Itäisillä laduilla

Tällä reissulla on tullut käytyä Ylläksen latualueen pohjoisimmassa pisteessä Muonion kuntaan kuuluvan Äkäskeron pohjoispuolella ja läntisimmässä kohdassa Kolarin Hannukaisissa. Latuverkoston eteläisin piste Kotarovalla tuli katsastettua jo useampi talvi sitten, eivätkä ladun varrelle osuvat lukuisten maanteiden ylitykset ole houkuttaneet sinne sen koommin hiihtämään.

Tämän päivän hiihtolenkin aloitimme alueen itäisimmästä pisteestä Totovaaran metsäkämpältä, jonne on Aakenus-hiihdon nimissä torstaiaamuisin tarjolla linja-autokuljetus kyläkeskuksista. Auto oli yllättävän täynnä. Edes yhdeksän euron hintainen matkalippu ei suosiota vähentänyt. Aakenus-hiihto lienee Myllyhiihdon kaltainen täkäläinen perinne, mutta sille ei ilmeisesti ole määritelty vakioreittiä. Linjuri vie Totovaaraan ja sieltä kukin hiihtelee takaisin itse valitsemaansa reittiä. Varmasti moni kiertää tunturinkin.

Lähtöpaikka oli sama, josta viime kesänä ryhdyimme nousemaan Aakenukselle jäljittämään sota-aikaisen Junkers-kuljetuskoneen hylkyä. Nyt emme suunnanneet tunturiin - sinne ei tavallisilla latusuksilla olisikaan asiaa - emmekä sitä kiertäville laduille, vaan hiihtelimme Iso-Totovaaran laelle eli Haavepaloon hetkiseksi maisemia ihailemaan (kuvassa Ylläs laskettelurinteineen ja Kellostapuli-sivutuntureineen Haavepalosta nähtynä) ja jatkoimme sieltä Villen kämpän ja Tammituvan autiotupien kautta kulkevia latuja siksakaten Äkäslompoloon. Kilometrejä kertyi noin 34.

Tunturien kulttuuriantropologiaa

Illan pari tuntia vietimme luontokeskuksessa luonto- ja kulttuuri-illassa. Esitelmätilaisuuksia järjestetään sesonkiaikana torstai-iltaisin. Puolisoni oli jo viime viikolla tutustumassa tunturipöllöjen elämään, kun oma iltaohjelmani oli työasioihin liittyvä seminaari toisella puolella kylää.

Tänä iltana esitelmöi Metsäntutkimuslaitoksen Kolarin aseman tutkija M. Jokinen saamelaisen ja lappilaisen kantaväestön suhteesta metsien käyttöön ja matkailuelinkeinoon. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen, että laitos työllistää myös kulttuuriantropologeja, mutta illan aikana kävi selväksi, että heidän osaamiselleen on myös suuri tarve maa- ja metsätaloustieteilijöiden ja biologien rinnalla.

Tutkimusten perusteella paikallisen väestön suhtautuminen metsien suojeluun vaikuttaa paradoksilta. Yhtäältä suojelu-nimellä tapahtuvaan toimintaan suhtaudutaan kriittisesti. Kuvaavaa on, että metsien käyttöä ohjaamaan pyrkivistä tahoista lappilaisten mielestä vain yksi instituutio on haitallisempi kuin Euroopan unioni: Greenpeace. Toisaalta paikalliset ovat hyvin tyytyväisiä nykytilaan, jossa suojeltujen alueiden osuus joissakin kunnissa on jopa 70 %:n luokkaa. Tutkijan mukaan taustalla on saamelainen ja lappilainen kulttuuri. Vuosisataista ankarissa luonnonloissa elämien perinnettä vaalivat eivät siedä, että muut yrittävät neuvoa heitä, miten metsien kanssa tulisi elää. Toisaalta suojellut alueet kun säilyttävät mahdollisuudet korkealle arvostettujen luontaiselinkeinojen harjoittamiseen ja samalla rajoittavat ulkopuolisten mahdollisuuksia käyttää alueita hyväkseen. Kysymys ei pohjimmiltaan näytä olevan siitä, pitääkö suojella vai ei - vastaus kun on pohjimmiltaan myönteinen - vaan sitä, miten asia esitetään. Niin metsien käytön kuin matkailuelinkeinojen edistämisen suhteen paikallinen väestö on tyytyväisimmillään silloin, kun he saavat itse olla päättämässä. Mielipidetiedustelujen mukaan paikallinen, korkeintaan kuntatasolla tehtävä päätöksenteko on toivottavinta. Edes saamelaiskäräjien päätösvaltaa asiassa ei haluta lisätä, metsähallituksesta, kansalaisjärjestöistä tai EU-viranomaisista puhumattakaan.

Tutkijan mukaan lappilainen mielenmaisema elää kahta aikaa: menneisyyttä, jota ei todellisuudessa enää muutamaan vuosikymmeneen ole ollut ja nykypäivää. Vielä tänäkin päivänä poronhoitoa harjoittaa lukutaidottomia vanhoja miehiä, jotka kuitenkin käyttävät elinkeinotoiminnassaan sujuvasti matkapuhelimia, moottorikelkkoja ja mönkijöitä. Arvostukset nousevat kuitenkin mielenmaiseman menneestä ajasta. Luontaiselinkeinojen harjoittamisedellytyksiä pidetään mitä tärkeimpinä, vaikka ne eivät olisi enää aikoihin tuoneet leipää omalle perheelle. Matkailun, kaivostoiminnan tai metsätalouden kaltaisiin elinkeinoihin taas suhtaudutaan välinpitämättömämmin, vaikka enemmistön elanto riippuu niistä.

Tuli mieleen, onkohan tuo vain lappilaista? Ihan kuin joskus peilissä vilahtaisi kesantoituvien peltojen ja savuttomiksi käyvien tehtaanpiippujen perinnössä kasvanut hämäläispoika, joka ajattelee maataloudesta ja teollisuudesta jotakin, mutta työurallaan leipää tuovasta tietointensiivisestä työstä jotakin muuta.