Julkisoikeuden perusteiden tenttikysymyksiä

Iltaohjelmassa oli avoimen yliopiston julkisoikeuden perusteiden tentti. Tentittävänä oli vain luentoaineisto ja perustuslaki tietyiltä osin, ei varsinaista kirjallisuutta. Kirjatenttinäkin tämän olisi voinut suorittaa, mutta olen enemmän luentojen ystävä.

Kysymyksiä oli kolme. Ensimmäisessä piti määritellä lyhyesti viisi käsitettä: oikeussäädös, oikeuslähde, normihierarkia, perusoikeudet ja finanssivalta. Toinen kysymys oli esseetyyppinen ja käsitteli perustuslainsäätämisjärjestystä. Kolmaskin oli essee aiheeltaan harkintavallan rajoitusperiaatteet hallinnollisessa päätöksenteossa.

En sanoisi kysymyksiä erityisen vaikeiksi. Lakitiedon kurssin, tai millä nimellä se nykyään kulkeekaan, käynyt lukiolainen olisi varmasti osannut vastata niihin paremmin. Toisaalta tässä vaiheessa opintoja minulla ei ole käsitystä oikeustieteessä toivottavasta vastauslogiikasta. Ilmeisesti ainakaan pitkiä vastauksia ei kaivattu, koska käsitteitä sai määritellä korkeintaan 10 riviä kutakin ja esseetehtävien enimmäispituus oli kaksi sivua. Pieni käsiala helpottaa.

Vilpoisia marraskelejä

Kello 6.55 lähtevän Saarioispuolen koululais- ja työläisvuoron kuljettaja poimi tien laidasta kyytiin monia nuoria, joita uni tai kodin lämpö oli pidätellyt tulemasta ajoissa pysäkille. Silti oltiin ajoissa perillä. Jokunen aika sitten Tampereen linjalla maksua tarjotessani samainen herrasmies, varmaankin vakiomatkalaisen naaman muistaessaan, kysyi enkö ole kuukausilippulainen. Vastasin myöntävästi, mutta ettei se riitä kuin Lempäälään saakka, seutulipun rajat kun ovat sellaiset. "Perille saakka riittää", sanoi kuljettaja, ja säästin 6,30 euroa. En kokenut huonoa omaatuntoa, kun vuosien aikana olen maksanut seudullisen kuukausilipun jos toisenkin.

Työpäivään mahtui monenlaista. Vähän ennen kahdeksaa istuuduttiin Arin ja Saken kanssa hetkeksi tuumailemaan ja todettiin, että kiirettä pitää, mutta kyllä se siitä. Työpäivän ohjelmassa oli ruokahuollon prosessikuvausten määrittelyä, VLAN-konfigurointia Ethernet-kytkimeen, oppisopimuskoulutustarjouksen laatimista ja EU-rakennerahaston rahakamarinvartijaviranomaisen kanssa neuvottelemista. Tilkkutäkkiä kenties, mutta se on yksi syy, miksi pidän työstäni. Ruokatunnilla ehdin noudattaa perjantaiperinnettä ja hakea tuoreen hiivaleivän kotiinviemisiksi.

Illalla käytiin kaupassa. Totesin mielessäni, että kylän kauppaliikkeiden ikkunoissa alkava adventtiaika näkyy vaihtelevassa määrin, mutta kokonaisuutena ehkä vähemmän kuin joskus ennen. Varsinkaan näyttäviä rakennuksen ulkopuolelle laitettuja jouluvaloja ei enää näy. Ei sillä, että erityisesti kaipaisinkaan. Muualla, vähänkään isommissa kaupan keskittymissä taisivat viimeistään tuomiosunnuntaina hyppiä tontut ja kilistä kulkuset. Käväisin kuitenkin sytyttämässä rautatieaseman vitriiniin 1920-luvun puskin- ja vaihdelyhdyt - ensinmainittu brittisähköistetty Hanomag ja jälkimmäinen m/22-klassikko.

Kylmettymisiä

Oli tarkoitus lainata anopilta autoa tilapäiseen tarpeeseen. Talvirenkaanvaihdon jälkeen sillä ei ole paljon ajettu, ja taitaa viime vuosituhannen viimeistä vuosimallia edustavalla olla kokonaiskilometrejäkin vähemmän kuin omassamme.

Hyvin hörähti käyntiin, mutta matkalla hyytyi meijerin mäkeen. Akku on melko uusi, ja virtaa riittää pikkupakkasellakin. Ongelma on ilmeisesti polttoainepuolella. Kotoa haetuista apukäynnistyskaapeleista ei ollut iloa.

Ei startannut, vaikka lupaili, joten piti hakea hinausköysi. Seuraava ongelma oli köyden kiinnityspiste. Auton etupään alla näytti siltä, että takaluukusta vararenkaan vierestä ilmeisesti löytyisi hinauslenkki, ja ohjekirja kertoisi, minne se pitää kiinnittää. Tietenkin sekä takaluukun että hansikaslokeron (sic!) lukot olivat jäässä. Eikä autoa ollut mukava seisottaa iltapimeällä kapean tien laidassa. Mietittiin jo järeämmän hinausavun kutsumista, mutta kiitos netin sitä ei tarvittu. Muuten, muistaako joku, mistä haettiin pikatilanteiden käyttöohjeet ennen nettiaikaa? Ei kaikkea ennenkään osattu tai tiedetty esi-isäinperintönä. Ja viimeistään neljännesvuosisata sitten toimintaympäristö alkoi olla teknillisyydessään yhtä haavoittuva kuin nyt.

Kylmettynyt hinattiin kotipihaan ja työnnettiin talliin sulamaan. Katsotaan, miten aamulla jaksaa heräillä.

Tuomiosunnuntain ajatus

On mielenkiintoinen asia, miten vähän Raamatun tekstien mukaan viimeisenä päivänä Jeesusta kiinnostaa mielipiteily, kuuluisa homokysymys muun muassa.

On helppoa olla mieltä. Pykälää työläämpää on tehdä. Kuuluuko päivän tekstiin, että mieltä oleminen on niin rankkaa, että helposti jää tekemättä?

Talven tuoksua

Lintujen talviruokinta alkoi kirsikkapuussa riippuvalla pähkinäautomaatilla jo viime kuussa, mutta varsinainen seisova pöytä bulgarialaisine auringonkukkaherkkuineen pystytettiin vasta tänään. Vanhan tiedon mukaan muualle suuntaavia ei saa houkutella viivyttelemään. Eivätköhän viimeisetkin muuttajat ole jo lähteneet mehevämmille maille.

Rautakangella lintulaudan tolpanpaikkaa maahan iskiessäni talitiainen torui pensasaidassa. "Jo oli aikakin", olin kuulevinani.

Kissaveljeksillä on ollut hiukan vaikeuksia sopeutua talvielämään. Ymmärrettävää kai, kun vasta elämän toinen talvi on alkamassa.

Kirpeä aamupakkanen houkutti tuulettamaan petivaatteet ja sääennuste vaihtamaan täkit lämpöisempiin.

Veturitallilla teräs oli kylmää ja kello pysähtynyt. Lainasin kaksi lyhtyä, vaihde- ja puskin-sellaiset, rautatieaseman vitriiniin adventtiaikaa varten ja vedin kellon.

Saunalenkki sisätiloissa, ja iltapalaksi valkosipuliperunoita fetasalaatilla. Perunat ja tomaatti pihamaan tuotoksia.

Valokuvatorstain ahneus

Valokuvatorstai-blogin aihe liittyy jälleen vanhaan kunnon Danteen. Nyt ollaan helvetin kolmannessa piirissä. Ja totta vieköön, kolme vaihetta poikineen nämä pedot ahmivat:



Rataverkollamme tuttu Sr1-tyyppinen sähköveturi on 50 kilowatin verran ahne paikallaan seisoessaankin virta kytkettynä ilman ohjaamolämmitystä. Kuva on Kouvolan varikolta loppukesältä 2004.

Vielä kolmisen vuosikymmentä sitten sähkönkäyttö oli säästämistä. Nykyään se on ahneuden alku ja juuri.

Virsiä ja modernia jazzia

En ole käynyt kirkossa sitten pääsiäispyhien. Tänään oli hyvä syy korjata asia ja samalla äänestää kirkollisvaaleissa. Muistaakseni olen äänestänyt koko lailla kaikissa julkisoikeudellisissa vaaleissa, joissa minulla on ollut äänioikeus. Poikkeukseksi on saattanut jäädä jokin ylioppilaskunnan edustajiston vaali.

Jos perjantaina tuli kohennettua kulttuurikuntoa, niin tänään oli fyysisen vuoro. Korkea aika molempien suhteen. Iltapäivää vietettiin urheilutalon kuntosalilla. Isossa salissa oli käynnissä sulkapalloturnaus. Raudannostajia oli paikalla vain vähän. Välillä puolisoni ja minä olimme kaksin. Kuntopyöristä moni oli tavalla tai toisella epäkunnossa.

Urheilijan oloinen nuorimies merkkasi tunnollisesti paperille tekemiään sarjoja. Minulla ei lyhyen mutta vaatimattoman kuntosaliharjoitteluni aikana ole koskaan ollut varsinaista ohjelmaa. Sellainen on syntynyt itsekseen lähinnä sen mukaan, mistä laitteista ja liikkeistä pidän. Muutama vuosi sitten urheiluopistolla Nastolassa sain erinomaisia vinkkejä. Eniten hikipisaroita taitaa valua keskivartalon eteen. Bodarin kroppa ei ole haussa, vaan ajatus välttää istumatyöläisen tuki- ja liikuntaelinvaivoja. Perinteistä hauiskääntöä tulee treenattua tasan sen verran kuin jalkaprässin ohessa jaksaa nostella käsipainoja. Vapailla painoilla olisi kai syytä harjoitella enemmän, koska niiden kanssa tasapainoillessa pääsisi vaikuttamaan myös syviin lihaksiin. Aloittelijamaiseen tapaan tunnustan olevani enemmän levypakkojen kuin levytankojen ystävä. Jalkaprässin käsipainohöysteen ohella ranskalainen punnerrus on ainoa vapaiden painojen harjoitteeni.

Salilta palatessa käytiin moottoritien varressa ostamassa vissyä, leivänpäällistä ja ahvenanmaalaisia röstiperunoita. Jostain syystä viimeksimainittuja kelpo eineksiä ei saa kylän keskustan puodeista. Röstit päätyivät pakastimeen odottamaan kiireistä arki-iltaa. Proteiinitankkaukseksi tehtiin muhevaa papupataa ja keralle runsas salaatti.

Iltaohjelmassa oli uusintakuuntelu perjantaisesta konsertista YLE Radio 1:n kautta. Sen päälle Jatzofrenia.

Minea ja viuluviikari

Viikonloppu alkoi juhlavissa merkeissä Tampere Filharmonian konsertissa. Kauniin seuralaisen treffasin rautatieaseman tungoksessa. Oli tullut kaupunkiin jo aiemmin autolla.

Hävettävän kauan edellisestä live-musiikki-illasta jo onkin. Perjantai-illan ohjelmiston aloitti Forssan miehen, Kalevi Ahon, "Minea". Noin vuosi sitten Minnesotan osavaltio-orkesterilta ensiesityksensä saanut orkesteriteos on silloisen Helsingin Sanomain arvion (ns. korkeakulttuurin saralla Hesarin näkemykset taitavat olla sinivalkoisempia kuin mihin yksikään muu yhteiskunnallinen ajatus 2000-luvulla yltää) mukaan ottanut vaikutteita Afrikasta, Arabiasta ja Etelä-Aasiasta. Voi olla, mutta ei maallikkokuulija tätä maailmanmusiikin ilotulitukseksi nostaisi. Johtuu tietenkin vain "Sinuhe Egyptiläisen" ja orkesteriteoksen yhteisestä nimittäjästä, mutta melko välimerelliseltä kokonaisuus kuulosti.

En syytä Hesaria ylilyönnistä. "Minea" pani miettimään mihin musiikissa tarvitaan metallia, hardrockia, hi-energya, trancea. Toisaalta kulkuneuvojen maailmassa Daciaa tarvitaan, vaikka Mercedeksiäkin tehdään.

Aplodien aikana lavalle asteli mies, jonka voisi hyvin kuvitella tapaavansa jonkin perinteikkään ammattikoulun tekniikan alojen opettajanhuoneessa. Säveltäjä oli itse tullut paikalle. Edellä sanottu luettakoon kunnioitukseksi kumpaakin vertauksen osapuolta kohtaan.

"Minean" jälkeen esitetty Paganinin toinen viulukonsertto kuulosti täytenumerolta. Mestariviuluviikari Ilja Gringolts paganinicoverina oli tietenkin loistava. Mutta itse teos sytytti yhtä vähän kuin monet 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten niinsanotut klassikot. Rohkenenko sanoa, mutta virtuoosimaisuus jossakin instrumentissa tuntuu hukkaavan kokonaisnäkemyksen. Paganini kuuluu omassa rajoittuneessa musiikkimaussani samaan halpalaariin kuin Claptonit, Hendrixit ja muut 1900-luvun lopun kitarasankarit.

Illan päätti Beethovenin kolmas sinfonia "Eroica" klassismin ja romantiikan rajamailta. Ohjelmavihko kutsui "Eroicaa" sinfonian historian käänteentekevimmäksi teokseksi ja musiikillisen humanismin valonkantajaksi. Hieno teos, mutta subjektivistisen näkemyksen mukaan illan turnauksessa Suomi päihitti paitsi Italian myös Saksan (joskin, kuten musiikin historiasta tiedetään, viimeisessä matsissa oli vieraiden tekijämies paria vuotta ennen suoritusta siirtynyt paralympiapuolelle).

Jos alkuillan mestariteoksen säveltäjä ei olemuksellaan kohahduttanut - teoksellaan sitäkin enemmän - konsertin kapellimestari Hannu Lintu oli esiintymisessään toista maata. Liikkuminen voi hakea käytännöllisyyden ja kauneuden yhdistettyä ääripäätä, kuten taijissa. Tai yksinomaan kauneutta, kuten tanssissa. Mutta Lintu osoitti, että myös aivan eri tavalla voi tuoda esiin liikkeen näyttävyyden. Ei ihme, että lopuksi kapellimestari kutsuttiin taputuksin neljästi uudelleen sisään.

Kun auto oli matkassa, ei paluujunan kanssa tarvinnut kiirehtiä. Kotimatkalla poikettiin iltapalalla Pirkanhovissa. Huoltoasema ei sijaitse monen kilometrin päässä kotoa, mutta mietimme, miten monta vuotta on, kun on viimeksi käyty. Seinäjokelaisperäisen pikaruokaketjun myymä kasvikunnan tarjonnasta valmistettu hampurilainen maistui melkeinpä päihittävän naantalilaisperäisen ketjun vastaavan tuotteen.

Liittokokous

Lauantaipäivä meni luottamustehtävissä Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liiton syyskokouksessa Hyvinkäällä. Toijalalla on pienuudestamme huolimatta se erikoinen asema, että koska Veturimuseota ylläpitävät kaupunki ja Museoveturiseura yhdessä (eikä kummallakaan osapuolella ole sen paremmin mahdollisuutta kuin intressiäkään vastata yksin vuokra-alueesta ja -kiinteistöstä, muutaman sadan tonnin painoisesta "irtaimesta" omaisuudesta tai museon kesäisestä avoinnapidostakaan), meillä on liitossa kaksi edustajaa: yksi Museoveturiseuran ja yksi kaupungin puolesta. Jälkimmäistä on viime vuosina hyvin harvoin käytetty, mutta kun kokouskutsun saavuttua en ollut merkannut lauantaipäivää kalenterissani muuhun varatuksi, pyysin valtakirjan kaupungin sivistystoimenjohtajalta.

Matka sujui jutellessa, kun oltiin onnistuttu hankkimaan Markon kanssa liput samasta IC 86:n vaunuosastosta.

Syyskokous pidettiin perinteiseen tapaan Suomen Rautatiemuseossa Hyvinkäällä. Jossakin kohdassa pääsin leikkimään vanhaamiestä ja muistamaan, miten melko tarkalleen kaksikymmentä vuotta sitten liiton edeltäjä, neuvottelukunta, perustettiin Toijalan rautatieaseman neuvotteluhuoneessa (nykyisin eri koulutusorganisaatioiden ahkerasti suosimassa yksityisessä vuokratilassa).

Jos kaksikymmentä vuotta sitten museo-, nostalgia-, perinne- tai millä nimellä sitä halutaankaan kutsua - rautatieliikenne oli vain väljästi säädeltyä ja kentän keskitettyä huomiota haettiin perinteiseen museotoimintaan, on nykypäivän tilanne täysin erilainen. Viranomaisyhteistyö liikennöinnin mahdollistamiseksi on oleellisin osa liiton toimintaa. Esitys muuttaa liiton nimi Rautatiemuseoiden ja -harrastajien liitosta Rautatiemuseoiden ja -museoliikennöitsijöiden liitoksi sai paljon kannatusta. Samoin esitys, jossa liikennöinti jollakin suomen kielen sallimalla keinolla nostettaisiin ennen museoita.

Vapaassa keskustelussa kuultiin tarkka selonteko Pasilan veturitallilla elokuun lopussa tapahtuneesta veturin seinänläpiajosta. Itse läpiajo, aikanaan yleinen tapaturma VR:llä, ei ollut paha, mutta jälkiseurauksia sanoisin asianosaisten kannalta kohtuuttomiksi.

Paluumatkalla Eskon kyydissä piti päästä Riihimäelle, josta IC- junaan. En päässyt sinne, vaan kotipihaan saakka. Suurkiitokset! Matkalla oli ajatus poiketa Panssarimuseolla kahvilla. Portista päästiin sisään, mutta paikka oli jo kiinni. Iskhmetin kebabit sen sijaan nautittiin.

Olin jo menossa saunaa lämmittämään, kun kännykkään oli tullut puhelu erikoisesta numerosta. Soitin takaisin. Eskohan se siellä. Kertoi olevansa edelleen Toijalassa, EFi nro 22374:ssä ja soittavansa lankapuhelimesta VR:n linjalta. Se lankapuhelinlinja, joka historian peruja, ja kun ilmaiseksi saatiin, otettiin museon lipunmyyntivaunuun joskus 1980-luvulla? Se, jonka siirtotienä toimi lähinnä ratojen varsia seuraillut avojohtolinja? Connecting people on hieno juttu, mutta en taida kehdata edes kysyä, mitä yhdistyksemme puheenjohtaja on vaunuun rakennellut ;)

Syysillan ilmiöitä

Jouduin lähtemään työkokouksesta etuajassa ehtiäkseni linja-autoon ja iltaopintoihin Tampereelle. Silti oli jo melkein pimeää, sumun takia paljolti.

Technopoliksen talon kohdalla olisi voinut olla kamera matkassa. Kiinteistön nimen ilmaisevan kyltin edessä oli peräti kolme kaksiväristä autoa, joista kaikki sopivasti niin, että kyljen polis-teksti näkyi katsojaan päin. Yksi virkakunnan edustaja seurasi Kalevantien liikennettä päin pysäytyskartio kädessään. Mahtoiko kyseessä olla harjoitus vai tositilanne, ei käynyt ilmi.

Julkisoikeuden perusteet -luentosarja on käsitellyt lähinnä valtiosääntöoikeutta. On myönnettävä, että asia ei tällaista ammatillista täydennyskoulutusta hakevaa suuremmin kiinnosta, joskin yleissivistyksen kannalta on hyväksi. Milloin mikäkin asia tai termi on palauttanut mielen koulun yhteiskuntaopin ja lakitiedon tunneille. Sitten itsensä torumista: onhan tämä silloin opetettu. Toisaalta paljon on muuttunutkin, lainsäädäntöjärjestystä myöten.

Julkisoikeuden luennoilla kävijät ovat alkaneet ryhmäytyä tauon aikana alakuppilassa omiksi pöytäkunnikseen. Omani on neljän miehen porukka, yksi vanhoista harrastepiireistä entuudestaan tuttu pelastustoimen mies. Sitten on peruskoulunopettaja ja työssäkäyvä tutkinto-opiskelija, joka ei ehdi päivisin tiedekunnan luennoille.

Kotiinpaluujunaa odotellessa kuulin viereisellä penkillä panssarikersanttisneidin tilittävän ystävättärelleen, miten rasittavaa on, kun tuntemattomat tulevat kyselemään, onko Parolannummella vielä se ja se kouluttaja, joka oli vuonna 2003. OIisinkohan tehnyt rasittavanäijyyden suomenennätyksen, jos olisin käynyt viattomasti kysäisemässä 1980-luvun tapausten perään?

Tuiskuttaa

Ensilunta saadaan parhaillaan, mutta se menetettäneen pian. Ei ollut huono ennakointi vaihtaa viikonloppuna autoon nastarenkaat toista kertaa kuluvana loppuvuotena. Toisaalta en pitäisi pahana talven saapumista.

Sähkökatkoksia on maakunnassa kuulemma paljon. Sähkönsiirto liittyy logistiikkaan ja ennenmuuta yhteiskunnan infrastruktuuriin. Omia voimalaitoksia ei kotikylässä ole, mutta olisikohan vähäisellä sähkökatkotaajuudella jotakin tekemistä sen seikan kanssa, että sähkövalot täällä syttyivät ensi kerran jo silloin, kun valtionpäämiehen nimi oli Nikolai, ja - kulutuksen lisäännyttyä - että ratalinjan vartta pitkin saatiin lisää hyvin varmistettua jännitettä 1970-luvun alkupuolelta saakka.

Harmaa viikonloppu

Lauantaiaamuna käväistiin torilla ja ostoskoriin tuli hankittua ostoskori. You dawg, kuten vaunut.orgissa taannoin opastettiin. Myyjä pudotti kolme euroa, ja kauppa syntyi.

Sääennuste lupaili lämmintä, joten kesärenkaat takaisin auton alle. Ekologisempaa kuin nastarenkailla, sanotaan. Sitten nostelemaan rautaa. Isossa salissa pelattiin futsalia. Kotijoukkueessa oli paljon tutun kuuloisia nimiä. Ei hyvä: nuoremmista miehistä koostunut naapurikunnan joukkue näytti, miten pallo kulkee.

Museoveturiseuran saunailtaan ajellessa Eskon kyyditsemä porukka keskusteli muusikko S. Närhestä. Väitin jazz-muusikoksi ja olin koko lailla väärässä. Sellaiset radion iskelmäkanavilla tänäkin päivänä soivat kappaleet kuin "Prinsessa kuuskytviis" tai "Minä ja toi kuu" ovat Närhen tuotoksia, ensinmainittu Heikki "Hector" Harman kanssa.

Saunailta oli kaikin puolin asiallinen, kuten tällä joukolla on tapana. Katseltiin pienvalkokankaalta eläviä kuvia: "1941 - anteeksi, missä on Hollywood" ja "Poliisin poika". Minulle ennennäkemättömiä kumpikin. Ensinmainitun kanssa voi vain ihmetellä, miten paljon vanhaa rautaa Yhdysvalloista löytyi vielä 1970-luvun lopulla kuvattavaksi - isolla rahalla arvaten. Heitin tovereille vähemmän tosissani, miten puunhakkuukohtaus toi mieleen Kurosawan "Seittien linnan". Vasta myöhemmin huomasin, että japanilaisten sukellusveneellä komensi yksi seitsemästä, Toshiro Mifune. Erityiset kiitokset Eskolle ja Timolle, joka hoitivat logistiikan.

Sunnuntain lyhyt päivänvalo kului lähinnä haravoidessa. Nyt on pihamaan joka nurkka rapsutettu. Pääsin ensi kertaa blogiurani aikana tyyliblogikuvaajaksi, talon kauniimman ja käsistään kätevämmän kuteita näppäilemään.

Valokuvatorstain mahdoton paikka

Edvard Munchin kerrotaan sanoneen, että valokuva ei kilpaile maalauksen kanssa, koska se ei voi kuvata taivasta eikä helvettiä.

Ei huono ajatus, joskin valokuvan käyttötarkoitus jo varhain ulottui symbolistien halveksiman maisemamaalauksen ulkopuolelle. Ehkä Munch halusi sanoa valokuvaajille saman, mitä ammatikseen kirjoittavat ainakin vielä viime vuosikymmenellä tolkuttivat blogisteille: "Ette vain osaa."

Yhtä kaikki, nykyään osaamatonkin voi kuvitella olevansa vaikkapa Gustave Dorén halpaversio:



Noin 700 vuotta sitten Dante Alighieri kirjoitti Vergilius mielessään: "Mä hälle: 'Kautta Jumalan sen, jota et tuntenut, sua Runoniekka pyydän: pahaa ja pahempaa mun välttääkseni, mun että johdat paikkaan, josta puhuit, ja näytät mulle pyhän Pietarin portin ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.' Hän lähti, hän jäljessänsä minä."

Samaisissa luolastoissa lausua, mut syvemmällä siellä, mä saatoin, mielessäni jos ääneen tohtinut en: "Esko, soikoon lempo, kaasujalkaa hellemmälti käytä!"

Muutama kesä sitten monessa kohden maanalaiseen toimintaan suuntautunut Museoveturiseuran retki tehtiin läntiselle Uudellemaalle.

Musiikkivideoita menneisyydestä

Tämä ei kuulu otsikkoon, mutta sattumalta löytynyt viite innosti linkkibloggaukseen:



Melkeinpä toivon, että kyseessä oli parodia. Voihan myös sekä Einari Keski-Pörhölää ja Maaseudun Tulevaisuuden mielipidepalstaa lukea hyvillä mielin ja ilman kohtuutonta kognitiivista dissonanssia.

En valita, mutta kyrsiihän se, että edellä raiskattu biisi on sentään hienoin, mitä euroviisuissa on kuunaan kuultu: Italian vuoden 1984 esitys "I treni di Tozeur":



Video on aikalaisekseen komea. Eikös siinä puksuttele melkein kuin Tubizen tehtaan tuotos, ainakin edestäpäin katsottuna?

Ei niin, etteikö kaunis junavideokin olisi intervisuaalisesti velkaa edeltäjilleen. Voi olla, että Battiato menee veturitalliin coolimmin kuin Dio katedraaliin, mutta yhtä kaikki, viimeksimainittu teki sen vuotta aiemmin

Jos "Juna Turkuun" on parodiaksi toivottavan tasoinen coverbiisi, muistelen poikaiässä pitäneeni "Self control" -listahittiä päinvastaisena tapauksena. Videot olivat toissijaisia, ja radiossa suomenkielinen esittäjä kuulosti välillä jopa Laura Branigania paremmalta. Videopuolella on hyvin mahdollista, että amerikkalainen oli suomalaista näyttävämpi, mutta Laura Vanamon suomalaisversio on taatusti omintakeinen (ja näyttäisi olevan intertekstuaalisvisuaalisesti jossakin määrin velkaa Tuula Amberlalle ja "Lululle"):



Braniganinkin hitin takana oli italo. Alkuperäisimmän implementaation, Raffin, video on kaikessa teknistaiteellisessa kahdeksankymmenlukulaisuudessaan omaa luokkaansa, mutta sanoisin signore Raffaele Riefolin häviävän laulajana molemmille kappalettaan coveroineille naisartisteille.

Muovilapa

Pitkälle aamupäivään taivas oli sumun takana kirkas ja lämpötila pakkasen puolella. Lehdet lähtivät helposti mullokseltakin. Haravaa tuli heilutettua siihen saakka, kun alkoi sataa. Pilvistymistä ei sumuverholta oikeastaan edes huomannut. Kun pisarointi alkoi, otimme rinteessäkin käyttöön Eskon takavuosina neuvoman ammattilaiskonstin: haravoitiin pressun päälle ja kannettiin kompostiin kerralla useamman kottikärryllisen verran.

Alkusyksyllä tehdyn kaksikamarisen lehtikompostorin toinen vajaan viiden kuutiometrin vetoinen osa alkaa olla täynnä. Eiköhän sinne loputkin pihapuiden kesälehdistöstä mahdu. Ainakin sitten, kun sade tiivistää massaa.

Haravoinnissa olen auttamattomasti puolisoani tehottomampi. Hän siivoaa ajassa t paljon isomman alueen kuin minä. Haravointi on välinelaji, ja minä olen vankkumaton rautaharavan ystävä (pidän muuten myös Rautaharavaksi kutsutun Rautavaaran musiikista, Einojuhanin vielä enemmän kuin Tapion).

Puolisoni vetelee leveällä muovilavallaan aarin ja toisenkin siinä, missä minä kihnutan ensimmäistä rautaisella. Kevätharavoinnissa voin perustella mieltymykseni nurmen rakastamalla rapsuttelulla, mutta syksyisin tunnen olevani jokseenkin vanhanaikainen. Mutta pidän rautaharavan soundista, joka on kuin Francis Rossin kitaran ja Alan Lancasterin basson yhteistyötä (anteeksi, Einojuhani).

Muovilapa on haravassa korkeaa teknologiaa. Puolisoni suosikissa on kyllä perinteinen puuvarsi. Kuin jääkiekkomaila niiltä ajoilta, jolloin terminen talvi saattoi alkaa näillä päivämäärillä. Muovilapa oli pikkupoikien relevantti tapa korjata hajonnut jääkiekkomaila ennen 1980-luvun nousukautta. Niitä myytiin muutamalla markalla Pyörä-Tuvassa, kylän urheilu-, kalastus-, mopo- jne. liikkeessä. Kuumentamalla "oikeaan" kulmaan kierretty muovilapa toisessa ja kuminen suojatulppa toisessa päässä mailaa, molemmat tuhdeilla ja värikkäillä eristysnauhakierroksilla kiinnitettyinä, olivat tapa tuunata Koho-, Montreal- tai Titan-merkkinen maila oman näköiseksi. Paitsi valkoisen Titanin omistajien ei tarvinnut hankkia muovilapaa. Se ei kuulemma särkynyt ikinä.

Yhtä juhlaa

Olen saanut tällä viikolla neljästi täytekakkua. Terveyssuositusten mukaan ehkä liikaa, mutta syy on ollut aina hyvä. Keskiviikkona juhlittiin töissä Anitan viisikymppisiä ja torstaina Jukan.

Perjantai-iltana vietettiin lähisuvun kesken anopin kasikymppisiä. Ei ole vaikea arvata, mistä tyttärensä ovat ikinuoret geeninsä perineet. Juhla-ateriaksi ruisjauhoilla paneroitua lohta, perunoita ja kasvishöystöä.

Lauantaina juhli Suomen Punaisen Ristin paikallinen osasto kuusikymmenvuotisuuttaan. Sain äidin kekkerikaveriksi. Taidetaan molemmat olla tietämättämme seurapiirihaita, kun kummankin tutut veivät ennen virallisen osuuden alkua omille tahoilleen. Mukavasti olivat ristiläiset panneet juhlan kokoon. Ei mitään vakavaa pönötystä muutoin kuin niissä kohden, missä tilaisuuden arvo sen vaati. Juhlapuhujakin, poliitikko ja pankkimies E. Liikanen, hoiti osansa rennosti.

Ennen ja jälkeen juhlan lauantaipäivä kului kotitöissä pihamaalla. Haravoitavaa riittää, kun loppuviikon pari pakkasyötä ja reippaat tuulet ovat saaneet jopa vanhan omenapuun antamaan lehtivuosikertansa kompostoitavaksi.

Hyvinkään konepaja

Valtionrautateiden Hyvinkään konepajan rakentaminen aloitettiin vuonna 1944. VR:n vuoden 1962 organisaatiossa konepajoja oli seitsemän: Hyvinkää, Pasila, Turku, Vaasa, Oulu, Kuopio ja Pieksämäki. Nykyisessä organisaatiossa jäljellä ovat enää ensimmäiseksi ja viimeiseksi mainitut. Hyvinkää on niistä suurempi ja oli ennenkin. Sodanjälkeisen ajan keskuskonepaja, jossa diesellinjaveturihankintoja ratkaistaessa valtio-omistusta suosineet tahot esittivät uudet veturit peräti valmistettavan.

Hr12:t päätettiin sitten valmistuttaa Suomen veturiteollisuuden sydämessä Tampereella, Lokomon, Valmetin ja Tampellan kolmiyhteystyönä. Ei vähiten kaupungin teräksenkovan sosialidemokraattisen ammattiyhdistysliikkeen, silloisen eduskuntaenemmistön ja kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön yhteisten nimittäjien ansiosta, ja kansandemokraattinen valtio-omisteista veturiteollisuutta suosinut kanta jäi tappiolle. Konepajan toimintakyky pidettiin korkealla. Pitkään, nimittäin Hyvinkäällä neljännesvalmistettiin ensimmäiset Sr2-sähköveturit 1990-luvulla.

Veturitehdasta Hyvinkäälle ei tullut. Konepajakin on - sanan alkuperäistä merkitystä ajatellen - kenties hieman harhaanjohtava nimitys. Alue rakennuskomplekseineen on valtava kokoonpano- ja huoltolaitos ja logistiikkakeskus. Varsinainen konepaja on loppujen lopuksi suhteellisen pieni osa kokonaisuudesta. Karuselli- ja muut sorvit toki kunnioitettavia nekin.

Hyvinkää vastaa korjauksista monen kalustotyypin osalta. Matkustajavaunukalustoakin konepajalla käy paljon. Perinteisten sinisten vaunujen osalta käynnit kuulemma ovat loppumassa makuuvaunukalustoa lukuunottamatta. Sen sijaan Eil-lähiliikennevaunujen ura jatkuu uusiin väreihin maalattavina.

VR:n lippulaivan, Sr2-sähköveturin, konepajakäyntiväli on kunnioitettavat 1,2 miljoonaa kilometriä, joka tulee täyteen uskomattoman lyhyessä ajassa. Veturi viipyy pajalla kolmisen viikkoa jatkaakseen matkaansa jälleen kuin uutena.

Konepajakäyntien yhteydessä kalustoyksiköitä maalataan uuteen vihreävalkoiseen sävyyn. Maalauksesta on oltu montaa mieltä, mutta on sanottava että ainakin perinteiseen Dv12-veturiin maalaus soveltuu mielestäni erinomaisesti: uusivärinen "Deeveri" oli enemmän kuin edukseen.

Jos Dv12-yksilöitä maalataankin uuteen uskoon, monta tämän runsaslukuisesti valmistetun veturisarjan lajitoveria on pihamaalla käyttökelpoisista osistaan riisuttuna romuttajaa odottamassa: muiden muassa numerot 2519, 2708, 2728, 2729 ja 2734. Ja kuin muistomerkkeinä manalle menneistä jäähdyttimensäleikköjä riveissä: 2619, 2654, 2706, 2707, 2709, 2718, 2725, 2729... Ja omassa hiljaisessa romutusjonossaan vanhan räyhäkkään V8-kuoron Dv16:t numerot 2016, 2018, 2020, 2030, 2031, 2034 ja 2036, joissa uusiokäyttöön hyödynnettävää materiaalia on ollut nuorempaa Dv12-sarjaa vähemmän.

Pihanperillä romutusta odottavien luona ovat myös ne yksilöt, jotka todennäköisesti jonakin päivänä ovat historiasta kiinnostuneen yleisön ihailtavina: Ainoa jälkipolville säilynyt Hr11-veturi, lajinsa viidestä ensimmäinen, nro 1950. Veturi, jonka kunnossapidon historia kertoo aikansa karua kieltä. Paperilla hienoksi, mutta raiteilla ongelmalliseksi todetun Maybach-Mekydro-koneiston varaosien saantia vaikeutti kohtuuttomasti sellainenkin seikka kuin sodanjälkeisessä läntisessä Saksassa riehunut influenssaepidemia. Aikansa ylpeys, ensimmäinen P1-tyyppinen iso linjahöyry, "Ukko-Pekka" nro 1001. Viimeinen VR:lle valmistettu höyryveturi, 4.12.1957 Tampellan tehtaalta ulos rullannut Tr1 nro 1096. Vihreällä värillään pensaikkoon maastoutunut ratakuorma-autojen esi-isä, vuosien 1955-56 vaihteessa käyttöön tullut Sisun valmistama Rro RK1.

Hub - vuokraa työyhteisö, kun tarvitset sitä

Hubiksi kutsuttiin ATK-maailmassa moniporttitoistinta, jonka kytkimet ovat pienimmissäkin verkoissa korvanneet jo vuosia sitten.

Yksi hubin uusimmista merkityksistä on pienyrittäjien työskentelytilakonsepti. Se on saanut alkunsa noin viisi vuotta sitten Lontoosta. Idean taustalla on paljon sellaisten meemien kytkentöjä, jotka - ei niin tosissaan - voidaan kuvata olkalaukun ja Apple-tietokoneen kaltaisten esinemaailman ilmentymien kautta. Hub tarjoaa vuokrausperiaatteella pienyrittäjälle tai ammatinharjoittajalle työskentelytilaa ja joitakin sellaisia palveluja, jotka tukevat edellisvuosikymmenellä tietotyöksi kutsuttua ammatinharjoittamista, kuten nopean verkkoyhteyden. Keskeisimpänä tarjontanaan hubit kuitenkin pitävät yhteisöllisyyttä niin oman hubin toimijoiden tasolla kuin kansainvälisesti, konkreettisesti ja virtuaalisesti.

Nykypäivän hub löytyy muun muassa Tampereelta, Finlaysonin alueelta. Siellä hubin ovat löytäneet muun muassa AV- ja ATK-ohjelmistoalan taitajat ja graafikot, mutta myös perinteiset ammatinharjoittajat, kuten lakimiehet, arkkitehdit ja liiketoiminnan konsultit.

Hubin yhteisöllisyystavoite saa jotkut epäilevälle kannalle. Onko hub nuorten menestyjien ehdoilla rakennettu konsepti, jossa sosiaaliset pärjäävät? Onko se oma paikka, jos omistaa olkalaukun sijasta salkun ja työskentelee Applen sijasta PC:llä?

Entä mitä lisäarvoa hubin virtuaaliverkosto antaa verrattuna esimerkiksi ammattilaisten LinkedIniin tai koko kansan Facebookiin? Tai jopa vanhanajan blogiyhteisöön? Toisaalta hubissa toimiva voi konkretisoida verkostohyötynsä työskennellessään ulkomailla. Yhden hubin jäsenyys tarjoaa kotihubia vastaavat muissa hubeissa. Hubilainen on tässä mielessä nykyajan temppeliherra tai johanniitta. Tosin monia suomalaisia kansainvälisyyshakuisia yrityksiä ajatellen verkosto on ainakin vielä olematon itäisellä ilmansuunnalla, Venäjällä ja Kiinassa.

Moni varttuneempi yrittäjä kuulemma karsastaa yhteistä työskentelytilaa, koska katsoo tietotyön edellyttävän omaa rauhaa. Rohkenen väittää, että silloin hubin idea on ymmärretty väärin. Aniharva pitää hubia ainoana tai edes ensisijaisena työskentelypaikkanaan. Monella on oma perinteinen toimistonsa muualla ja vielä useampi tämän päivän tietotyöläinen työskentelee kotonaan. Hubin perusajatus on tarjota yksinyrittävälle sellaista yhteisöä, jonka perinteisissä organisaatioissa työskentelevä saa luontaisetuna työpaikallaan. Vaikka itse olen varsin introvertti persoona enkä kaipaa lainkaan sellaista hyperaktiivista kanssakäymistä, mitä joskus työyhteisöllisyydeksikin kutsutaan, olen varma, että lähes kaikki parhaat ja samalla toteuttamiskelpoiset ideat syntyvät vuorovaikutustilanteissa, siis yhteisöissä. Perinteisessä organisaatiossa työskentelevä ei kovin helposti voi rajoittaa työpaikan yhteisöllisyyttä niihin hetkiin, kun sitä tarvitsee. Yksin työskentelevän voi olla vaikeaa saada yhteisöä tuekseen, kun on sen tarpeessa. Hub-konsepti tuntuu ainakin lyhyen tutustumisen jälkeen oivalta tavalta saada työyhteisö niiksi hetkiksi, kun sitä kaipaa.

Paperitöihin paperittomasti

Vielä aamuseitsemän jälkeen tienpinnat ovat paikoin jäässä. Viikolla tehty renkaanvaihto oli varhaisimpia moneen vuoteen, mutta tarpeeseen se tuli.

Verkkainen kulkija pikajuna P 272 odotteli asemalla kutsuvan näköisenä. Poikkeuksellisesti nokalla komeili Sr2-pari. Päivävaunuosastoissa näytti väljältä, mutta aikataulu edellyttää valtiollisen sihteerintoimen aloittamista aikaan, johon P 272 ei pääkaupunkiin ehtisi. Kokous oli alunperin määrä pitää opetushallituksessa, mutta siihen linnoitukseen tuntuu olevan hankala päästä. Toisaalta AEL Malminkartanolla on hyvä ja tuttu kokouspaikka. Ei vähiten lounaspöydän kasvislinjan ansiosta.

Kaukojunan näkeminen herätti kaipuun pohjoiseen. Ylläksen maisemissa kuulemma on hiihdetty jo jonkin aikaa. Loma-asunnon hankintahanke ei sanottavasti ole edennyt paitsi säästämisen osalta. Etuovi.comia ei tule avattua läheskään niin usein kuin keväällä tai kesällä. Hyvä niin, maltti on valttia. Tuhannen kilometrin mökkimatka olisi aika pitkä, eikä vuokrausbisneksen tekeminenkään houkuta. Ainakin ensi talven reissu mennään vuokralaisena.

Kaivaessani tietokoneen repusta huomasin, että sihteerintoimen hoitaminen olisi tänään voinut alkaa sujuvammin. Pöytäkirjan liitteet nököttävät Valkeakoskella pöydänkulmalla. Ei ollut kaukana, ettenkö olisi hämmästyttänyt kanssamatkustajia oikein huolella tehdyllä spedepasasmaisella "Voi rähmä" -facepalmilla. Asiakirjojen sähköinen tuottaminen ja jakelu unohduttavat sen, että joissakin asioissa tarvitaan yhä oikeita paperitöitä.

Kärrymyyjät iskivät hetikohta Toijalasta lähdettyä. Ostin kupillisen sitruunateetä. Sen enempi vatsantäyttäminen olisi väärin lounasaikaa ajatellen. Hämeenlinnan asemalaiturilla käyskenteli Mikael Jungnerin näköinen mies.

Harava hajosi

Haravointiurakka alkoi perjantaina. Tänään pääsin isolle nurmelle saakka. Keväällä varteen vaihtamani lapa on suoraan sanoen surkea. Se on parissa päivässä kaventunut työkelvottomaksi. Kotimaista sen olla pitää.

Kotimainen on oranssi muovilapakin, mutta tykkään enemmän perinteisestä metallisesta. Leveällä muovisella työ hoituu nopeasti, mutta sammaltuva nurmi ei pane pahakseen metallisen rapsuttelua.

Illalla käväisin rautatieasemalla hakemassa automaatista junalipun huomiselle työmatkalle. Hyvin kansoitettuun IC² 164:ään kannattaa ostaa lippu hyvissä ajoin. Automaatilla oli kohtuullinen jono. Kansa matkustaa.

Valokuvatorstain valokuva

Valokuvatorstai-blogin aihe on tällä viikolla mitä perustavanlaatuisin.



Uudenmallisen raideopastimen valot päätyivät valokuvaan edellissyksynä Museorautatieyhdistyksen syysretkellä. Ja taustallakin valokuvataan.