Museologisia (heritologisia) mietteitä bastionin juurella

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa sanasen museomaailmasta. Yhtenä kimmokkeena aikeeseeni toimi verkkokeskustelu - vanhalla nettikielellä jollei sentään "flamewar" niin ainakin "flameriot", uudemmalla verkkokielellä kai puhutaan "paskamyrskystä" - joka nousi muutama viikko sitten vaunut.org-sivustolle en vain luvan kanssa vaan peräti asianosaisen, tässä tapauksessa esineen uuden haltijan hallitusta edustaneen, tahon pyynnöstä lataamastani valokuvasta.

Korostan, että en ole missään määrin museologian (heritologian) ammattilainen, vaan yhden kapean sektorin - rautatiemuseotoiminnan - harrastaja omista subjektivistisista lähtökohdistani käsin.

Kun leipätyössä on ollut jo muutaman päivän ajan kovin hiljaista, päätin aloittaa kesälomani hieman suunniteltua aikaisemmin ja käyttää pois muutaman viime vuosina säästöön jääneistä lomapäivistä. Pakkasin reppuun pari kirjaa ja tietokoneen ja lähdin Suomenlinnaan. Hain vauhtia Suomenlinna-museon jo tutusta mutta yhä viehättävästä perusnäyttelystä ja uudesta teemanäyttelystä "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Kuvitteellinen opas, syvänmeren eliötä muistuttavaksi piirretty Näkki kuljetti hauskalla tavalla sinänsä suhteellisen yksinkertaisesti rakennetun näyttelyn läpi. Kotitallilla naureskellaan koiralle, jonka Suomenlinnan Näkki hotkaisisi välipalaksi eikä riittäisikään, mutta huolella toteutettuna hauska ja miksei lapsellinenkin tarinankuljettaja sopii museoon kuin museoon. Ehkä Näkissä "se jokin" on aikuiseenkin vetoava - sanoisinko fingerporilainen - hulvattomuus, se puuttuva totisuus, joka kiusaa Aboa Vetuksen "Mattia" ja häiritsi aikanaan Työväenmuseo Werstaan vanhan perusnäyttelyn kertojapariskuntaa. "Suomenlinnan vedenalaisen kulttuuriperinnön" taustalla soi O. Kamun vedenalaisten äänien pohjalta luoma musiikki, josta uskoisin ainakin "Avaruusromua"-radio-ohjelman ystävien pitävän.

Kun museo oli katsottu ja edelleen hyväksi havaittu, yritin vältellä turistien ja muiden kesäihmisten reittejä ja parkkeerasin itseni vaahterapuun varjoon bastioni Hårlemanin juurelle. Välillä kävin haukkaamassa sämpylän ja oluen kahvila Piperissä (tässä asiayhteydessä historiallinen henkilö, ei lentokone). Kotiinpäin vievää lauttaa odotellessani vietin hetken aikaa varjoisessa rantakahvilassa. Kuvan 280 RK 77 -rannikkokanuuna ei liity asiaan muuten kuin että juuri Kustaanmiekan venäläisten rannikkotykkien tienoilla turistitiheys vaikutti suurimmalta. Kyttäsin joltisenkin ajan tykin takana saadakseni kuvan ilman ohikulkijoita. Nikolai-pizzeriaan oli turha edes kuvitella mahtuvansa.

Kuka käyttää sananvaltaa museolaitoksessa?

Suomen museolaitos on kaikkea muuta kuin elitistinen. Meillä ei voida puhua museolaitoksen yläluokkaisuudesta, koska sen paremmin kävijät kuin museopalveluiden tuottamisessa mukana olevat eivät ole rajautuneet itseään uusintavaan vähälukuiseen sivistyseliittiin.

Vai?

Mikä on sivistyseliitti? Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen museologiseen artikkelikokoelmaan on luikerrellut aikanaan suositun ranskalaisen sosiologin P. Bordieun kotimaassaan 1960-luvulla tekemiin tutkimuksiin perustuva näkemys, jonka mukaan museoissa käyminen vahvistaa eliitin kokemuksiin ohjautuvia sosiaalisia hierarkioita. Bourdieun mukaan sivistyneistö kasvattaa lapsensa osaksi eliittiä viemällä heitä museoihin. Taannoin tämän lukiessani käytin mielessäni veto-oikeutta. Mikä on sivistyseliitti? Ovatko he se joukko, joka keskustelee vanhaksi latinaksi tai ranskaksi punssilasillisen äärellä Didon tarinan suhteesta Neitsyt Maria -kulttiin? Tai he, jotka väittelevät punaviinilasin kera siitä, voiko Marcusen "Viettirakenne ja vapaus" -esseen kautta tulkita maamme punaviheruusliberalistista hallitusvaltaa? Tai ne, jotka keskustelevat veturitallin miehistöhuoneessa kertakäyttökahvikupin ääressä siitä, montako sivuraidetta oli tietyllä liikennepaikalla vuonna 1955?

Väitän, että kaikki edellämainitut ja lukematon joukko muita kuuluvat Suomen nykyiseen sivistyseliittiin. Puhumattakaan heistä, jotka tuottavat tai esittävät musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta tai muuta vastaavaa. Väitän, että tänään bourdieulaiseen sivistyseliittiin on lähes tuomittu kuulumaan, jos on kiinnostunut ylipäätään mistään oman välittömän elämänpiirinsä ulkopuolisesta ja on motivoitunut hankkimaan oma-aloitteisesti tietoa siitä.

Tämä on kansankulttuuria, amen.

Suomessa museon perustaminen on suunnilleen jokamiehenoikeus ja sitä on hyödynnetty runsaasti. Viime vuosikymmenen puolivälissä museoiden määräksi tilastoitiin 1 073 kpl. Museoammattilaisten parissa haikaillaan anglosaksilaisten maiden rekisteröintikäytäntöä, jolloin museon nimikettä (ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia esimerkiksi julkiseen taloudelliseen tai muuhun tukeen) saisivat käyttää vain rekisteröintikriteerit täyttävät organisaatiot. Rekisteröinnin tärkeimpinä edellytyksenä olisivat toiminnan turvattu taloudellinen perusta, museoammatillisesti koulutettu henkilökunta ja kokoelmien keruuperiaatteiden vahvistaminen ja suunnitelmallisuus. On laskettu, että rekisteröinnin käyttöönotto jättäisi museo-nimikkeen vain noin kolmannekselle nykyisistä museoista.

Nykyisin museotyö on monessa museoksi itseään kutsuvassa organisaatiossa harrastetoimintaa. Rekisteröintipakko ei muuttaisi sitä asiaintilaa, että nykyisenkaltaista määrää kokoelmia ei kansantaloudessamme ole mahdollista hoitaa palkattuun ja alalle koulutettuun henkilökuntaan tukeutuen. Rekisteröintipakko kenties tekisi osasta museoita erilaisia "keskuksia", "puistoja" ja vastaavia, joita jo nyt on runsaasti.

Voidaan hieman karrikoiden sanoa, että Suomen museolaitoksen nykyjärjestelmässä jokainen asianharrastaja - tässä kohden käyttäisin mielelläni termiä amatööri (joka pohjautuu latinankielen ensimmäisen konjugaation verbiin amo, amare, amatum, suomeksi rakastaa) - on museoammattilainen. Monenlaisia, usein henkilökohtaisiin preferensseihin perustuvia, näkemyksiä on totuttu esittämään ja kuulemaan. Esimerkiksi museoitavan rautatiekaluston kohdalla ovat tuttuja kiistat siitä, mitä tulisi säilyttää, miten ja missä. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, missä suhteessa milloinkin ovat kriittisimpien näkemysten esittäjien omat halut suhteessa omiin kykyihin toimia vaaditulla tavalla.

Nykymuseologian asiantuntija, kroatialainen T. Šola, kutsuu museoammattilaista henkilöksi, joka on "museonhoitaja, joka ajattelee kuin museokävijä". Toisinaan me amatöörit täytämme kriteerin paremmin kuin ammattilaiset, mutta aihepiirin ollessa meille liian rakas käy usein toisin.

Museologia (heritologia) apuun?

Rohkenen väittää, että tutustuminen museologia-nimiseen tieteenalaan ja sen tutkimustuloksiin tarjoaisi monessa tapauksessa henkilökohtaisia mieltymyksiä terveemmän keskustelupohjan, kun pohditaan vaikkapa sitä, miten käytöstä poistettua rautatiekalustoa museoidaan.

Suomalaisen museologian siemenjalostamona voitaneen pitää Jyväskylän yliopistoa ja sen koeviljelmänä Keski-Suomen Ilmailumuseota. Jyväskyläläismuseologit puhuvat mieluummin heritologiasta kuin museologiasta tarkoittaen sillä teoreettiseen viitekehykseen painottuvaa ja käytännön museotyötä ohjaavaa tutkimusta. He määrittelevät tieteenalansa näin: "Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Jos museologia perinteisesti katsotaankin humanistiseksi tieteeksi muun muassa historiatieteen ja kansatieteen ohella, pitää heritologia itseään informaatiotieteenä rinnastuen kirjastotieteen ja informatiikan, tietojenkäsittelyopin, informaatiotutkimuksen ja tiedotusopin kaltaisiin aloihin. Eikä nähdäkseni ole kovin väärässä.

Heritologian yksi keskeinen tehtävä alan pioneereihin kuuluvan tsekkiläisen Z. Stranskyn mukaan on "johtaa meidät ymmärtämään, mikä kohde sisältää ja mikä ei sisällä museoarvoa. Samalla sen pitäisi myös johtaa ymmärtämään niitä lakeja, jotka synnyttävät museoarvon ja sitä kuina tätä prosessia käytetään tai ainakin kuinka sitä pitäisi käyttää."

Teoriassa asiat ovat joskus helppoja, käytännössä eivät. Nykyisen suomalaisen heritologian mukaan esineen museoarvo on kiistämättä keskeinen kriteeri, kun arvioidaan jonkin esineen soveltuvuutta museon kokoelmaan. Esineen museoarvon määrittää ensisijaisesti kontekstitiedon määrä, toisin sanoen miten paljon esineeseen liittyy elämänkaaritietoja eli tietoja sen käytöstä, tarinoita esineeseen liittyen jne. Esineen ikä ei ole museoarvon määrite lukuunottamatta esihistoriallisia esineitä, jotka laki yksiselitteisesti edellyttää tallennettaviksi.

Esineen museoarvo mitataan myös suhteessa museon kokoelmapolitiikkaan eli kokoelmien laajuuden, kattavuuden ja edustavuuden käsitteisiin.

Postivaunu P 9935:n museoarvo

Oletetaan, että kahteen rautatiehistorialliseen museoon, kutsuttakoon niitä tässä nimillä R ja V, olisi saatavissa alunperin vuonna 1871 rakennettu ja vuonna 1955 lähes täysin uudelleenrakennettu Suomen Valtion Rautateiden postivaunu. Museon R kokoelmissa on samankaltainen mutta alkuperäisen rakentamisvuotensa mukaan laskettuna uudempi postivaunu. Museo V taas on perustamisestaan saakka keskittynyt vain rautateiden vetokalustoon, ei vaunuihin. Oletetaan vielä, että on olemassa museorekisteröintiperiaatteeseen mahtumaton organisaatio H, jonka heritologiset periaatteet samoin kuin (säilytys)resurssit mahdollistavat myös tarjolla olevan kaltaisen kaluston vastaanoton.

Kuten edellä on todettu, esineen ikä - kuten se, että alkuperäisen, ei kuitenkaan missään mielessä enää olemassaolevan ulkoasun, mukaisen rakennusvuoden perusteella kyseessä on maan vanhin säilynyt rautatievaunu - ei määritä esineen museoarvoa. Arvon ensisijainen määrittäjä on kontekstitieto, jota kyseisestä vaunusta, kuten rautatiekalustosta yleensäkin, on saatavissa runsaasti, mutta ei kuitenkaan sen runsaammin kuin jo aiemmin museoidusta lähes yhtä vanhasta postivaunusta.

Niinpä museo R, joka on lähes samanikäisen postivaunun jo museoinut, ei katso tarvitsevansa toista museoarvoltaan samantasoista postivaunua kokoelmiinsa. Giljotiinina museoimattomuudelle toimivat laajuus (on jo), kattavuus (on jo) ja edustavuus (on jo).

Museo V puolestaan on keskittynyt rautateiden vetokalustoon eikä katso käytettävissä olevien resurssiensa mahdollistavan kokoelmapolitiikkaansa kuulumattoman, runsaasti säilytystilaa ja konservointiresursseja vaativan esineen ottamista kokoelmiinsa. Museoimattomuuden giljotiinina ovat tässäkin tapauksessa laajuus (ei tarvita), kattavuus (ei tarvita) ja edustavuus (ei tarvita).

Edellä sanotun perusteella museot R ja V kieltäytyvät ottamasta vastaan postivaunua. Sen sijaan organisaatio H on valmis hoitamaan postivaunun kotiraiteilleen. Mikä siis on museologinen (heritologinen) ongelma?

Mielestäni ei mikään. Kun jollakin organisaatiolla (H) on omista lähtökohdistaan katsoen mahdollisuus vastaanottaa kyseisen kaltainen esine (vieläpä omalla kustannuksellaan omille raiteilleen), sen tulisi saada kaikki saatavilla oleva tuki. Ei ole mielekästä vaatia muiden muistiorganisaatioiden sotivan omaa kokoelmankeruupolitiikkaansa vastaan.

Tekstissä linkitettyjen lisäksi innoittajia olivat:

• Heinonen, Jouko; Lahti, Markku: Museologian perusteet. 3. uud. laitoksen 2. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 49. Jyväskylä 2007.
• Kallio, Kalle: Museon yhteiskunnalliset tavoitteet. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Diss. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 9. Jyväskylä 2006.
• Vilkuna, Janne: Museologian vaiheita. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.