Takaisin koulunpenkille

Minusta on tuntunut jo pitkään elokuulta. Syy lienee se, että monena vuonna olen palannut töihin heinäkuun lopussa tai elokuun alkupäivinä. Tänä kesänä pari viikkoa sitten alkanut opetusjakso toi elokuun etuajassa. Tämä viikko menee vielä vapaalla.



Päiväseltään rullailtiin Metsäkansan kirkolle ja takaisin. Luistimilla olemme alkaneet viihtyä vasta loppukesästä. Lieneekö uutuudenviehätys mennyt. Ehkä joltain muultakin, koska rullailijoita tuntuu olevan liikkeellä vähemmän vaikka parin vuoden takaiseen verrattuna. Naiset ovat edelleen kiinnostuneempia terveydestään ja ulkoisesta olemuksestaan kuin miehet: he käyttävät lajiin sopivia suojavarusteita paljon miehiä ahkerammin.

Illansuussa ryhdyin taas akateemiseksi kansalaiseksi. Tampereen kesäyliopistolla jatkuivat latinan kielen opinnot. Syystä tai toisesta ilmoittauduin tälle jatkokurssille. Kurssilla oli hyvin tilaa. Ryhmässä on vain seitsemän opiskelijaa. En tunne kesäyliopiston rahoitusjärjestelmää, mutta ainakaan toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa noin pientä ryhmää ei kannattaisi aloittaa.

Tehokkaasti oli ainakin verbioppi unohtunut muutaman kesäviikon aikana. Intensiivikurssi ei ole kaltaiselleni hitaalle oppijalle läheskään paras tapa käytännön taidon oppimiseen.

Ennen oppituntien alkua ehdin käydä ostamassa oppikirjat. Clavis Latina II -niminen opus on sangen tuore ja vaikuttaa ainakin historiasta kiinnostuneen silmiin mielenkiintoiselta. Teksti- ja työkirjan olisi saanut edullisemmin vaikka Granum-verkkokaupan kautta, mutta tilaus olisi pitänyt tehdä ajoissa. Nyt olin jättänyt kurssille ilmoittautumisenkin pitkälle viime tipan yli.

I wanna be somebody

Kalenterissa on jälleen jokunen vapaapäivä. Eilinen tuli vietettyä Helsingissä, vaikka VR:n sveitsiläinen tekniikka yritti vesittää lähtöaikeet. Täpötäyteen P44:ään en viitsinyt ahtautua ja ostin suosiolla lipun IC168:aan.

Kaupungissa tuli mieleen jokin aika sitten helsinkiläiskirjoittajien blogeissa esillä ollut anonyymiyden ihanne. Kyllähän isossa kaupungissa voi helposti olla nimetön osa massaa. Mutta minun on myönnettävä, että on mukavaa, kun esimerkiksi kaupunginjohtaja sanoo moro tullessaan kylillä vastaan. Tai että yleensäkin voi olla lapa pystyssä ajaessaan pyörällä kylänraittia.

Ihmiset kaipaavat lajitoveriensa tuottamaa turvallisuudentunnetta. Monelle sitä ovat läheiset ystävät, suku jne. Joku - varmaankin harvempi - taas saattaa luottaa kasvottomaan virkakoneistoon. Minä olen huono päästämään ihmisiä lähelle samoin kuin luottamaan kasvottomaan. Turvallisuuden tunnetta luovat hyvänpäiväntutut, joiden on helppo ajatella olevan jossakin yksilöllisen tuttavan ja kasvottoman järjestelmän rajavyöhykkeellä ja siten riittävän etäällä mutta tarvittaessa lähestyttävissä.

Eihän tämä ole kuumaa eikä kylmää, vaan haaleaa. Ja siksi kai monen mielestä oksettavaa.

Viapori 2006

Pääkaupungissa suuntasin kauppatorille ja Suomenlinnaan. Suomenlinna-museon näyttely vuoden 1906 Viaporin kapinasta kiinnosti.

Lautan rantautuessa vieressäni istunut kysyi, puhunko englantia. Vastasin, että vähän. Tämä on asia, joka hävettää minua. Koulujärjestelmä tarjosi - kaiken muun hyvän ohessa - vuosikausia loistavaa ja ilmaista kieltenopetusta, mutta käytön puutteesta johtuen varsinkin suullinen kielitaitoni on ruosteessa. Kysyjä halusi tietää, mihin paikkaan on nyt tultu. Ihailtavaa seikkailumeininkiä nuorten miesten taholta. Yritin selittää jotakin 18. vuosisadan merilinnoituksesta. Kun tauon jälkeen lisäsin rakennushistoriallisen yritelmäni loppuun "against the Russian empire", taisin tulla tehneeksi lähinnä karhunpalveluksen (sic!) kansainvälisille käsityksille Suomen lähihistoriasta.

Näyttely oli tekniseltä toteutukseltaan samantyyppinen kuin sisällissodan jälkeistä Viaporin vankileiriä käsitellyt näyttely pari vuotta sitten. Jokin suomalainen museokoulukunta arvostanee tietynlaista minimalismia vaikuttavuuden keinona. Tässä oli mielestäni onnistuttu hyvin, Paavo Rintala -vainaan avulla.

Viaporin kapina ei ollut täysin samassa linjassa muiden Venäjän valtakunnassa noina aikoina tapahtuneiden kansannousujen kanssa. Erikoinen tapaus ja erikoinen 100-vuotismuistonäyttely.

Hankin lipun myös Viaporin tykit ja tunnelit -opastuskierrokselle. Varsinaisesta opastuksesta en saanut juurikaan uutta (yksi kysymys minulla oli valmiiksi mielessäni, mutta niille tykeille ei kierros ulottunut), mutta oppaan asenne oli eräässä mielessä hyvin kunnioitettava. Joissakin kaikille avoimissa tunneleissa hän komensi ryhmän ulkopuolisia lapsia olemaan hiljaa, jotta opastuspuhe kuultaisiin. Toisen kerran sama erinomainen asenne tuli esiin, kun kierroksen lopulla opas totesi penkin vallanneille opastuskierroksen lapsille, että hyviin tapoihin kuuluu kysyä ensin vanhemmilta ihmisiltä, haluaisivatko he istua. Näitä ihmisiä kun olisi edelleen peruskoulujen opettajina!

Päivälliseksi nautin tuhdin Nikolai-pizzan. Ei kai sitä ainakaan sen yhden, nyt teatterin käytössä olevan, raveliinin nimeen olisi saanut syödä. Monenkohan viikon kaloriannos se oli vuoden 1918 vankien ravintoon verrattuna? Tai millainen linnoituksen rakentajien ruokavalioon nähden? Tai edes sen yläluokan, joka rakentamisaikana piilotti arkensa hienostuneisiin rintakuviin?

Oluen olisin mieluusti nautiskellut aliupseerikerholla. Jos jostakin kapakasta olen Helsingissä pitänyt, niin se on ollut juuri tuo. Erinomainen sijainti, originelli tyyli ja rauhallinen tunnelma. Mutta talo oli peruskorjauksessa. Hyvä niin rakennuksen kannalta, mutta ikävää, jos paikka saa korjauksen jälkeen jonkin uudenlaisen leiman.

Viaporissa tukikohtaansa pitänyt Saaristolaivasto eli armeijan laivasto oli 1700-luvun lopulla Ruotsin valtakunnan keihäänkärki itään päin. Kun serkukset Ruotsin Kustaa III ja Venäjän Katariina I intoutuivat laittamaan nappinsa vastakkain, Ruotsin Saaristolaivasto komentajansa Carl Olof Cronstedtin johdolla murskasi venäläisen laivaston Ruotsinsalmen toisessa taistelussa heinäkuussa 1790. Ruotsalaisten saamat sotasaalispurjeet koristavat tätänykyä yksityisomistuksessa olevan Sjundbyn kartanon salin kattoa.



Nykyinen saaristolaivasto taitaa olla kutsumattomia vieraita vastaan vielä häijympi kuin ennenvanhaan. Suomenlinnan laituriin kiinnittynyt Rauma-luokan ohjusvene näytti maakravun silmiin kaikessa tyyneydessäänkin paljon hurjemmalta kuin puolitoista viikkoa sitten rynnineet Leopardit.

Nörttiasiaa

Sen jälkeen, kun kävin palauttamassa eilen pitämäni kokeet datanomiopiskelijoille, oli työpäivän pääasiassa kiintolevynvaihtoa. Kokeessa piti toteuttaa yksinkertainen web-palvelu käyttäen hyväksi Apache-web-palvelinta ja sen .htaccess-skriptejä. Hyvin olivat opiskelijat Apachen peruskonfiguroinnin ja HTTP-protokollan perusteet viikossa omaksuneet.

Olen pitänyt SCSI-liitäntäisiä kiintolevyjä tähänastisen kokemukseni perusteella helppoina tapauksina verrattuna vaikkapa IDE-levyihin. Siltauksilla asetetaan vain joka levylle yksilöllinen ID-numero ja asia on suunnilleen sillä selvä. IDE-levyt ovat välillä tahtoneet tapella masteriudesta ja ties mistä. Vielä kun käytännössä SCSI-levyjä on viime vuosina käytetty lähinnä palvelintietokoneiden RAID-levymatriiseissa, joissa käyttöjärjestelmä näkee suoraan RAID-ohjaimen eikä niinkään itse levyjä, ovat kaikenlaiset radikaalimmatkin levynvaihdot olleet SCSI-puolella helppoja.

Tänään tuo takkuili lähinnä vanhan SCSI-RAID-levyohjaimen vuoksi. Syystä tai toisesta se ei suostunut tunnistamaan yhdessä alkuperäistä levyä ja rikkoutuneen vastaavan peilatun levyn tilalle hankittua eri merkkistä ja isompaa levyä. Yksinään se tunnisti niin vanhan kuin uudenkin levyn, mutta ei niitä yhdessä. Ei, vaikka levyjen ID-numeroita olisi vaihtanut miksi tahansa. Kokeeksi vaihdoin levyohjaimen, joka onneksi oli korttimallinen, varastosta löytyneeseen vastaavaan, mutta päivitetyllä BIOSilla varustettuun versioon. Johan toimi.

Sulakkeita

Tällä seutukunnalla kävi eilen melko voimakas ukkonen. Veturitallilla vanha vikavirtasuoja teki tehtävänsä ja pimensi sähköt tallin itäisimmästä päädystä. Ilkan kanssa etsimme eilisiltana pitkään rikkoutuneita sulakkeita, kunnes varsinainen syy löytyi. VR on ollut aikanaan melko edistyksellinen vikavirtasuojaamisessa. Kotitalouksiin ne ovat tulleet paljolti vasta tällä vuosikymmenellä. Tietysti valtiolla on ollut käytössään paljon paksumpaa virtaa ja siksi suurempi tarve suojauksille.

Mutta tallin sähköliittymä hassutti tähän päivään saakka. Yksi ryhmäsulake oli rikkoutunut sekin, ja vaikutti mielenkiintoisella tavalla. Saman puolen tunnin sisään mahtui kaksi mukavaa tietoa, kun ensin päivitetty levyohjain kertoi tunnistaneensa molemmat kiintolevyt ja sitten soitti Ilkka ja kertoi jäljittäneensä veturitallilta rikkoutuneen ryhmäsulakkeen.

Illalla käväistiin anoppilassa katsomassa oudon sähkökatkon syytä. Vaihdoin pääsulakkeista kaksi mutta turhaan. Tai ei ehkä aivan turhaan: yksi oli melko väsyneen näköinen. Pian selvisi, että katkos olikin laajempi, ja tien toisessa päässä työskennelleet verkkoyhtiön asentajat saivat juuri työnsä valmiiksi.

Jatkettiin samalla reissulla kuntoradalle. Ensimmäistä kertaa sitten hiihtokelien. Kovin on maisema eri näköistä kuin talvella. Ahtaampaa. Ilta-auringossa Tervasaaren tehtaanpiiput ja Vääränkoivun kerrostalot näkyivät hyvin. Pehmeällä pinnalla oli mukava mennä, mutta nopeampijalkainen innostui pitämään aika kovaa vauhtia. Tuli lämmin.

Juomaksi kelpaa vain... ?

Eilen aiemmin mainittuun serverihuoneen vinkujaan piti sittenkin tilata uudet levyt. Edullisinkin SCSI-liitäntäinen näemmä maksaa reilusti toistatuhatta mummonmarkkaa kappaleelta. Noissa jos missä hinnat näyttävät nousseen sitten markka-aikojen, vaikka tietotekniikan sanotaan halpenevan. Varsinainen syy lienee PC-maailmassa SATAn yleistyminen ja SCSIn vähittäinen siirtyminen ns. legacy-puolelle.

Levyshoppailu hoitui puhelimella. Pahempi moka oli se, että töistä lähdettyä tuli käytyä tehtaanpiippujen juurella viinakaupassa. Illalla neljän ruusun bourbon nousi jääpalojen kera pari kertaa Ukko-Pekka-profiilin puskinten tasalle, mikä teki lauantaiaamupäivästä tehottoman. Sivistyneemmät sanoivat, että olisi parempi olla skottilaista. Uskon hyvin.

Polkaisin veturitallille reilusti myöhässä. Ahkerimmat olivat suunnitelleet jatkavansa EFin maalausta siltä puolelta, jota aurinko ei kiusaa. Koko vaunu maalattiin joitakin vuosia sitten samalla, kun sivuseinien panelointi uusittiin, mutta rohkenen väittää värisävyn olleen silloin väärä. Tummanruskea toki, mutta ei silti se oikea. Tänään sateinen sää esti maalausaikeet. Toisaalta viikon päästä lienee luvassa enemmän käsiä pensselien varteen.


Talkookuva, josta kiitos Iso-H:lle, piti laittaa jo alkuperäiseen asiayhteyteensä kolme viikkoa sitten, mutta tiedonsiirto-ongelmat kiusasivat silloin.

Synnit kostautuivat vielä saunalenkilläkin. Syke tuntui pysyvän turhan korkealla ja meno takkuili.

Syyllistäminen ja uhriutuminen

Syyllistäminen on vanha ja ilmeisen hyväksi havaittu keino käyttää tai kahmia valtaa. Meidän kulttuurissamme uskonto syyllisti ja siten vallitsi jonnekin 1900-luvun alkupuolelle saakka (toki joissakin alakulttuureissa edelleenkin). Valtio pyrki muutaman seuraavan vuosikymmenen ajan samaan kunnon kansalaisen ihantein, mutta kirkon korvaajaksi siitä ei ollut, koska sillä ei kohderyhmänsä käsityksissä ollut takanaan metafyysisten sanktioiden monopolia.

Syyllistäminen toimi erityisen hyvin niukkuuden aikoina, kun ei ole ollut jaettavana palkkioita vallankäyttäjille mieluisasta toiminnasta, mutta ei myöskään varaa, halua tai uskallusta konkreettisten kielteisten sanktioiden toteuttamiseen.

Viime vuosisadan lopulla syyllistäminen saattoi jäädä vallankäyttökeinona palkkioiden jakamisen varjoon niinä parina vuosikymmenenä, kun vallankäyttäjillä oli varaa toimia kansantribuuni Publius Clodiuksen anteliaisuudella.

Se Titus Annius Milo, joka anteliaan tappoi, oli 1990-luvun alun taloudellinen lama. Vanha keino löysi tiensä käyttöön, ja milloin työttömät, milloin opiskelijat, milloin julkinen sektori ja milloin mikin integroitiin - tai alistettiin - syyllistämisen keinoin.

Aktivismiliikkeet ja prekariaattirähinät ovat antaneet esimakua siitä, miten heikko integraation muoto syyllistäminen on ollut. Vertailukohtana olkoon vaikka vielä 1940-luvun loppuvuosina hampaitaan näytellyt radikaali vasemmistolaisuus - jossa kylläkin oli kysymys enimmäkseen hyvityksen hakemisesta sisällissodan ajoilta - integroitiin kokonaisuuteen positiivisin keinoin järjestämällä ensin edullisia tontteja (esimerkiksi Kangasalan Ruutanan omakotiasutus on syntynyt lähinnä viereisen tehdaskaupungin ja erityisesti Lokomon ja Tampellan metallityöväen rakentamana, samaa voidaan sanoa kemiallisen puunjalostusteollisuuden työväen osalta lukuisista Valkeakosken kaupunginosista) ja sitten koulutusta ja sen mukanaan tuomia virka- ym. asemia.

Melko uusi syyllistämismenetelmään liittyvä piirre on uhriutuminen. Tarkoitan sitä, että syyllistämisellä valta-asemaa hakeva paitsi valitsee dialektisen näkökulman - joka on eräällä tavalla koko syyllistämisajattelun perusta - myös korostaa asemaansa syyllistämiensä uhrina.

Tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa uhriutumisstrategiaa käytetään eri rintamalinjojen molemmin puolin pelottavan ahkerasti. Niin työntekijät kuin työnantajat esittävät itsensä toistensa uhreina. Sama pätee maaseutu-kaupunki-asetelmaan, eri sukupuolten asemaa käsittelevään politiikkaan ja moneen muuhun.

Minusta uhriutumisen menetelmä on äärimmäisen vaarallinen käyttäjälleen. Kuka todellisuudessa haluaa tai uskaltaa uskoa valtaa sellaisen käsiin, joka on uhri? Voiko valtaa käyttää sellainen, joka ei kykene pitämään omia puoliaan, vaan on ajautunut uhriksi? Uhriutumisella ratsastaminen tuo kannattajia ennen kaikkea niille ajatussuunnille, jotka valitsevat - ehkä aivan perusteettomasti - toisenlaiset manööverit, jopa äärilaidasta.

Jatkan poliittisesti epäkorrektilla linjalla. Uskallan väittää, että maamme työväenliike saavutti tavoitteensa suurelta osin siksi, että se oli aikanaan - puhuttakoon sitten vuodesta 1918 tai 1948 - kannattajiensa silmissä osoittanut olevansa jotakin muuta kuin uhrilammas. Samoin se, että koko maa selvisi "vaaran vuosista" - jotka ainakin joidenkin näkökulmien mukaan olivat vuosina 1970-71 ja 1978-79 vakavammat kuin 1940-luvun lopulla - oli seurausta siitä, että aikanaan oli valittu eri tie kuin esimerkiksi Suomenlahden eteläpuolella.

Ihmissuhdepläjäys

Puolisoni totesi taannoin, että jos hän ja minä emme tuntisi toisiamme, mutta hän lukisi blogiani, hän ei välttämättä haluaisikaan tutustua lähemmin. Onneksi oltiin ajoissa liikkeellä :-)

Ymmärrän asian hyvin, ja olen samoilla linjoilla. Ihminen tiivistäneenä itsensä merkkijonoiksi on huonompi versio kuin tiivistämätön. Yhteiskunnan normaalioloissa ihmiset myös pääsääntöisesti käyttäytyvät toisiaan kohtaan paremmin siellä, missä he eivät pysty tiivistäytymään pelkiksi merkkijonoiksi.

Takaisin töihin

Olen harjoittanut opettajan ammattia jo vuosia, mutta tämä kesä on ollut ensimmäinen, kun olen päässyt nauttimaan niinsanotusta opettajan kesälomasta. Tai ainakin melkein. Viikon verran on töitä näin sydänkesälläkin erään kesän läpi menevät datanomikoulutuksen merkeissä.

Työpäivä ei alkanut lupaavasti. Paloautoja ulvoi lähistöllä varhaisesta aamusta saakka, ja töihin lähtiessä kylältä päin kohoava savupatsas kertoi, että niillä taatusti oli töitä. Vanhan osuuskauppalaisten asuintalon palo urheilukentän laidalla oli surullisen tuhoisa.

Töissä serverihuoneen ovea avatessani korviin tunki vinkuva ääni. Yksi palvelin oli ajanut itsensä enemmän tai vähemmän hallitusti alas ja itki levypakkaansa. Levyohjaimen BIOSin diagnostiikka ilmoitti kaiken olevan kunnossa, ja kone käynnistyi oikein, mutta huuto ei lakannut. Vasta kun ajoin käyttöjärjestelmän päällä toimivan levyjärjestelmän diagnostiikkaohjelman, joka sekin ilmoitti kaiken olevan kunnossa, ohjain uskoi olevansa terve ja huuto lakkasi.

On aika opetella jälleen aikaisiin aamuherätyksiin. Tottumatonta väsytti töistä palatessa. Vaikka ei olisi oikein huvittanut, lähdin illalla rullailemaan Metsäkansan kirkolle. Muuten aika olisi mennyt nukkumiseen. Vastaan tuli Viialan suunnalta tutun näköinen moottoripyöräjengi, ja palattua löytyi tuttuja nuoria miehiä veturitallilta.

Hiuksissa hiekkaa

Jokin aika sitten Hattulan Parolannummella Panssarimuseota ylläpitävä ja panssarijoukkojen perinteitä vaaliva Panssarikilta lahjoitti Veturimuseolle Leyland-dieselmoottorin. Kiltalaiset olivat alunperin ajatellet käyttää sitä eräässä omassa museopanssarivaunussaan, mutta erinäisistä syistä moottori osoittautui heille tarpeettomaksi. Samaa moottorityyppiä käytettiin myös eräissä Valtionrautateiden ratakuorma-autoissa, joten Veturimuseon näyttelyesineeksi se kelpasi hyvin. Moottoriasiaa käytännössä hoitanut Ilkka myi museoveturiseuralaiset moottorin vastineeksi yhdeksi päiväksi Panssarikillan palvelukseen.

Tuo päivä oli tänään, Panssarikillan toimintapäivänä. Heinäkuun puolenvälin seutuville osuvana lauantaina killalla on jo pitkään ollut tapana järjestää erilaisia yleisölle tarkoitettuja toimintapäiviä. Syy on se, että suomalaisten panssarivaunujoukkojen perinnepäivää vietetään Ranskan vallankumouksen kunniaksi 14.7. Tämä kaivannee selityksen. Vasta itsenäistynyt Suomi osti ensimmäiset panssarivaununsa, tuolloin hyvin ajanmukaiset Renaultit - ellei jopa aikansa Lecrercejä vastanneet state-of-art-vaunut - Ranskasta. Panssarijoukot siis valitsivat perinnepäivänsä uuden aselajin osaamista tarjonneen maan kunniaksi. Muutenkin Ranska oli tuolloin melko suosittu, olihan se ollut tammikuun alussa 1918 Neuvosto-Venäjän ja Ruotsin ohella ensimmäinen maa, joka tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Kilta yhdessä Panssariprikaatin kanssa järjesti yleisölle monenlaista ohjelmaa Panssarimuseolla ja Panssariprikaatin tärkeällä lähiharjoitusalueella, Parolannummen entisellä lentokentällä. Museoveturiseuran väen hommaksi tulivat lentokentällä toteutetun yleisöajelun tuki- ja turvatoimet. Myytiin lippuja ajelulle, autettiin ihmisiä nousemaan tykinvetäjien lavalle ja ajon jälkeen sieltä pois, jaettiin sotaväen sadeviittoja suojaksi lentokentän pölyä vastaan, valvottiin yleisön turvallisuutta ajon aikana lavalla ja muuta mukavaa.

Yleisöajelu tapahtui aluksi kahdella ATS-59-tyyppisellä tykinvetäjällä (Iso-H:lle kiitos hyvästä tyyppikuvasta, jota valitettavasti rumentaa allekirjoittanut perälautaa sulkemassa). Näitä telavetoisia, tykkimiehistölle ja varusteille tarkoitetulla avonaisella lavalla varustettuja jokapaikankulkijoita hankittiin Suomeen Neuvostoliitosta vuonna 1965. Telatraktoreiksi kutsutut ajoneuvot olivat vuoteen 1978 saakka puolustuslaitoksen ajoneuvorekisterissä, jonka jälkeen ne siirrettiin panssarirekisteriin.

Parin tunnin ajon jälkeen toisesta ATS-59:stä hajosi kytkin. Yleisöjono kasvoi yhden telatraktorin lavan vetäessä matkustajien koosta riippuen vain 8-10 henkeä kerralla. Panssarikiltalaiset hakivat varikoltaan avuksi vanhemman telatraktorin tyyppiä AT-S. Tämä kuuden hengen hytillä ja uudempaa versiota monimutkaisemmalla telakoneistolla sekä hieman pienemmällä avolavalla varustettu malli saapui maahamme Neuvostoliitosta tehtyjen tykkihankintojen yhteydessä 1960-luvun alkuvuosina. Levosta vauhdikkaaseen ajoon herätetty ajoneuvo jaksoi hyvin muutaman tunnin, kunnes siitä katkesi tuulettimen hihna. Ylikuumentunutta yritettiin jäähdyttää hiilihapposammuttimen avulla, mutta yleisöajelu oli hoidettava loppuun yhden ATS-59:n voimin. Yleisömäärän huvettua iltapäivän myötä asia ei aiheuttanut suuria ongelmia.

Liikkuvan museokaluston kanssa toimittaessa tekniset viat tai ainakin niiden riskit ovat usein lähes enemmän sääntö kuin poikkeus. Siksi suuri yleisö ei pääse vanhojen autojen, panssarivaunujen tai veturien kyytiin läheskään niin paljon kuin haluaisi. Maastossa tapahtuvassa panssarikaluston "nostalgialiikenteessä" ongelmien seuraukset eivät ole kovin vakavia. Rautatieliikenteen vikasietoisuus on erittäin matala, ja liikennöidessä kaluston kuntovaatimukset ovat tiukemmat, kun yksi rikkoutunut kulkuneuvo voi sekoittaa pahimmassa tapauksessa koko maan junaliikenteen.

Panssarikillan museokaluston osalta ongelma iski myös sodanaikaiseen saksalaisvalmisteiseen ja meillä jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluissa tärkeäksi aseeksi osoittautuneeseen Stu 40 -rynnäkkötykkiin, "Sturmiin", jonka oli määrä olla päivän ajan yleisön nähtävänä lentokentän laidalla. Käyntiongelmien vuoksi museovaunua lähdettiin ajamaan välittömästi paraatin jälkeen varikolle.

Hommat hoituivat tällä porukalla hyvin, kuten aina. Täytyy sanoa, että erityisen ylpeä olin omistani, kun Panssariprikaatin järjestämän taistelunäytöksen edellä totesimme monisatapäisen katsojajoukon ryhmittyneen melko vapaamuotoisesti lentokentän pohjois- ja koilliskulmaan. Vaihdettiin pari sanaa, ja hetken päästä oli yleisön ja kentän väliin ryhmittynyt tasaisin välein neonkeltaisilla huomioliiveillä varustautunut joukko osoittamaan, mihin saakka on turvallista tulla katsomaan. Taatusti tehokkaampi keino kuin heikosti kuuluneen ämyrin kautta komentajan esittämä toive turvallisesta käyttäytymisestä.



Aikaisemmin päivä oli suosittu alokkaiden sotilasvalapäivä, mutta kun nykyisin palvelukseen astutaan aikaisemman kesäkuun sijasta heinäkuussa, tämä perinne on katkennut. Nyt taistelunäytös oli paraatin ohella tärkein prikaatin anti yleisölle. Massiivinen se oli kaikkiin aikaisemmin näkemiini verraten. Kokonainen panssarikomppania hyökkäsi lentokentän eteläpäästä pohjoispäähän. Näytös on näytös ja taktiikka on taktiikkaa ja ne ovat kaksi eri asiaa. En ollut ainoa, joka ihmetteli, kun viholliskosketuksen jälkeen Leopard-taistelupanssarivaunut jäivät avoriviin aukeaan maastoon helikopterien syöteiksi, ja BMP-2-rynnäkköpanssarivaunut ajoivat taisteluvaunujen välistä vihollisen kimppuun. Vai oliko tarkoitus esitellä, että hienoja Leopardeja säästellään, ja "Bemareita" ja panssarijääkäreitä riittää tuhlattavaksi. Mutta kulku-uran miinanraivauksen ja merkinnän esittelemiseen oli nähty kunnioitettavasti vaivaa.

Samoin tulenkuvaukseen. Kun pauke alkoi, monet isät vakavoituivat. Luultavasti nostalgian vuoksi, muistelemaan nuoruuden aseleikkejä. Lapset hiljenivät jännityksestä; joku taisi itkeäkin. Äidit hymyilivät "tämä on jännää" -hymyä. Jännääkö on, kun leikitään lihamyllyä, joka muokkaa ihmiset kasaksi ruumiin nesteillä kostutettuja luunsiruja ja repaleista lihaa? Enemmän se johtui pitkästä työrupeamasta päivänpaahteessa, mutta oksennusrefleksi oli hetken lähellä. Mutta vähän niiden hymyjenkin vuoksi. Eivät he tietenkään lihamyllyleikille hymyilleet, vaan sotaleikille. He... heei. Lihamylly on kaukana. Libanonissa saakka.

Hyppäsin ATS-59:n kyytiin viimeiselle kierrokselle, joka ajettiin hieman tavanomaista pitempänä. Melko hurja oli vaikutelma, kun telavetäjä vauhdilla syöksyi metsiköstä uralle, jossa mutkan takana sodanaikaisen Stu 40 -rynnäkkötykin putki katsoi suoraan kohti. Kyseessä oli paraatin jälkeiselle siirtomatkalle väsähtänyt käyntiongelmainen museovaunu, jota ei oltu vielä ehditty noutaa varikolle.

Talkoolaisille tarjottu hernekeitto oli erinomaista, mutta illalla kotipuolessa maittoi pitkästä aikaa kebabkin. Me, jotka toimimme kentän laidalla ja erityisesti he, jotka ohjasivat yleisöä vaunuissa, olimme päivän päätteeksi tomun peitossa. Mukavampaahan se on kuin rapa. Puhdistuu helpommin.

Vielä ennen saunaa noudimme purettavasta varastosta VR:n lupaamat kolmipyöräresiinat ja konevoimalla toimivan kiskopultinkiertäjän Veturimuseolle. Siirsimme resiinat ajamalla ratapihan äärimäistä tyhjää sivuraidetta. Asemalaiturilla ilmeisesti viihteelle vievää junaa odottelevat nuoret miehet huutelivat kysellen resiinakyydin taksaa Tampereelle. Joutuivat tyytymään junaan.

(Edit: ATS-59:ää ja AT-S:ää ym. yksityiskohtia koskevia tietoja lisätty "Suomalaiset panssarivaunut 1918-1997" -teoksen pohjalta 16.7.2006.)

Ontuva tiikeri, lompsiva lohikäärme

Viikko tuli vietettyä Kanta-Hämeessä Viittakiven opistolla. Opistoa ylläpitää Suomen Setlementtiliitto, historiasta tunnettuja kveekareita lähellä olevaa kristillistä maailmankatsomusta toteuttava järjestö. Ruoka oli hyvää, vahvasti luomukasvispitoista, ja rauha suunnilleen täydellinen.

Perinteidensä mukaan opisto mainostaa itseään kansainvälisenä. Nykyään kansainvälisyyttä lienee keskimääräisessä kaupunkiperuskoulussa enemmän kuin 1950-luvulla oli alan johtavassa kansankorkeakoulussa, mutta muuta kuin suomea paikalla nytkin kuuli. Tekstiilitaidekurssilaisten keskustelua kuullessa kauhistuin, miten olen saattanut kadottaa näin tyystin koulun tarjoaman saksan kuullunymmärtämistaidon. Kurssilaisten tuottaman näyttelyn avajaisissa selvisi, että kyseessä oli flaami. Asia menee yleissivistymättömyyteni piikkiin.

Päivät kuluivat harjoitellessa taijia (virallinen pinyin-kirjoitusasu on tuo; vanha ja ilmeisesti tunnetumpi kirjoitusasu on "tai chi"). Muutaman päivän intensiivikurssi ei ole kovin tehokas konkreettisen taidon omaksumiseen - sama tuli huomattua alkukesästä latinankurssilla - mikä oli otettu hyvin huomioon oppimistavoitteissa. Yleisintä, 24-osaista niinsanottua "muotoa" (monien japanilaisperäisten budolajien terminologialla sanottuna kyseessä on kata) ei edes yritetty ahmaista kokonaan, vaan keskityttiin alkuosaan.

Harjoituksia oli päivässä kolme, ja treenitunteja tuli päivää kohden kuusi tai seitsemän. Monia muita lajeja ajatellen kyseessä on kilpailijavalmennuksen tuntimäärä, mutta tässä rauhallisessa lajissa ongelmia ei tullut yhdellekään hyvin heterogeenisesta ryhmästä. Vuosien takaa muistan aivan toisenlaisen tavan treenata taijia; sillä tyylillä parikin tuntia päivässä olisi saattanut olla liikaa.

Suomen oloissa on vaikea kuvitella harjoittelemiselle soveltuvampaa paikkaa kuin nurmi järven rannalla tuulen heilutellessa 1:1-kokoiseksi bonsaiksi kasvanutta rantakoivua.

Taijissa sanotaan yhdistyvän kiinalaisen filosofian, lääketieteen ja taistelutaitojen perinteet. Filosofiasta voidaan olla montaa mieltä, eikä sitä puolta ymmärtääkseni painoteta kovinkaan paljon täkäläisissä oloissa. Lääketieteen osalta kyse on lähinnä samasta asiasta, johon terveydenhuolto meilläkin on yhä enemmän suuntautumassa: tarjotaan menetelmiä aktiivisesti ylläpitää terveyttään tai kuntouttaa itse itseään. Rauhallisesti tehtävissä liikkeissä taistelutaitojen perinne ei näyttäydy kovin vahvasti, mutta taijin tekniikat toteuttavat samoja periaatteita kuin esimerkiksi judossa (poikkeuksiakin on, kuten taijin yhteen tukijalkaan perustuva liikkuminen, joka tatamilla koituisi nopeasti ottelijan kohtaloksi).

Yhtä kaikki, ihmisvartalon mekaniikasta taijissakin on kysymys. Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa. Puolisoni omaksui liikkeet nopeasti tanssijan hahmotustavalla ja koordinaatiolla. Minusta taas lähes kaikki oli kuin uutta, vaikka minulla tästä ja vastaavankaltaisesta liikehdinnästä joitain vähäisiä kokemuksia onkin.

Iltaisin väsytti terveellä tavalla, mutta parina iltana vääntäydyimme muutaman kilometrin iltalenkille. Toisena niistä kävimme katsomassa Hauhon kirkkoa. Kirkko oli jo kiinni, mutta portilla juopotelleiden nuorten riemuksi lausuimme klassiset sanat "How" ja "hoch".

Vesipetoja emme ole: talviturkki tuli heitettyä vasta nyt. Tosin hyvissä ajoin ennen Jaakonpäivää ja yli kuukautta aiemmin kuin viime kesänä. Vesi oli lämmintä ja aamuisinkin kiva uida.

Muutama päivä poissa

Lähden puolisoni kanssa muutamaksi päiväksi toiselle puolen maakuntaa harjoittamaan hengen ja ruumiin kuntoilua. En tiedä, millaiset ovat bloggaamismahdollisuudet, joten päivitykset voivat olla viikolla vähissä. Sähköpostiakaan en välttämättä pääse lukemaan.

Puistossa

Illansuussa polkaisin hautuumaalle kastelemaan isän ja mummon kesäkukat. Hautuumaan vanha puoli, se jossa mummo vanhempiensa ja Vanajasta isänsä kanssa muuraushommiin muuttaneen ja noin vuosi ennen syntymääni poismenneen miehensä kanssa lepää, on tätänykyä hiljainen puisto.

Penkki on asetettu ison käytävän varteen. Kirkkoherrat, kanttorit, lehtorit, kansakoulunopettajat, asemapäälliköt ja ratamestarit ovat saaneet korkeita kivipaasia. Isoissa kivissä silti yksi ammatti on yli muiden: maanviljelijä. Kuolinvuodesta ei ole vaikea arvata, että mieluummin kiveen olisi saatettu kaivertaa "talollinen". Vanhempiin niin on tehty.

Kiviaitaa vasten on nojallaan unohdettuja muistokiviä. Vanhat pois uusien tieltä. Saisiko tuollaisen muistokiven omaan pihaan? Mitä jos puolikoivukujan alla, pienen matkan päässä oikeasta leposijasta, säilytettäisiin sata vuotta sitten elämäntyönsä tehneen muistoa?

Leipää ja viiniä

Ajattelimme, että aamun kääntyessä aamupäiväksi ei olisi liian kuuma hölkätä. Väärin arvattu. Takaisin palattua viihdyimme hyvän tovin pihakeinussa jääpaloilla varustettujen isojen mehu- ja vissylasien kanssa. Viimein suihkuun noustessa mukaan kourallinen salaattia ja muutama ruohosipulinvarsi brunssia varten.

Iltapäivällä puolisoni lähti piispan kaveriksi siunaamaan virvoittavien vetten ääreen muuttanutta. Poljin kylälle hakemaan illaksi pullon valkoviiniä ja patongin. Hienosta viinistä tahtoo olla maalaiskylässäkin runsauden pula, mutta yksinkertaiseen makuumme sopivaa pöytäviiniäkin sentään löytyi. Sen sijaan patonki oli vähissä.

Helteillä ruoho kasvaa hitaasti, mutta lienee silti aika tarttua ruohonleikkurin kahvaan. Ajattelin lintsata nurmenhoidosta sen verran, että koska säätila ei houkuttele vetämään saappaita jalkaan, jätän työturvallisuusseikkoihin vedoten myös nurmikon ilmastoinnin tällä kertaa väliin.

Siivouspäivä

Maalarinteippi oli jäänyt tehokkaasti kiinni. Irrotuksessa turvauduttiin kemikaaleihin, lähinnä asetoniin. Aikaa ja kynsiä kului, mutta teippikin lähti. Nyt pitäisi auringonpuoleisten ikkunanpokien taas kestää.

Ikkunaprojektissa minulle sattui munaus, joka on niin surkuhupaisa, että maksanee vaivan kertoa. Ulkopokan alareunan kittauksia tehdessäni lasin sisäpinnalla oli vielä maalarinteipit. Kitti tasoittui lastalla mukavalta näyttäväksi viistoksi listaksi. Kun teipit poistettiin huomattiin, että kittilista näkyy sisäpuolelle ainakin 2-3 mm lasin alareunan yli. Myönnettävä on, että silloin harmitti ja hävetti. Onneksi kitti oli kostutettuna vielä helposti muotoiltavaa, ja korjaus onnistui.

Päiväohjelmaa ei tarvinnut miettiä, kun innostuttiin siivoamaan koko talo. Illansuussa kasvit huusivat vettä. Kaivosta annettiin letkulla ja kastelukannulla. Aletaan elää mukavia aikoja sikäli, että hiukan rehevämmänkin salaatin aineksista jo puolet saadaan kotipihasta. Mutta kesäkurpitsa sietäisi voida hiukan paksummin. Ei sen ainakaan kuivuudesta pitäisi kärsiä, koska se osaa isoilla lehdillään hyvissä ajoin ilmoittaa, milloin on jano.

Pitkästä aikaa urheiluliikkeessä

En ole lainkaan innokas hölkkääjä, mutta kun totesin vanhojen lenkkikenkieni palvelleen jo yhdeksän vuotta, ajattelin olevan oikea aika hankkia uudet jo nivelterveydellisistä syistä. Ilokseni kaupasta löytyi jälleen vanhaa tuttua kotimaista merkkiä mukavasti alennettuun hintaan (samassa kaupungissa voivat "alehintojenkin" väliset erot olla näemmä kymmeniä euroja per kenkäpari). Satunnaisesti hölköttelevä ei tietenkään tarvitsisi M-sarjan jalkineita, mutta illan testilenkin jälkeen on todettava, että kyllä ne hyvät ovat. Askeltuntuma tällaisella raskastekoisemmallakin hölköttelijällä on vekkulin rullaava. Puolisoni innostui hankkimaan eri värisen ja kevyemmälle varrelle sopivamman vastaavan mallin, ja piti tuntumasta hänkin.

Halvalla kun sai, piti paitakin ostaa. Ihmettelin, että tässäkin M oli sopiva. Siis että ulkomaalaisvalmisteinen - kotimainen, varsinkin tiettyjen valmistajien mitoitus on asia erikseen - M-kokoinen urheilupaita istui päälle hyvin. Omat mittani eivät ole muuttuneet ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta aikaisemmin ulkomaista M-kokoa ei juuri ole kannattanut kokeilla. Ovatkohan ihmiset kansainvälisestikin ottaen kasvaneet, vai tuotetaanko eri markkina-alueille vaatteita nykyään eri mitoituksilla?

Tampereen urheiluliikkeiden tarjonnan runsaus yllätti niissä harvemmin asioivat. Kysyntää tarvinnee olla paljon. Onko asiassa jonkinlainen ristiriita heikkeneväksi sanotun kansanterveyden kanssa? Vai onko kysyntä suurkuluttajien varassa? Vai tehdäänkö tuotteet niin lyhytikäisiksi, että harrastelijoillakin on tiheä päivitystarve.

Puolisoani sovituskopista odotellessa tuli mieleeni, mahtaako monikin nykymuodin mukaisia liikuntavaatteita ostava kauniimman sukupuolen edustaja kritisoida sitä, millaisia arvoja yhä kireämmän ja paljastavamman tyylin avulla terveydestään kiinnostuneille halutaan tarjota? Kysyin asiaa puolisoltani, ja hän vastasi käytännönläheiseen tapaansa kyseessä olevan yksinomaan toiminnalliset seikat. Liikkuessa tulee lämmin, eikä hiertäminen ole toivottavaa.

Sunnuntai naapuriläänissä

Aamulla H9656 vei juuri sopivan pienen kävelymatkan päähän arkkitehti A. Ruusuvuoren suunnittelemalta kirkolta. Hyvinkään vuonna 1961 valmistunut kirkko rakennettiin kolmiota useimmissa muodoissaan toteuttavaksi. Aikanaan kirkkoa kerrotaan arvostellun muotoratkaisusta, joka palautuu useimmissa oppirakennelmissa - myös kristinuskossa - keskeisellä sijalla olevaan kolmioon. Lienevätkö arvostelijat huomanneet, että samaa muotoa toteuttavat aikansa rakennusmestaritaidon sanelemin ehdoin myös lähes kaikki maamme keskiaikaiset kivikirkot.

Viime vuosien sanankuulijat ovat arvostelleet kirkkoa huonosta akustiikasta, kun ääni kohoaa kirkkosalin keskeltä epäsymmetrisesti ylös. Nyt sitä ei koettu, mutta lieneekö oltu sopivalla paikalla.

Konfirmaatiossa tytöt alboissaan näyttivät samaan muottiin valetuilta, mutta pojissa skaala vaihteli neppaajasta maailmanmieheen. Onko se pelkkää biologiaa? Jos ei, niin onko kyseessä rippikoulun, yhden tärkeän kasvatuslaitoksen, kannalta hyvä asia ajatellen tärkeässä kehitysiässä olevia ihmisiä?

Takaisin asemalle päästiin M5-mallinimeä kantavan baijerilaisauton kyydissä. Pakko sanoa, että kyseisen auton konsepti on minusta asiallinen. Perheautopohjaisessa, tuunatun näköisessä sedan-korisessa ajopelissä on paperien mukaan enemmän hevosia kuin legendoiksi itsensä lihottaneissa Corveteissa tai perusmallin Ferrareissa. Mikä voisikaan olla asiallisempaa, kun emme puhu nyt vetureista :-)

Maalailua

Veturitallin talkoopäivän vakiojoukko ei tapaa maalata taivaanrantaa, ainakaan ennenkuin pensselin alla on jotakin konkreettista. Raaputustyö sujui nopeasti aamupäivän ollessa vielä lämpötilaltaan maltillinen. Puolilta päivin polkaisin pallokentän laitaa, suunnilleen vettä vesitorniin muinoin johtaneiden puuputkien linjaa, paikalliseen Värikauppaan ja huvikseni kysäisin VR-standardi 1111:tä. Tietenkin puukolla kaivettu mallipala oli taskussa mukana. Sitä ei tarvittu, kun kauppias tietokoneeltaan kysyi, onhan kyseessä se tummanruskea. Sehän se oli. Sama valkohäntäpeuran turkin sävy kuin niissä luultavasti harvoissa värifilmille valottuneissa kuvissa, jotka kertovat meille nykyihmisille ajasta, kun matkustajavaunuissa vielä saattoi olla puupenkit.



Maalia saatiin pintaan. Kun en suojannut itseäni kunnolla, sain myös ihon palamaan. Punaniska jälleen.

Vihta tuli tehtyä halkoplaanin humukseen 1970-luvulla kasvaneista riippakoivuista - pahoitteluni, kun tästä ei tullut yhtä hyvää kuin Jussiksi. Saunojien kanssa en tallille jäänyt.

Loppuillan ohjelmana kuunnellaan jalkapalloa. Eilisen ottelun voitti suosikkimme.