Kiskot vievät kotia kohti

Viimeisenä matkapäivänä pakattiin rauhassa, palautettiin kämpän avaimet, tehtiin suksien keväthuoltoon liittyviä pikkuhankintoja paikallisesta urheiluliikkeestä ja käytiin pizzalla. Lähtöpäivän ravintolalounaan, yksien latukahvilassa syötyjen munkkien ja parin konditoriasta haetun tuoreen leivän lisäksi emme reissussa lihottaneet ravitsemusyrittäjien kukkaroita. Huonoja turisteja? Ehkä, mutta toisaalta iso osa Ylläksellä käyvästä väestä on profiloitunut maastohiihdosta pitäviksi omatoimimatkailijoiksi.

Jokiravuilla, artisokalla, punasipulilla ja sinappikaalilla maustettu pizza voi kuulostaa oudolta ja outouteen viittasi annoksen nimikin, mutta väitän yhdeksi herkullisimmista koskaan nauttimistani pizzoista. Tietenkin poislukien kotitekoiset, lapsuus- ja nuoruusvuosien lauantaisaunailtoihin kuuluneet ja toisinaan nykyisinkin tehtävät.

Ennen junan lähtöä oli runsaasti aikaa, ja kävimme ajankuluksi ajelemassa Ruotsin puolella. Pajalassa Tornionjoen jäällä vietettiin markkinoita tai muuta kansanjuhlaa. Pajalan lentokenttä sen sijaan oli täysin talvihorrosta viettävän näköinen. Paikat olivat tiptop, mutta yhtä ainoaa ihmissielua ei näkynyt. Niinpä ei ollut lentokoneitakaan kuvattavaksi. Takaisin Kolariin tullessa oli sielläkin alkanut yleisötapahtuma: SKP:n vaalitilaisuus kauppaliikkeen edustalla. Viikolla Lapin radio kertoi, että maakunnan kansanedustajaehdokkaiden ikänestorit tulevat kauimpana vasemmalla olevista puolueista. Perinteet kunniassa.

Pikajuna 270 lähti etelää kohti kolmien varttia myöhässä Dr16 nro 2815:n vetämänä. Kuten viime talvenakin kotiin lähtiessä oli vaunusiivouksen aikataulu pettänyt, kun juna oli myöhässä jo Kolariin saapuessaan. Mutta autojen kuormaus alkoi jopa hieman etuajassa ja hoitui ripeästi. VR:n mies kiitteli avusta, kun säästin häneltä kuljetuspönkkien paikalleenpanon vaivan yhden auton kohdalla.

Kahdesta viikosta jäi käteen terve olo. Reilut 450 hiihtokilometriä, pois nukutut univelat, hyvällä ja terveellisellä ruualla ravittu ruumis. Hengen puolesta hiukan ammatillisen koulutuksen asiaa ja ripaus kulttuuriantropologiaa, ja sentään satakunta luettua sivua vero-oikeutta. Ja tärkeimpänä kaikista paljon yhdessäoloa kullan kanssa.

Itäisillä laduilla

Tällä reissulla on tullut käytyä Ylläksen latualueen pohjoisimmassa pisteessä Muonion kuntaan kuuluvan Äkäskeron pohjoispuolella ja läntisimmässä kohdassa Kolarin Hannukaisissa. Latuverkoston eteläisin piste Kotarovalla tuli katsastettua jo useampi talvi sitten, eivätkä ladun varrelle osuvat lukuisten maanteiden ylitykset ole houkuttaneet sinne sen koommin hiihtämään.

Tämän päivän hiihtolenkin aloitimme alueen itäisimmästä pisteestä Totovaaran metsäkämpältä, jonne on Aakenus-hiihdon nimissä torstaiaamuisin tarjolla linja-autokuljetus kyläkeskuksista. Auto oli yllättävän täynnä. Edes yhdeksän euron hintainen matkalippu ei suosiota vähentänyt. Aakenus-hiihto lienee Myllyhiihdon kaltainen täkäläinen perinne, mutta sille ei ilmeisesti ole määritelty vakioreittiä. Linjuri vie Totovaaraan ja sieltä kukin hiihtelee takaisin itse valitsemaansa reittiä. Varmasti moni kiertää tunturinkin.

Lähtöpaikka oli sama, josta viime kesänä ryhdyimme nousemaan Aakenukselle jäljittämään sota-aikaisen Junkers-kuljetuskoneen hylkyä. Nyt emme suunnanneet tunturiin - sinne ei tavallisilla latusuksilla olisikaan asiaa - emmekä sitä kiertäville laduille, vaan hiihtelimme Iso-Totovaaran laelle eli Haavepaloon hetkiseksi maisemia ihailemaan (kuvassa Ylläs laskettelurinteineen ja Kellostapuli-sivutuntureineen Haavepalosta nähtynä) ja jatkoimme sieltä Villen kämpän ja Tammituvan autiotupien kautta kulkevia latuja siksakaten Äkäslompoloon. Kilometrejä kertyi noin 34.

Tunturien kulttuuriantropologiaa

Illan pari tuntia vietimme luontokeskuksessa luonto- ja kulttuuri-illassa. Esitelmätilaisuuksia järjestetään sesonkiaikana torstai-iltaisin. Puolisoni oli jo viime viikolla tutustumassa tunturipöllöjen elämään, kun oma iltaohjelmani oli työasioihin liittyvä seminaari toisella puolella kylää.

Tänä iltana esitelmöi Metsäntutkimuslaitoksen Kolarin aseman tutkija M. Jokinen saamelaisen ja lappilaisen kantaväestön suhteesta metsien käyttöön ja matkailuelinkeinoon. Ihan ensimmäiseksi ei tulisi mieleen, että laitos työllistää myös kulttuuriantropologeja, mutta illan aikana kävi selväksi, että heidän osaamiselleen on myös suuri tarve maa- ja metsätaloustieteilijöiden ja biologien rinnalla.

Tutkimusten perusteella paikallisen väestön suhtautuminen metsien suojeluun vaikuttaa paradoksilta. Yhtäältä suojelu-nimellä tapahtuvaan toimintaan suhtaudutaan kriittisesti. Kuvaavaa on, että metsien käyttöä ohjaamaan pyrkivistä tahoista lappilaisten mielestä vain yksi instituutio on haitallisempi kuin Euroopan unioni: Greenpeace. Toisaalta paikalliset ovat hyvin tyytyväisiä nykytilaan, jossa suojeltujen alueiden osuus joissakin kunnissa on jopa 70 %:n luokkaa. Tutkijan mukaan taustalla on saamelainen ja lappilainen kulttuuri. Vuosisataista ankarissa luonnonloissa elämien perinnettä vaalivat eivät siedä, että muut yrittävät neuvoa heitä, miten metsien kanssa tulisi elää. Toisaalta suojellut alueet kun säilyttävät mahdollisuudet korkealle arvostettujen luontaiselinkeinojen harjoittamiseen ja samalla rajoittavat ulkopuolisten mahdollisuuksia käyttää alueita hyväkseen. Kysymys ei pohjimmiltaan näytä olevan siitä, pitääkö suojella vai ei - vastaus kun on pohjimmiltaan myönteinen - vaan sitä, miten asia esitetään. Niin metsien käytön kuin matkailuelinkeinojen edistämisen suhteen paikallinen väestö on tyytyväisimmillään silloin, kun he saavat itse olla päättämässä. Mielipidetiedustelujen mukaan paikallinen, korkeintaan kuntatasolla tehtävä päätöksenteko on toivottavinta. Edes saamelaiskäräjien päätösvaltaa asiassa ei haluta lisätä, metsähallituksesta, kansalaisjärjestöistä tai EU-viranomaisista puhumattakaan.

Tutkijan mukaan lappilainen mielenmaisema elää kahta aikaa: menneisyyttä, jota ei todellisuudessa enää muutamaan vuosikymmeneen ole ollut ja nykypäivää. Vielä tänäkin päivänä poronhoitoa harjoittaa lukutaidottomia vanhoja miehiä, jotka kuitenkin käyttävät elinkeinotoiminnassaan sujuvasti matkapuhelimia, moottorikelkkoja ja mönkijöitä. Arvostukset nousevat kuitenkin mielenmaiseman menneestä ajasta. Luontaiselinkeinojen harjoittamisedellytyksiä pidetään mitä tärkeimpinä, vaikka ne eivät olisi enää aikoihin tuoneet leipää omalle perheelle. Matkailun, kaivostoiminnan tai metsätalouden kaltaisiin elinkeinoihin taas suhtaudutaan välinpitämättömämmin, vaikka enemmistön elanto riippuu niistä.

Tuli mieleen, onkohan tuo vain lappilaista? Ihan kuin joskus peilissä vilahtaisi kesantoituvien peltojen ja savuttomiksi käyvien tehtaanpiippujen perinnössä kasvanut hämäläispoika, joka ajattelee maataloudesta ja teollisuudesta jotakin, mutta työurallaan leipää tuovasta tietointensiivisestä työstä jotakin muuta.

Läntisillä laduilla

Päivän hiihtolenkki suunnattiin latualueen läntisiin osiin, Hannukaisen kylään. Aiemmin emme ole sinne hiihtäneet. Sähkölinjoja seuraileva latu on latukartassa merkitty keskivaikeaksi, mutta pani paikoin miettimään kartan vaativuusluokitusten perusteita. Tuli mieleen useampikin helpoksi merkitty osuus, joka on tuntunut raskaammalta kuin Hannukaisten suunta.

Yöllä satanut kostea lumi ja lukuisat latua jo aamusta alkaen höylänneet suksiparit tekivät menosta liukasta niin hyvässä kuin pahassa. Ensimmäinen yritys perinteisellä ongelmakelin pitovoiteella, lämpötila-alueen -½^oC ... ½^oC, Startin tervavioletilla ei toiminut. Toinen starttiyritys lämpötilojen -3^oC ... 1^oC:n synteettisellä violetilla alkoi toimia, kun suksenpohjan ja lumen lämpötilaero tasoittui. Laskuissa luisto oli hyvä, tasamaallakin jaksoi hyvin tasatyöntöä ja loivissa ylämäissä suksi piti asiallisesti. Jyrkemmissä ylämäissä tosin piti vaihtaa haarakäyntiin.

Hannukaisiin vuonna 2014 avattavaksi suunniteltu kanadalaisen Northland Mines -yhtiön rautakaivos arveluttaa Ylläksen alueen matkailutoimijoita ja kiinteistön- ja asunnonomistajia.

Hannukaisen rautakaivoksesta on tarkoitus tulla ulkomitoiltaan noin 2 500 × 1 500 metrin kokoinen ja 300 metrin syvyinen avolouhos. Sen on määrä tuottaa rikastetta kahdesta neljään miljoonaa tonnia vuodessa 14-25 vuoden ajan.

Rautakaivoshankkeen ympäristövaikutusten arviointiohjelman (YVA) mukaan louhinnasta syntyvä melu ja tärinä vaikuttavat korkeintaan kahden kilometrin päässä kaivoksesta. Sen sijaan pölyn sekä pako- ja savukaasujen leviämisetäisyydeksi arvioidaan 2-10 kilometriä. Laajimmillaan ne vaikuttaisivat jopa Yllästunturin rinteillä saakka. Viihtyvyystekijöiden heikkenemisen lisäksi uuteen kaivokseen epäillen suhtautuvat pelkäävät vesistölle haitallisia aineita sisältävän rikastushiekan pitkäkestoisia vaikutuksia. Rikastehiekkaa arvioidaan syntyvän kaivoksen käyttöaikana 30-60 miljoonaa kuutiometriä.

Matkailuelinkeinonharjoittajien ja loma-asunnonomistajien huoli kaivoksen ympäristövaikutuksista on ymmärrettävä - luonnonsuojelunäkökohdista puhumattakaan. Mutta toisaalta matkailu ei ole kaikki kaikessa edes täällä. Kolarissa on paljon väkeä, jotka ottavat uuden työllistäjän mielellään vastaan. Rautuvaarasta kun rautamalmin louhiminen loppui jo vuonna 1989, samana vuonna kun paikkakunnalla lopetti myös Partekin sementtitehdas.

Hiihtelyä kuunvalossa ja auringonpaisteessa

Lauantain päivälenkillä kokeiltiin viimeinkin vapaata tyyliä. Rankkaa taas vaihteeksi, vaikka kilometrejä ei kertynyt kuin kaksikymmentä. Lauantai-illan seminaariluennot oli aikaistettu jo aamupäivään, joten iltakin jäi minulla vapaaksi. Komean täydenkuun noustessa päätimme lähteä vielä myöhäiselle iltalenkille. Alkumatka sujui Äkäslompolon ja Ylläsjärven välistä valaistua latua, mutta Tunturijärveltä paluuladulle poiketessamme vaihdoimme sähkölamput kuun valoon. Kovin korkealle puidenlatvojen päälle ei ladunnäyttäjämme ollut iltayöllä vielä ehtinyt nousta, mutta sen kanssa pärjättiin. Suoalueilla valo olikin jo toista maata.

Sunnuntain lenkiksi valikoitui kahden ja puolen tunturin kierros, eli Äkäslompolosta Kesänki- ja Lainiotuntureiden takaa kiertäen Kotamajan latumajalle ja paluumatka Kukastunturin - ainoan, jonka yli pääsee tavallisilla latusuksilla ja jonka laelta oheinen kuva on otettu luoteen suuntaan - yli. Lähdimme matkaan aamupäivän ehdittyä jo pitkälle, ja monia hiihtoretkueita oli jo liikkeellä. Sen verran jano lämpöisessä säässä tuli, että vesipullo oli melkein tyhjä jo puolimatkassa. Reittivalinta oli onnistunut, kun raikasta vesitäydennystä pääsi ammentamaan Karhukodan taukopaikan viereisestä lähteestä.

Lainiotunturin takana törmättiin komeaan ukkometsoon, joka ladunvarressa pirstasi hiihtäjille. Lintu oli selvästi tuohtunut, kun näköpiirissä ei ollut sööttejä koppeloita eikä edes toista metsoa tappelukaveriksi, vaan ainoastaan parvittain noita oudosti huitovia siivettömiä. Vastaan tulleet hiihtäjät kertoivat, että porokin oli nähty ladulla lepäilemässä, mutta se oli ehtinyt metsän rauhaan ennen kuin olimme kohdalla.

Hiihtolenkin jälkeen ajeltiin Kittilään täydentämään ruokavarastoa. Kuten tapana on ollut, hiihtolomalla tulee syötyä runsaanlaisesti. Laduilla kuluu energiaa. Illalla saunaan. Sen päälle valkosipuliperunoita ja fetasalaattia.

Töihin lomailun lomassa

Kuten tapana on ollut, hiihtoloma vaihtuu välillä työseminaariksi SAKU:n Kuerkievarissa. Tänä vuonna seminaaripäivät ovat osuneet jo ensimmäiselle viikolle, keskiviikosta eteenpäin. Majoituspaikkamme on sen verran etäällä seminaaripaikasta, että olen kulkenut siellä autolla. Kun parina edellistalvena olemme vuokranneet lomakämppää Kuertunturin rinteestä, on matka kämpiltä seminaariin hoitunut helpoimmin hiihtäen.

Niinkuin muutaman kilometrin matkaa ei viitsisi nytkin hiihtää, kun päivisin on tullut tehtyä tähän saakka vähintään 30 kilometrin lenkkejä. Tai ehkä juuri siksi.

SAKUn kevätseminaari järjestetään omatoimista liikuntaharrastusta tukevaksi: ammattikoulutuksen ajankohtaisia kysymyksiä käsitelevät luennot ja kokoukset pidetään aamupäivisin ja iltaisin, ja iltapäivätunnit ovat käytettävissä hiihtoon, lasketteluun tai muuhun vastaavaan. Tosin niin tuulisilla säillä kuin tänäänkin oli, ei iltapäivä ole enää vuorokauden parasta hiihtoaikaa. Päivän mittaan yltyvä tuuli on ehtinyt aukeilla paikoilla tuiskuttaa ladut umpeen ja metsäisillä osuuksilla pudottaa puunroskaa ladulle melkein kotiseutujen malliin. Tänään vapaa tyyli olisi ollut järkivalinta, mutta kun ei tullut lähtiessä mieleen, niin perinteisellä tahkottiin.

Myllyhiihto

Myllyhiihto on tiettävästi jostakin 70-80-lukujen taitteesta saakka ollut Ylläksen alueen hiihtolomailijoiden keskiviikkoperinne. Ainakaan nykyisellään kyseessä ei ole varsinainen laturetki, vaan jutun ideana on yksinkertaisesti hiihtää Äkäslompolosta pohjoiseen, kiertää Äkäskero ja käydä Äkäsjoen varrella sijaitsevalla vanhalla myllyllä. Virallinen matka Äkäslompolon jäältä mitattuna on 47 kilometriä. Paluumatkalla teimme kunniakierroksen järven ympäri, jotta saatiin 50 kilometriä täyteen.

Aikaisemmin ei Myllyhiihtoa ole tullut kokeiltua, mutta nyt oli sopiva aika sille. Lähdimme matkaan aamuyhdeksän vaiheilla. Pakkasta ei ollut kymmentä astetta enempää, ladut vielä hiljaisia, tuuli tyyntä ja kaunis sää luvassa. Kiersimme reitin perinteisten ohjeiden mukaisesti vastapäivään. Päivän mittaan vastaantulijoita näytti olevan enemmän kuin ohittajia tai ohitettuja. Moni oli tuulen suuntaa ennakoiden valinnut myötäpäiväisen kiertosuunnan. Toisaalta ei vastatuuli loppumatkan aukeillakaan sietämätöntä ollut.

Äkäsmylly on vuonna 1946 rakennettu vesimylly, joka on edelleen toimintakunnossa. Mylly on rakennettu Äkäsjoen putoukseen, täkäläisittäin linkkaan, jonka vesi virtaa talvisinkin vapaana. Myllyalueella toimii sesonkiaikana myös latukahvila. Olimme yhtä saitoja turisteja kuin ennenkin, ja tankkasimme omin eväin. Palanen ruisleipää ja kulaus vettä toimii hiihtäjällä yleensä paremmin kuin kahvilan antimet.

Pehmeitä ja karheita latuja

Maanantaiaamupäiväksi näille main ennustettiin heikkoa lumisadetta, mutta hiihtäjien iloksi toteuma oli ennustetta aikaisempi. Ladut olivat enimmäkseen pehmeitä, mutta jokainen suksipari teki niistä jälkeen tuleville helpompia. Kiersimme Yllästunturin totutusta hieman poikkeavaa reittiä. Emme nousseet sinänsä hienoon ja hyvällä säällä aina hiihtämisen arvoiseen Kellostapulinkuruun, vaan laskimme loivasti Kesänkijärven päähän, jolloin kierros jätti sisälleen myös Kellostapulin "sivutunturin".

Tänä aamuna lämpömittari näytti 25 pakkasastetta, mutta laski taas nopeasti. Latukartasta hahmottui lenkki sisältäen latuosuuksia, joilla emme ole ennen hiihtäneet. Alueen 330 kilometrin latuverkostossa riittää uutta monelle hiihtolomalle, ja parin viime talven aikana myös monien kyliin nähden syrjäisempien latujen hoitoluokitusta on nostettu. Toisin sanoen niitä hoidetaan koneellisesti tavanomaisilla latusuksilla hiihdettävään kuntoon tiheämmin kuin ennen. Jo jonkin aikaa on toiminut latukoneiden GPS-paikantimiin perustuva verkkopalvelu, joka kertoo latujen hoitotilanteen suunnilleen raaliajassa.

Sen verran uudenkarheita olivat ladut ja lumi kuivaa, että pitovoidetta piti lisätä reilun kahdenkymmenen kilometrin jälkeen. Mikäpä siinä, tauot sopivat mainiosti leppoisaan hiihtoretkeilyyn.

Iltapuhteena oli suksien puhdistus ja uusi pitovoitelu. Vanhassa oli jo turhan monta kerrosta. Majoituspaikassa on sinänsä asiallinen suksienhuoltotila, mutta sanoisin vähintään arveluttavaksi, että se on rakennettu pyykkituvan yhteyteen. Toisin kuin parin edellisen talven majoituspaikassamme ei tämän huoltotilan varustukseen näytä kuuluvan erillistä ilmanvaihtolaitetta, joka tuulettaisi voiteenpoistoaineiden ja pahimmillaan fluorivoiteiden (joita tosin ei oman voidelaukkumme sisältöön kuulu) katkut ulos. Nyt ne jäävät sulostuttamaan pesukoneesta otettavaa puhdasta pyykkiä.

Hiihtoloman ajan harjoitan koulupinnausta, kun en osallistu vero-oikeuden luennoille, joita olisi tarjolla muutamana iltana Tampereella. Mutta aivan tyystin en ole harrasteopintojakaan hylännyt: lomalukemisina minulla on niinkin lennokas teos kuin M. Myrskyn ja J. Ossan "Verotuksen perusteet", luentojen oheismateriaalina toimiva teos.

Kolmen tunturin kierros

Pyhäaamu oli mitä hienoin, ja pakkanen laski paristakymmenestä asteesta alle kymmeneen yhtä vauhdikkaasti kuin aurinko kipusi tunturin ylle.

Tukevan aamiaisen laskettua lähdettiin suksille. Pitovoidetta lisätessä naapuriasukas tuli samoihin puuhiin. Kertoi olevansa Ylläksen maisemissa jo kahdettatoista kertaa. Hänen mukaansa paras hiihtokeskus maastohiihdon ystävälle.

Suunnattiin vaihteeksi pohjoiseen vieville laduille. Kesänkijärvelle ja vievällä ladulla oli jo paljon hiihtäjiä. Kesänki- ja Lainiotuntureita (kuvassa jälkimmäinen idästä päin katsottuna) kiertävillä urilla oli jo vähemmän suksikansaa. Viime talvena teimme tämän lenkin kahden ja puolen tunturin kierroksena. Tänään laajensimme tunturien määrän kolmeksi, kun Kukaksen ylimenon sijasta valitsimme sen kiertämisen Kukaslompolon jäätä pitkin.

Hiihtoretkellä saadun tekstiviestin pohjalta onnittelut perheenlisäyksen johdosta Vantaan suunnalle!

Ruskeilta hangilta valkeille

Kiire loppuu siihen hetkeen, kun auto on kuormattu vaunuun, ja aikaa lähtöön on vielä toista tuntia. Käytiin perinteiseen tapaan yöpalalla eli Hesburgerissa kasvisaterialla. Juna saapui Tampereelle melkein ajallaan, mutta jatkoi kohti pohjoista useita kymmeniä minuutteja myöhässä. Tuskin autovaunujen liittäminen niin kauaa kesti, vaikka vajaalla miehityksellä kuulemma toimittiinkin. Hieman myöhässä Aurora Borealis oli Kolariin saapuessaankin, mutta vastaavasti autojen purku kävi ennätysnopeasti.

Sesonkiaikaa eletään. Junassa näytti olevan tavanomaista vähemmän autoja, mutta vastaavasti linja-autoilla asemalta matkaa jatkavia sitäkin enemmän. Lumen määrä ei ole etelään verrattuna poikkeava, mutta se on puhtaampaa.

Saunalenkille lähdettiin periaatteella aina mäki velkansa maksaa. Sopii hyvin, että maksuaika on pitkä ja korko matala. Isometsännousuksi ristityn parikilometrisen ylämäen myötä mentiin niin ylös Yllästä kuin latu tällä puolen vie, ja sitten lasketeltiin välillä kevyesti lykkien useampi kilometri Tunturijärven kautta maantien laitaan Kuertunturin alle. Oikeastaan vasta sen jälkeen alettiin nähdä enemmälti muita hiihtäjiä.

Majoituspaikat olivat näille viikoille yllättävän tiukassa. Vakiokämppiämme ei ollut vapaana. Hiljattain rakennettu luhtitalohuoneisto on makuumme turhan pramea. Kaikki tarpeellinen ja tarpeetonkin on ja kaikki toimii, mutta jotakin puuttuu: puumateriaalien tuottama lomakämpän tunnelma.

Avaimen saantia odotellessa kävimme teellä luontokeskuksella. Sattumalta tavattiin tuttavaperhe kotikylästä. Olivat myös tulleet autojunalla, mutta Rovaniemen kautta. Sen suunnan Edm-makuuvaunujen varustus kun kuulemma sopii paremmin lapsiperheen matkustamiseen kuin Kolariin vievän CEmt-kaluston.

Lähipäivien toimintasuunnitelmaan kuuluu lähinnä hiihtäminen, nukkuminen ja syöminen. Kissaveljiä on tietenkin ikävä, mutta ne ovat hyvässä hoidossa.

Kunnallisoikeuden tenttikysymyksiä

Helmikuun tiistai-illat tuli vietettyä Tampereella kunnallisoikeuden perusteiden luentojen parissa. Opintojakso kuuluu pakollisena julkisoikeuden perusopintoihin (joka puolestaan on Tampereen yliopiston tutkintovaatimusten mukaan sama opintokokonaisuus kuin kunnallisoikeuden perusopinnot, ja tutkinto-opiskelijoilla pääainevalinta ratkaisee, kumpaa nimitystä käytetään). Olen periaatteessa suorittanut kunnallisoikeuden perusteet jo kertaalleen, nelisen vuotta sitten osana kunnallisalan perusopintoja. Koska aikaa ei ollut kulunut tuon kauempaa, luultavasti suoritus olisi ollut hyväksiluettavissa myös julkisoikeuden perusteisiin. Päätin kuitenkin istua luennoilla. Kunnallisoikeus sivuaa vahvasti leipätyötä, ja kertaus on aina paikallaan. Lisäksi neljä vuotta sitten uutena asiana käsitellystä kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta alkaa olla saatavilla ennakko-odotusten ja arvailuiden sijaan tutkimustietoa. Tällä luentosarjalla sitäkin oli jaossa, tutkimukselliseen tapaan hieman kriittisessä hengessä. On helppo yhtyä niihin näkemyksiin, joiden mukaan PARAS-hankkeena tunnettu peruspalveluiden turvaamiseen tähtäävä uudistus ei kovin tehokkaasti ole saavuttanut käytännön tavoitteitaan, mutta sen sijaan on tarjonnut lähes ehtymättömän toimintakentän kunnallisen itsehallinnon ja kuntalaisten todellisten vaikuttamismahdollisuuksien kaventamispyrkimyksille.

Luentosarjojen aihepiiri oli sama, mutta lähestymistapaa sanoisin erilaiseksi. Jos neljä vuotta sitten käsittelytapa tuntui varsin oikeustiedepainotteiselta runsaasti läpikäytyine oikeuskäytäntöesimerkkeineen, oli tämäntalvisten luentojen lähtökohta selvästi kunnallishallinnollisempi ja etten sanoisi käytännönläheisempi. Tällainen käsittelytapa olisi tuntunut sopivan paremmin kuin hyvin kunnallisalan opintoihin, joiden kanssa silloinen käsittelytapa tuntui hieman irralliselta muuhun opintokokonaisuuteen nähden.

Eilen oli vuorossa luentosarjan tentti. Tentittävänä oli luentojen lisäksi säädöksistä perustuslain kunta-asioita koskevat osat, kuntalaki ja Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja sekä oikeustieteellisenä aineistona K. Heurun, E. Mennolan ja A. Ryynäsen kirja "Kunta - kunnallisen itsehallinnon perusteet" (Teoksen saatavuus niin yliopiston kirjastosta kuin lähikuntien yleisistäkin kirjastoista oli tutkinto-opiskelijoiden tenttikauden vuoksi huono, joten tilasin ilmaiset koetunnukset Edilex-verkkopalveluun, josta kirjan sai ladattua PDF-muodossa. Tietokoneen ruudulta en välittänyt edes yrittää alkaa moista useampisatasivuista kirjaa tihrustamaan, ja harkitsin puolivakavissani Kindlen tai jonkin muun paljon kehuttua ns. sähköistä mustetta käyttävän lukulaitteen hankintaa. Taloudellinen järkiajattelu voitti, kun sähköisiä aineistoja tuskin vielä niin paljon luettavaksi tulee. Toisaalta tuollainen lukulaite - tai joskus myöhemmin mahdollisesti luettavalle tasolle kehittyvä tablettitietokone - olisi hauska testata käytännössä pidemmän luku-urakan kanssa. No, tällä kertaa päädyin työmaan ison kopiokoneen hyödyntämiseen tulostamalla PDF:n paperille, kaksipuoleisena sentään, ja kiinnittämällä sen kansioon.)

Tenttikysymyksiä oli kaksi (sanamuodot muistinvaraisesti):

1. Mikä on Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja ja miten se määrittelee paikallisen itsehallinnon pääpiirteet?
2. Kuntien välisen yhteistyön oikeudelliset perusteet.

Kohtuullisen laajoja esseekysymyksiä nuo olivat, mutta vastausohjeissa pyydettiin rajoittamaan vastausten laajuus kahteen sivuun. Lakipuolella e ilmeisesti pidetä kovin vapaamuotoisesta ajatusvirrasta ja niin pitää ollakin. Lukeminen oli taas vaihteeksi jäänyt heikolle, yhtenä perusteena itsepetoksellinen ajattelutapa "olenhan minä jo kerran tämän tenttinyt". Mutta toinen tärppiarvaukseni paikallisen itsehallinnon asiakirjasta osui nappiin. Julkisoikeudelliset kysymykset on nykyään yhä tärkeämpää sitoa kansainvälis- ja eurooppaoikeudellisiin yhteyksiinsä. Onneksi tuli luettua viime hetkillä ennen tentin alkua asian käsittely myös Heurun ja kumppaneiden kirjasta. Toiseksi tärpiksi olin ennakoinut jotakin oikaisuvaatimusmenettelyyn liittyvää, mutta se arvaus meni ohi. Kuntien välisestä yhteistyöstä muistelen kysytyn jossakin aiemmassakin käymässäni tentissä, olisikohan ollut vuosia sitten opetushallinnon tutkinnon A-osassa.

Työmatkailua vaihteeksi junalla

Tähän vuoteen ei ole vielä mahtunut kovin paljon työmatkailua. Pari kertaa olen käynyt Sastamalassa ja pari kertaa Tampereella. Se, että junaa ei ole työmatkoilla juurikaan päässyt hyödyntämään, voi olla hyvä asia päätellen pakkaskauden aiheuttamista rautatieliikenteen aikatauluongelmista. Aamulehden verkkosivuilla kerrottiin äskettäin, että kaukojunista vain hieman yli puolet on alkuvuoden aikana pysynyt aikataulussaan. Eilisiltainen kotimatkajuna lähti Tampereelta varsin verran myöhässä jouduttuaan odottelemaan myöhässä ollutta Jyväskylän Pendolinoa.

Talven lauhduttua maaliskuiseksi kevättalveksi on turvallista istua vaihteeksi junan kyytiin. IC 162 on tavanomaiseen nähden tuntia varhaisempi etelän juna, mutta pääkaupungissa tarvitaan kulkuneuvon vaihto, ja Porvooseen pitäisi ehtiä kymmeneksi. Oli hyvä idea ostaa lippu etukäteen. Tällä junalla päivittäistä Helsingin-työmatkaansa tekevä tuttava kertoi asemalla tavatessamme, että paikat täyttyvät viimeistään Riihimäellä. Oikeassa oli.

Tulipa mieleen, että henkilökohtainen pikkutapahtumien historia näyttää toistavan itseään olympiadin välein. edellisestä Porvoon työmatkastani on lähes viikon tarkkuudella neljä vuotta. Samaten edellisestä kunnalisoikeuden luentojen tenttimisestä on nelisen vuotta. Tuntuu, että nuo olivat vasta äsken, aivan nykypäivää. Ja että joskus ennen neljä vuotta oli pitkä aika.

Mietteitä viikon lopuksi

Ei pitäisi lukea Aikalainen-lehteä. Tuttuja nimiä niin kaukana, että hyvä, jos selän enää näkee. Sotaväessä vähän aikaa samassa tuvassa ollut HPK-fani, silloin kai itsekin pelannut, on nyttemmin tohtorismies. Onnittelut.

Ja opiskelutoveri, jonka kanssa sujuttauduttiin ekonometrian saloihin tahkoamalla matriiseja ja APL-lauseita, on nykyään taloustieteiden professori.

Moisia elämänuria sivusta ihmettelevänä ei osaa kuin miettiä, mihin ne vuodet oikein ovat menneet. Mitä on tullut tehtyä ja ennen kaikkea mitä on tullut jätettyä tekemättä?Ajelehtimista vain?

Parempi suunnata ajatukset arkeen. Jokohan huomenna Saarioispuolen linja-autoon tulee toinenkin matkustaja? Ainakin koulujen hiihtoloma on ohi. Niin koulumies kuin olenkin, on oma loma vasta odottamassa. Viikon päästä kirjoitellaan Lapista käsin.

Valokuvaa tänään - sijoita tulevaisuuteen?

Suomen Museoliiton Museo-lehden viimeisimmän numeron teema on nykydokumentointi ele menetelmä, jolla kerätään materiaalia kulloisestakin nykyhetkestä tulevaa ja miksei senhetkistäkin tutkimuskäyttöä varten. Museoalan julkaisu painottaa tietenkin museolaitoksen merkitystä, mutta tunnustaa asian kuuluvan kaikille yhteiskunnan muistiorganisaatioille. Näistä heritologisista organisaatioista arkistolaitos lienee se, jolle nykydokumentointi on ollut kaikkein selvintä. Tänään tehtyä hallintopäätöstä tai muuta vastaavaa asiakirjaa saatetaan tarvita vaikkapa oikaisupyynnön käsittelyssä jo kahden viikon päästä, mutta yhtä hyvin se voi jäädä hyllyyn niin, että sadan vuoden päästä historiantutkija sen ylimalkaisesti selaa ja toteaa aiheensa kannalta kiinnostamattomaksi.

Museo-lehti tarjosi ammattilaisten toteuttaman esimerkin itselleni kiintoisasta aiheesta, rautatieliikenteen nykydokumentoinnista. Asialla olivat tutut taitajat, Elina Suomen Rautatiemuseosta ja Sergei Lokakuun rautatien keskusmuseosta ja esimerkkikohteena Suomen ja Venäjän välisen matkustajaliikenteen uuden Allegro-pendolinon matkanteko. Dokumentoijat eivät toimineet perinteiseen museografiseen tyyliin esinepohjaisesti, eli ravintolavaunun roskakoreissa ei harjoitettu arkeologiaa museokokoelmiin tallennettavien pahvilautasten toivossa. Yllättävää tai ei, heritologian ammattilaiset dokumentoivat rautatieliikennettä samoilla keinoilla kuin lukuisat asianharrastajat ovat Suomessakin viimeistään 1950-60-lukujen taitteesta saakka tehneet: havainnoiden, haastatellen ja valokuvaten.

Nykyään harrastuneisuuden ja teknologian liitto luovat nykydokumentoinnille otollisen kasvualustan. Rautatieliikenteen osalta massiivinen kotimainen esimerkki on vaunut.org-sivusto.

Heritologian ammattilaisen silmin vaunut.orgin kaltainen nykydokumentointi voi vaikuttaa epäilyttävältä, koska sisällöntuottajista aniharvalla taitaa olla muistiorganisaatioissa työskenteleviltä edellytettävää koulutusta tai työkokemusta. Toisaalta sitäkin useammalla on nykydokumentointiin liittyvää arvokkainta pääomaa: välitöntä ammattiin tai vastaavaan seikkaan perustuvaa tietämystä substanssista, dokumentoinnin kohteesta.

Rautatieharrastustovereille vinkiksi, jos Turun ratapihasillalla tai missä milloinkin ohikulkija tulee ihmettelemään kameramiestä, voi vastata olevansa nykydokumentoija. Jollei muuta, niin ihmettelijä saa lisää ihmeteltävää ja alkaa kaivata vanhoja hyviä aikoja, jolloin kameraväki oli sentään tavallisia rautatieharrastajia.