Messumatka

Lauantaiaamun kyyti lähti kotipihan linja-autopysäkiltä. Ensiksi Hämeen linnan kupeeseen. Nostettiin Jarin kanssa pakettiauton takatilasta vanha kananmunahylly sisään vielä vanhemman linnankasarmin maneesin takaovesta. Vitsailin, ryhtyykö reserviläispiiri hankkimaan tuloja myymällä kananmunia. Sitten kannattaa ottaa luomumunia, heitti Jari. Sihteerin pesti tuli hyvin käsiin.

Isompi linja-auto lähti linnan parkkipaikalta ja määränpää oli Lahti. Seppo istuutui vieruskumppaniksi ja juteltiin kotikylän vanhoista asioista.

Turvallisuus- ja puolustusmessuilla oli vähintään riittävästi aikaa. Osallistuin ammuntakisaan huomatakseni olevani jälleen vakavasti harjoituksen tarpeessa. Rynnäkkökiväärillä, perusmallisella ja perustähtäimellisellä, putosi kolme digitaalista ampumahiihtotaulua viidestä. Pistoolilla, vaikka olikin hienostomalli ja varustettu soininvaaralaisten dekkarien ylistämällä punapistetähtäimellä - vain kaksi. Olen ennenkin vitsaillut, että jos pistooli olisi pakko sota-aseeksi ottaa, osuisin parhaiten käyttämällä panssarimiesten 9-millistä FN:ää heittoaseena.

Messujen alkuun käytiin katsomassa Puolustusvoimain uusi propagandafilmi. Kuulemma lähes ensiesitys. Aiempi vastaava, Taistelukenttä - josta tosin en tiedä, miten laajalle yleisölle sitä on ennen Youtuben päiviä esitetty - oli minusta melko ahdistava. Uusi oli, no, erikoinen. Ensimmäisen kohtauksen lentokoneenäänen jälkeinen poika oli kuvallista intertekstualismia suoraan E. Klimovin "Tule ja katso" -filmistä. Nyt ollaan todella jännän äärellä, mietin. Sitten loppui oma elokuvatietoisuus. Viisaampien katsojatoverien mukaan lainattiin paljon Full metal jacketista, Top gunista ja muista senlaisista. Varmaan samaa kuin toinen viime aikoina paljon julkisuutta saanut filmi, se missä Mannerheimia näyttelee mustaihoinen mies. Olisivatko yhtäältä amerikkalaiset tai neuvostoliittolaiset propaganda- ja toimintaelokuvat suomalaissotilaiden esikuvina ja toisaalta mustaihoinen näyttelijä Mannerheimina suunnilleen yhtä kaukana toisistaan?

Näytteilleasettajat olivat ystävällisen aggressiiviisia. Paljon esittely- ja oheismateriaalia työnnettiin suoraan käteen. Olisiko jäänyt käyttämättä arkimessupäivien ammattilaisilta? Suojelupoliisin osastolla meni piru sisään ja oli pakko kysäistä urheilijan näköiseltä messuesittelijältä, onko hän se kuuluisa Lukkari. Ei kuulemma ollut, eivätkä Soininvaaran dekkarit kuuluneet lukemistoonsa.

Hernekeitto oli hyvää ja halpaa. Ja messut matkoineen halpaa lystiä muutenkin, mutta yksi tuoreehko kirja tuli ostettua Apali-kustantamon osastolta.

Ruotsin maalla käymässä

Lähes kolme päivää tuli vietettyä ammatillisen koulutuksen lähitulevaisuuden näkymiä valottavassa laivaseminaarissa. Helsinki - Tukholma - Helsinki.

Ensin vähän asiaa

Ei voi kehua, että seminaarianti olisi ollut erinomaista. Mutta ainakin yksi esitelmä jäi mieleen: Tukholmassa kuultu Sveriges Kommuner och Lands­tingia eli Ruotsin Kuntaliittoa edustavan M. Söderbergin luento Ruotsin ammatillisesta koulutusjärjestelmästä. Meillä Suomessa on monenlaisia käsityksiä Ruotsin toisen asteen yhtenäiskoulusta eli siitä, että Ruotsissa ei muka olisi eroa ammatillisen koulutuksen ja korkeakouluopintoihin valmistavan koulutuksen välillä. Koska toisen asteen nimi on gymnasieskolan, luulemme helposti, että kaikki ruotsalaisnuoret sullotaan meikäläisen kaltaisen lukioputken läpi. Korjataan mahdollisia harhakäsityksiä Matsin luennolta tehtyjen muistiinpanojen kanssa (igen förlåt min åttiotalets skolsvenska):

Ruotsissa on toisen asteen koulutuksessa käytössä yhtenäiskoulujärjestelmä eli kolmivuo­tinen ns. lukiokoulu (gymnasieskolan) perusopetuksen päättäneille 16-20-vuotiaille opiskelijoille.

Lukiokouluista selvästi suurin osa on kuntien ylläpitämiä. Yksityisomisteisia vapaakouluja on jonkin verran. Lisäksi lähinnä luonnonvara-alalla on muutamia maakuntien omistamia lukiokouluja.

Lukiokoulutuksessa on kuusi korkeakoulutukseen valmistavaa ohjelmaa ja 12 ammatillista ohjelmaa sekä lisäksi viisi valmistavaa ohjelmaa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille.

Viime vuosina valmistavien ohjelmien määrää on lisätty; alunperin niitä oli vain yksi. Muun muassa vasta saapuneille maahanmuuttajille on tarkoitettu kieliopintopainotteinen ohjel­ma. Kolme valmistavaa ohjelmaa valmistaa hieman eri painotuksiin ammatilliseen tutkin­toon ja yksi joko ammatilliseen tutkintoon tai korkeakouluopintoihin. Myös valmistavat oh­jelmat ovat kolmivuotisia eli koko lukiokoulu suoritetaan niiden puitteissa. Opetusministeriö on eräiden opettajajärjestöjen tukemana esittänyt valmistavan ohjelman lyhentämistä yksi­vuotiseksi. Kuntaliitto ja elinkeinoelämän keskusjärjestö eivät tue esitystä.

Ammatilliseen ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna perusopetuksessa ruotsin kie­li, englannin kieli, matematiikka ja viisi muuta ainetta. Korkeakoulutukseen valmistavalle ohjelmaan hakeutujalla tulee olla suoritettuna ruotsin ja englannin kielten sekä matematii­kan lisäksi kahdeksan ainetta. Mikäli hakeutuja ei täytä kumpaakaan kriteeriä, hän menee valmistavaan ohjelmaan.

On todettu, että ammatillisista ohjelmista jatko-opintoihin pääsy on vaikeampaa kuin kor­keakoulutukseen valmistavista ohjelmista ja vaatii lähes aina lisäopintoja. Tämän vuoksi korkeakoulutukseen valmentavien ohjelmien vetovoimaisuus on kasvanut ammatillisia oh­jelmia suuremmaksi.

Ammatilliset ohjelmat ovat:

- rakennus- ja maanrakennusalan ohjelmat

- sähkö- ja energiatekniikan ohjelma

- ajoneuvo- ja kuljetusalan ohjelma

- teollisuuden ja tekniikan alan ohjelma

- lapsi- ja vapaa-aika-alan ohjelma

- hoito- ja hoiva-alan ohjelma

- ravintola- ja elintarvikealan ohjelma

- hotelli- ja matkailualan ohjelma

- kaupan ja hallinnon alan ohjelma käsittäen myös tietojenkäsittelyn

- luonnonvara-alan ohjelma-

- LVI- ja kiinteistöalan ohjelma

- käsi- ja taideteollisuusalanalan ohjelma.

Korkeakouluopintoihin valmistavat ohjelmat puolestaan ovat:

- talousalan ohjelma

- taidealan ohjelma

- humanistisen alan ohjelma

- yhteiskuntatieteellisen alan ohjelma

- luonnontieteellisen alan ohjelma

- tekniikan alan ohjelma.

Ohjelmat sisältävät kaikkiaan 2 500 opintopistettä. Ammatillisessa ohjelmassa suorite­taan:

- 600 opintopistettä yhteisiä aineita

- 400 opintopistettä koulutusohjelmakohtaisia yleisaineita

- vähintään 300 opintopistettä ammattialakohtaisia aineita

- korkeintaan 900 opintopistettä koulutuksenjärjestäjän tarjoamia syventäviä kursseja

- 200 opintopistettä vapaasti valittavia aineita

- 100 opintopisteen laajuinen lopputyö.

Oppilaitoksissa suoritettavissa ammatillisissa ohjelmissa noin 15 % opiskelusta on työssä­oppimista.

Uutena koulutusmuotona on otettu käyttöön oppisopimuskoulutusta kevyempi ns. oppipoikakoulutus, jossa vähintään puolet oppimisesta tapahtuu työpaikoilla. Työpaikalla ja oppilaitoksessa suoritettavat opinnot vuorottelevat esimerkiksi siten, että viikossa opiskel­laan työpaikalla kolme päivää ja oppilaitoksessa kaksi. Koulutuksesta vastaa oppilaitoksen ammatillinen opettaja, jota tukevat koulutetut työpaikkaohjaajat.

Varsinainen oppisopimuskoulutus puolestaan suoritetaan siten, että ensin suoritetaan kak­si vuotta oppilaitosmuotoisesti ammatillisessa ohjelmassa, jonka jälkeen siirrytään työpai­kalla tapahtuvaan oppimiseen.

Korkeakouluopintoihin valmistavassa ohjelmassa valinnaisuutta on ammatillisia ohjelmia vähemmän.

Peruskoulun päättävien ikäluokan arvioidaan pienenevän vuoteen 2015 saakka, jonka jäl­keen se jälleen hieman kasvaa 2020-luvun alkupuolelle asti.

Ammatillisten ohjelmien läpäisyaste on noussut viimeisen puolentoista vuosikymmenen ai­kana, mutta sitä pidetään silti liian alhaisena. Ammattialasta riippuen läpäisyaste liikkuu ajoneuvo- ja kuljetustekniikan 71 %:n ja rakennusalan 82 %:n välillä. Korkeakoulutukseen valmistavissa ohjelmissa läpäisyaste on keskimäärin ammatillisia ohjelmia parempi ja luonnontieteellisellä alalla nousee yli 90 %:iin.

Keskeyttämistä pidetään ongelmana myös Ruotsissa. Kokonaiskeskeyttämisaste on eri opiskeluvuosina seuraava:

- 1. vuosi 7 %

- 2. vuosi 4 %

- 3. vuosi 8 %.

Valmistavien ohjelmien kautta ammatillisiin ohjelmiin siirtyvillä keskeyttäminen edellä mai­nittuja lukuja vähäisempää. Kolmantena opiskeluvuonna tapahtuvaa keskeyttämistä ei kui­tenkaan pidetä suurena ongelmana, koska keskeyttämisen syy on monella opiskelijalla työllistyminen.

Opiskelijoiden tyytyväisyys saamaansa opetukseen on noussut vuodesta 2003 noin 10 prosenttiyksiköllä, ja tyytyväisten osuus on nyt 80 %.

Ammatillisen aikuiskoulutuksen päätehtävä on vastata elinkeinoelämän nopeisiin muutok­siin. Osaamisen tunnistamiseen ja tunnustamiseen panostetaan voimakkaasti, jotta uusien työtehtävien edellyttämät pätevyydet voidaan saavuttaa nopeasti. Aikuisopiskelijan on mahdollista valmistua uuteen ammattiin keskimäärin 30 viikon valmistavan koulutuksen jäl­keen. Ammatillinen aikuiskoulutus toteutetaan usein kuntien välisenä yhteistyönä.

Ammattikorkeakoulutus on lukiokoulutuksen jälkeistä koulutusta, jossa koulutusohjelmat ovat 1-2-vuotisia. Koulutusohjelmat vaihtelevat alueellisesti, ja niitä muutetaan tarpeen vaatiessa nopeasti elinkeinoelämän kulloisenkin kysynnän mukaan. Ammattikorkeakoulu­tusta järjestävät kunnat, yritykset ja korkeakoulut, ja valtio vasta kustannuksista. Ammatti­korkeakoulutus on vetovoimaista. Opiskelupaikkaa kohden on keksimäärin neljä hakijaa. Ammattikorkeakoulutuksen suorittaneista työllistyy noin 90 %.

Yritykset kritisoivat Ruotsin koulutusjärjestelmää nuorten kouluttamisesta väärille aloille tai väärin menetelmin. Työ- ja työelämäkokemuksen puute haittaa erityisesti alle 26-vuotiai­den työllistymistä. Kuntaliitto on suunnitellut toimintamallin, jossa nuoren työllistävä yritys kartoittaisi nuoren osaamispuutteet, joita koulutusjärjestelmä sitten korjaisi työn ohessa ammatillisen aikuiskoulutuksen kautta.

Ja sitten vähemmän asiaa

Tukholmaan oli varattu muutama tunti vapaata aikaa. Kävelin Gärdetin metroasemalle ja siitä kiskoteitse Östermalmstorgille. Museokäynti kuuluu Tukholma-perinteisiini, ja tällä kertaa vuorossa oli Armemuseet. Siellä en ole aiemmin käynyt.

Kyseessä on jokseenkin vaikuttava museo. Kuten ruotsalaisessa museologiassa yleensä, täälläkin oli paneuduttu vaikuttavuuteen. Ystävällinen lipunmyyjämies ohjeisti aloittamaan ylimmästä kerroksesta. Huomasi kai, että asiakas puhui åttiotalets skolsvenska.

Ensimmäinen huone taistelevine apinoineen, Bosch-jäljitelmineen, pääkalloineen ja äänitehosteineen oli kauhukammio. Sodan mielettömyyttä tuotiin esiin monessa muussakin kohden perusnäyttelyä. Inhottavuuteen saakka. On vaikea kuvitella, että jossakin Suomen sotahistoriallisessa museossa kuvattaisiin asevaikutusta, kaatuneita ja haavoittuneita, samalla tavalla. Toisaalta taas aidon kokoiset karoliiniratsumiehet hyökkäsivät päälle vaikuttavammin kuin paraskaan kuviteltavissa oleva elokuvateos. Suurvalta-asemaa enemmänkin haikailtiin kuin haudattiin.

Suomalaisen kansallisromantiikan ja myöhempien vuosikymmenten kaljalippishistorian näkemyksissä Ruotsi oli suurvalta, joka soti viimeiseen suomalaiseen saakka. Asialähteisiin perustuvassa historiantutkimuksessa ruotsalaiset hoitivat kovat paikat suomalaisten toki hääriessä hyvänä apuna jo siitä yksinkertaisesta syystä, että ruotsalaisia oli enemmän ja he olivat paremmin varustettuja. Huonoihin ruotsalaisvitseihin tottuneen on vaikea käsittää, että Ruotsi oli menneinä vuosisatoina äärimmäisen ekspansiivinen valtio.

Poliittisesti korrektisti museon 1900-luvun kerroksessa iso tila on varattu Raoul Wallenbergin muistolle. Edelleen korrektisti seuraa laaja näyttely siitä, miten Ruotsi tuki Suomea talvisodassa. Nykyajan osastolla sitten lyödään - tai paremminkin ammutaan - kaikkea korrektiutta vasten kasvoja. Missä suomalaisessa sotahistoriallisessa museossa saa ottaa käteensä deaktivoidun aseen - miekan, musketin, makasiinikiväärin tai rynnäkkökiväärin - ja tähtäillä sillä kunkin ajan henkeen soveltuvia valokuvattuja ihmishahmoja? Väitän, että jos moinen tuotaisiin vaikkapa Kanta-Hämeen hyviin sotahistorian museoihin, kävisivät aktiivireserviläiset paikan päällä oksentamassa. Ruotsissa koululaisryhmät viedään valokuvia tähtäilemään.

Myönnän, leijonalippishistorioitsija astui esiin, kun yläkoululaisryhmän pojat sattuivat samaan aikaan kivääritelineelle. Ampuma-asento - seisten, ja tähtäilin mielestäni sikamaisen epäergonomisella FN-pohjaisella rynnäkkökiväärillä ikkunaan. Älä milloinkaan osoita aseella muita kuin vihollisia kohti - tai jotain sinnepäin - tuli omilta armeija-ajoilta mieleen, eikä sisu antanut myöden tähdätä tauluun. Åttiotalets skolsvenskalla sanoin pojille: "Jag tycker, att den är tungre än finsk automatkarabin." Kysymyksiä alkoi tulla epämiellyttävään tahtiin.

Sodasta vieraantunut kansankoti? Vai pinnan alla edelleen kova ja julma kansankoti? Sopivaa tai ei, veikkaan jälkimmäistä. En voinut olla muistamatta, miten puolisoni ja minun Ruotsissa aikanaan kauan asunut pappistuttava kertoi sikäläisen kansan olevan edelleen ankara luokkayhteiskunta.

Pihalla ilma tuntui raikkaalta. Valokuvaan tuli museon pääporttia vartioiva Stridsvagn S. Historiallisesti katsoen mitä mielenkiintoisin panssarivaunu, jonka historiaan liittynevät entisen Itämaan Stu-40-, T-55- ja T-72-hankinnat, kukin oman aikansa yhteydessä. S-vaunu on ollut palveluskäytössä vuodesta 1966 vuoteen 2001.

Ostin museosta postikortin, mutta postimerkkejä en saanut. Torin katukahvilassa kysyin, mistä niitä voi ostaa. Postitoimisto on torin laidalla, osoitti myyjätär. Kiitin ja pyysin cappuccinon. Sitä hörppiessä tein mukaan ottamaani vihkoon - reppu kulki selässä, jos olisin sattunut löytämään museosta kotihyllyyn sopivaa kirjallisuutta, mutta ei - muutaman kiinankielen harjoitustehtävän. Hämäläispojan kansainvälisyysura parhaimmillaan?

Postitoimisto oli virasto. Verkkaista ja tarkkaa, mutta ystävällistä.

Autoton päivä

Eilen vietettiin kansallista etätyöpäivää. Minun ei ollut mahdollista osallistua, niin tehokasta kuin etätyö tietyissä tehtävissä onkin.

Tänään oli autoton päivä. Keltiäinen sai levätä tallissa, ja sadetta uhmaten lähdettiin kauppamatkalle polkupyörillä. Torilta mukaan laatikollinen puolukkaa.

Kotiin päästyä sade vähitellen lakkasi. Perunat nostettiin ja ruoho leikattiin. Perunoita saatiin ennätyssato. Ja sitten saunaan.

Casa Finlandia CF-100: Muovi-Gulf

Arkkitehti M. Suurosen vuonna 1968 alunperin vaikeakulkuiseen maastoon sijoitettavaksi hiihtomajaksi suunnittelema ellipsin muotoinen lujitemuovirakenteinen Futuro-talo oli viime kesänä julkisuudessa, kun valmistussarjan ensimmäinen kappale oli näytteillä WeeGee-keskuksessa Espoossa. Näyttely jäi omalta kohdaltani sarjaan pitäisi käydä.

Suuronen suunnitteli 1960-70-luvun taitteessa myös sarjan Casa Finlandia CF -muovirakennuksia. Pienehkö CF-100 ja tätä isompi CF-200 oli tarkoitettu huoltoasemiksi. Autoistuvassa Suomessa niille oli kysyntää. Muovirakenteisillekin ennen öljykriisiä.

CF-sarjojen huoltoasemiksi tarkoitettuja rakennuksia hankki hieman yllättävä taho, Gulf. Yllättävä siksi, että Gulf oli 1960-luvun lopulle tultaessa onnistunut profiloitumaan kaikella muulla kuin arkkitehtuurilla. Kun eri huoltoasemaketjut teettivät tyyppiasemansa, jotkut nimekkäilläkin arkkitehdeillä, Gulf erottautui kilpailijoistaan muita huonolaatuisemmalla ja nopeammin rapistuvalla rakennustavalla. Ehkä maineensa parantamiseksi yhtiö päätyi 1960-luvun lopussa hankkimaan näyttävintä, mitä tarjolle oli tullut. Jotkut historiallisista huoltoasemista, tai ainakin Gulf-sellaisista, pitävät sanovat, että Suurosen CF-100 ja CF-200-sarjat ovat Suomen sodanjälkeisen ajan parasta huoltoasema-arkkitehtuuria. Joku muu voisi ehdottaa 1950-luvun puhdaslinjaisia Teboileita, toinen Ilosen arkkitehtipariskunnan Essoja ja kolmas kuulujen Sirénien piirtämiä Shellejä.

Gulf-ketju lopetti Suomessa vuonna 1973 Nesteen ostettua sen ja jaettua asemaverkoston osaomistamiensa Kesoilin ja E-Öljyjen kesken. Ainakin yksi edelleen alkuperäisessä tarkoituksessaan palveleva "Muovi-Gulf" on vielä jäljellä. Moneen kertaan isäntää vaihtanut Casa Finlandia CF-100 palvelee tätä kirjoitettaessa St1-kejun väreissä vanhan kolmostien varressa Lempäälässä, lähellä Valkeakosken rajaa.

Asema on avattu 18.6.1969. Kahvion seinällä edelleen komeileva lehtileikesuurennos mainosti sitä maailman ensimmäisenä kokomuovisena huoltoasemarakennuksena. Kesäisen avajaispäivän kunniaksi rantahatun olisi saanut 5 markalla ja Walt Disneyn LP-levyn samoin.

Sisälle astuessa pääsee aikakoneeseen. Sisustus muovituoleineen ja pienine pöytineen on perinnettä parhaimmillaan. Kuin Tankki täyteen - VR:ää tai ainakin sukulaisaihetta on seinällä täälläkin Transpoint-kalenterin muodossa - sillä erotuksella, että täällä eletään vuosikymmenen verran vanhempaa aikaa.

Olen poikennut paikalla ennenkin, mutta viime pyhänä pizzalla tuli Ilkan kanssa puheeksi seutukunnan nykyiset ja entiset huoltoasemat. Muun muassa se, missä oli aikanaan lähin Gulf. "Muovi-Gulf" se tuskin oli. Tai ainakin muistelen Valkeakosken Jyräänmäen nykyisen Neste-aseman kantaneen oranssi-sinistä merkkiä kauan sitten. Voin olla väärässä, koska muistikuvani mitä todennäköisimmin on ajalta, kun Gulf-logo olisi ollut enää jäänne entisestä isännästä.

Tänään CF-100 sattui osumaan työreissun varrelle. Kävin juomassa kupillisen kahvia ja kysymässä ystävälliseltä emännältä, saanko ottaa pari valokuvaa. Lupa tuli, kun paikalla ei ollut muita. En selvästikään ole ollut ainoa paikalla käynyt aseman erikoisuutta kehuva. Emäntä myönteli, mutta heti perään hämäläiseen tapaan vähätteli, että ei hänen työmaansa ainoa laatuaan ole. Lounaan laittamisessa - asema myy lounasaikaan kotiruokaa- näytti olevan kiire, joten en udellut enempää. Googlen kuvahaun perusteella Vantaalla on pystyssä yksi CF-200. Entä muualla?

Lähde: Vesterinen, Jukka: Huoltoasemakirja. Alfamer Oy 2009, 2011. Tallinna 2011.

Iltapäivä puheenjohtajana

Päivän jälkipuoli meni puhetta johtaessa. Puolilta päivin linja-autoilin Tampereelle maakunnallisen hankkeen ohjausryhmään. Lista oli pitkä. Laitoin sähköpostin kotikylään iltakokouksen sihteerille, että aloittavat ajallaan, kun junani on asemalla vasta 17.27 ja myöhästyn. Turhaan hätäilty. Kun puheenjohtaja tuli ammattikoulupohjalta, ei kilistelty kahvikuppia akateemisen vartin vertaa, vaan sovittiin, että pulla-melkein-suussa puhuminen on sallittua.

Jälleen hyvin valmisteltu kokous ja eteenpäin vievä yhteishenki. Ehdin hyvin Turun pikajunaan. En viitsinyt polkea asemalta kotiin vajaaksi puoleksi tunniksi vaan päätin käväistä veturitallilla ihan muuten vaan.

Illan kokouksessa seurakuntatalolla osallistujia oli vähän ja papit tuoreita tässä asiayhteydessä. Esityslista saatiin käsitellyksi niin hyvissä ajoin, että polkupyörän lampun toimimattomuutta ei tarvinnut kotimatkalla häpeillä.

Ikivanhan Pikku-Kalle-vitsin halpaversio konkretisoitui, kun veturitallilta tuttu sattui tulemaan vastaan polkupyörää telineestä nostaessani. Manu oli matkalla kotiin yhtiökokouksesta ja kertoi taloyhtiössään sattuneesta vesivahingosta. Kuten kuuluu, tokaisin siihen reippaasti: "Ai perkele!" Eikös vieressä ollutkin sopivasti pappi autolleen kävelemässä. Näin meillä täällä maaseudun ja kaupungin rajapinnassa.

Wǒ xué Hànyǔ

Syksyllä 30 vuotta sitten minulla alkoi koulussa uuden kielen opiskelu. Toinen laatuaan: englantia oli opiskeltu kolmannelta luokalta lähtien. Ruotsi tuli oppiaineeksi, kun siirryttiin yläasteelle eli seitsemännelle luokalle. Muitakin uusia oppiaineita tuli, ainakin fysiikka ja kemia, mutta siinä iässä koulun, opettajien, luokkakaverien ja oman itsenkin muutos olivat isompia asioita kuin muutamat uudet oppiaineet.

En muista, että 80-luvun alkupuolella olisi juurikaan puhuttu pakkoruotsista. Se oli oppiaine siinä, missä muutkin. Joillekin se oli pakkopullaa - ainakin heille, joille useimmat muutkin aineet - jotkut, harvemmat tosin, taas saattoivat pitää siitä paljonkin. Useimmille, kuten minulle, se oli oppiaine muiden joukossa. Tehtiin se, mitä kyettiin.

En voi sanoa, että minulle olisi ollut erityisen suurta hyötyä yläasteen tai toisen asteen ruotsin tai niin sanotun virkamiesruotsin pakollisesta opiskelusta, mutta ei siitä ikinä haittaakaan ole ollut. Kauan sitten kävin Tukholman Riksarkivetissa tonkimassa sikäläisen yksityisen rautatielaitoksen lopettamiseen liittyviä papereita, ja jäi mielikuva, että arkistovirkailijat suhtautuivat kouluruotsia solkkaavaan nuoreenmieheen sangen ystävällisesti. Sama juttu nykytyössä, kun joskus olen - huvin vuoksi ja vastaanottajaa muistuttaen, että min svenska är bara skolsvenska från åttiotalet - tehnyt oppisopimuskoulutustarjouksia tai sähköpostitellut tutkintotoimikunta-asioissa ruotsinkieliselle Pohjanmaalle sikäläisten äidinkielellä hyvin tietäen, että asia hoituisi myös suomeksi. Itse asiassa kaksikielinen tutkintotoimikunnan sihteerinpesti on ainoa tähän saakka eteen tullut työtehtävä, jossa virkamiesruotsin suorittamisella on ollut edes teoreettista merkitystä.

Ruotsin kielen jälkeen tuli koulussa mukaan pariksi vuodeksi saksan kieli. Ja siinä olivatkin kieliopinnot yli kahdeksi vuosikymmeneksi yhtä kansalaisopiston saksan kertauskurssia lukuunottamatta. APL:n, Modula-2:n, C++:n, Perlin, PHP:n tai Javan kaltaisia ei lasketa. Kuusi vuotta sitten vietin pitkän kesäloman, jonka ratoksi kävin latinan intensiivikurssit: lukion kahden vuoden oppimäärä parissa kuukaudessa. Aivan liian nopea tahti minulle.

Nyt, ruotsin opiskelun 30-vuotissyksyn kunniaksi, on vaihteeksi tullut aloitettua uuden kielen alkeet. Tällä kertaa haasteena on kiinan yleiskieli, mandariinikiina, Hànyǔ, pǔtōng huà tai miten vain ja kouluna Valkeakosken työväenopisto.

Opiskeltavaa riittää. On pinyin-latinisointi, jota tässä tekstissä on paikoin yritetty. On sen neljään tooniin perustuva lausuminen, joka epämusikaaliselle asettaa omat haasteensa. Puhumattakaan kirjoitusmerkeistä, jotka nykykiinan yksinkertaistettuinakin versioina tuntuvat pitkältä muurilta kaltaiseni ei-visuaalisen ihmisen silmissä. Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Onneksi vieruskaverina on useimmilla tunneilla ollut graafisesti ja musiikillisesti osaava kaunokainen. Ehkä häneltä saa luntata tarvittaessa?

Iltateellä kysyimme puolisoni kanssa toisiltamme, miksi juuri kiina. Viime vuosikymmenen puolivälissä moinen tuskin olisi tullut mieleenkään. Olisihan niitä kielihaasteita lähempänäkin. Mutta ensin taiji-harrastus (tàijíguán pinyinillä kirjoitettuna) ja sitten viime kesän lomareissu kai sytyttivät jonkinlaisen uteliaisuuden maata kohtaan. Voiko jotakin maata tai kansaa edes yrittää ymmärtää, jos ei osaa sanaakaan heidän kieltään? Kuten sanottu, katsotaan nyt, mitä tästä tulee.

Kesäkauden päätös

Sunnuntainen talkootyöpäivä alkoi herätyskellonsoitolla puoli kahdelta. Veturitallille saapuessani Ilkka, Pekka ja Timo olivat jo paikalla. Paloletkuja vesipostilta ratapihalle vetäessämme kuulimme etelästä lähestyvän kolkkeen: Haapamäen Museoveturiyhdistyksen juna Dv15 nro 1991:n vetämänä vemputteli Toijalaan juuri sopivasti etuajassa. Junarunko jäi raiteelle 8, ja veturit otettiin tallialueelle. Dv15 kääntölavalle ja pyhäpäivän päätähti, Tk3, tallitielle. Vettä höyryhevolle, kahvikupillinen sitä haluaville, tavanomaiset kuulumisten vaihdot, jokunen väsynyt huumorinkipinä, ja sitten nukkumaan. Paikalliset koteihinsa, vieraat majoitusvaunuunsa.

Kello oli 3.11 lähtiessäni tallilta. Kylän pisimpään auki oleva kapakka oli juuri lähettänyt iltavirkuimmat illanviettäjät matkaan. Kotifutonilla uni tuli, mutta kevyesti. Viljami-kissa pyysi ulos neljän maissa, eikä ovenavaajaa enää nukuttanut. Mikäs siinä, kello olisi kuitenkin herättänyt 4.30.

Aamuvarhaisella ryhdyin puolisoni kanssa vääpelöimään aamiaista veturitallin talkooväelle. Kulta oli päättänyt leipoa kaksi pellillistä sämpylöitä. Niiden suosio on aina taattu. Keittelin kaksi isoa pumpputermoksellista kahvia ja yhden teevettä ja viipaloin kurkkua ja paprikaa leivänsärpimeksi. Seitsemäksi oli pöytä katettu museotallissa, kuten oli luvattu. Oman seuran väkeä saapui hiljalleen, samoin vierailevan seuran, kuka majoitusvaunusta, kuka kauempaa. Uunituoreet maistuivat. Ja Eskon suoraan maan virallisesta omenakaupungista tuliaisinaan tuomat Melbat ja Punaiset kanelit.

Valkeakosken radan museojunassa oli tällä kertaa vain neljä matkustajavaunua. Vain-sana puoltaa paikkaansa, koska kysyntää olisi ollut hyvin viidennelle. Toijalassa seisoneessa museojunarungossa olisi ollut vielä yksi teräskorinen, mutta se olisi ollut täydellisen epäaito höyryveturin vetämässä Valkeakosken radan matkustajajunassa. Niin sitten matkustettiin kuin konsanaan niinä rautateiden ruuhkaliikenteen vuosina, joina Valkeakoskellekin kannatti ajaa säännöllistä henkilöjunaliikennettä: istuttiin tiiviisti ja seistiinkin. Vaikka tapahtuman markkinointibudjetti oli nolla euroa, seutukunnan väki lähti kiitettävästi liikkeelle.

Kuvassa museojunan veturi, Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n eli Tampellan vuonna 1947 rakentama kevyt tavaraliikenneveturi Tk3 "Pikku-Jumbo" nro 1136 Valkeakoskella vaihtamassa junan päästä toiseen paluumatkaa varten. Valkeakoskelle mentiin nokka edellä ja sieltä palattiin tenderi edellä. Kääntölavaa kun Valkeakoskella ei ole koskaan ollut.

Museoveturiseuran nelimiehinen junapartio otti hoitaakseen vaunujen valvonnan ja apuportaiden kiinnittämisen pysähdyttäessä ja irrottamisen matkaa jatkettaessa. Helppo homma, paitsi heillä, jotka joutuivat tyynnyttelemään aikuisten (sic!) kiukuttelua siitä, että menomatkalla oli ahdasta. Enemmistö matkustajista viihtyi, ja piti tiivistunnelmaista matkaa jopa hauskana.

Mutta olisi siellä se viides vaunu silti saanut olla.

Toijalaan palattuaan veturi otettiin raiteelle 7, halkovaunun viereen. Vesitysletku oli vedetty odottamaan, ja tankki tuli täyteen pikaisesti.

Halonheitto tenderiin kävi ripeästi kuuden miehen ketjulla: kaksi halkovaunussa, kaksi ratapihalla vaunujen välissä (kuvassa Juha ja Simo) ja kaksi höyryveturissa. Minä, joka olen hyvin huono saunamies enkä muutenkaan välitä kuumista paikoista, päädyin taas harjoittelemaan höyryveturin hyttiin. Mutta kuten sanottua, nyt käytetyllä menetelmällä homma hoitui ripeästi ja kevyesti. Polttoainetäydennyksen jälkeen veturi ajettiin vaunuletkan päähän.

Veturin tultua ruokituksi oli talkoolaisten vuoro. Paikallistuntemuksella suosittelimme Iskhmetiä, pakkauduttiin kolmen autoon ja mentiin paikalle. Vieraileva seura tarjosi, mistä suuret kiitokset.

Lähtöajan lähestyessä humahti kääntölavalla lepäilleen Dv15:n kasikone hörsköttämään. Paikallisluvat kyseltiin, ja ensin vaihdemiesten, sitten VR:n kauko-ohjaajan ohjeiden mukaan dieselvetäjä siirtyi junansa kärkeen ratapihan pohjoispäähän. Dv15:n moottorin ääni on niin kaunis, että nousin ratapiha-ajon ajaksi hyttiin nautiskelemaan.

Viikon päiviä

Tiistai-iltana luin museon postilokeroon saapuneen Raitio-lehden. Kiitos pääkaupunkiseudun kiskoliikenneharrastajien - heidän ja lounaishämäläisten voimin Museoveturiseura perustettiin 1970-luvulla, jolloin VR:n liikenne oli liian arkipäiväinen asia harrasteen kohteeksi näillä kulmilla - lehti on saatu Veturimuseon arkistoon jo vuosikymmeniä.

Keskiviikkona pääsin pitkästä aikaa työmatkalle sinne, missä raitiovaunut kulkevat. Junavalinta oli aikainen, aikaa paljon ja kohteena Kuntatalo, radanvarsipolkua kävellen vain pienen matkan päässä asemalta, eli en yrittänytkään etsiä raitiotielinjaa. Matkalla katselin kännykän reittisovelluksesta, miten pääsee raitiovaunulla takaisinpäin. Totesin, että nro 5:llä pääsisi, mutta Kuntamarkkinoiden kiinnostava ohjelma loppui sen verran aikaisemmin, että en odotellut puoli viiteen vaan tallustin taas radan vartta takaisin. Junaa odotellessa koukkaus Ateneumin kautta.

Haluatteko kuulla enemmän Kuntamarkkinoiden annista? Ette? Kerron silti, palasen Kuntaliiton lakiasiain johtajan esitelmästä omien muistiinpanojeni mukaan:

Hallitusohjelman mukaan kuntarakenneuudistus muodostaa pohjan kuntalain kokonaisuu­distukselle. Valtionosuusjärjestelmä uudistetaan osana kuntarakenneuudistusta. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennetta uudistetaan osana kuntarakenteen uudistamista. Sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain ja muiden sektorilakien valmistelu sovitetaan yhteen kuntauudistukseen. Valtion aluehallinnon uudistaminen ja kehittäminen tapahtuu tii­viissä yhteistyössä kuntauudistuksen kanssa. Haastavin uudistus on kuntarakenneuudis­tus. Kuntalain kokonaisuudistus toteutettaneen riippumatta siitä, millaisena kuntarakenne­uudistus toteutuu.

Syksyn 2012 aikana hallitus antaa eduskunnalle esityksen kuntalain uudistamisesta. Esi­tyksen keskeinen sisältö on kilpailuneutraliteetti ja siihen liittyvä markkinaehtoisen toimin­nan yhtiöittämisvelvollisuus. Keskeinen erimielisyys EU:n komission ja Suomen välillä kos­kee vesihuollon yhtiöittämisvelvollisuutta, joka komission näkökulmasta tulee yhtiöittää.

Jo voimaan tullut laki kuntalain muuttamisesta 1.7.2012/325 parantaa tilinpäätösinformaa­tiota myös talouden ennakoitavuuden näkökulmasta, täsmentää sisäistä valvontaa ja ris­kienhallintaa määräten sen osaksi kunnan johtamisjärjestelmää sekä säätää mahdollisuu­desta irrottaa tilintarkastajan toimikausi valtuustokaudesta.

Hallituksen esitys kuntajakolain muuttamisesta annettaneen eduskunnalle vuodenvaih­teessa ja laki tullee voimaan 1.5.2013. Laissa määrätään muun muassa kuntarakenteiden selvityspakosta. Tämän jälkeen muodostetaan uusien kuntarakenteiden selvitysalueet, ja valtioneuvosto arvioi selvittämisen etenemistä. Kuntien esitykset uusista kunnista valmistu­vat 1.4.2014 mennessä. Tämän jälkeen kuntien oikeus yhdistymisavustuksiin päättyy.

Uudet lainsäädäntöhankkeet kuntajakolain ja sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakentei­ta koskevan lainsäädännön osalta tullevat lausuntokierrokselle kuntiin lokakuun 2012 aika­na. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakennelain uudistamisessa keskeinen kysymys on se, missä määrin erikoissairaanhoidon toimintoja siirretään kuntatasolla hoidettaviksi. Kysymys on paitsi lainsäädännöllinen myös lääketieteellistä osaamista vaativa.

Paljon mediajulkisuutta saanut valmisteilla oleva laki ikääntyvän väestön toimintakyvyn tu­kemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista eli niin sanottu vanhuspalvelulaki aiheuttaa kustannustason nousua kunnissa.

Sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryhmän loppuraportti valmistui 4.9.2012.

Valmisteilla on myös laki pysäköinnin valvonnasta annetun lain muuttamisesta, jolla on merkitystä lähinnä suurissa kaupungeissa.

Hallitus antaa esityksen oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain ja hal­lintolainkäyttölain muuttamisesta annetaan syksyn aikana. Lakimuutokset tuovat yksityisoi­keudellisen viivästymisen hyvitysperiaatteen myös julkisoikeuteen: hallintotuomioistuimiin, erityistuomioistuimiin ja muutoksenhakulautakuntiin. Hallintotuomioistuimille tulee velvollisuus pyynnöstä ilmoittaa arvio asian käsittelyajasta.

Torstainakin työmatka, tällä kertaa pohjoisen suuntaan ja paikkaan, jonne pitää mennä kumipyörillä. Kävin noukkimassa kollegan Kenraalinmäestä, toisen Marjamäestä, ja navigaattorin kanssa Teiskoon kohti oppilaitosta, jossa kukaan meistä ei ollut ennen käynyt. Päivän tavoite oli pohtia maakunnan perusopetuksen ja toisen asteen opetushenkilöstön täydennyskoulutuksen kehittämistä.

Metalliliiton Murikka-opisto on rakennuskompleksina jokseenkin mykistävä. Muutamassa (ammatillisessa) oppilaitoksessa käyneen näkökulmasta ainakin. Paljon moititaan 1970-luvun arkkitehtuuria - vaikka oikeampi syytös voisi joskus kohdistua myös rakennesuunnitteluun tai rakennustapaan. Toisaalta tuolla vuosikymmenellä tehtiin käsittämättömän vaikuttavaa rakennuskantaa. Niille harvoille rakennuttajille, joilla oli varaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin uudet opiskelija-asuntolat olivat aikansa rakennuskäyttötaidetta, mutta näyttäytyvätkö 35 vuotta valmistumisensa jälkeen satunnaiselle katsojalle samoin kuin Murikka?

Vanajan-Hämeen väki oli perillä hyvissä ajoin, ja hauskutimme aamupalaa tarjoillutta emäntää kertomalla, että varaamme henkilöautolla liikkuessamme aina reilusti eksymisaikaa. Kuulemma nykyinen opetusministerikin silloin tällöin käy vanhaa rehtorintyömaataan katsomassa, mutta henkilökunnasta enää harva on hänen aikaisiaan.

Perjantaiaamu huijasi viemään yösähkön myllyttämät pyykit ulos. Töistä tullessa ne sai kerätä sateen uudelleen huuhtelemina sisälle kuivumaan. Ei sateinen ilta huono ole, kuuluu syksyyn. Tulta takkaan, Tikanmäkeä levysoittimeen.

Viikonlopuksi, pyhäpäiväksi oikeastaan, on luvassa toimintaa sunnuntaiyöstä alkaen. Aikataulu kertoo janoisen höyryveturin saapuvan klo 2.34. Museojunista kiinnostuneille mainos: HMVY:n kesäkauden viimeinen museojuna ajetaan tulevana sunnuntaina Toijala-Valkeakoski-välillä.

Koulumuistoja

Kotikylän yhteiskoulu - yhteiskoulu-termi tarkoittaa siellä nykyään käytännössä, että samassa talossa toimivat yhdessä perusopetuksen yläkoulu (aiemmalta nimeltään yläaste) ja lukio, niin kuin ne ovat toimineet jo vuosikymmeniä - vietti aamupäivällä vihkiäisjuhliaan. Uutta ei ole rakennettu, mutta olemassaolevaa on saneerattu läpikotaisin kolmen viime vuoden aikana.

Vaikutuksen teki kaksi asiaa. Ensiksi tila. Sitä on paljon. Ja sitä on oikeasti paljon. Tilaa ei ole edes yritetty luoda sen kaltaisilla näkymään perustuvilla ratkaisuilla kuin viimeisen päälle nykyaikaisissa uudisrakennuksissa, kuten Valkeakosken Tietotien lukiossa tai Ylöjärven koulutuskeskus Valossa. Ei, Toijalan Lastumäessä tilaa vain on, on ja vieläkin on. Käytäviä oli käveltävänä ja luokkia kierrettävänä siinä määrin, joka rakennusten alkuperäisenä suunnitteluajankohtana, nykyisiä paljon suurempien ikäluokkien aikana, oli laskettu tarpeelliseksi. Ja vielä vähän lisää, kun aikanaan taloteknisiksi tiloiksi lasketut oli otettu hyötykäyttöön. Toinenkin vaikutuksen tehnyt asia liittyy rakentamisajankohdan kunnioittamiseen. Niin paljon kuin 1970-luvun rakennuskantaa vähätellään, täällä oli rohkeasti jätetty näkyville aikakauden betoniseinää. Merkkejä rakennuksen valmistumisajan paikkakunnan tulevaisuudenuskosta.

Koulun opiskelijoilla niin yläkoulun kuin lukionkin puolella lauantai oli koulupäivä. Yläas... yläkoululaiset opiskelivat sen minkä pystyivät uteliaiden kiertäessä luokissa. Lukiolaiset samoin, mutta useat heistä oli värvätty tutustumaan tulleiden oppaiksi. Saimme oppaaksi puolisolleni entuudestaan tutun oikein fiksun lukiolaisneidin.

Aulassa varsinaiseen juhlatilaisuuteen siirtymistä odotellessa vanha yläasteen (tässä yhteydessä oikea termi) rehtori tuli tervehtimään. Oli saapunut Espoosta saakka. Täytyy sanoa, että hämmennyin. Mistä hän minut muisti? Tai tunnisti ilman hiuksia? Aikanaan hän opetti minulle vain matematiikkaa, ja olin varsin huono ja motivoitumaton siinä. Opin arvostamaan asiaa vasta myöhemmissä opiskeluissani, jolloin se oli ehkä liian myöhäistä. Muistan yläasteaikana olleeni vain kerran rehtorin puhuttelussa, jonkin teknisen työn tunnilla tehdyn hölmöilyn vuoksi. (Ja kun mainitsin asiasta tänään kotona, jouduin taas puhutteluun.) Mutta valikoiva on ihmisen muisti. Enää en muista muuta kuin että aika monta opetusryhmäläistä sinne joutui ja jotain aika tyhmää sen piti olla, kun jopa teknisen työn opettaja, seutukunnalla laajalti tunnettu, nyttemmin edesmennyt, opetusneuvos V. Piiparinen, "Piippu", laittoi pojat menemään rehtorille saakka. Yleensä me teimme siellä vain kaikkea harmitonta, kuten mopoihimme "tehareita", jalkatappeja, "suoria kurkkuja" ja muita varusteita, millä niistä piti tulla "tykkejä", mutta käytännössä tuli yleensä vain entistä epäluotettavampia ajopelejä.

Juhlapuheen piti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja varatuomari T. Rajala. Hyvin puhui. Tosin taisi käydä niin, että puhuja ei etukäteen tiennyt, että kuulijakunta koostui noin 90-prosenttisesti opiskelijoista. Hyvin valmisteltu puhe oli suunnattu enemmän kutsu- tai muille vieraille.

Ja hyvin sopi puhuakin. Akaan kaupunki on Lastumäen koulun peruskorjauksessa panostanut koulujen tärkeimmän turvallisuusuhan poistamiseen. Opetushallituksen pääjohtaja A. Pitkälä luennoi äskettäisessä oppilaitosten turvallisuusseminaarissa, miten "Tämänhetkisten koulurakennusten keskeinen turvallisuusuhka liittyy sisäilmaongelmiin, joista kärsivät niin opiskelijat kuin henkilöstö." Sisäilmaongelmista kärsinyt toijalalainen koulu elää nyt uutta tervettä elämää.

Annan koulupuhujille vinkin, joka tosin tuskin pätee kovin monia vuosia eteenpäin. Jos puheen kuulijat ovat yläkoulun, ammattikoulun tai lukion ikäluokkaa, puheen voi aloittaa: "Päivää, Jonnet! Päivää, Jonnat!" Käytin lähestymistapaa elokuussa aloittaneiden ammattikoululaisten tervetuliaistilaisuudessa ja voin väittää, että se toimi. Nuori väki jaksoi kuunnella sanoman.

Yksi kohta juhlapuhujan sanoissa särähti opetusalan kuulijan korvaan. Hän sanoi, että saneerattuun kouluun hankittu uusi teknologia on opettajille näytön paikka. Entä jos opettaja saa asian perille myös ilman kosketustaulun, dokumenttikameran sun muiden tarjoamia keinoja ("älytaulu"-nimitys on muuten virallisissa yhteyksissä sopimaton, koska sen katsotaan suosivan tiettyä laitevalmistajaa)?

Ammattikouluväen näkökulmasta sanoisin, että uusi teknologia on tietenkin näytön paikka. Mutta uusi opetusteknologia tulisi nähdä ensisijaisesti apuvälineenä. Miten kosketustaulu tai dokumenttikamera auttaa oppimaan tai opettamaan historian tai matematiikan perusasioita? Tai englannin, ranskan ruotsin, suomen, saksan tai venäjän kieltä? Jos apuvälineelle keksii hyvää käyttöä, niin hienoa. Mutta jos ei keksi, niin ei huonoa. Tärkeää on oppiminen, ei se, millä menetelmällä - vielä vähemmän millä välineellä - siihen päästään. Ammattikoululle hankittiin hitonmoinen määrä kosketustauluja, mutta valittiin sellaiset mallit, joita voi käyttää liitutaulunkorvikkeena eli tussitauluna, jos elektroniset välineet eivät tunnu sopivan opetukseen. Kova teknologia odottaa sitten työsalissa.

Opiskelijoiden musiikkiesitykset olivat hienoja. Opinpa senkin, että Heliumpallot-niminen, taannoin radiossa usein soinut biisi ei ole Ultra Bran eikä sen seuraajabändin teos. Lukiolaisia ennen esiintyneen kahdeksasluokkalaisen musiikkiryhmän akustinen komppikitaristi oli huippu. Nuori mies eläytyi.

Hälytyksiä

Vietin työpäivän vaihteeksi Tampereella. Pirkkahallissa - tai mikä sen nimi nykyään onkaan - pidettiin isot turvallisuusmessut, jonka yhden oheisseminaarin aiheena oli tänään oppilaitosten turvallisuus. Aihepiiri kiinnostaa koulumaailmaa, välillä jopa kohinaksi saakka.

Opetushallituksen pääjohtaja nosti esiin seikat, jotka suomalaisessa koulussa ovat edelleen suurimmat todelliset turvallisuusuhat: huono sisäilma ja koulukiusaaminen, jotka molemmat koskettavat liian monia kouluyhteisöjen jäseniä. Molemmista puhuttiin paljon vielä kymmenkunta vuotta sitten myös koulumaailman ulkopuolisissa keskusteluissa, mutta nyt takerrutaan - sinänsä toki vakaviin - jäävuoren huippuihin.

Pääjohtajan tai hänen jälkeensä puhuneen Helsingin pelastuskoulun rehtorin ajatuksia mukaillen voi pitää suorastaan naurettavana sitä uskomusta, jonka mukaan kouluturvallisuutta parannettaisiin ratkaisevasti esimerkiksi kieltämällä kansalaisilta jonkin tyyppisten aseiden hallussapito. Tietenkin sellainen on päättäjien näkökulmasta helpompaa ja halvempaa kuin puuttuminen isoihin uhkiin. Sisäilmaongelmien tai muiden terveydellisten puutteiden kuntoon laittaminen kun vaatii konkreettista toimintaa: infrastruktuurin korjaamista eli paljon rahaa. Kiusaamisongelman ratkaiseminen vasta pulma onkin.

Seminaarin jälkeen kiertelin hetken messuosastoja, kunnes halliin tuli palohälytys. Aamulehti oli uutisoinut, että eilen messuilla tehtiin maan tähän asti suurin poistumisharjoitus. Nytkin jotkut arvelivat sellaisen olleen tekeillä, mutta tällä kertaa oli tosi kyseessä. Tai ainakin melkein tosi, hälytys nimittäin oli aivan oikea väärä hälytys. Lieneekö johtunut messujen osallistujakunnan ammatillisesta tai muusta profiloitumisesta, mutta ulos kävely näytti sujuvan varsin hyvässä järjestyksessä ja kohtuullisen ripeästi. Pienintäkään viitettä panikoinnista ei näkynyt, vaikka pelastuskoulun rehtori kertoi tutkimusten osoittavan, että vain 12- 15 % ihmisistä kykenee äkillisessä kriisitilanteessa toimimaan järkevästi. Ehkä tämä ryhmä oli messuilla yliedustettuna?

Tuli taas todettua, että muutamat kieltämättä epätyylikkäät tapani ovat loppujen lopuksi ihan fiksuja. En jätä mielelläni päällysvaatteitani vaatesäilytykseen. Koleaan syystuuleen kävellessä oli mukava ottaa repusta takki päälle ja lippis päähän. Saman suuntainen periaate pätee ylipäätään vaatetukseen ja varsinkin kenkiin. En toki kulje metsä- tai veturitallivaatteissa leipätyöasioissa tai muutenkaan paljon ihmisten ilmoilla, mutta onneksi on eri tilanteisiin sopivia hyviä vaihtoehtoja.

Kengistä puheenollen, pani taas mietityttämään, miksi tällaisillakin messuilla monet esittelijöinä toimivat naiset nostavat itsensä ylikorkeille ja kapeille koroille? Asia on OK, jos henkilö itse pitää sen kaltaisesta pukeutumisesta ja aidosti viihtyy kuosissaan. Mutta jos sellainen kuuluu vain johonkin ulkoa saneltuun etikettiin, saisi sen etiketin mielestäni heittää roskiin.

Ilta meni varusmieskuljettajana toimiessa. Panssariprikaatin varusmiehet suorittivat kotikylässä perinteisen syyskeräyksen sotaveteraanien hyväksi, ja oppaina ja kuljettajina toimi paikallisten yhdistysten väkeä. Sain partiooni kaksi reipasta panssarijääkäriä ja toiminta-alueeksi reilun kokoisen kaistaleen maaseutua. Väki suhtautui kerääjiin sangen myönteisesti, ja illasta taisi jäädä kaikille osapuolille hyvä mieli.

Elokuvan DNA

Aamupäivällä käytiin vaihteeksi kotikylän kirkossa. Aamiainen syötiin ennen kirkkomatkaa, mutta lehdenluku jäi tällä kerralla myöhemmäksi.

Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvan DNA:sta (nörttiä tai ei, kirjoitin aluksi "DNS:stä"), ideoista joita elokuvantekijät kierrättävät toisilleen.

Jutun lukemisen jälkeen tuli mieleen simppeli kysymys, onko sankarina esiintyvä Mark Cousins tai jutun kirjoittanut toimittaja koskaan kuullut intertekstuaalisuuden tai transposition käsitteistä tai - jos nimiä pitää mainita - Iulia Kristevasta? Onko jutussa jotain uutta, mitä tulee kulttuurin jälkeensä jättämiin, edelleen ja uudelleen tulkittavissa oleviin teoksiin paitsi, että nyt pidättäydyttiin elokuvan maailmassa?

Kertakäyttötuotteita valmistavat firmat, kuten Apple ja Samsung, ovat äskettäin riidelleet satojen miljoonien dollarien edestä siitä, kuka on ensiksi keksinyt mitäkin. Eivätkö kulttuurillisessa toiminnassa kaikki lainaa kaikilta? Aiemmin tai myöhemmin tehneiltä? Elokuvan suuriksi nimiksi kai jäävät Eisenstein ja Chaplin aikalaineen, koska he osuivat ensimmäisiksi. Ainakin on helppo sanoa myöhemmin tulleiden matkineen heiltä sitä tai tätä.

Kesästä syksyyn

Perjantai-ilta meni veturitallilla, jossa oli määrä julkistaa valoteos purkukuntoiseksi jo kahdeksan vuotta sitten tuomittuun VR:n vanhaan vesitorniin. Veturimuseon ylläpitäjien asemakaavahuomautusten aihe ja muutoinkin harras toive on tornin purkaminen, mutta kun sitä eivät ole saaneet aikaiseksi sen paremmin rakennuksen omistaja, valtion kiinteistövarallisuudesta vastaava Senaatti-kiinteistöt kuin vuokralainenkaan Akaan kaupunki, löysivät ympäristötaiteilijat tornista alustan valotaideteokselleen. Mikäpä siinä, mutta vastaava työmäärä räjähdysaineiden (ja tietenkin niiden vaatimien turvasuojausten) kanssa olisi luultavasti luonut paitsi näyttävämmän kertatuloksen myös kehityksellisesti kestävämmän lopputuloksen.

Kunnon räjäytys olisi ollut sikälikin parempi, että valotaideteos ei suvainnut toimia paikkakunnalla etukäteen paljon mainostetussa iltatilaisuudessa. Muu ohjelma kamari- ja etnomusiikkeineen sekä tulisirkuksineen oli hienoa, mutta pääaihe lässähti. Puolisoni kanssa herätimme väkijoukossa jonkinmoista pahennusta mustaa huumoria edustavalla keskustelullamme: "Joko soitetaan pojille, että sulakkeet saa laittaa takaisin ?" Asiallisesti ottaen vaikka me paikalliset rautatieharrastajat emme pidäkään mistään vesitornin elinkaaren väkinäiseen pidentämiseen tähtäävistä ideoista, emme tietenkään sabotoineet emmekä tule sabotoimaan mitään.

Lauantaiaamuna ajeltiin Hattulaan ja käveltiin lenkki Lehijärven ympäri. Kyseessä on Etelä-Hämeen Reserviläispiirin tapahtuma, joka - kuten vanha esikuvansa Kesäyön marssi - on vuosien saatossa muuntunut maastopukuisten ponnistuksesta tuulipukuisten tempaukseksi ja täten onnistunut kasvattamaan osallistujamääräänsä. Taitaa silti olla niin, että enemmistö tulee lenkille siksi, että muistelee kiertäneensä täsmälleen samaa reittiä sen vuodenkierron aikana, kun oli nuori ja komea ja elämä edessä.

Viime syksyn Lehijärven lenkki ja tämän kesän Kesäyön marssi jäivät kävelemättä, kun oltiin molempiin aikoihin reissussa. Sitäkin innokkaammin päätettiin nyt osallistua. Kävelysauvat otettiin matkaan aiempien vuosien hyvien kokemusten vuoksi.

Koska en mielelläni kävele lenkkikengillä yhtään pidempiä matkoja, otin jalkineiksi kesäkuussa Kiinan muurilla välillä aika haastavissakin olosuhteissa erinomaisesti toimineet oriveteläisen Laitosjalkineen valmistamat niinsanotut hellemaiharit. Kävely kun on mitä puhtaimmin varustelaji, jossa kengät ratkaisevat kaiken - tai niin tähän saakka luulin. Jos ei ensimmäistä, saksalaisvalmisteisilla maihareilla kävelemääni ja lopulta ontumaani, kesän 1998 Kesäyön marssia lasketa, en muista että olisin saanut jalkani yhdellä lenkillä näin huonoon kuntoon. Syynä eivät olleet kengät vaan talven hiihtokeleillä loistavasti palvelleet sukat. Miellyttävää materiaalia, mutta tarkoitettu selvästi erilaiseen jalan liikkeeseen. Kävellessä syntyi taitetta alle ja se rikkoi ihon. Eikä mitään liimasideteippauksia tullut tehtyä, koska eihän moisia noin lyhyelle matkalle tarvita. Nyt sitten kävellään jokunen päivä hitaammin.

Iltapäivällä käytiin naapurikylässä puolisoni kummisedän 80-vuotispäivillä. Kuten monet nykypäivän seniorit, päivänsankari asuu omassa talossaan, ajelee autolla ja on kaikin puolin nuorekkaampi kuin useat 50-vuotisiaan juhlineet olivat mustavalkoaikojen valokuvissa. Hyvinvointi-Suomen rakentajien elämänkaarta ajatellessa tulee mieleen, mahtaako omasta tai nuoremmista sukupolvista tulla miten paljon osallistujia samaan ikäsarjaan? Vai taannuttaako yltäkylläisyys meidät samaan tilanteeseen kuin kuin niukkuus teki mustavalkovalokuvien ikäihmiset (jotka hekään tuskin olisivat mielessään hekumoineet aiempien sukupolvien tarpeeseensa rakentamien rakennusten räjäyttämisellä tai purkaneet mahdollisiin päiväkirjoihinsa sitä, jos jalkaan sattui tulemaan pari vähän ikävämpää rakkoa)?