Kesästä syksyyn

Perjantai-ilta meni veturitallilla, jossa oli määrä julkistaa valoteos purkukuntoiseksi jo kahdeksan vuotta sitten tuomittuun VR:n vanhaan vesitorniin. Veturimuseon ylläpitäjien asemakaavahuomautusten aihe ja muutoinkin harras toive on tornin purkaminen, mutta kun sitä eivät ole saaneet aikaiseksi sen paremmin rakennuksen omistaja, valtion kiinteistövarallisuudesta vastaava Senaatti-kiinteistöt kuin vuokralainenkaan Akaan kaupunki, löysivät ympäristötaiteilijat tornista alustan valotaideteokselleen. Mikäpä siinä, mutta vastaava työmäärä räjähdysaineiden (ja tietenkin niiden vaatimien turvasuojausten) kanssa olisi luultavasti luonut paitsi näyttävämmän kertatuloksen myös kehityksellisesti kestävämmän lopputuloksen.

Kunnon räjäytys olisi ollut sikälikin parempi, että valotaideteos ei suvainnut toimia paikkakunnalla etukäteen paljon mainostetussa iltatilaisuudessa. Muu ohjelma kamari- ja etnomusiikkeineen sekä tulisirkuksineen oli hienoa, mutta pääaihe lässähti. Puolisoni kanssa herätimme väkijoukossa jonkinmoista pahennusta mustaa huumoria edustavalla keskustelullamme: "Joko soitetaan pojille, että sulakkeet saa laittaa takaisin ?" Asiallisesti ottaen vaikka me paikalliset rautatieharrastajat emme pidäkään mistään vesitornin elinkaaren väkinäiseen pidentämiseen tähtäävistä ideoista, emme tietenkään sabotoineet emmekä tule sabotoimaan mitään.

Lauantaiaamuna ajeltiin Hattulaan ja käveltiin lenkki Lehijärven ympäri. Kyseessä on Etelä-Hämeen Reserviläispiirin tapahtuma, joka - kuten vanha esikuvansa Kesäyön marssi - on vuosien saatossa muuntunut maastopukuisten ponnistuksesta tuulipukuisten tempaukseksi ja täten onnistunut kasvattamaan osallistujamääräänsä. Taitaa silti olla niin, että enemmistö tulee lenkille siksi, että muistelee kiertäneensä täsmälleen samaa reittiä sen vuodenkierron aikana, kun oli nuori ja komea ja elämä edessä.

Viime syksyn Lehijärven lenkki ja tämän kesän Kesäyön marssi jäivät kävelemättä, kun oltiin molempiin aikoihin reissussa. Sitäkin innokkaammin päätettiin nyt osallistua. Kävelysauvat otettiin matkaan aiempien vuosien hyvien kokemusten vuoksi.

Koska en mielelläni kävele lenkkikengillä yhtään pidempiä matkoja, otin jalkineiksi kesäkuussa Kiinan muurilla välillä aika haastavissakin olosuhteissa erinomaisesti toimineet oriveteläisen Laitosjalkineen valmistamat niinsanotut hellemaiharit. Kävely kun on mitä puhtaimmin varustelaji, jossa kengät ratkaisevat kaiken - tai niin tähän saakka luulin. Jos ei ensimmäistä, saksalaisvalmisteisilla maihareilla kävelemääni ja lopulta ontumaani, kesän 1998 Kesäyön marssia lasketa, en muista että olisin saanut jalkani yhdellä lenkillä näin huonoon kuntoon. Syynä eivät olleet kengät vaan talven hiihtokeleillä loistavasti palvelleet sukat. Miellyttävää materiaalia, mutta tarkoitettu selvästi erilaiseen jalan liikkeeseen. Kävellessä syntyi taitetta alle ja se rikkoi ihon. Eikä mitään liimasideteippauksia tullut tehtyä, koska eihän moisia noin lyhyelle matkalle tarvita. Nyt sitten kävellään jokunen päivä hitaammin.

Iltapäivällä käytiin naapurikylässä puolisoni kummisedän 80-vuotispäivillä. Kuten monet nykypäivän seniorit, päivänsankari asuu omassa talossaan, ajelee autolla ja on kaikin puolin nuorekkaampi kuin useat 50-vuotisiaan juhlineet olivat mustavalkoaikojen valokuvissa. Hyvinvointi-Suomen rakentajien elämänkaarta ajatellessa tulee mieleen, mahtaako omasta tai nuoremmista sukupolvista tulla miten paljon osallistujia samaan ikäsarjaan? Vai taannuttaako yltäkylläisyys meidät samaan tilanteeseen kuin kuin niukkuus teki mustavalkovalokuvien ikäihmiset (jotka hekään tuskin olisivat mielessään hekumoineet aiempien sukupolvien tarpeeseensa rakentamien rakennusten räjäyttämisellä tai purkaneet mahdollisiin päiväkirjoihinsa sitä, jos jalkaan sattui tulemaan pari vähän ikävämpää rakkoa)?