Postivaunun lähtö

Vapaapäivän alkupuolen vietin pihamaalla oksasilppurin kanssa. Pihapuut luovuttavat oksiaan vuoden mittaan melkoisen kasan, ja silppurilla niistä tulee hyvää kuoriketta kompostiin ja katetta pensaiden juurelle. Hopeapaju on kiusallinen roskaaja, mutta vastineeksi sen kuivat oksat tuottavat ensiluokkaista kuoriketta. Koivu pitää kiinni oksistaan tiukemmin, mutta kovalla tuulella pudottaa paljon pikkurisua. Kummastelin hetken koivunrisun sekaan sattuneita lukuisia kuusenoksia, kunnes tajusin joulukuusen olevan parhaillaan muuttumassa muiden kasvien hyödykkeeksi.

Kolmeksi polkaisin veturitallille. Sieltä lähdettiin porukalla vanhalle Postin päävarastolle, joka nykyisin kantaa nimeä Itella Logistics Oy:n palveluvarasto, kohta ehkä jotakin muuta. Paikallinen puhuu varmaan ensi vuosikymmenelläkin päävarastosta ja toinen tietää, mitä tarkoitetaan.

Postimuseo lahjoitti keväällä maan vanhimpiin kuuluvan, ellei peräti vanhimman rautatievaunun, postivaunu P 9935:n, Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:lle entisöitäväksi. Vaunu on rakennettu alunperin vuonna 1871. Vaikka sitä on muutettu moneen kertaan ja lähestulkoon uudelleenrakennettu 1950-luvulla, on vaunussa nähtävissä valmistusajankohdalleen tyypillisiä piirteitä. Kaarevat kyljet eivät välttämättä erotu nyttemmin puolipressutetusta profiilista, mutta koristelu on aitoa tsaarinaikaa.



Tallilta otettiin mukaan kaksi rautakankea. Väärin ymmärretyn puhelinkeskustelun johdosta palattiin hakemaan neljä täysmittaista kakkosnelosta ja saha. Vaunun levyisten lankkujen sijasta olisi riittänyt muutaman sentin pätkät. Työnsimme vaunun, tai oikeammin annoimme sen rullata, toukokuussa elvytetyn vaihteen taakse ja sieltä ylämäkeen vipuvarsin avustaen asfalttikentän vierusraiteelle. Lieneekö vaihteen takana käynyt rautatiekalustoa sitten 1980-luvun?

Vaihtotyöliikkeen tarkoitus oli, että vaunua nostamaan tuleva liikennöitsijä ei noston yhteydessä vahingossakaan kolhisi varastorakennuksen seinää. Ehkä turhaan: paikalle oli tilattu sininen Volvo-kuorma-auto ohjaksissaan aiemmiltakin nostokerroilta tuttu pariskunta. Tiimi olisi kai nostanut vaunun vaikka suoraan katoksesta. Tuntiakaan ei mennyt Volvon etuvalojen näkymisestä siihen, kun perävalot jättivät hyvästejä päävarastolle. Itse 11,5 tonnin taakan nostoon kiskoilta lavetille meni Ilkan kuvaaman videon perusteella kolme minuuttia. Toisinaan pääsee ihailemaan tilanteita, jossa ammatti-ihmisten osaaminen menee johonkin taiteen tuolle puolen.



Sen verran museoveturiseuralaisista oli nosto-operaatiossa apua, että vedettiin nostoliinat vaunun alta ja askarreltiin paikalla olleista tarvikkeista tilapäistyökalu liinojen asettelua varten. Se kelpasi liikennöitsijälle mukaan otettavaksi.

Voidaan esittää kysymys, miksi moinen vaunuaarre piti siirtää satojen kilometrien päähän, vaikka noin kahden kilometrin etäisyydellä toimii rautatiehistoriallinen museo, Veturimuseo. Syy on käytännöllinen. Sen paremmin museon nimi kuin sen toiminta-ajatuskaan eivät kohdistu vaunuihin, olivat ne miten arvokkaita tahansa. Lisäksi Veturimuseon käytössä oleva Toijalan vanha veturitalli on lähes viimeistä metriä myöden täynnä kalustoa. Parhaillaankin käydään neuvotteluja kalustonvaihdoista, joilla saataisiin museoon sen teemaan liittyvää kalustoa ja luovuttaisiin löyhemmin liittyvästä. Tilaa säilyttää ja työstää tällaista vaunua on runsaasti enemmän tarjolla Haapamäellä kuin Toijalassa. Veturimuseota ylläpitävä Museoveturiseura ry on omaksunut toimintaperiaatteekseen nykymuseologian mukaisesti sen, että kaikkea mahdollisesti tarjolle tulevaa ei pyritä haalimaan kokoelmiin, vaan tunnustetaan omat rajalliset resurssit ja keskitytään oman museon ydintoimintaan.