Wǒ xué Hànyǔ

Syksyllä 30 vuotta sitten minulla alkoi koulussa uuden kielen opiskelu. Toinen laatuaan: englantia oli opiskeltu kolmannelta luokalta lähtien. Ruotsi tuli oppiaineeksi, kun siirryttiin yläasteelle eli seitsemännelle luokalle. Muitakin uusia oppiaineita tuli, ainakin fysiikka ja kemia, mutta siinä iässä koulun, opettajien, luokkakaverien ja oman itsenkin muutos olivat isompia asioita kuin muutamat uudet oppiaineet.

En muista, että 80-luvun alkupuolella olisi juurikaan puhuttu pakkoruotsista. Se oli oppiaine siinä, missä muutkin. Joillekin se oli pakkopullaa - ainakin heille, joille useimmat muutkin aineet - jotkut, harvemmat tosin, taas saattoivat pitää siitä paljonkin. Useimmille, kuten minulle, se oli oppiaine muiden joukossa. Tehtiin se, mitä kyettiin.

En voi sanoa, että minulle olisi ollut erityisen suurta hyötyä yläasteen tai toisen asteen ruotsin tai niin sanotun virkamiesruotsin pakollisesta opiskelusta, mutta ei siitä ikinä haittaakaan ole ollut. Kauan sitten kävin Tukholman Riksarkivetissa tonkimassa sikäläisen yksityisen rautatielaitoksen lopettamiseen liittyviä papereita, ja jäi mielikuva, että arkistovirkailijat suhtautuivat kouluruotsia solkkaavaan nuoreenmieheen sangen ystävällisesti. Sama juttu nykytyössä, kun joskus olen - huvin vuoksi ja vastaanottajaa muistuttaen, että min svenska är bara skolsvenska från åttiotalet - tehnyt oppisopimuskoulutustarjouksia tai sähköpostitellut tutkintotoimikunta-asioissa ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sikäläisten äidinkielellä hyvin tietäen, että asia hoituisi myös suomeksi. Itse asiassa kaksikielinen tutkintotoimikunnan sihteerinpesti on ainoa tähän saakka eteen tullut työtehtävä, jossa virkamiesruotsin suorittamisella on ollut edes teoreettista merkitystä.

Ruotsin kielen jälkeen tuli koulussa mukaan pariksi vuodeksi saksan kieli. Ja siinä olivatkin kieliopinnot yli kahdeksi vuosikymmeneksi yhtä kansalaisopiston saksan kertauskurssia lukuunottamatta. APL:n, Modula-2:n, C++:n, Perlin, PHP:n tai Javan kaltaisia ei lasketa. Kuusi vuotta sitten vietin pitkän kesäloman, jonka ratoksi kävin latinan intensiivikurssit: lukion kahden vuoden oppimäärä parissa kuukaudessa. Aivan liian nopea tahti minulle.

Nyt, ruotsin opiskelun 30-vuotissyksyn kunniaksi, on vaihteeksi tullut aloitettua uuden kielen alkeet. Tällä kertaa haasteena on kiinan yleiskieli, mandariinikiina, Hànyǔ, pǔtōng huà tai miten vain ja kouluna Valkeakosken työväenopisto.

Opiskeltavaa riittää. On pinyin-latinisointi, jota tässä tekstissä on paikoin yritetty. On sen neljään tooniin perustuva lausuminen, joka epämusikaaliselle asettaa omat haasteensa. Puhumattakaan kirjoitusmerkeistä, jotka nykykiinan yksinkertaistettuinakin versioina tuntuvat pitkältä muurilta kaltaiseni ei-visuaalisen ihmisen silmissä. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Onneksi vieruskaverina on useimmilla tunneilla ollut graafisesti ja musiikillisesti osaava kaunokainen. Ehkä häneltä saa luntata tarvittaessa?

Iltateellä kysyimme puolisoni kanssa toisiltamme, miksi juuri kiina. Viime vuosikymmenen puolivälissä moinen tuskin olisi tullut mieleenkään. Olisihan niitä kielihaasteita lähempänäkin. Mutta ensin taiji-harrastus (tàijíguán pinyinillä kirjoitettuna) ja sitten viime kesän lomareissu kai sytyttivät jonkinlaisen uteliaisuuden maata kohtaan. Voiko jotakin maata tai kansaa edes yrittää ymmärtää, jos ei osaa sanaakaan heidän kieltään? Kuten sanottu, katsotaan nyt, mitä tästä tulee.