Ruotsin maalla käymässä

Lähes kolme päivää tuli vietettyä ammatillisen koulutuksen lähitulevaisuuden näkymiä valottavassa laivaseminaarissa. Helsinki - Tukholma - Helsinki.

Ensin vähän asiaa

Ei voi kehua, että seminaarianti olisi ollut erinomaista. Mutta ainakin yksi esitelmä jäi mieleen: Tukholmassa kuultu Sveriges Kommuner och Lands­tingia eli Ruotsin Kuntaliittoa edustavan M. Söderbergin luento Ruotsin ammatillisesta koulutusjärjestelmästä. Meillä Suomessa on monenlaisia käsityksiä Ruotsin toisen asteen yhtenäiskoulusta eli siitä, että Ruotsissa ei muka olisi eroa ammatillisen koulutuksen ja korkeakouluopintoihin valmistavan koulutuksen välillä. Koska toisen asteen nimi on gymnasieskolan, luulemme helposti, että kaikki ruotsalaisnuoret sullotaan meikäläisen kaltaisen lukioputken läpi. Korjataan mahdollisia harhakäsityksiä Matsin luennolta tehtyjen muistiinpanojen kanssa (igen förlåt min åttiotalets skolsvenska):

Ruotsissa on toisen asteen koulutuksessa käytössä yhtenäiskoulujärjestelmä eli kolmivuo­tinen ns. lukiokoulu (gymnasieskolan) perusopetuksen päättäneille 16-20-vuotiaille opiskelijoille.

Lukiokouluista selvästi suurin osa on kuntien ylläpitämiä. Yksityisomisteisia vapaakouluja on jonkin verran. Lisäksi lähinnä luonnonvara-alalla on muutamia maakuntien omistamia lukiokouluja.

Lukiokoulutuksessa on kuusi korkeakoulutukseen valmistavaa ohjelmaa ja 12 ammatillista ohjelmaa sekä lisäksi viisi valmistavaa ohjelmaa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille.

Viime vuosina valmistavien ohjelmien määrää on lisätty; alunperin niitä oli vain yksi. Muun muassa vasta saapuneille maahanmuuttajille on tarkoitettu kieliopintopainotteinen ohjel­ma. Kolme valmistavaa ohjelmaa valmistaa hieman eri painotuksiin ammatilliseen tutkin­toon ja yksi joko ammatilliseen tutkintoon tai korkeakouluopintoihin. Myös valmistavat oh­jelmat ovat kolmivuotisia eli koko lukiokoulu suoritetaan niiden puitteissa. Opetusministeriö on eräiden opettajajärjestöjen tukemana esittänyt valmistavan ohjelman lyhentämistä yksi­vuotiseksi. Kuntaliitto ja elinkeinoelämän keskusjärjestö eivät tue esitystä.

Ammatilliseen ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna perusopetuksessa ruotsin kie­li, englannin kieli, matematiikka ja viisi muuta ainetta. Korkeakoulutukseen valmistavalle ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna ruotsin ja englannin kielten sekä matematii­kan lisäksi kahdeksan ainetta. Mikäli hakeutuja ei täytä kumpaakaan kriteeriä, hän menee valmistavaan ohjelmaan.

On todettu, että ammatillisista ohjelmista jatko-opintoihin pääsy on vaikeampaa kuin kor­keakoulutukseen valmistavista ohjelmista ja vaatii lähes aina lisäopintoja. Tämän vuoksi korkeakoulutukseen valmentavien ohjelmien vetovoimaisuus on kasvanut ammatillisia oh­jelmia suuremmaksi.

Ammatilliset ohjelmat ovat:

- rakennus- ja maanrakennusalan ohjelmat

- sähkö- ja energiatekniikan ohjelma

- ajoneuvo- ja kuljetusalan ohjelma

- teollisuuden ja tekniikan alan ohjelma

- lapsi- ja vapaa-aika-alan ohjelma

- hoito- ja hoiva-alan ohjelma

- ravintola- ja elintarvikealan ohjelma

- hotelli- ja matkailualan ohjelma

- kaupan ja hallinnon alan ohjelma käsittäen myös tietojenkäsittelyn

- luonnonvara-alan ohjelma-

- LVI- ja kiinteistöalan ohjelma

- käsi- ja taideteollisuusalanalan ohjelma.

Korkeakouluopintoihin valmistavat ohjelmat puolestaan ovat:

- talousalan ohjelma

- taidealan ohjelma

- humanistisen alan ohjelma

- yhteiskuntatieteellisen alan ohjelma

- luonnontieteellisen alan ohjelma

- tekniikan alan ohjelma.

Ohjelmat sisältävät kaikkiaan 2 500 opintopistettä. Ammatillisessa ohjelmassa suorite­taan:

- 600 opintopistettä yhteisiä aineita

- 400 opintopistettä koulutusohjelmakohtaisia yleisaineita

- vähintään 300 opintopistettä ammattialakohtaisia aineita

- korkeintaan 900 opintopistettä koulutuksenjärjestäjän tarjoamia syventäviä kursseja

- 200 opintopistettä vapaasti valittavia aineita

- 100 opintopisteen laajuinen lopputyö.

Oppilaitoksissa suoritettavissa ammatillisissa ohjelmissa noin 15 % opiskelusta on työssä­oppimista.

Uutena koulutusmuotona on otettu käyttöön oppisopimuskoulutusta kevyempi ns. oppipoikakoulutus, jossa vähintään puolet oppimisesta tapahtuu työpaikoilla. Työpaikalla ja oppilaitoksessa suoritettavat opinnot vuorottelevat esimerkiksi siten, että viikossa opiskel­laan työpaikalla kolme päivää ja oppilaitoksessa kaksi. Koulutuksesta vastaa oppilaitoksen ammatillinen opettaja, jota tukevat koulutetut työpaikkaohjaajat.

Varsinainen oppisopimuskoulutus puolestaan suoritetaan siten, että ensin suoritetaan kak­si vuotta oppilaitosmuotoisesti ammatillisessa ohjelmassa, jonka jälkeen siirrytään työpai­kalla tapahtuvaan oppimiseen.

Korkeakouluopintoihin valmistavassa ohjelmassa valinnaisuutta on ammatillisia ohjelmia vähemmän.

Peruskoulun päättävien ikäluokan arvioidaan pienenevän vuoteen 2015 saakka, jonka jäl­keen se jälleen hieman kasvaa 2020-luvun alkupuolelle asti.

Ammatillisten ohjelmien läpäisyaste on noussut viimeisen puolentoista vuosikymmenen ai­kana, mutta sitä pidetään silti liian alhaisena. Ammattialasta riippuen läpäisyaste liikkuu ajoneuvo- ja kuljetustekniikan 71 %:n ja rakennusalan 82 %:n välillä. Korkeakoulutukseen valmistavissa ohjelmissa läpäisyaste on keskimäärin ammatillisia ohjelmia parempi ja luonnontieteellisellä alalla nousee yli 90 %:iin.

Keskeyttämistä pidetään ongelmana myös Ruotsissa. Kokonaiskeskeyttämisaste on eri opiskeluvuosina seuraava:

- 1. vuosi 7 %

- 2. vuosi 4 %

- 3. vuosi 8 %.

Valmistavien ohjelmien kautta ammatillisiin ohjelmiin siirtyvillä keskeyttäminen edellä mai­nittuja lukuja vähäisempää. Kolmantena opiskeluvuonna tapahtuvaa keskeyttämistä ei kui­tenkaan pidetä suurena ongelmana, koska keskeyttämisen syy on monella opiskelijalla työllistyminen.

Opiskelijoiden tyytyväisyys saamaansa opetukseen on noussut vuodesta 2003 noin 10 prosenttiyksiköllä, ja tyytyväisten osuus on nyt 80 %.

Ammatillisen aikuiskoulutuksen päätehtävä on vastata elinkeinoelämän nopeisiin muutok­siin. Osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen panostetaan voimakkaasti, jotta uusien työtehtävien edellyttämät pätevyydet voidaan saavuttaa nopeasti. Aikuisopiskelijan on mahdollista valmistua uuteen ammattiin keskimäärin 30 viikon valmistavan koulutuksen jäl­keen. Ammatillinen aikuiskoulutus toteutetaan usein kuntien välisenä yhteistyönä.

Ammattikorkeakoulutus on lukiokoulutuksen jälkeistä koulutusta, jossa koulutusohjelmat ovat 1-2-vuotisia. Koulutusohjelmat vaihtelevat alueellisesti, ja niitä muutetaan tarpeen vaatiessa nopeasti elinkeinoelämän kulloisenkin kysynnän mukaan. Ammattikorkeakoulu­tusta järjestävät kunnat, yritykset ja korkeakoulut, ja valtio vasta kustannuksista. Ammatti­korkeakoulutus on vetovoimaista. Opiskelupaikkaa kohden on keksimäärin neljä hakijaa. Ammattikorkeakoulutuksen suorittaneista työllistyy noin 90 %.

Yritykset kritisoivat Ruotsin koulutusjärjestelmää nuorten kouluttamisesta väärille aloille tai väärin menetelmin. Työ- ja työelämäkokemuksen puute haittaa erityisesti alle 26-vuotiai­den työllistymistä. Kuntaliitto on suunnitellut toimintamallin, jossa nuoren työllistävä yritys kartoittaisi nuoren osaamispuutteet, joita koulutusjärjestelmä sitten korjaisi työn ohessa ammatillisen aikuiskoulutuksen kautta.

Ja sitten vähemmän asiaa

Tukholmaan oli varattu muutama tunti vapaata aikaa. Kävelin Gärdetin metroasemalle ja siitä kiskoteitse Östermalmstorgille. Museokäynti kuuluu Tukholma-perinteisiini, ja tällä kertaa vuorossa oli Armemuseet. Siellä en ole aiemmin käynyt.

Kyseessä on jokseenkin vaikuttava museo. Kuten ruotsalaisessa museologiassa yleensä, täälläkin oli paneuduttu vaikuttavuuteen. Ystävällinen lipunmyyjämies ohjeisti aloittamaan ylimmästä kerroksesta. Huomasi kai, että asiakas puhui åttiotalets skolsvenska.

Ensimmäinen huone taistelevine apinoineen, Bosch-jäljitelmineen, pääkalloineen ja äänitehosteineen oli kauhukammio. Sodan mielettömyyttä tuotiin esiin monessa muussakin kohden perusnäyttelyä. Inhottavuuteen saakka. On vaikea kuvitella, että jossakin Suomen sotahistoriallisessa museossa kuvattaisiin asevaikutusta, kaatuneita ja haavoittuneita, samalla tavalla. Toisaalta taas aidon kokoiset karoliiniratsumiehet hyökkäsivät päälle vaikuttavammin kuin paraskaan kuviteltavissa oleva elokuvateos. Suurvalta-asemaa enemmänkin haikailtiin kuin haudattiin.

Suomalaisen kansallisromantiikan ja myöhempien vuosikymmenten kaljalippishistorian näkemyksissä Ruotsi oli suurvalta, joka soti viimeiseen suomalaiseen saakka. Asialähteisiin perustuvassa historiantutkimuksessa ruotsalaiset hoitivat kovat paikat suomalaisten toki hääriessä hyvänä apuna jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ruotsalaisia oli enemmän ja he olivat paremmin varustettuja. Huonoihin ruotsalaisvitseihin tottuneen on vaikea käsittää, että Ruotsi oli menneinä vuosisatoina äärimmäisen ekspansiivinen valtio.

Poliittisesti korrektisti museon 1900-luvun kerroksessa iso tila on varattu Raoul Wallenbergin muistolle. Edelleen korrektisti seuraa laaja näyttely siitä, miten Ruotsi tuki Suomea talvisodassa. Nykyajan osastolla sitten lyödään - tai paremminkin ammutaan - kaikkea korrektiutta vasten kasvoja. Missä suomalaisessa sotahistoriallisessa museossa saa ottaa käteensä deaktivoidun aseen - miekan, musketin, makasiinikiväärin tai rynnäkkökiväärin - ja tähtäillä sillä kunkin ajan henkeen soveltuvia valokuvattuja ihmishahmoja? Väitän, että jos moinen tuotaisiin vaikkapa Kanta-Hämeen hyviin sotahistorian museoihin, kävisivät aktiivireserviläiset paikan päällä oksentamassa. Ruotsissa koululaisryhmät viedään valokuvia tähtäilemään.

Myönnän, leijonalippishistorioitsija astui esiin, kun yläkoululaisryhmän pojat sattuivat samaan aikaan kivääritelineelle. Ampuma-asento - seisten, ja tähtäilin mielestäni sikamaisen epäergonomisella FN-pohjaisella rynnäkkökiväärillä ikkunaan. Älä milloinkaan osoita aseella muita kuin vihollisia kohti - tai jotain sinnepäin - tuli omilta armeija-ajoilta mieleen, eikä sisu antanut myöden tähdätä tauluun. Åttiotalets skolsvenskalla sanoin pojille: "Jag tycker, att den är tungre än finsk automatkarabin." Kysymyksiä alkoi tulla epämiellyttävään tahtiin.

Sodasta vieraantunut kansankoti? Vai pinnan alla edelleen kova ja julma kansankoti? Sopivaa tai ei, veikkaan jälkimmäistä. En voinut olla muistamatta, miten puolisoni ja minun Ruotsissa aikanaan kauan asunut pappistuttava kertoi sikäläisen kansan olevan edelleen ankara luokkayhteiskunta.

Pihalla ilma tuntui raikkaalta. Valokuvaan tuli museon pääporttia vartioiva Stridsvagn S. Historiallisesti katsoen mitä mielenkiintoisin panssarivaunu, jonka historiaan liittynevät entisen Itämaan Stu-40-, T-55- ja T-72-hankinnat, kukin oman aikansa yhteydessä. S-vaunu on ollut palveluskäytössä vuodesta 1966 vuoteen 2001.

Ostin museosta postikortin, mutta postimerkkejä en saanut. Torin katukahvilassa kysyin, mistä niitä voi ostaa. Postitoimisto on torin laidalla, osoitti myyjätär. Kiitin ja pyysin cappuccinon. Sitä hörppiessä tein mukaan ottamaani vihkoon - reppu kulki selässä, jos olisin sattunut löytämään museosta kotihyllyyn sopivaa kirjallisuutta, mutta ei - muutaman kiinankielen harjoitustehtävän. Hämäläispojan kansainvälisyysura parhaimmillaan?

Postitoimisto oli virasto. Verkkaista ja tarkkaa, mutta ystävällistä.