpommin.

Vielä ennen saunaa noudimme purettavasta varastosta VR:n lupaamat kolmipyöräresiinat ja konevoimalla toimivan kiskopultinkiertäjän Veturimuseolle. Siirsimme resiinat ajamalla ratapihan äärimäistä tyhjää sivuraidetta. Asemalaiturilla ilmeisesti viihteelle vievää junaa odottelevat nuoret miehet huutelivat kysellen resiinakyydin taksaa Tampereelle. Joutuivat tyytymään junaan.

(Edit: ATS-59:ää ja AT-S:ää ym. yksityiskohtia koskevia tietoja lisätty "Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997" -teoksen pohjalta 16.7.2006.)