Vihaiset viljelytaidot

Otsikon fraasi on digitaalisen kuvankäsittelyn termistöön liittyvä 2000-luvun ahtikarjalaisvitsi, mutta melkein vihaista tahtia ovat kesäkurpitsat kotipihalla pulskistuneet. Eivät sentään kiinalaisten räjähtelevien vesimelonien malliin. Ei ole kauaa, kun kolme litraa keitettiin muumisopaksi ja tänään toinen mokoma lisää. Ja lisää on tulossa. Kasvatukseen ei ole käytetty vippaskonsteja. Luomua ovat.

Kirsikat poimittiin talteen ja niitäkin saatiin enemmän kuin aiempina vuosina. Puu lienee suunnilleen talon ikäinen. Se on jaksanut ryhtyä antamaan kunnon satoa jokin vuosi sitten tehtyjen karsimisten jälkeen. Siivekkäät ottavat osansa yläoksistosta. Olkoot hyvät, sinne ei tikkailla yllä.

Epävirallinen talkoopäivä

Eilisiltana satoi noin tunnin aikana tunnin aikana 24 millimetriä ja iltayöstä vielä neljä milliä lisää. Silti kissaveljet halusivat yöksi ulos.

Aamulla uni maittoi melkein pommiin saakka. Tosin vapaana lauantaina lähes mikä hyvänsä pommi olisi jäänyt suutariksi.

Aamiaisen jälkeen puolisoni lähti naapurikunnan puolelle marjastamaan ja minä veturitallille. Ensiksi maalikauppaan, jossa ilmeni jo toinen "maailma on pieni" -ilmiö parin päivän sisään. Äskeisen taiji-kurssin osallistujista muuan osoittautui puolisoni viimeksi lapsena tapaamakseen sukulaiseksi. Tänään pikkukylän värikauppias tokaisi rautatieharrastuspiireissä tunnetun suomensveitsiläisen kosmopoliitin kuuluvan asiakkaisiinsa.

Juha ja Simo maalasivat Matisa-raiteentukemiskoneen katon samoin kuin konepellin, pystykaiteet ja lukuisat muut yksityiskohdat. Jälleen melkoinen harppaus projektissa eteenpäin. Simo konservoi toisen pään viheltimistä esiin hämmästyttävän kauniit messinkipinnat.

Pysyttelin edelleen poissa Matisa-projektin etenemisen tieltä ja ryhdyin leikkaamaan ruohoa niiltä talllinnurkilta, jotka joskus kolmattakymmentä vuotta sitten ilmeisesti suullisesti sovitun mukaan kuuluvat Museoveturiseuran vastuulle. Eskon taannoin tuoma leikkuri on toiminut hyvin, mutta pikku tauon jälkeen uudelleen käynnistettäessä katkesi käynnistysnaru. Ilkan kanssa korjattiin ja ihmeteltiin huoltotoimenpiteen kannalta strategisten kohtien vetoniittejä. Auki porattuamme ja narun uudelleen aseteltuamme mietimme ensin peltiruuveja, mutta päätimme niitata uudelleen.

Toverien lähtiessä päivälliselle polkaisin kotiin. Mentiin saunaan pitkästä aikaa. Päivälliseksi mozzarellasalaattia, hypervihersalaattia ja kananmunaa.

Kurssilta kotiin

Kotona on käyty kissaveljet ruokkimassa ja nukkumassa joka ilta. Mutta joltinenkin haikeus hiipi mielen nurkkaan, kun iltapäivällä kansanopistolla lopeteltiin taiji-kurssin viimeistä harjoitusta. Moni koki oppineensa paljon. Aiemmasta kokemuksesta osasin odottaa kurssia hyväksi, mutta on sanottava, että odotukseni ylittyivät. Hyvä paikka, hyvä opettaja ja hyvät kurssikaverit. Tälläkin kerralla.

Nyt pitäisi löytää joko kova itsenäinen harjoittelumotivaatio tai järkevä mahdollisuus harjoitella ohjatusti. Valkeakosken työväenopiston ohjelmaan lajia ei nähtävästi ole ensi kaudellekaan tulossa.

Kurssin aikana veturitallin Matisa-projekti on edennyt aimo harppauksin. Kun pysyn poissa jaloista, pääsen helpolla ja tehtäväksi jää ainoastaan raportointi. Niin, ja Toijala-Valkeakoski-radalla ajetaan höyryvedolla taas lauantaina 13.8. En liene ainoa, joka odottaa aikataulua.

Villihevosen harjan jakamisesta kolmoisnyrkkiin

Puolisoni ja minä olemme viettäneet tämän viikon tiiviisti taijin parissa naapurikylän kansanopistolla. Kotoa matkaa ei tule kuin kymmenkunta kilometriä suuntaansa, ja se on taitettu polkupyörällä.

Samaan aikaan opistolla pidetään kielten ja matematiikan lisä- ja kertauskursseja lukiolaisille. Taiji-väki erottuu ainakin ikänsä puolesta.

Eräänä päivänä ruokalassa en malttanut olla kysymättä kahdelta sangen syvällistä asiantuntemusta keskustellessaan osoittaneelta nuorukaiselta, mikä heidän projektinsa on. On myönnettävä, että selostuksesta kelpo osa meni ohi ymmärrykseni. Pojat olivat rakentamassa omaa 16-bittistä Minecraft-peliprosessoria ja sen assembly-kieltä. Tällaisista kavereista varmasti vielä kuullaan.

Taiji-harjoituksia on ollut noin klo 7.30:stä noin klo 17:ään, ei toki yhtäjaksoisesti. Välillä syödään ja huilataan. Kurssilla on 10 osallistujaa ympäri maata ja maapalloa. Jotakin kurssin tasosta kertonee se, että Shanghaista on tultu Sääksmäelle oppimaan taijia.

Olemme käyneet vastaavilla viisipäiväisillä intensiivikursseilla pari kertaa ennenkin. Tärkeimpänä teemana opiskellaan liikkumisen, seisomisen ja jopa makaamisen oikeaa tapaa. Se on arkielämää ajatellen tällaisen kurssin hyödyllisintä antia. Opettaja käyttää hyödyksi länsimaista Alexander-tekniikkaa ohjatessaan kurssilaisia "oppimaan olemaan".

Lajin ulospäin tunnetuin osuus, kiinalaiseksi aamuvoimisteluksikin toisinaan kutsuttu liikesarja, "muoto", on tärkeällä sijalla. Ohjelmassamme on melko moderni ns. Beijing-muoto, joka on maailmanlaajuisesti harjoitetuimpia ellei harjoitetuin taiji-muoto. Japanilaisperäisten budolajien harrastaja kutsuisi muotoa nimellä kata.

Kolmas harjoiteltava asia ovat qigong-tekniikat, jotka ovat eräänlainen kiinalainen vastine joogalle - tosin enemmän toiminnallinen ja sanotaan myös, että omaa kehoa kohtaan vähemmän väkivaltainen (viimeksi sanotusta joogit ovat varmasti eri mieltä).

Tämänkertainen kurssi on eronnut aiemmista sikäli, että pariharjoittelussa on ollut esillä kamppailullinen tai oikeastaan itsepuolustuksellinen soveltaminen. Parinani oli aikidoharrastaja, joka kertoi mielenkiintoisia huomioita taijin ja aikidon yhtymäkohdista. Toimiessani hetken kurssin vetäjän demonstraatioparina, "ukena" sanoisi budolajien harjoittaja, hän pyysi minua "hyökkäämään" nyrkki ojennettuna. Sen kummemmin miettimättä aloitin roolini niinkuin se erinäisine krumeluureineen tehdään jossakin judomatolla harjoitetussa katassa. Enkä malttanut olla hauskuuttamatta kanssaharjoittelijoita ukemilla (luetaan tässä: tahallisella hallitulla kaatumisella), kun vetäjä demonstroi anin eli taiji-työnnön toimintalogiikkaa.

Pelkästään hupia ei joskus aikoinaan opituista (joskin jo pitkään harjoittelemattomista) toimintamalleista ole. Viimeisen vuoden aikana tällä seudulla ei ole ollut mahdollisuutta harjoittaa taijia ohjatusti ja on myönnettävä, että omatoiminen harjoittelukin olisi voinut olla aktiivisempaa. Sellaista mitä on oppinut 15- tai 20-vuotiaana ei ole helppoa korvata jollakin, jonka on oppinut yli kaksi kertaa vanhempana.

Tein muotoa liian matalissa asennoissa. Se tekee kehon keskiakseliin perustuvan liikkumisen jäykäksi eikä siten sovi taijiin, vaikka joskus on saattanut olla tatamilla kelvollista. Matalalla puuhasin muutama vuosi sitten taijia aloittaessani, mutta välillä pääsin jo ylemmäs. Nyt on taas palattu alas.

Perheemme kauniimpi kurssilainen ei kärsinyt muusta kuin liian tarkasta ja täsmällisestä liikekielestä. Ballerinan paheet ovat vähäisemmät kuin judokan. (Mistä tuli mieleeni eräs iltahetki vuosia sitten. Omat harjoitukset olivat ohi, mutta ison salin puolelle katsahdettuani en ollut saada silmiäni irti eräästä jumppaajasta. Nuori neiti, punainen poninhäntä ja sen sellaista, mutta se ei ollut se juttu. Ei, vaan liike. Hän ei pomppinut, ei heilunut, ei nykinyt. Harmonia sai ysäripopin kuulostamaan Joutsenlammelta. Tuohon tapaan kun osaisi joskus itse liikkua, ajattelin. En ole oppinut ja hän osaa yhä.)

Kesän jälkipuolella

Lauantai-iltapäivänä käväisin veturitallilla hakemassa pumpputermoskannun Museoveturiseuran saunaillan kahvinkeittoon ja toimitin postia museonhoitajille. Kysäisin lipunmyyntivaunussa, mahtaako museoveturiseuralaisia olla paikalla. Päivi viittasi tallinpuoleiseen ikkunaan ja kysäisi: "Miltä näyttää?" On myönnettävä, että pokkaa oli jokseenkin vaikea pitää. Viitatussa suunnassa leijui melkoinen savupilvi. Toverit olivat vaihteeksi käynnistäneet vanhan Urjalan tiilitehtaan Move1:n ja testailleet voimansiirtoa pikku pätkälle kasaamallaan 600-millisellä kenttäradalla.

Lauantai-ilta vietettiin lammen rannalla vanajanhämäläisessä erämaassa saunaillan merkeissä. Kovin paljon osallistujia ei tällä kertaa paikalle päässyt. Värvättiin Osuuskaupan parkkipaikalla tavattu paikallislehden toimittaja mukaan. Sitä ennen hakemaan pizzaa. Harrasteajoneuvojen vana lipui ohi. Yllytettiin Jania peruuttamaan omansa väliin, kun olisi vuosi- ja sylinterimallinsa vuoksi hyvin sopinut.

Asiallinen saunailta, kuten aina tällä porukalla. Tosin hieman arvelutti se, kun nuoret miehet jossakin vaiheessa kysyivät puukkoa. Pyhäaamuna piti käydä siivoamassa jäljet. Ei ole enää koivuvihdasten paras aika.

Jo jonkin aikaa silmien eteen odottamani "Napapiirin sankarit" katseltiin. Vaikea sanoa, pidinkö vai en. Filmi on kotimaisista kehutuin moneen vuoteen, mutta mielessäni kysyin miksi. Pohjoista rillumareita, mutta eikö se tehty jo useampi vuosikymmen sitten? Ja panivatko näyttelijät sittenkään sen h-kirjaimen ihan niihin kohtiin kuin vaikkapa Kaulaset?

Sunnuntai-iltapäivän ajanvietteenä puolisoni päätti lähteä mustikkaan ja minä tekemään ensi kaudeksi toista kylvölaatikkoa kesäkurpitsalle.

Keväällä väsätty kylvölaatikon prototyyppi on osoittautunut toimivaksi malliksi, kun "muumisoppaa" eli kesäkurpitsasosekeittoa on jo heinäkuussa saatu keittää pakastimeen enemmän kuin tähän aikaan yleensä.

Marjastajan saaliina pakasteeseen ei saatu mustikoita, vaan mansikkaostokset komeasti korvaavia vadelmia. Niitä rasioihin laittaessamme tuli syötyä jokunen.

Arkihommia

Ilmastoa voisi sanoa jokseenkin haasteelliseksi. Pari vuotta sitten hankitusta ilmalämpöpumpusta löytyi Dry-asetus. Lämmitykseen konetta on tähän saakka käytetty ja pahimmilla helteillä kerran tai pari viilennykseen. Viime ajat on saanut levätä. Kuivatus jauhoi yösähkötariffin ajan, viilensi ja teki keskikerroksesta melko miellyttävän pitkälle iltaan saakka.

Lomapäivän ohjelmaan kuului ruohonleikkuu. Tuntui, että 98-oktaaninen bensiini ruokki moottoria pidempään kun E95. Totta vai tuntumaa?

Leikkuun jälkeen akrofobisen omakotiasukkaan ikävin velvoite. Tikkaat seinälle, lukitus ylimpään asentoon ja kaivamaan tukkeet räystäskourusta. Eihän puolitoistakerroksinen korkea ole, mutta homman valmistuttua jalat tärisivät.

Museologisia (heritologisia) mietteitä bastionin juurella

Olen jo jonkin aikaa ajatellut kirjoittaa sanasen museomaailmasta. Yhtenä kimmokkeena aikeeseeni toimi verkkokeskustelu - vanhalla nettikielellä jollei sentään "flamewar" niin ainakin "flameriot", uudemmalla verkkokielellä kai puhutaan "paskamyrskystä" - joka nousi muutama viikko sitten vaunut.org-sivustolle en vain luvan kanssa vaan peräti asianosaisen, tässä tapauksessa esineen uuden haltijan hallitusta edustaneen, tahon pyynnöstä lataamastani valokuvasta.

Korostan, että en ole missään määrin museologian (heritologian) ammattilainen, vaan yhden kapean sektorin - rautatiemuseotoiminnan - harrastaja omista subjektivistisista lähtökohdistani käsin.

Kun leipätyössä on ollut jo muutaman päivän ajan kovin hiljaista, päätin aloittaa kesälomani hieman suunniteltua aikaisemmin ja käyttää pois muutaman viime vuosina säästöön jääneistä lomapäivistä. Pakkasin reppuun pari kirjaa ja tietokoneen ja lähdin Suomenlinnaan. Hain vauhtia Suomenlinna-museon jo tutusta mutta yhä viehättävästä perusnäyttelystä ja uudesta teemanäyttelystä "Näkin kengissä, Suomenlinnan vedenalainen kulttuuriperintö". Kuvitteellinen opas, syvänmeren eliötä muistuttavaksi piirretty Näkki kuljetti hauskalla tavalla sinänsä suhteellisen yksinkertaisesti rakennetun näyttelyn läpi. Kotitallilla naureskellaan koiralle, jonka Suomenlinnan Näkki hotkaisisi välipalaksi eikä riittäisikään, mutta huolella toteutettuna hauska ja miksei lapsellinenkin tarinankuljettaja sopii museoon kuin museoon. Ehkä Näkissä "se jokin" on aikuiseenkin vetoava - sanoisinko fingerporilainen - hulvattomuus, se puuttuva totisuus, joka kiusaa Aboa Vetuksen "Mattia" ja häiritsi aikanaan Työväenmuseo Werstaan vanhan perusnäyttelyn kertojapariskuntaa. "Suomenlinnan vedenalaisen kulttuuriperinnön" taustalla soi O. Kamun vedenalaisten äänien pohjalta luoma musiikki, josta uskoisin ainakin "Avaruusromua"-radio-ohjelman ystävien pitävän.

Kun museo oli katsottu ja edelleen hyväksi havaittu, yritin vältellä turistien ja muiden kesäihmisten reittejä ja parkkeerasin itseni vaahterapuun varjoon bastioni Hårlemanin juurelle. Välillä kävin haukkaamassa sämpylän ja oluen kahvila Piperissä (tässä asiayhteydessä historiallinen henkilö, ei lentokone). Kotiinpäin vievää lauttaa odotellessani vietin hetken aikaa varjoisessa rantakahvilassa. Kuvan 280 RK 77 -rannikkokanuuna ei liity asiaan muuten kuin että juuri Kustaanmiekan venäläisten rannikkotykkien tienoilla turistitiheys vaikutti suurimmalta. Kyttäsin joltisenkin ajan tykin takana saadakseni kuvan ilman ohikulkijoita. Nikolai-pizzeriaan oli turha edes kuvitella mahtuvansa.

Kuka käyttää sananvaltaa museolaitoksessa?

Suomen museolaitos on kaikkea muuta kuin elitistinen. Meillä ei voida puhua museolaitoksen yläluokkaisuudesta, koska sen paremmin kävijät kuin museopalveluiden tuottamisessa mukana olevat eivät ole rajautuneet itseään uusintavaan vähälukuiseen sivistyseliittiin.

Vai?

Mikä on sivistyseliitti? Vielä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen museologiseen artikkelikokoelmaan on luikerrellut aikanaan suositun ranskalaisen sosiologin P. Bordieun kotimaassaan 1960-luvulla tekemiin tutkimuksiin perustuva näkemys, jonka mukaan museoissa käyminen vahvistaa eliitin kokemuksiin ohjautuvia sosiaalisia hierarkioita. Bourdieun mukaan sivistyneistö kasvattaa lapsensa osaksi eliittiä viemällä heitä museoihin. Taannoin tämän lukiessani käytin mielessäni veto-oikeutta. Mikä on sivistyseliitti? Ovatko he se joukko, joka keskustelee vanhaksi latinaksi tai ranskaksi punssilasillisen äärellä Didon tarinan suhteesta Neitsyt Maria -kulttiin? Tai he, jotka väittelevät punaviinilasin kera siitä, voiko Marcusen "Viettirakenne ja vapaus" -esseen kautta tulkita maamme punaviheruusliberalistista hallitusvaltaa? Tai ne, jotka keskustelevat veturitallin miehistöhuoneessa kertakäyttökahvikupin ääressä siitä, montako sivuraidetta oli tietyllä liikennepaikalla vuonna 1955?

Väitän, että kaikki edellämainitut ja lukematon joukko muita kuuluvat Suomen nykyiseen sivistyseliittiin. Puhumattakaan heistä, jotka tuottavat tai esittävät musiikkia, kirjallisuutta, kuvataidetta tai muuta vastaavaa. Väitän, että tänään bourdieulaiseen sivistyseliittiin on lähes tuomittu kuulumaan, jos on kiinnostunut ylipäätään mistään oman välittömän elämänpiirinsä ulkopuolisesta ja on motivoitunut hankkimaan oma-aloitteisesti tietoa siitä.

Tämä on kansankulttuuria, amen.

Suomessa museon perustaminen on suunnilleen jokamiehenoikeus ja sitä on hyödynnetty runsaasti. Viime vuosikymmenen puolivälissä museoiden määräksi tilastoitiin 1 073 kpl. Museoammattilaisten parissa haikaillaan anglosaksilaisten maiden rekisteröintikäytäntöä, jolloin museon nimikettä (ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia esimerkiksi julkiseen taloudelliseen tai muuhun tukeen) saisivat käyttää vain rekisteröintikriteerit täyttävät organisaatiot. Rekisteröinnin tärkeimpinä edellytyksenä olisivat toiminnan turvattu taloudellinen perusta, museoammatillisesti koulutettu henkilökunta ja kokoelmien keruuperiaatteiden vahvistaminen ja suunnitelmallisuus. On laskettu, että rekisteröinnin käyttöönotto jättäisi museo-nimikkeen vain noin kolmannekselle nykyisistä museoista.

Nykyisin museotyö on monessa museoksi itseään kutsuvassa organisaatiossa harrastetoimintaa. Rekisteröintipakko ei muuttaisi sitä asiaintilaa, että nykyisenkaltaista määrää kokoelmia ei kansantaloudessamme ole mahdollista hoitaa palkattuun ja alalle koulutettuun henkilökuntaan tukeutuen. Rekisteröintipakko kenties tekisi osasta museoita erilaisia "keskuksia", "puistoja" ja vastaavia, joita jo nyt on runsaasti.

Voidaan hieman karrikoiden sanoa, että Suomen museolaitoksen nykyjärjestelmässä jokainen asianharrastaja - tässä kohden käyttäisin mielelläni termiä amatööri (joka pohjautuu latinankielen ensimmäisen konjugaation verbiin amo, amare, amatum, suomeksi rakastaa) - on museoammattilainen. Monenlaisia, usein henkilökohtaisiin preferensseihin perustuvia, näkemyksiä on totuttu esittämään ja kuulemaan. Esimerkiksi museoitavan rautatiekaluston kohdalla ovat tuttuja kiistat siitä, mitä tulisi säilyttää, miten ja missä. Tässä en halua ottaa kantaa siihen, missä suhteessa milloinkin ovat kriittisimpien näkemysten esittäjien omat halut suhteessa omiin kykyihin toimia vaaditulla tavalla.

Nykymuseologian asiantuntija, kroatialainen T. Šola, kutsuu museoammattilaista henkilöksi, joka on "museonhoitaja, joka ajattelee kuin museokävijä". Toisinaan me amatöörit täytämme kriteerin paremmin kuin ammattilaiset, mutta aihepiirin ollessa meille liian rakas käy usein toisin.

Museologia (heritologia) apuun?

Rohkenen väittää, että tutustuminen museologia-nimiseen tieteenalaan ja sen tutkimustuloksiin tarjoaisi monessa tapauksessa henkilökohtaisia mieltymyksiä terveemmän keskustelupohjan, kun pohditaan vaikkapa sitä, miten käytöstä poistettua rautatiekalustoa museoidaan.

Suomalaisen museologian siemenjalostamona voitaneen pitää Jyväskylän yliopistoa ja sen koeviljelmänä Keski-Suomen Ilmailumuseota. Jyväskyläläismuseologit puhuvat mieluummin heritologiasta kuin museologiasta tarkoittaen sillä teoreettiseen viitekehykseen painottuvaa ja käytännön museotyötä ohjaavaa tutkimusta. He määrittelevät tieteenalansa näin: "Museologia (heritologia) on tiede, joka tarkastelee sitä, kuinka yksilö ja yhteisö hahmottaa ja hallitsee ajallista ja alueellista ympäristöään ottamalla haltuunsa menneisyyden ja nykyisyyden todistuskappaleita." Jos museologia perinteisesti katsotaankin humanistiseksi tieteeksi muun muassa historiatieteen ja kansatieteen ohella, pitää heritologia itseään informaatiotieteenä rinnastuen kirjastotieteen ja informatiikan, tietojenkäsittelyopin, informaatiotutkimuksen ja tiedotusopin kaltaisiin aloihin. Eikä nähdäkseni ole kovin väärässä.

Heritologian yksi keskeinen tehtävä alan pioneereihin kuuluvan tsekkiläisen Z. Stranskyn mukaan on "johtaa meidät ymmärtämään, mikä kohde sisältää ja mikä ei sisällä museoarvoa. Samalla sen pitäisi myös johtaa ymmärtämään niitä lakeja, jotka synnyttävät museoarvon ja sitä kuina tätä prosessia käytetään tai ainakin kuinka sitä pitäisi käyttää."

Teoriassa asiat ovat joskus helppoja, käytännössä eivät. Nykyisen suomalaisen heritologian mukaan esineen museoarvo on kiistämättä keskeinen kriteeri, kun arvioidaan jonkin esineen soveltuvuutta museon kokoelmaan. Esineen museoarvon määrittää ensisijaisesti kontekstitiedon määrä, toisin sanoen miten paljon esineeseen liittyy elämänkaaritietoja eli tietoja sen käytöstä, tarinoita esineeseen liittyen jne. Esineen ikä ei ole museoarvon määrite lukuunottamatta esihistoriallisia esineitä, jotka laki yksiselitteisesti edellyttää tallennettaviksi.

Esineen museoarvo mitataan myös suhteessa museon kokoelmapolitiikkaan eli kokoelmien laajuuden, kattavuuden ja edustavuuden käsitteisiin.

Postivaunu P 9935:n museoarvo

Oletetaan, että kahteen rautatiehistorialliseen museoon, kutsuttakoon niitä tässä nimillä R ja V, olisi saatavissa alunperin vuonna 1871 rakennettu ja vuonna 1955 lähes täysin uudelleenrakennettu Suomen Valtion Rautateiden postivaunu. Museon R kokoelmissa on samankaltainen mutta alkuperäisen rakentamisvuotensa mukaan laskettuna uudempi postivaunu. Museo V taas on perustamisestaan saakka keskittynyt vain rautateiden vetokalustoon, ei vaunuihin. Oletetaan vielä, että on olemassa museorekisteröintiperiaatteeseen mahtumaton organisaatio H, jonka heritologiset periaatteet samoin kuin (säilytys)resurssit mahdollistavat myös tarjolla olevan kaltaisen kaluston vastaanoton.

Kuten edellä on todettu, esineen ikä - kuten se, että alkuperäisen, ei kuitenkaan missään mielessä enää olemassaolevan ulkoasun, mukaisen rakennusvuoden perusteella kyseessä on maan vanhin säilynyt rautatievaunu - ei määritä esineen museoarvoa. Arvon ensisijainen määrittäjä on kontekstitieto, jota kyseisestä vaunusta, kuten rautatiekalustosta yleensäkin, on saatavissa runsaasti, mutta ei kuitenkaan sen runsaammin kuin jo aiemmin museoidusta lähes yhtä vanhasta postivaunusta.

Niinpä museo R, joka on lähes samanikäisen postivaunun jo museoinut, ei katso tarvitsevansa toista museoarvoltaan samantasoista postivaunua kokoelmiinsa. Giljotiinina museoimattomuudelle toimivat laajuus (on jo), kattavuus (on jo) ja edustavuus (on jo).

Museo V puolestaan on keskittynyt rautateiden vetokalustoon eikä katso käytettävissä olevien resurssiensa mahdollistavan kokoelmapolitiikkaansa kuulumattoman, runsaasti säilytystilaa ja konservointiresursseja vaativan esineen ottamista kokoelmiinsa. Museoimattomuuden giljotiinina ovat tässäkin tapauksessa laajuus (ei tarvita), kattavuus (ei tarvita) ja edustavuus (ei tarvita).

Edellä sanotun perusteella museot R ja V kieltäytyvät ottamasta vastaan postivaunua. Sen sijaan organisaatio H on valmis hoitamaan postivaunun kotiraiteilleen. Mikä siis on museologinen (heritologinen) ongelma?

Mielestäni ei mikään. Kun jollakin organisaatiolla (H) on omista lähtökohdistaan katsoen mahdollisuus vastaanottaa kyseisen kaltainen esine (vieläpä omalla kustannuksellaan omille raiteilleen), sen tulisi saada kaikki saatavilla oleva tuki. Ei ole mielekästä vaatia muiden muistiorganisaatioiden sotivan omaa kokoelmankeruupolitiikkaansa vastaan.

Tekstissä linkitettyjen lisäksi innoittajia olivat:

• Heinonen, Jouko; Lahti, Markku: Museologian perusteet. 3. uud. laitoksen 2. painos. Suomen museoliiton julkaisuja 49. Jyväskylä 2007.
• Kallio, Kalle: Museon yhteiskunnalliset tavoitteet. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.
• Valtonen, Hannu: Tavallisesta kuriositeetiksi - kahden Keski-Suomen Ilmailumuseon Messerschmitt Bf 109 -lentokoneen museoarvo. Diss. Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 9. Jyväskylä 2006.
• Vilkuna, Janne: Museologian vaiheita. Teoksessa Museologia tänään, toim. Kinanen, Pauliina. Suomen Museoliiton julkaisuja 57. Jyväskylä 2007.

Pihatöissä

Sunnuntaiaamu ja molemmilla talon ihmisasukkailla vapaapäivä. Harvinaista herkkua. Nukuttiin hyvin, mutta heräsin kellon naksahdukseen, kun viisari kulki yli tavanomaisen herätysajan.

Herättyämme ja aamukahviteltuamme lähdimme tekemään pihatöitä. Rikkaruohoille annettiin kyytiä pitkästä aikaa ilman glyfosaattia. Pintakerroksen kaatoja talon vierellä lapioitiin ja haravoitiin oikeaan suuntaan. Ja oikaistiin porraslaatta muuri- ja laattakivien avulla.

Ehjä tojalevyn kulmapala ei näemmä maadu muutamassa vuosikymmenessä. Kiusalliseksi kannoksi uskottu levynkulma nousi ehjänä maasta.

Kissaveljet yrittävät torjua rastas- ja muita ilmahyökkäyksiä parhaan kykynsä mukaan, mutta illansuussa viritettiin verkot marjapensaiden suojaksi.

Talkoopäivä

Museoveturiseuran talkoopäivä sujui veturitallilla pikkupuuhastelun merkeissä. Matisa-raiteentukemiskonetta valmisteltiin pintamaalausta varten puhaltamalla viimeviikonloppuisen karhennustyön pölyt pois ja sutimalla pohjamaalia viimeisiin aukkopaikkoihin.

Vr2 nro 964 vaihtoi yhden osakkuuden kohdalla omistajasukupolvea.

Lounaalla käytiin vaihteeksi Urjalassa. Illansuussa osa joukosta lähti vierailemaan tieliikennemuseo Mobiliassa, ja tuore höyryveturinomistaja ryhtyi rasvailemaan kääntölavan mekaniikkaa. En liittynyt joukkoon, vaan lähdin tekemään saunavihtaa.

Pohjoiseen mieli

Autojunaliput lunastin eilen Tampereella käydessäni. Tänään tuli postilaatikkoon paketti Karttakeskukselta. Pohjoisen reissu ajoittuu tällä kaudella vasta syksyn alkuun, mutta onpahan vaihteeksi sellainen kesä, että syksyä oikein odottaa.

Karttatilanne alkaa olla jo varsin hyvä ja kompasseja talosta tietenkin löytyy. Mitään eräjormailua ei ole tarkoitus mennä harjoittamaan, mutta vielä tekisi mieli GPS-paikanninta. Sellainen, ensimmäistä kuluttajasukupolvea edustava Magellan, meillä olikin joskus 90-luvun lopulla, mutta se lakkasi toimimasta vuosituhannen vaihteen aikoihin tapahtuneen satelliittipäivityksen myötä. Sen kanssa oli lystikästä kulkea Pielisen seudulla ja talvisodan pohjoisempien taistelupaikkojen maastoissa. Olisikohan esimerkiksi Garmin GSMAP 62s hyvä laite?

Karttakeskuksen paketti tuli tilattua "osta neljä, maksa kolme" -tarjouksen pohjalta. Kolme karttatuotetta tarvittiin. Neljättä oli hankala keksiä, ja niin tilasin kirjahyllyyn "Suomen historian kartaston" (2007). Kirja on paljolti Tampereen yliopiston historiatieteilijöiden kädenjälkeä ja sisällöltään mitä monipuolisin. Kaltaiseni huolimattoman blogikirjoittajan tapauksessa pata soimaa kattilaa, mutta kirjoitusvirheitä on niin hienoon teokseen luvattoman paljon. Ja lauseenvastikkeen kanssa käytetään lähes poikkeuksetta pilkkua. Toinen hyi sille, että 1800-1900-lukujen historiassa niinkin merkittävä asia kuin rautatiet on jäänyt miltei unohduksiin. Rataverkon laajenemista ei kartaston perusteella voi seurata oikeastaan lainkaan, vaikka esimerkiksi sellainen seikka kuin alueellisten talousseurojen perustamisjärjestys tai maamiesseurojen jäsenmäärien kehitys selvitetään. Minusta olisi ollut paikallaan näyttää rataverkon kehitys E. Pölhön Valtionrautateiden vuosien 1962-1987 historiikissa (Rautatiehallitus, Helsinki 1987) esittämän, jo klassikoksi muodostuneen jaottelun mukaan:

1. runkoratojen kausi (1875-1894)
2. yksityisratojen kausi (1895-1913)
3. yhdysratojen kausi (1914-1939)
4. toisen maailmansodan aika (1940-1945)
5. työllisyysratojen kausi (1946-1961)
6. oikoratojen kausi (1962-1987; Pölhön kirjoittaman jälkeen tiedämme, että tämä kausi voidaan katsoa jatkuneeksi ainakin vuoteen 2006 saakka, jolloin avattiin Keravan ja Lahden välinen oikorata).

EDIT 21.7.2011: Pahoitteluni huolimattomuudesta Suomen historian kartaston rautatietietojen suhteen. Sivulla 180 esitetään kartta, jossa näkyvät vuosina 1862-1917 rakennetut rautatiet. Jaottelu pohjautuu lähinnä kymmenvuotisjaksoihin. Olisin kuitenkin pitänyt em. Pölhön kontekstipohjaista jaottelua historiallisesti toimivampana ratkaisuna.

Täsmennyksen paikka

En väitä olevani sotilasilmailun asiantuntija enkä edes alan harrastelija. Mutta Aamulehden artikkeli Saab 35 Draken -hävittäjälentokoneesta toi mieleen takavuosien lehtijutun "kaksikerrospendolinoista". Ja senkin, että jos elettäisiin kekkoslaisen kansallisuusylpeyden aikaa, olisi toimittaja vaikka kiven silmästä kaivanut juttuunsa sen tiedonpalan, että ylistetyn aerodynamiikan Drakenille kehitti Valtion Lentokonetehtaalta Saabille siirtynyt diplomi-insinööri V. Linnaluoto. Lehti kehuu kaksoisdeltasiiven ominaisuuksia, mutta kohteliaasti jättää mainitsematta sille ominaisen supersakkaustaipumuksen eli korjaamattoman siiven nostovoiman menetyksen.

Drakenin liikehtimiskykyä lehdessä kehutaan, vaikka se ei kuulunut koneen vahvimpiin ominisuuksiin. Asejärjestelmä kylläkin oli Suomen oloissa vallankumouksellinen. Lentokoneen puolesta huippusuorituskykyisillä mutta asejärjestelmän osalta toivomisen varaa jättäneillä MiGeillä mentiin kovaa ja korkealle ja torjuttiin sieltä maali kerrallaan. Drakenit toivat suomalaisten sotilaslentäjien ulottuville jälleen jopa kaartotaistelun mielekkään harjoittelumahdollisuuden, vaikka koneen aerodynamiikka ei siihen juurikaan sopinut. Vaikka Draken olikin Mig 21:een verrattuna hitaanpuoleinen, ei se sentään niin hidas ollut kuin Aamulehti väittää. Drakenilla lennettiin hyvinkin reilun 2 000 kilometrin tuntivauhtia. Tekniselle henkilöstölle Draken aiheutti selkeästi enemmän työtä kuin MiG, joskin lentoturvallisuutta vaarantaneita vikoja sattui aniharvoin.

Vastaväittäjänä Aamulehdelle toimi tässä lähinnä T. Heinosen ja H. Valtosen teos "Albatrosista Pilatukseen - Suomen sotilaslentokoneet 1918-2010" (Keski-Suomen Ilmailumuseon julkaisuja 11, Saarijärvi 2010). Vastaväittäjäkin menee harhaan, ainakin siinä, että ei tunnusta tämän muistomerkki-Drakenin olemassaoloa:


DK-203 muistomerkkikoneena alunperin Drakeneiden laskeutumispaikaksi suunnitellulla ja sittemmin menestykselliseen kaupalliseen käyttöön hyödynnetyllä Kittilän lentokentällä maaliskuussa 2010.

Ukkosta ja ullakolla

Aamupäivällä oli tarkoitus käväistä veturitallilla leikkaamassa radan puoleinen nurmikko. Käväiseminen venähti. Ensin piti polkaista pallokentän taakse hakemaan bensaa. Muutaman minuutin ajon jälkeen leikkurista irtosi pyörä, ja lukkorengaskiinnitys piti korvata rautalankavirityksellä (ostoslistalle muutama 8 mm:n lukkorengas ja pihdit). Sitten petti työntöaisan ainakin kertaalleen niinsanotusti räkimällä korjattu hitsaussauma. Se siitä sitten. Kiitos Eskon, tallilta löytyi toinen samanlainen kone, joka tankkauksen jälkeen hörähti käyntiin ensi vedolla, ja ruohikko tuli siistityksi.

Tänään ei ollut Museoveturiseuran varsinainen talkoopäivä, mutta muutama aktiivi sattui paikalle. Pääjoukko jatkoi Matisa-raiteentukemiskoneen ulkoista työstämistä karhentamalla pohjamaalia tulevaa pintamaalausta varten. Sovittiin - vailla toimivaltaista hallituskokoonpanoa, mutta näin näitä on ennenkin hoideltu - pintamaalauksen tilaus heti säiden salliessa. Kesä on kääntymässä kosteammalle puolelleen, joten asia täytyy saada kuntoon ajoissa. Aamupäivän riimit:

Veturia oli meillä tallillinen
ja matkamuistomyyntirahat riitti.
Mutta rahat me pantiin Matisan maaliin
ja Rautatiemuseo kiitti.

Minulla on musiikkialan ammatillisen koulutuksen suorittaneen suullinen todistus, että osaan laulaa Palefacen (oikeastaan kai kansamusiikkipohjaisen) Talonomistaja-värssyn suunnilleen oikein. Minua suohon laulamaan olisi voinut ryhtyä ainakin yhdistyksemme sihteeri Juha, Pirkanpojissa aikanaan debytoinut nykyinen baritoni. Mutta eiväthän muunnossanoitukset oikeassa kohden mieleen tule.

Iltapäiväksi lähdettiin Taipaleelle viettämään 70-vuotispäiviä, syömään herkullista kaalikeittoa ja seuraamaan peltojen yli vyöryvää ukkosrintamaa.

Kylmäkoskella satoi ukkosen myötä yli 20 litraa neliömetriä kohden. Toijalaan saakka riitti onneksi edes neljännes moisesta. Kotipihan sadevesivarastot tyhjenivät eilen. Nyt pärjätään taas vähän aikaa, kun sade jatkuu illan mittaan.

Sen verran ukkonen teki kiusaa, että niin ADSL- kuin lankapuhelinsignaalikaan ei kotoa kulkenut. Soitin matkapuhelimella Soneran vikailmoitusrobotille. Edellisestä vikailmoituksesta on jo vuosia, ja silloin vastapäässä oli juridisesti sanottuna luonnollinen henkilö. Nyt vain ääni oli lainattu sellaiselta. Minusta olisi soittajaa kohtaan inhimillisempää, jos automaattijärjestelmän puheääni lainattaisiin vaikka Tähtien sota -elokuvan kobuto-kypäräiseltä roistohahmolta tai toisen avaruushömpän mustilta roboteilta. Silloin jokainen vikailmoittaja ymmärtäisi keskustelevansa jonkin muun kuin vertaisensa kanssa.

Vähitellen signaali palasi, ensin ADSL:ään ja sitten tilaajajohdon alemmille kaistoille. Mutta edelleen kaistat sekoittuvat keskenään: ADSL-pääte toimii kuin vanhanajan puhelinmodeemi varaten lankapuhelinkaistan, ja toisinpäin. Talon telejakamo vinttikomeron nurkassa ei näyttänyt ylijännitteestä kärsimisen merkkejä. Päätin näkemyksekseni, että tilaajajohdon kaistojen sekoittuminen on operaattorin ongelma, ja jätin vikailmoituksen voimaan huolimatta siitä, että ensimmäinen ilmoituksen jättämisen jälkeen saamani tekstiviesti ohjeisti, miten vikailmoitus peruutetaan.

Oviostoksilla

Kellariin nukkumaan siirtyminen oli hyvä idea. Viileässä uni on maittanut hyvin. Tosin viikko alkoi lähes koko yön valvomisella harrastuksen merkeissä. Tällä kertaa ei kuitenkaan veturihuoltoa tai muuta kiskoliikennetoimintaa.

Autotallin ovi on uusittava, jos autoa aikoo siellä talvella pitää. Tänä iltana kävi ovikauppias Turner-nimisestä firmasta, ja kaupat tehtiin samantien. Tilauskirjat ovat ilmeisesti melko täynnä ja asennus tapahtuu syksyllä. Autotallin ovissa ei ainakaan netin ja tuttavien kanssa keskustellun perusteella tunnu olevan ylitsevuotavaa tarjontaa.

Ovi on nosto-ovi mallia haitari. Siihen on saatavilla erilaisia sähköisiä lisävarusteita. Unohdin kysyä, saisiko sen soimaan kurtun venyttelyääntä avatessa ja sulkiessa. Tai peräti muutaman tahdin Säkkijärven polkkaa.

Porttivahtina

Lauantaipäivä meni vahtiessa Panssarimuseon porttia taannoin syntyneen, ei virallisella liittosopimuksella solmitun, Museoveturiseuran ja Panssarikillan museoveljeyden nimissä. Perinteinen heinäkuinen tapahtumapäivä oli keskitetty museolle. Vanhalla lentokentällä oli vain paikoitusalue, josta Vekka-bussi kyyditti väkeä tapahtumapaikalle ja takaisin noin kymmenen minuutin vuorovälein. Porttivahtien tehtävänä oli estää siviiliajoneuvojen pääsy museoalueelle ja kertoa parkkipaikan sijainti ja tarjolla ollut kuljetuspalvelu.

Helppo homma, jota joku järjestävän seuran noheva yritti tulla neuvomaan. Oltaisiin voitu sanoa, että ollaan oltu ennenkin, mutta piru meni meihin ja kysyimme: "Sinä kun tunnet sotahistoriaa, niin tiedät varmaan tunnuslauseemme 'On ne passe pas'?" Ei tiennyt. Sitten kerrottiin lyhyesti Ranskan armeijasta ensimmäisen maailmansodan Verdunin taistelussa. (Tuskin mikään on niin kaikkitietävä - ja raivostuttava - kuin hard-core-rautatieharrastaja. Panssarikiltalainen sai kiittää Luojaa ja Lagusta, että neuvontayrityksen kohteeksi ei osunut sellaista vaan Museoveturiseuran herrasmiehet.)

Paikoituskulttuuri sai toisinaan surrealistisia piirteitä. Kun museon parkkipaikalle ei päässyt eikä ylpeys antanut ajaa ohjeistetulle paikalle, haettiin tien varresta pysäköintipaikka ja käveltiin perille. Monen kohdalla kävelymatkaksi tuli lähes kilometri sen sijaan, että olisi vienyt auton osoitetulle paikalle ja kävellyt muutamat kymmenet metrit linja-autoon. Mutta minkäs teet, komppaniallinen viranomaisen valtuutuksen pohjalta toimivia varusmiehiä olisi tarvittu estämään tienvarsipysäköinti noin kilometrin alueella. Ilman valtuutustakin piti porttivahtien ajaa muutamia pois risteyksen näkymäalueelta ja ties miten monta linja-autopysäkiltä. Ja hurjimpana esimerkkinä kuljettaja, jota piti ensin pyytää, sitten kehottaa ja lopulta käskeä siirtämään ajokkinsa pois alueelta, johon ohjeistuksen mukaan parkkeeranneita kuljettava linja-auto oli juuri kääntymässä. Osan vastuusta kantaa järjestävä seura: Panssarikilta ei ainakaan verkkosivuillaan maininnut mitään pysäköintialueista. Miten lienee lehti-ilmoituksissa ja puffeissa asian laita ollut.

Panssarimuseon päivä oli lämmin. Kotonakin on sen verran kuumat paikat, että kannettiin petivaatteet bunkkeriin ja levitettiin laveri. Maanalaisissa tiloissa uni maittanee paremmin kuin hellepäivien lämmittämässä yläkerran makuuhuoneessa.

Postivaunun lähtö

Vapaapäivän alkupuolen vietin pihamaalla oksasilppurin kanssa. Pihapuut luovuttavat oksiaan vuoden mittaan melkoisen kasan, ja silppurilla niistä tulee hyvää kuoriketta kompostiin ja katetta pensaiden juurelle. Hopeapaju on kiusallinen roskaaja, mutta vastineeksi sen kuivat oksat tuottavat ensiluokkaista kuoriketta. Koivu pitää kiinni oksistaan tiukemmin, mutta kovalla tuulella pudottaa paljon pikkurisua. Kummastelin hetken koivunrisun sekaan sattuneita lukuisia kuusenoksia, kunnes tajusin joulukuusen olevan parhaillaan muuttumassa muiden kasvien hyödykkeeksi.

Kolmeksi polkaisin veturitallille. Sieltä lähdettiin porukalla vanhalle Postin päävarastolle, joka nykyisin kantaa nimeä Itella Logistics Oy:n palveluvarasto, kohta ehkä jotakin muuta. Paikallinen puhuu varmaan ensi vuosikymmenelläkin päävarastosta ja toinen tietää, mitä tarkoitetaan.

Postimuseo lahjoitti keväällä maan vanhimpiin kuuluvan, ellei peräti vanhimman rautatievaunun, postivaunu P 9935:n, Haapamäen Museoveturiyhdistys ry:lle entisöitäväksi. Vaunu on rakennettu alunperin vuonna 1871. Vaikka sitä on muutettu moneen kertaan ja lähestulkoon uudelleenrakennettu 1950-luvulla, on vaunussa nähtävissä valmistusajankohdalleen tyypillisiä piirteitä. Kaarevat kyljet eivät välttämättä erotu nyttemmin puolipressutetusta profiilista, mutta koristelu on aitoa tsaarinaikaa.



Tallilta otettiin mukaan kaksi rautakankea. Väärin ymmärretyn puhelinkeskustelun johdosta palattiin hakemaan neljä täysmittaista kakkosnelosta ja saha. Vaunun levyisten lankkujen sijasta olisi riittänyt muutaman sentin pätkät. Työnsimme vaunun, tai oikeammin annoimme sen rullata, toukokuussa elvytetyn vaihteen taakse ja sieltä ylämäkeen vipuvarsin avustaen asfalttikentän vierusraiteelle. Lieneekö vaihteen takana käynyt rautatiekalustoa sitten 1980-luvun?

Vaihtotyöliikkeen tarkoitus oli, että vaunua nostamaan tuleva liikennöitsijä ei noston yhteydessä vahingossakaan kolhisi varastorakennuksen seinää. Ehkä turhaan: paikalle oli tilattu sininen Volvo-kuorma-auto ohjaksissaan aiemmiltakin nostokerroilta tuttu pariskunta. Tiimi olisi kai nostanut vaunun vaikka suoraan katoksesta. Tuntiakaan ei mennyt Volvon etuvalojen näkymisestä siihen, kun perävalot jättivät hyvästejä päävarastolle. Itse 11,5 tonnin taakan nostoon kiskoilta lavetille meni Ilkan kuvaaman videon perusteella kolme minuuttia. Toisinaan pääsee ihailemaan tilanteita, jossa ammatti-ihmisten osaaminen menee johonkin taiteen tuolle puolen.



Sen verran museoveturiseuralaisista oli nosto-operaatiossa apua, että vedettiin nostoliinat vaunun alta ja askarreltiin paikalla olleista tarvikkeista tilapäistyökalu liinojen asettelua varten. Se kelpasi liikennöitsijälle mukaan otettavaksi.

Voidaan esittää kysymys, miksi moinen vaunuaarre piti siirtää satojen kilometrien päähän, vaikka noin kahden kilometrin etäisyydellä toimii rautatiehistoriallinen museo, Veturimuseo. Syy on käytännöllinen. Sen paremmin museon nimi kuin sen toiminta-ajatuskaan eivät kohdistu vaunuihin, olivat ne miten arvokkaita tahansa. Lisäksi Veturimuseon käytössä oleva Toijalan vanha veturitalli on lähes viimeistä metriä myöden täynnä kalustoa. Parhaillaankin käydään neuvotteluja kalustonvaihdoista, joilla saataisiin museoon sen teemaan liittyvää kalustoa ja luovuttaisiin löyhemmin liittyvästä. Tilaa säilyttää ja työstää tällaista vaunua on runsaasti enemmän tarjolla Haapamäellä kuin Toijalassa. Veturimuseota ylläpitävä Museoveturiseura ry on omaksunut toimintaperiaatteekseen nykymuseologian mukaisesti sen, että kaikkea mahdollisesti tarjolle tulevaa ei pyritä haalimaan kokoelmiin, vaan tunnustetaan omat rajalliset resurssit ja keskitytään oman museon ydintoimintaan.