torstaina, heinäkuuta 27, 2006


I wanna be somebody


Kalenterissa on jälleen jokunen vapaapäivä. Eilinen tuli vietettyä Helsingissä, vaikka VR:n sveitsiläinen tekniikka yritti vesittää lähtöaikeet. Täpötäyteen P44:ään en viitsinyt ahtautua ja ostin suosiolla lipun IC168:aan.

Kaupungissa tuli mieleen jokin aika sitten helsinkiläiskirjoittajien blogeissa esillä ollut anonyymiyden ihanne. Kyllähän isossa kaupungissa voi helposti olla nimetön osa massaa. Mutta minun on myönnettävä, että on mukavaa, kun esimerkiksi kaupunginjohtaja sanoo moro tullessaan kylillä vastaan. Tai että yleensäkin voi olla lapa pystyssä ajaessaan pyörällä kylänraittia.

Ihmiset kaipaavat lajitoveriensa tuottamaa turvallisuudentunnetta. Monelle sitä ovat läheiset ystävät, suku jne. Joku - varmaankin harvempi - taas saattaa luottaa kasvottomaan virkakoneistoon. Minä olen huono päästämään ihmisiä lähelle samoin kuin luottamaan kasvottomaan. Turvallisuuden tunnetta luovat hyvänpäiväntutut, joiden on helppo ajatella olevan jossakin yksilöllisen tuttavan ja kasvottoman järjestelmän rajavyöhykkeellä ja siten riittävän etäällä mutta tarvittaessa lähestyttävissä.

Eihän tämä ole kuumaa eikä kylmää, vaan haaleaa. Ja siksi kai monen mielestä oksettavaa.

Viapori 2006


Pääkaupungissa suuntasin kauppatorille ja Suomenlinnaan. Suomenlinna-museon näyttely vuoden 1906 Viaporin kapinasta kiinnosti.

Lautan rantautuessa vieressäni istunut kysyi, puhunko englantia. Vastasin, että vähän. Tämä on asia, joka hävettää minua. Koulujärjestelmä tarjosi - kaiken muun hyvän ohessa - vuosikausia loistavaa ja ilmaista kieltenopetusta, mutta käytön puutteesta johtuen varsinkin suullinen kielitaitoni on ruosteessa. Kysyjä halusi tietää, mihin paikkaan on nyt tultu. Ihailtavaa seikkailumeininkiä nuorten miesten taholta. Yritin selittää jotakin 18. vuosisadan merilinnoituksesta. Kun tauon jälkeen lisäsin rakennushistoriallisen yritelmäni loppuun "against the Russian empire", taisin tulla tehneeksi lähinnä karhunpalveluksen (sic!) kansainvälisille käsityksille Suomen lähihistoriasta.

Näyttely oli tekniseltä toteutukseltaan samantyyppinen kuin sisällissodan jälkeistä Viaporin vankileiriä käsitellyt näyttely pari vuotta sitten. Jokin suomalainen museokoulukunta arvostanee tietynlaista minimalismia vaikuttavuuden keinona. Tässä oli mielestäni onnistuttu hyvin, Paavo Rintala -vainaan avulla.

Viaporin kapina ei ollut täysin samassa linjassa muiden Venäjän valtakunnassa noina aikoina tapahtuneiden kansannousujen kanssa. Erikoinen tapaus ja erikoinen 100-vuotismuistonäyttely.

Hankin lipun myös Viaporin tykit ja tunnelit -opastuskierrokselle. Varsinaisesta opastuksesta en saanut juurikaan uutta (yksi kysymys minulla oli valmiiksi mielessäni, mutta niille tykeille ei kierros ulottunut), mutta oppaan asenne oli eräässä mielessä hyvin kunnioitettava. Joissakin kaikille avoimissa tunneleissa hän komensi ryhmän ulkopuolisia lapsia olemaan hiljaa, jotta opastuspuhe kuultaisiin. Toisen kerran sama erinomainen asenne tuli esiin, kun kierroksen lopulla opas totesi penkin vallanneille opastuskierroksen lapsille, että hyviin tapoihin kuuluu kysyä ensin vanhemmilta ihmisiltä, haluaisivatko he istua. Näitä ihmisiä kun olisi edelleen peruskoulujen opettajina!

Päivälliseksi nautin tuhdin Nikolai-pizzan. Ei kai sitä ainakaan sen yhden, nyt teatterin käytössä olevan, raveliinin nimeen olisi saanut syödä. Monenkohan viikon kaloriannos se oli vuoden 1918 vankien ravintoon verrattuna? Tai millainen linnoituksen rakentajien ruokavalioon nähden? Tai edes sen yläluokan, joka rakentamisaikana piilotti arkensa hienostuneisiin rintakuviin?

Oluen olisin mieluusti nautiskellut aliupseerikerholla. Jos jostakin kapakasta olen Helsingissä pitänyt, niin se on ollut juuri tuo. Erinomainen sijainti, originelli tyyli ja rauhallinen tunnelma. Mutta talo oli peruskorjauksessa. Hyvä niin rakennuksen kannalta, mutta ikävää, jos paikka saa korjauksen jälkeen jonkin uudenlaisen leiman.

Viaporissa tukikohtaansa pitänyt Saaristolaivasto eli armeijan laivasto oli 1700-luvun lopulla Ruotsin valtakunnan keihäänkärki itään päin. Kun serkukset Ruotsin Kustaa III ja Venäjän Katariina I intoutuivat laittamaan nappinsa vastakkain, Ruotsin Saaristolaivasto komentajansa Carl Olof Cronstedtin johdolla murskasi venäläisen laivaston Ruotsinsalmen toisessa taistelussa heinäkuussa 1790. Ruotsalaisten saamat sotasaalispurjeet koristavat tätänykyä yksityisomistuksessa olevan Sjundbyn kartanon salin kattoa.



Nykyinen saaristolaivasto taitaa olla kutsumattomia vieraita vastaan vielä häijympi kuin ennenvanhaan. Suomenlinnan laituriin kiinnittynyt Rauma-luokan ohjusvene näytti maakravun silmiin kaikessa tyyneydessäänkin paljon hurjemmalta kuin puolitoista viikkoa sitten rynnineet Leopardit.

2 kommenttia:

Sedis kirjoitti...

Minusta on mukavaa kun lapset saavat istua. Me keski-ikäiset joudamme seisomaan. Vanhukset ovat sitten asia erikseen.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Lasten tekee hyvää valmistautua nuoruuteen ja keski-ikäisyyteen ja oppia seisomaan. Sanovat sen tekevän hyvää luuston kehityksellekin :-)

Jos se pitää paikkansa, voitaisiin päästä tilanteeseen, että keski-iän ylittäneet ja moni vanhakin jaksaisi seistä.