Koulumuistoja

Kotikylän yhteiskoulu - yhteiskoulu-termi tarkoittaa siellä nykyään käytännössä, että samassa talossa toimivat yhdessä perusopetuksen yläkoulu (aiemmalta nimeltään yläaste) ja lukio, niin kuin ne ovat toimineet jo vuosikymmeniä - vietti aamupäivällä vihkiäisjuhliaan. Uutta ei ole rakennettu, mutta olemassaolevaa on saneerattu läpikotaisin kolmen viime vuoden aikana.

Vaikutuksen teki kaksi asiaa. Ensiksi tila. Sitä on paljon. Ja sitä on oikeasti paljon. Tilaa ei ole edes yritetty luoda sen kaltaisilla näkymään perustuvilla ratkaisuilla kuin viimeisen päälle nykyaikaisissa uudisrakennuksissa, kuten Valkeakosken Tietotien lukiossa tai Ylöjärven koulutuskeskus Valossa. Ei, Toijalan Lastumäessä tilaa vain on, on ja vieläkin on. Käytäviä oli käveltävänä ja luokkia kierrettävänä siinä määrin, joka rakennusten alkuperäisenä suunnitteluajankohtana, nykyisiä paljon suurempien ikäluokkien aikana, oli laskettu tarpeelliseksi. Ja vielä vähän lisää, kun aikanaan taloteknisiksi tiloiksi lasketut oli otettu hyötykäyttöön. Toinenkin vaikutuksen tehnyt asia liittyy rakentamisajankohdan kunnioittamiseen. Niin paljon kuin 1970-luvun rakennuskantaa vähätellään, täällä oli rohkeasti jätetty näkyville aikakauden betoniseinää. Merkkejä rakennuksen valmistumisajan paikkakunnan tulevaisuudenuskosta.

Koulun opiskelijoilla niin yläkoulun kuin lukionkin puolella lauantai oli koulupäivä. Yläas... yläkoululaiset opiskelivat sen minkä pystyivät uteliaiden kiertäessä luokissa. Lukiolaiset samoin, mutta useat heistä oli värvätty tutustumaan tulleiden oppaiksi. Saimme oppaaksi puolisolleni entuudestaan tutun oikein fiksun lukiolaisneidin.

Aulassa varsinaiseen juhlatilaisuuteen siirtymistä odotellessa vanha yläasteen (tässä yhteydessä oikea termi) rehtori tuli tervehtimään. Oli saapunut Espoosta saakka. Täytyy sanoa, että hämmennyin. Mistä hän minut muisti? Tai tunnisti ilman hiuksia? Aikanaan hän opetti minulle vain matematiikkaa, ja olin varsin huono ja motivoitumaton siinä. Opin arvostamaan asiaa vasta myöhemmissä opiskeluissani, jolloin se oli ehkä liian myöhäistä. Muistan yläasteaikana olleeni vain kerran rehtorin puhuttelussa, jonkin teknisen työn tunnilla tehdyn hölmöilyn vuoksi. (Ja kun mainitsin asiasta tänään kotona, jouduin taas puhutteluun.) Mutta valikoiva on ihmisen muisti. Enää en muista muuta kuin että aika monta opetusryhmäläistä sinne joutui ja jotain aika tyhmää sen piti olla, kun jopa teknisen työn opettaja, seutukunnalla laajalti tunnettu, nyttemmin edesmennyt, opetusneuvos V. Piiparinen, "Piippu", laittoi pojat menemään rehtorille saakka. Yleensä me teimme siellä vain kaikkea harmitonta, kuten mopoihimme "tehareita", jalkatappeja, "suoria kurkkuja" ja muita varusteita, millä niistä piti tulla "tykkejä", mutta käytännössä tuli yleensä vain entistä epäluotettavampia ajopelejä.

Juhlapuheen piti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja varatuomari T. Rajala. Hyvin puhui. Tosin taisi käydä niin, että puhuja ei etukäteen tiennyt, että kuulijakunta koostui noin 90-prosenttisesti opiskelijoista. Hyvin valmisteltu puhe oli suunnattu enemmän kutsu- tai muille vieraille.

Ja hyvin sopi puhuakin. Akaan kaupunki on Lastumäen koulun peruskorjauksessa panostanut koulujen tärkeimmän turvallisuusuhan poistamiseen. Opetushallituksen pääjohtaja A. Pitkälä luennoi äskettäisessä oppilaitosten turvallisuusseminaarissa, miten "Tämänhetkisten koulurakennusten keskeinen turvallisuusuhka liittyy sisäilmaongelmiin, joista kärsivät niin opiskelijat kuin henkilöstö." Sisäilmaongelmista kärsinyt toijalalainen koulu elää nyt uutta tervettä elämää.

Annan koulupuhujille vinkin, joka tosin tuskin pätee kovin monia vuosia eteenpäin. Jos puheen kuulijat ovat yläkoulun, ammattikoulun tai lukion ikäluokkaa, puheen voi aloittaa: "Päivää, Jonnet! Päivää, Jonnat!" Käytin lähestymistapaa elokuussa aloittaneiden ammattikoululaisten tervetuliaistilaisuudessa ja voin väittää, että se toimi. Nuori väki jaksoi kuunnella sanoman.

Yksi kohta juhlapuhujan sanoissa särähti opetusalan kuulijan korvaan. Hän sanoi, että saneerattuun kouluun hankittu uusi teknologia on opettajille näytön paikka. Entä jos opettaja saa asian perille myös ilman kosketustaulun, dokumenttikameran sun muiden tarjoamia keinoja ("älytaulu"-nimitys on muuten virallisissa yhteyksissä sopimaton, koska sen katsotaan suosivan tiettyä laitevalmistajaa)?

Ammattikouluväen näkökulmasta sanoisin, että uusi teknologia on tietenkin näytön paikka. Mutta uusi opetusteknologia tulisi nähdä ensisijaisesti apuvälineenä. Miten kosketustaulu tai dokumenttikamera auttaa oppimaan tai opettamaan historian tai matematiikan perusasioita? Tai englannin, ranskan ruotsin, suomen, saksan tai venäjän kieltä? Jos apuvälineelle keksii hyvää käyttöä, niin hienoa. Mutta jos ei keksi, niin ei huonoa. Tärkeää on oppiminen, ei se, millä menetelmällä - vielä vähemmän millä välineellä - siihen päästään. Ammattikoululle hankittiin hitonmoinen määrä kosketustauluja, mutta valittiin sellaiset mallit, joita voi käyttää liitutaulunkorvikkeena eli tussitauluna, jos elektroniset välineet eivät tunnu sopivan opetukseen. Kova teknologia odottaa sitten työsalissa.

Opiskelijoiden musiikkiesitykset olivat hienoja. Opinpa senkin, että Heliumpallot-niminen, taannoin radiossa usein soinut biisi ei ole Ultra Bran eikä sen seuraajabändin teos. Lukiolaisia ennen esiintyneen kahdeksasluokkalaisen musiikkiryhmän akustinen komppikitaristi oli huippu. Nuori mies eläytyi.